»Se ei ole oikein, se ei ole oikein, Gerda!» sanoi vanha neiti
Weichbrodt ainakin kymmenennen kerran huolissaan ja nuhtelevasti.
Hän istui tänä iltana entisen oppilaansa arkihuoneen sohvassa,
piirissä, joka oli muodostunut pyöreän keskipöydän ympärille ja
johon kuultu Gerda Buddenbrook, rouva Permaneder, hänen tyttärensä
Erika, Klothilde-parka ja Breitestrassen Buddenbrookin naiset. Hänen
myssynsä vihreät nauhat riippuivat hennoilla lapsimaisilla olkapäillä,
joista hänen täytyi nostaa toinen korkealle voidakseen liikutella
käsivarttaan pöydän laidalla; niin pikkuruikkuiseksi hän oli käynyt
seitsemänkymmenenviiden vuoden iässään.
»Se ei ole oikein, se ei ole kauniisti tehty, Gerda, suo minun sanoa
se!» toisti hän vielä hartaalla, vapisevalla äänellä. »Minä olen jo
puoliksi haudassa, elonpäiväni ovat luetut, ja nyt sinä tahdot jättää
minut... Jättää meidät kaikki tänne, erota meistä ainiaaksi... mennä
menojasi... En sanoisi mitään, jos olisi kysymys vain vierailusta,
matkasta Amsterdamiin... mutta ainiaaksi!» Ja hän ravisti vanhaa
linnunpäätään katsellen eteensä ruskeine, viisaine, murheellisine
silmineen. »On kyllä totta, että olet kadottanut paljon...»
»Hän on kadottanut kaiken», sanoi rouva Permaneder. »Meidän ei tule
olla itsekkäitä, Therese. Gerda tahtoo mennä ja hän menee, ei sille voi
mitään. Hän tuli tänne Thomaksen kanssa kaksikymmentäyksi vuotta sitten
ja me olemme kaikki rakastaneet häntä, vaikka hän on aina inhonnut
meitä... niin se on, Gerda, älä ollenkaan vastusta! Mutta Thomasta ei
ole olemassa enää. Mitä me merkitsemme hänelle? Emme mitään. Se koskee
meihin kipeästi, mutta lähde Jumalan nimeen, ja kiitos, ettet lähtenyt
jo aikaisemmin, kun Thomas kuoli...»
Oli syöty illallista, oli syksy. Pikku Johann (Justus, Johann, Kaspar)
oli maannut jo lähes kuusi kuukautta pastori Pringsheimin siunausten
saattamana metsikön laidassa sukukivellä varustetun hiekkakiviristin
alla. Talon edessä valeli sade kujan puoliksi lehtensä pudottaneita
puita, ja toisinaan lennätti tuulenpuuska vesisuihkun ikkunoita vasten.
Kaikki kahdeksan naista olivat puetut mustiin.
Tämä oli pieni sukukokous, hyvästijättö, Gerda Buddenbrookin
toimeenpanema jäähyväistilaisuus, sillä hän aikoi siirtyä kaupungista
ja palata Amsterdamiin soittamaan, kuten ennen, viulua isänsä kanssa.
Häntä eivät pidättäneet enää mitkään velvollisuudet. Rouva Permaneder
ei ollut enää vastustanut tuota hänen päätöstään. Hän alistui
siihen, mutta sisimmässään oli hän hyvin onneton. Jos senaattorin
leski olisi jäänyt kaupunkiin, jos hän olisi säilyttänyt paikkansa
ja arvonsa seuraelämässä ja antanut rahojensa jäädä paikkakunnalle,
olisi Buddenbrook-nimelle jäänyt sentään jonkun verran kaikua...
Mutta olipa sen asian laita miten hyvänsä, Antonie-rouva oli kantava
sittenkin korkealla päänsä niin kauan kuin hän liikkui maan pinnalla
ja niin kauan kuin ihmiset katsoivat häntä. Hänen isoisänsä oli ajanut
nelivaljakolla läpi koko Saksanmaan...
