Komppania, jossa "Vapauden veljet" taistelevat, on kolmessa viikossa
huvennut miesluvultaan kahteenkolmasosaan ja lähetetään kotiin lomalle
sekä uudestaan järjestettäväksi. Siihen kuluu viikon päivät.
Mutta kun komppania jälleen marssii asemalle, kulkee Poken rinnalla
Iso-Jukka -- ikionnellisena, kun vihdoinkin saattoi hyvällä
omallatunnolla lähteä -- ja heidän jälessään löytää rivistä tutut
pojankasvot toisensa jälkeen. Se on oikea koulupoikien komppania. Mutta
Arvo Partiota ei joukossa näy. Hän makaa kotonaan kuumeessa.
"Pelkkää liikarasitusta. Pian se menee ohi", lohduttelee lääkäri. Eikä
kulu kuin päiviä pari kolme, kun poika on taas jalkeilla.
"Nyt sinä lepäät perinpohjin", sanoo äiti.
Arvo katsoo häneen pitkään ja surumielisenä:
"Jos äiti tietäisi, miten moni siellä on paljon kipeämmin levon
tarpeessa eikä saa sitä hetkeäkään ajatella", sanoo hän vain. Eikä äiti
sen koommin puhu asiasta.
Siten menee muutama päivä. Arvo kulkee kotonaan levottomana ja katse
niin kumman poissa-olevana. Eräänä päivänä tulee puhelimitse tieto,
että uutta komppaniaa järjestetään lähtöön eteläisemmälle
rintamanosalle, jossa odotetaan ratkaisevia tapahtumia. Miehistä on
puute, tiedotetaan edelleen. Arvo ilmottautuu mukaan arvelematta.
"Joudut niin kauaksi omista tovereistasi, tuskin tunnet yhtään näistä
uusista", pahottelee äiti heidän seistessään asemalla odottamassa junan
lähtöä.
"Eipä hätää. Rintamalla tutustutaan nopeasti", sanoo Arvo reippaasti.
Hän korjaa hellävaroen napinlävessään kahta kieloa, etteivät vain
putoaisi. Hän on melkein entisellään, kalpea vain ja laihtunut. Siksi
ehkä silmät näyttävät niin oudon suurilta ja syväkatseisilta. Äidin on
hieman vaikeata katsella häntä, pitkää hoikkaa poikaansa, kun se seisoo
siinä hänen edessään niin tyynenä, määrästään tietoisena ja syvän
puhtaana. Mutta äiti pakottautuu puhumaan ihan tavalliseen sävyynsä:
"Minnehän se Heikki jäi, kun ei tule hyvästelemään? -- Kas, tuollapahan
seisoo asemaportilla ja tarkastaa kulkulupia."
"Ja on varmasti mielestään tärkeimmistä tärkein. Katsohan, miten jäykkä
ja juhlallinen osaakin olla." -- Heitä hymyilyttää kaikkia, siitä sulaa
mieliala niin soman kevyeksi ja hilpenee yhä, kun Arvo käy portille
hyvästelemään pikku veikkoa.
Hän on verraton, se Heikki veli. Seisoo tiukassa perusasennossa portin
korvassa kivääri kupeellaan, täsmälleen yhtä pitkänä ja jäykkänä kuin
mainio "japanilaisensa" ja kulmat rypyssä sanoo jokaiselle
ohikulkevalle virallisen lyhyesti: "Lupalippu, olkaa hyvä." -- Eikä
siitänsä pehmene eikä sävyä muuta, vaikka veli tulee. Kättä pistää vain
ja sitten tervehtii moitteettoman ryhdikkäästi sotilaalliseen tapaan.
"Koko kaupunki" on asemalla lähteviä hyvästelemässä lauluin, soitoin,
liinanliehutuksin. Ja kun juna lähtee liikkeelle, vyöryvät sen jälessä
valtavat eläköönhuudot. Lomassa kuuluu pois vierivästä junasta
sähköttävän innostunut kertosäe:
"Kallios ei horju
vaaras' poies torjuu,
ollos huoleton,
poikas' valveill' on."
