Vaivoin saa laahanneeksi kiväärin lähemmä. Asettaa vapisevin käsin sen
piipun leuan alle. Kaamea tunne kylmän raudan kosketuksesta viiltää
läpi ruumiin.
Oikea käsi haparoi liipasimelle.
Onko tämä oikein? Onko tämä väärin?
Ajatus ponnistelee turhaan jaksamatta kohota enää selvyyteen. Sanomaton
raukeus ottaa valtoihinsa joka solun.
Ei jaksa -- täytyy levähtää. Hän jää makaamaan silmät ummessa ja oikea
käsi liipasimella, kunnekka karkea ääni karjaisee aivan läheltä:
"Ei saa ampua!"
Kauhu täräyttää väsyneet aivot ja seisahtelevan elinkoneiston taas
toimintaan.
Vieras käsi on tylysti riuhtaissut häneltä kiväärin ja nakannut sen
kauemmas -- viimeisen pelastuksen. Mies seisoo kumartuneena hänen
ylitseen. Sillä on lihavat punakat kasvot ja kylmä, vaaniva katse.
Tekee pahaa katsella sitä. Haavottunut ummistaa silmänsä ja pyytää
raukeasti:
"Ampukaa te sitten. En pyydä muuta kuin saada nukkua."
"En ammu minä etkä ammu sinä eikä kukaan muukaan. Et sinä henkeäsi
tarvitse pelätä, kun olet nyt aseeton vanki. Ole vain vahvassa
rauhassa."
Vanki! -- Se jysäytti ensin kuin tuperruksiin, mutta sitten taas
armottomasti pudisteli hereille. -- Vanki. -- Se oli kuin ruoskanisku
väsyneille aivoille. Ne takovat kuin hengenhädässä --.
Haavottunut avaa uudelleen silmänsä nähdäkseen vangitsijansa. Se on
istuutunut juoksuhaudan reunalle, sytyttänyt savukkeen ja tarkastelee
häntä puoleksi säälien, puoleksi uteliaasti. Eikä se enää näytä
ilkeältä. Sitten tarttuu puheisiin, tietoja rupeaa pusertelemaan.
Alussa on helppo vastata. Kun on vastatullut, niin selviää sillä, ettei
sano tietävänsä entisistä asemista eikä voimista. Mutta sitten se tekee
jo kiperämpiä kysymyksiä:
"Montakos teitä oli siinä pappilan tienhaarassa?"
"Ei kuin viisi miestä" -- tunnustaa Arvo rehellisesti, mutta jatkaa
äkkiä havahtuen ovelaksi: "--joukkue kun jäi tuonnemmaksi."
"Paljonko siellä on miehiä nykyään tällä rintamanosalla?"
"Eihän niitä näihin asti ole paljon ollut" -- kiertelee vanki. "Eikä
ole sentähden hyökkäämäänkään kyetty. Mutta nyt tuli moniaita satoja,
silloin kun minäkin tulin. Ja asemalla näkyi tykkejäkin. -- Näinä
päivinä odotettiin lisää." -- Uppoaakohan puhe siihen, tuumii
itsekseen. Taitaa upotakin, vaikka ei näytä. Istuu vaan ja tupakoi ja
kuuntelee tarkasti, toinen silmä ummessa, toista siristelee ja väliin
kuin vakoillen luihauttaa Arvoon.
"Olikos teitä suurikin joukko siellä hautausmaalla?" tutkasee Arvo
vuorostaan.
"Joitakin kymmeniä. Kolmisenkymmentä jalkamiestä, kolme venäläistä
rakuunaa ja jokunen matruuseja." -- Miettii hetken ja äkkiä sanoo:
"Taidatpa olla koulupoika, kovin ovat poskesi vielä sileät. Paljonkos
on ikää?"
"Kahdeksastoista", vastaa Arvo "koululainen minä olen, lyseon
seitsemännellä."
"Miten ne sinut mukaansa saivat? Lupasivat tietenkin huikeat palkat ja
opettajat akiteerasivat?"
Arvon ohimot kuumottuvat. Maksoi mitä maksoi, vaan kunniaansa hän ei
kiellä, ei elämän uhallakaan. Ja hän iskee avonaisen kauniin
nuorenpojan katseensa toisen siristeleviin silmiin ja sanoo
miehekkäästi:
"En kysellyt eikä tarjottu palkkoja. Eikä minua yllytellyt kukaan.