Huolimatta vaihtelevasta elämästään ja vatsansa heikkoudesta ei häntä
olisi voinut uskoa viisikymmenvuotiaaksi. Hänen ihonsa oli hiukan
haiveninen ja himmeä ja hänen ylähuulessaan — Tony Buddenbrookin
kauniissa ylähuulessa — kasvoi noita haivenia runsaammin; mutta
surumyssyn alta näkyvässä, sileästi jakaukselle kammatussa tukassa ei
huomannut yhtään ainoata harmaata säiettä.
Hänen serkkunsa, Klothilde-parka, suhtautui Gerdan lähtöön
kuten kaikkiin maallisiin asioihin on suhtauduttava: tyynellä
välinpitämättömyydellä. Hän oli syönyt illallispöydässä äänettömästi
valtavia annosmääriä ja istui nyt paikallaan tuhkanharmaana ja laihana
kuten aina, lausuillen hitaita, ystävällisiä sanoja.
Erika Weinschenk, joka oli kolmenkymmenenyhden vuoden iässä, ei
myöskään ottanut kovin pahakseen tätinsä lähtöä. Hän oli kärsinyt
elämässä ja alistunut aikaisin kohtaloonsa. Hänen väsyneissä,
vedensinisissä silmissään — herra Grünlichin silmissä — kuvastui
tyytymys särkyneeseen elämään, ja hänen rauhallinen, joskus hieman
alakuloinen äänensä ilmaisi samaa.
Mitä Buddenbrookin naisiin, Gotthold-sedän kolmeen tyttäreen,
tulee, oli heidän ilmeensä hapan ja arvosteleva kuten tavallisesti,
Friederike ja Henriette, kaksi vanhinta, olivat käyneet vuosien
kuluessa yhä laihemmiksi ja tikkumaisemmaksi, mutta Pfiffi, nuorin,
kolmenkymmenenviiden ikäinen, oli sitäkin pienempi ja lylleröisempi...
Myös vanha konsulitar Kröger, Justus-sedän leski, oli kutsuttu seuraan,
mutta hän oli ilmoittanut olevansa estetty ja ehkä hänellä ei ollut
kelpaavaa pukuakaan; varsinaista syytä oli vaikea tietää.
Puhuttiin Gerdan matkasta, junasta, jolla hän oli aikonut matkustaa,
ja huvilan ja huonekalujen myynnistä, jonka herra Gosch oli ottanut
toimekseen. Sillä Gerda ei aikonut ottaa mukaansa mitään, vaan meni
kuten oli tullutkin.
Sitten johtui rouva Permaneder puhumaan elämän menosta, käsitteli sitä
kaikkein vakavimmalta kannalta ja loi katsauksia menneisyyteen sekä
tulevaisuuteen, vaikka tulevaisuudesta ei ollut juuri mitään sanottavaa.
»Kun minä kuolen, voi Erika minun puolestani myös mennä minne tahtoo»,
hän sanoi, »mutta minä en jaksa olla missään muualla, ja niin kauan
kitin minä elän, olemme me pysyvät koossa, me harvat jälellejääneet...
Kerran viikossa tulette te minun luokseni päivälliselle... Ja
silloin luemme sukupapereita —» Hän kosketti salkkua, joka oli hänen
edessään. »Kiitos, Gerda, otan sen haltuuni mielihyvällä. — Se on siis
päätetty... Kuule, Thilda?... Mitenhän olisi, jos sinäkin kutsuisit
meidät luoksesi kerran; eihän sinun asemasi enää ole huonompi kuin
meidänkään.
Niin se käy. Toinen näkee vaivaa ja pyrkii ja taistelee.... ja sinä
olet vain istunut paikallasi ja odottanut kärsivällisesti. Mutta kyllä
sinä sitten oletkin aika köntys, älä pahastu...»