Arvo Partio seisoo viimeisen vaunun astuimella lakkiaan heiluttaen,
kunne tien polvekkeessa häviää asemapiha ja valkeat huiskivat liinaset.
Jälleen siis soturin kohtalokkaalla tiellä.
On se tämä lähtö jo toista ja todempaa kuin se edellinen. Mitä silloin
tiesi siitä, jota kohti kulki!
Arvon käy vähän kuin sääliksi eräitä ensikertalaisia kuunnellessaan
heidän miehekästä uhitteluaan:
"Vaikka paikalla kuolemaa silmästä silmään --."
"Voi niin, pian he saavat kokea, että todellisuus joka kohdassaan ampuu
korkealta yli heidän rohkeimpienkin kuvitelmiensa -- kaameassa
suuruudessaan. Eikä sittenkään tahtoisi, ei saattaisi jäädä sieltä pois
-- ellei alentuisi kieltämään kunniantuntoaan."
Toisen päivän aamuna ollaan sen rintamanosan lähimmällä asemalla.
Siellä odottaa hälyyttävä tieto: punaiset alottaneet ylivoimaisen
rynnäkön. Asema äärimmäisen vakava. Ratkaisu riippuu lisäjoukkojen
saapumisesta aikanaan.
Eivätkä tulokkaat vitkastele. Hätäisesti syötyä vedetään ylle
lumivaipat, pistetään patruunavyö täyteen ja sitten heittäydytään
rekiin ajaen täyttä karkua kohti tykkien jyryä ja kiväärinpauketta.
Jo tulee vonkuen ilman läpi ensimäinen tervehdys ketjusta, iskee
komeaan riippakoivuun tien vieressä -- se menee pitkin pituuttaan
kolmeksi säröksi. Latvasta ja oksista kariseva kuura lankeaa kimmeltäen
auringossa kuin kultatähtisade tielle, jota he ajavat.
"Kovinpas se lähelle." -- "Tisurimies", kenttäelämän karaisema, vain
tiukentaa kulkua rauhallisena, mutta ensikertalaisista näki, että
heidät se oudokseltaan löi sekä kuumaksi että kylmäksi. Sitten niitä
alkaa tulla tuhkanaan, niin että ilma ympärillä ulvahtelee, särähtelee
ja reki ja tie tuntuu vavahtavan alla joka kerta, kun lähemmä iskee.
Arvo Partioon, joka on kaksi viikkoa ollut hiljaisuuden ympäröimänä ja
hellien käsien hoitelemana, tarttuu ensikertalaisten juhlallinen
mieliala. Hermot pingottuvat kireälle, yhä kiivaammin tykyttää rinnassa
ja veri hyrskähtelee suonissa tulivirtana. Siellä jossain metsän takana
pauhaa kuin jättiläiskoski huumaten, vetäen pyörteisiinsä. Siinä ei
enää tunne pelkoa tai vastenmielisyyttä, ei ajattele mitään. Rautainen
täytymys vain ajaa edelleen. Arvo Partio on ennen ollut mukana
samanlaisessa vaarallisessa leikissä ja sittenkin tämä perästä päin
tuntui voittavan kaikki muut taisteluvaikutelmat voimassa ja
värikkyydessä. Vaikka myöhemmin ei voi enää palauttaa mieleen mitään
täsmällistä selväpiirteistä yleiskuvaa -- vain irrallisia
yksityiskohtia, jotka ovat kuin poltetut aivoihin: rekiä ja paareja,
joilla kiemurteli haavottuneita, ensimäinen kaatunut, tykinluodin
murskaama, vain verinen kasa, josta ojentui luonnottoman pitkä kaula ja
pää, avoin suu ja lasittuneet silmät.