Vapaaehtoisesti läksin minä niinkuin toisetkin, kun isänmaa kutsui ja
kunniantunto."
"Kirottu lahtari, kuten kaikki muutkin. Luulin paremmaksikin. Ole
mahtailematta siinä, kyllä minä sinun saarnoittasi tiedän, mikä teidät
on liikkeelle kiskonut --."
Tieltä kuuluu lähenevä äänten hälinä.
"Hiton naudat", kiivastuu päällikkö toistamiseen. "Mitä ne nyt siellä
sohlannevat." -- Sitten kääntyy Arvoon päin ja puhuu kuin tyynemmin:
"Henkeäsi et tarvitse pelätä, kuten sanoin. Toimitan vahdit ja sitten
myöhemmin punaisesta rististä hevosen sinua noutamaan." -- Mennessään
vielä kääntyy sanomaan: "Eläkä kivääriäsi tapaile. Ymmärräthän, että
sinun on nyt selvintä esiintyä aseettomana." -- Hän lähtee vihellellen.
Kohta kuuluu karkeasti ärjähtelevän miehilleen.
Jännitys hieman alenee, sikäli kuin askeleet poistuvat.
Mitähän mahtoi olla kello?
Vaivoin saa hän sen esille, mutta voimakas mielenliikutus samassa ottaa
valtoihinsa.
Seikun kello. -- Voi niin, Seikku, näinkö pian minun piti kulkea sinun
tietäsi --
Hän jää makaamaan silmät ummessa voimattomana. Hän näkee taas kuvan,
joka on kuin syöpynyt aivoihin: jokiuoman, joka ilta-auringossa hohtaa
ja yksinäisen kuolevan pojan, silmät seuraten heidän poispäin johtavaa
latuaan.
Pian johtavat kaikki ladut hänenkin luotaan poispäin, ajattelee hän
surumielisenä.
Mitähän mahtaa olla kello, muistaa Arvo sitten uudelleen. Hän koettaa
jännittää katsettaan, hämärtää jo niin. -- Olisikohan kuusi? Kun saisi
käsiinsä tulitikut. -- Tapailee taskujaan. Siinähän ne ovatkin
rintataskussa. Hän virittää tulta ja tirkistää kellotauluun
huomaamatta, että juoksuhaudan reunalla seisoo taas mies pitäen häntä
silmällä. Se hyppää notkeasti alas. Suuri punainen käsi tarraa kiinni
kelloon. Voimakas nykäisy vain, vitjat katkeavat, ja kello heltiää
Arvon voimattomista käsistä. "Älä ota", yrittää hän vielä pyydellä.
"Älä ota!"
"Kyllä se sinulta joutaa. Ei sinusta enää kellokkaaksi ole. Ja liekö
omasikaan. Olet kehveltänyt sen jostain", virnuilee mies.
"Omani on, muisto ystävältä, joka on jo vainaja. Anna se takaisin. Minä
vetoan sinun kunniantuntoosi suomalaisena miehenä."
"Näet sinä kuolla kellottakin", hohottaa vain toinen ja äkkiä livahtaa
tiehensä hämärään, kun askeleita kuuluu.
Arvoa vapisuttaa voimaton viha. Konnat, ruumiinryöstäjät! tekisi mieli
huutaa jälkeen, vaan ei jaksa. Väkevä mielenliikutus vie taasen voimat
ja hän makaa kuin unessa, silmät ummessa eikä kotvaan huomaa
vahtisotureinkaan tuloa.
Niitä on kaksi pistinniekkaa. Toinen heistä jää istumaan juoksuhaudan
reunalle, toinen kyykähtää hangelle Arvon viereen. Sanattomina
katselevat vain haavottunutta, joka taas raottaa silmiään.
Painaa niin kylkeä. Kun pääsisi selälleen, olisi helpompi.
"Ettekö siirtäisi minua selälleni", pyytää sitten.
Ne heti auliisti täyttävät pyynnön, liikuttavat vielä niin hellävaroen
kuin mahdollista. Vaan toinen, se joka siinä lähinnä istuu, huomaa
miten haavottuneen alla hangessa on suuri tumma läikkä --- hyytynyttä
verta. Hänen on kätensä käynyt siihen ja hän pyyhkeilee lumeen verta
sormistaan. Äkkiä kiskaisee lakin päästään ja upottaa kasvonsa siihen.