»Voi sinua, Tony, mitä sanot!» virkkoi Klothilde hymyillen.
»Olen pahoillani, etten saa sanoa hyvästejä Christianille», sanoi
Gerda, ja niin jouduttiin puhumaan Christianista. Ei ollut juuri
toivoa, että hän koskaan pääsisi pois laitoksesta, jossa hän nykyisin
oleskeli, vaikka hänen laitansa tuskin oli niin huono, ettei hän olisi
voinut liikkua vapaalla jalallakin. Mutta hänen puolisonsa oli ylen
tyytyväinen asiain nykyiseen tilaan, — rouva Permaneder väitti hänen
olevan liitossa lääkärin kanssa — ja oli siis luultavaa, että Christian
saisi päättää päivänsä laitoksessa.
Sitten syntyi vaitiolo. Vitkaan ja epäröiden kääntyi keskustelu
viimeisiin tapahtumiin, ja kun pikku Johannin nimi mainittiin, syntyi
huoneessa jälleen hiljaisuus ja sateen ropina kuului selvemmin.
Hannon viimeinen sairaus painoi heitä kuin jokin raskas salaisuus, sen
kulku oli varmaan ollut tavallista kauheampi. Huoneessa-olijat eivät
katsoneet toisiinsa puhuessaan siitä hiljaa, puolittaisin sanoin ja
vihjauksin. Sitten joku mainitsi viimeisen tapauksen... miten pieni
huonostipuettu kreivi oli tunkeutunut melkein väkisin sairaan vuoteen
ääreen... Hanno oli hymyillyt kuullessaan hänen äänensä, vaikka hän
ei enää tuntenut ketään muita, ja Kai oli suudellut hänen käsiään
herkeämättä.
»Suuteliko hän hänen käsiään?» kysyivät Buddenbrookin naiset...
»Monta kertaa.»
Tuota jäi nyt jokainen miettimään.
Yhtäkkiä purskahti rouva Permaneder itkuun.
»Minä rakastin häntä niin», hän nyyhkytti... »Ette aavista, miten minä
häntä rakastin... enemmän kuin kukaan teistä... niin, suo anteeksi,
Gerda, sinähän olet hänen äitinsä... Oi, hän oli enkeli...»
»Hän on nyt enkeli», paransi Sesemi.
»Hanno, pikku Hanno», jatkoi rouva Permaneder kyynelten virratessa
hänen haivenisia, himmenneitä poskiaan pitkin... »Missä ovat nyt Tom,
isä, isoisä ja kaikki muut? Emme näe heitä enää. Oi, se on niin kovaa
ja surullista!»
»Meille on annettu jälleennäkeminen», sanoi Friederike Buddenbrook
ristien helmassaan lepäävät kätensä lujasti yhteen, luoden katseensa
alas ja työntäen nenänsä ilmaan.
»On kirjoitettu niin... Mutta on hetkiä, Friederike, jolloin siinä ei
ole lohdutusta, Jumala armahtakoon, jolloin epäilee hänen oikeuttaan ja
hyvyyttään... ja kaikkea. Elämä rikkoo, näettekös, meissä niin paljon,
se tekee niin monen kauniin haaveen mitättömäksi... Jälleennäkeminen...
Kunpa olisi niin...»
Mutta silloin kohosi Sesemi Weichbrodt paikaltaan niin korkeaksi
kuin saattoi. Hän nousi varpailleen, kurkotti kaulansa, napautti
pöydänlaitaa ja myssy tutisi hänen päässään.
»Niin on!» sanoi hän kaikesta voimastaan katsoen vaativasti jokaiseen.
Ja hän seisoi siinä voittajana jalon taistelun jälkeen, jota oli
kestänyt koko hänen elämänsä ajan hänen opettajajärkensä esiintuomia
epäilyjä vastaan, seisoi kyttyräselkäisenä, kääpiömäisenä,
vakaumuksesta vapisten kuin pieni, rankaiseva, haltioitunut profeetta.