He lähestyvät ketjussa metsän reunaa, josta vihollinen juuri äsken
äärimmäisin voimanponnistuksin on heitetty takaisin. Ne valmistavat
uutta rynnäkköä. Heidän on se otettava vastaan.
Metsä harvenee. Eteen avautuu kapea niittysuikale. Hanki hohtaa ja
häikäisee maaliskuun auringossa.
"Nyt valmiina, tulevat!"
Vastapäisestä metsärannasta lähtee kiemurteleva musta mato oksentaen
surmaavaa metallia ja savua.
"Tähdätkää, -- laukaiskaa!"
Korvia särkevä pamaus. -- Musta mato vain kiemurtelee lähemmäksi. Ilma
on yhtenä tulenräiskeenä. Yhä vain lähenevät. Sata askelta enää.
Arvo Partio on polvillaan matalan kiven takana ja laukaisee
laukaisemistaan. -- Hyvä Jumala, täytyy, täytyy -- Kiväärinpiippu on
tulikuuma. Nenään tulee palaneen käryä. Kintaat palavat. Hän kiskaisee
ne ajattelematta mitään käsistään ja nakkaa hankeen -- laukaisee
laukaisemistaan koneellisesti, tuntematta miten sormia polttaa.
Mies syöksähtää hänen eteensä pistin ojossa. Pamahdus. -- Mies
kirkaisee, kivääri kirpoaa kädestä. Hän hoipertelee takaperin,
kirahtelee oudosti ja heittäen kätensä ylös kupertuu hankeen. Arvo
kuulee, miten sen kurkku korahtelee ja henki puhuu outoja
tulkitsemattomia sanoja jättäessään ruumiin.
Eläköön -- vyöryy silloin pitkin metsän reunaa.
Nyt on meidän vuoromme!
Arvo heittäytyy pyörteeseen, joka hyökyaallon tavoin hulvahtaa yli
aukean, ylitse kaatuneiden, ylitse haavotettujen vaikertelun takaisin
toiselle rannalle ja vielä siitäkin kauemmaksi.
-- -- -- Kauanko sitä kesti ja miten sieltä palattiin, siitä ei hänellä
ole mitään käsitystä. Huumautuneet turtuneet aistit eivät jaksa enempää
sulattaa. Hän tuntee vain olevansa kuolemanväsynyt ja sairas maatessaan
aamun valjetessa jonkin tuvan lattialla. Hänen korviinsa tulee kuin
maan alta komppanian päällikön sanat:
"Uljaasti, pojat! Me pelastimme tilanteen. Olemme siirtäneet asemiamme
ainakin kilometrin tuonnemmaksi. Nyt levätkää. Huomenna uusi yritys."
Mutta äärettömästä väsymyksestä huolimatta ei Arvon tahdo tulla uni.
Pää on lyijynraskas ja kuume polttaa suonissa. Myrskyisät mielikuvat
koskena kiehuvat.
"Otta hiukka, nin vahvista ja nukku." -- Ystävällinen käsi pitelee
ranteesta lujalla otteella ja Arvo tuntee pullon suun huulillaan. Hän
raottaa raskaita silmäluomiaan. Siinä on hänen vierellään olkipahnoilla
se ruotsalainen "tirehtööri", heidän ryhmänsä miehiä. Taistelusta
tullessa oli ottanut Arvon repun kantaakseen, kun huomasi pojan voimien
pettävän. -- "Otta nyt vaan, nin nukku", tyrkyttää hän yhä.
Arvo siemaisee pitkän kulauksen ja painuu takaisin pahnoilleen.
"Nyt nukku, ei ajattele, nukku vaan", toimittaa toveri heittäen
huopapeitteensä toisen puolen Arvon yli. Ja Arvo nukkuu pian omituiseen
lämmön ja hyvänolon tunteeseen.