Haavottunut tarkkaa häntä ihmeissään. Sillä on hyvin hoidettu ulkoasu,
tukka pitkänlainen, sileästi taakse suittu. -- Mitä se siinä noin
istuu? -- Hartiat vavahtelevat kuin pidätetystä itkusta. -- Itkeekö se
todella? Hänenkö surkeuttaan sille niin sääli tuli, että noin kipeästi
itkee? Ystävä vai vihollinen -- kumpi se oikein on?
Mitä kauemmin se noin kyyrysissään itkee ja nytkähtelee kuulumattomista
nyyhkytyksistä, sitä kummemmin ja kipeämmin se käypi Arvon mieleen,
niin että hän lopulta virkkaa:
"Mitä te siinä itkette, kun en itke minäkään, vaikka näin on käynyt?"
"Kun keskenämme täytyy --" pusertuu katkonaisesti nyyhkytysten lomasta.
Hän antaa itkunsa hyrskiä ihan valtoinaan ja purkauksen jälkeen hieman
tyynnyttyään selittää:
"Emme mieleemme nähden tässä olisi mekään -- ja karatakin on yritetty
moneen kertaan, mutta minkäs sille täytymykselle tekee --."
Toinen, se joka juoksuhaudan reunalla istuu, on puhumattomana kaiken
aikaa vain eteensä katsellut, sitten vetää taskustaan savukelaatikon ja
ojentaa Arvolle:
"Tupakaksi."
Mutta kun näkee, miten vaikea toisen on liikkua, hypähtää alas ja
sytyttääkin valmiiksi. Sitten ottaa entisen asentonsa. Eikä puhuta sen
koommin sanaakaan, kukin hautoo omia mietteitään.
Arvon väsyneellä ajatuksella on uutta askarrusta. Hänen katseilleen on
arvaamatta avautunut uusi henkinen näköala: kansalaissota, veljessota
koko alastomassa kolkkoudessaan.
Hän ei ole näihin asti taistelun pyörteissä koskaan ehtinyt tai
jaksanut syvemmälti selvitellä ajatusta, joka ennen sodan puhkeamista
ei hänelle rauhaa suonut. Hänen nuorta vertaan oli kuohuttanut häpeä ja
viha. Mutta vuosisataista sortoa vastaan, venäläisiä aseita, venäläistä
anarkiaa vastaan, joka uhkasi likaiseen liejuunsa upottaa maan ja
kansan, hän oli puhtaan säilänsä vetäissyt.
Isänmaa hukkuu, isänmaa on pelastettava -- siinä oli se liekehtivä pyhä
tuli, se ajatuskeskus, josta hänen sisäinen käyttövoimansa kumpusi
vaaran ja ponnistusten keskellä. Hän oli ajatellut -- tai oikeammin
vain vaistonnut -- samaten kuin Poke, että omat ovat tällä puolen. Ne
jotka ovat vastapuolella, kuuluvat maan vihollisiin. Ja nyt! Hän makaa
avuttomana vankina kahden vartian välissä. Ne ovat hyviä hänelle, ne
tuntuvat tavallaan "omilta". Ja toinen niistä istuu ja itkee häntä,
itseään, koko kahtia raadeltua isänmaata ja sukua. -- "Kun keskenämme
täytyy --" niinhän se sanoi. Hyvä Jumala, kuinka tämä kaikki on
selitettävä! Omia kansalaisia ne ovat, sittenkin --.
Ristiriitaiset mietteet keskeyttää punaisten päällikön karjahtelu.
Miehiään kuuluu ketjuun kiroilevan ja manaavan. -- Jospa hyvinkin
yrittävät meikäläisille jälestä. Niitä ette kyllä enää tavota --
hyvittelee Arvo mielessään.
Jo ratsastaa kohdalle punaisten päällikkö.
"Hoi, siellä vahdissa! Mars ketjuun -- oikealle puolelle! Jääköön
haavottunut siihen. Punaisen ristin hevonen on jo tulossa."
Hän karauttaa joukkojensa jälestä paenneitten suuntaan. Vahdit
nousevat. Toinen on jo tiellä. Toinen ryiskelee, niistäytyy ja pyyhkii
kasvojaan. Sitten huoahtaa syvään, painaa lakin päähänsä, kumartuu
Arvoon päin, sanattomana vain puristaa lujasti kättä ja sitten katoaa
toisen jälkeen.
Ryssiäkin siellä kuulostaa olevan joukossa, koska tuulen mukana
kantautuu venäläisiä sanoja ja nyt, niiden ohimennessä, selvästi kuuluu
ryssäin posmotusta.
Että ne sentään saattavat -- saattavat kulkea yksillä asioilla noiden
kanssa, veljeillä ja kaulailla! -- Hän vihaa niiden viittojen lianhajua
niinkuin ruttoa ja koleran myrkkyä. Niin juuri: niinkuin inhottavaa
ruttoa! -- Miten ne olivat sielläkin pienessä rauhallisessa
maaseutukaupungissa, hänen kotiseutunsa pääpaikassa, elämöineet ja
levittäneet paheittensa tartuntaa! -- Ja näiden kaulaan heittäytyivät
omat työläiset kuin suurenkin autuuden helmaan -- näiden, jotka olivat
isänmaata vuosituhannen kalvaneet ja syöneet ja saastuttaneet ilman
paheittensa ja likaisten vaatteittensa löyhkällä!
Nuoren soturin veressä kuohahtelee taas pyhä viha, kunnekka kuumeinen
ajatus uudelleen osuu äskeiseen vartiaan --
Kuka hän oli ja mistä? Ihminen ja oikea suomalainen veli, vaikka
taisteli täällä, väärällä puolella -- Taas keskeytyy ajatuksenjuoksu.
Tielle on pysähtynyt hevonen. Äänistä päättäen on siellä pari miestä ja
venäläinen nainen.
"Missä se lojunee, s--n lahtari? Vielä sitä tässä vetelemään. Olisivat
kerralla tehneet selvän."
"Odotahan, tänne päin vetävät jäljet. Niin on vuotanut kuin raavas."
Hakijatko lienevät? Kylmällä puistattaa heidän puheensa asianomaista.
Jälkiä myöten löytävätkin haavottuneen, vaikka hän ei ole ääntä
päästänyt. Tarttuvat toinen hartioihin, toinen jalkapuoleen ja jotenkin
armotta retuuttavat reen luo ja hökäisevät huolimattomasti siihen
pohjalle. Venakko, punaisen ristin naisia näkyi olevan, posmentaa koko
ajan, ensin pyytävästi, sitten kiukkuisesti kuin toruen. Arvo ymmärtää
sen verran, että se tahtoisi toisten helläkätisemmin häntä
liikuttelevan. Miehet heittäytyvät sevälle ja kiristävät hevosen
vinhaan juoksuun. Venakko istahtaa reen pohjalle Arvon viereen. Se
puhuu, puhuu kaiken aikaa, suullaan, silmillään, käsillään. Arvo
ymmärtää, että se tahtoo tietää, missä haava on ja hän osottaa vasenta
lonkkaansa.
"Aaa --" ja sitten tulee uusi vuolas sanaryöppy. "Nitschevoo,
nitschevoo --" se taputtelee ja lohduttelee. Puhe on sillä kuin linnun
sirkutusta, mutta liikkeet ja eleet kuin kissan.
Arvo makaa selällään ja katselee tähtiä, jotka toinen toisensa perästä
tuikahtavat näkyviin. Ne ovat niin lohduttoman kaukana kylmissä
yksinäisissä korkeuksissaan. Synnyttävät vain sanomattoman autiuden ja
turvattomuuden tunteen. Elämä ja pelastuksen toivo ikäänkuin pakenee
sinne saavuttamattomiin ja poskilla vierivät suuret jääkylmät
kyynelkarpalot --. Mutta sitten uudelleen valtaa kaikkinielevä väsymys
ja välinpitämättömyys. Käyköön kuinka tahansa, onnettomasti tässä
kuitenkin lopulta käypi.
Ne ajavat kuin hevosvarkaat. Liekö puoltakaan tuntia mennyt, kun jo
ollaan perillä suurenpuoleisen talonpoikaistalon pihassa. Taas
tarttuvat käsiin ja jalkoihin ja raahaavat tupaan. Sieltä tuppaa
vastaan sakea ilma ja vastenmielinen hoilotus ja naurunräkätys. Kunpa
olisin kerennyt -- ajattelee Arvo tuskaisena.
Hänet ottaa ensimäisenä vastaan vanha mies, välskäriksi kuuluvat sitä
nimittävän. Sävyisän ja leppeän näköinen se on ja herättää hiljaisella
olennollaan tyynnyttävän turvallisuuden tunteen. Mutta ympärillä
tungeksii "sisaria", suulaita ja räkättäviä, syytävät peittelemättä
kirouksia ja rivouksia, kun välskäri pyytää avukseen riisumaan ja
pesemään.
"Hyi, pakana! En likaa käsiäni lahtarin verellä minä kumminkaan."
"Siinähän sinä sanoit uivasikin, kun Viipurista lähdettiin", pistelee
toinen.
"Sanoin mitä sanoin. Vaan en koske raatoon."
"Peskööt ne, jotka sen tänne haalasivatkin."
"Mitä ihmisiä te olette? Haavottunut on aina haavottunut", yrittää
välskäri sovitella.
"Ihmisiäpä tietenkin, kumminkin yhtä hyviä ja paikoin parempiakin kuin
kaikennäköiset lahtarinretkut, joita tänne vedetään hoidettavaksi.
Niinkuin ei omissa kyllin olisi."
"Olisitte edes vähemmällä. Menkääkin tuonne kamaripuolellenne. Ei tässä
teidän apuanne kaivatakaan." -- Vanha välskäri on kiusaantuneen
näköisenä ryhtynyt riisumaan. Venakko ilmestyy hänen rinnalleen ja
lakkaamatta kerkeätä kieltään soittaen käpelehtii apuna. Välskäri vetää
jalasta huopasaappaan.
"Huh-huh -- olipa siellä."
Hyytynyttä ja kirkasta verta hulahtaa kokonainen lammikko lattialle ja
pärskyy välskärin valkealle esiliinalle, niin että sen etumus värjäytyy
aivan punaiseksi.
Eivät malta naisetkaan siitä loitolla pysyä. Kädet puuskassa tai
toistensa kynkässä kiikkuen siinä seisoo eräitä kieltään piesten ja
ilkeästi naureskellen. Silmissä kiiluu ilmeinen viha ja vahingonilo.
"Vuotaa kuin raato. Ei ränttää välskärin sitä enää troppailemaan
ruveta. Palkka kuin palkka. Mitäs tarttee tupata lahtarein sakkiin."
Toinen on lohduttelevinaan, vaikka ilvehtii sydämettömästi:
"Ei se maailma suremisesta parane. Sen kun hassaa päälle vaan! Pitää
laulaa poikaparalle hautavirsi --."
"Ei paha saa, ei paha saa,
taivaass' on pojalla se torpanmaa --."
Arvon mieltä etoo. Hän koettaa olla näkemättä, kuulematta. Ja
onnistuukin, sillä tuskat haavaa pestessä ja pidellessä yltyvät ja
vievät kaiken huomion.
"Ei tässä pitäisi luunvikaa olla pahempaa", puhelee välskäri kopeloiden
haavottunutta lonkkaa. "Täältä se on ylhäältä lonkasta mennyt ja tullut
ulos reidestä. Räjähtävän kuulan työtä näkyy olevan. Sillä ne on aina
rumat jäljet. Kyllä se siitä voipi vielä hyvinkin parata ihan
entiselleen. Annan morfiinia tiukan satsin, niin et veikkonen kivuista
tiedä sen koommin."
Ja kun haava on sidottu, pitää hän sanansa ja pistää Arvon käsivarteen
morfiiniruiskeen. Sitten nostavat hänet seinävierelle vuoteelle, jona
on vain karkea heinäsäkki, liian lyhyt ja kuhmurainen.
"Eihän tässä juuri häävit ole oltavat, vaan etköpä sentään saane unen
päästä kiinni." -- Välskäri puhuu kuin anteeksi pyydellen.
"Kyllähän sitä tässäkin. Kun vain jotain peitettä olisi. Puistattaa
niin vilu."
Välskäri sanoo jotakin venakolle ja se tuo heti Arvon takin ja levittää
ylle. Sillä on silmät päässä kuin hehkuvat hiilet ja sen käden kosketus
on hyväilevänpehmeä kuin kissan.
Arvon päätä huimaa jälleen ääretön raukeus. Vilu on vieläkin. Takki on
peitteeksi liian lyhyt, sitäpaitsi liepeistään yltyleensä kostean,
nihkeän veren tahrima. Ilkeältä tuntuu, kun se sattuu paljaaseen ihoon.
Mutta väsymys vetää pohjaan kuin kiviriippa ja hän nukkuu sikeään
uneen.