Siitä oli heistä tullut ystävykset, siitä ruotsalaisesta
"tirehtööristä" ja Arvosta. Se oli niin reima ja iloinen ja
taisteluissa rohkea ja kylmäverinen. Koti hänellä oli kaukana
Pohjanlahden tuolla puolen, mutta oli liikematkoillaan oppinut hieman
solkkaamaan suomea ja käytti sitä kaikissa tiloissa.
Hän oli niin sanomattoman erilainen kuin useimmat muut kaltaisensa.
Asustaan päättäen varakas ja hienostunut, samaten tavoiltaan. Kuinka
hän saattoikin sikäli mukautua oloihin ja seuraan, johon sillä kertaa
kuului parhaastaan karjalaisia talonpoikia. Ne muuten olivat kovin
mieltyneet ruotsalaiseen "tirehtööriinsä." Se kun milloin oikein yltyi
suomea solkkaamaan, niin koko miesjoukko pahnoillaan naurusta
kieriskeli. Ja jos ei joskus mieleistään sanaa löytänyt, puuskahti
puolikiukkuisena: "pärhana -- ei muista muuta."
Arvo toimitti hänelle sekä tulkin että tietosanakirjan virkaa.
Hän alkoi jo kiintyä näiden parin päivän tuttavuuden jälkeen
mielenkiintoiseen muukalaiseen, joka vilkkaudellaan ja tulisuudellaan
muistutti niin merkillisesti Pokea, sitä "rikkitikkua." Mutta silloin
heidän tiensä yhdellä iskulla ijäksi erosivat.
Sinä iltana oli toinen ryhmä komennettu vahtiin pappilan tienhaaraan.
Hiihdettiin perättäin maantietä, ruotsalainen Arvon edellä. Ei taitanut
mikään hiihtomies olla, koska jalka tavan takaa solahti varpaallisesta
ja yhtä nopea "pärhana" miehen suusta.
"On niin pilvessä. Pian se siitä pimeän tekee. Mikä siinä erottaa
punaisen valkeasta, kun kaikki on yhtä mustaa", kuuluu joku sanovan.
"Käsikopelolla kuitenkin tuntee, jos ei muuten", veistelee toinen.
"Tässä se on paikka." -- Ryhmäpäällikkö iskee sauvansa hankeen. --
"Tuosta kääntyy tie pappilaan, tuo toinen hautausmaan vieritse menevä
vie kirkolle."
"No, jopa kolkkoon paikkaan lykkäsivät, kun ihan hautausmaan kupeelle."
"Ei sieltä ainakaan tarvitse vihollista pelätä, ellette kummituksia
varanne", ilvehtii ryhmäpäällikkö. -- "Vaan tuota ilmaa pitäkää
silmällä. Siellä notkon toisella rannalla niillä on ketjunsa. Ja
heristäkää korvianne, kun pimenee. Kyllä sen kuulee, jos ne hankea
myöten yrittävät suksilla tai jalan. -- Viisi jää tähän ja kolme lähtee
minun mukaani tuonne mäen kumpareelle. Sieltä näkee laveammalle
alalle."
He lähtevät. Jälelle jääneet viisi päättävät tehdä olonsa
mahdollisimman mukavaksi pitkän yön varalta. He kahlaavat metsään,
taittavat pistimillään kuusenhavuja ja raahaavat niitä kukin
sylintäyden muassaan tielle alaisekseen.
"Näin sitä herroiksi vahtia pidetään" -- vielä kehaisevat.
On niin oudon hiljaista. Harvakseen vain kuuluu kiväärinpauke. Hämärä
alkaa laskeutua puiden latvoihin ja tuuli huhahtelee alakuloisesti
hautausmaan kuusissa ja metsässä tien toisella puolen. Aivan alkaa
unettaa. Ruotsalainen makaa selällään kädet pään alla ja viheltelee
jotain pehmeän surumielistä säveltä. -- Kovinpa se nyt surullisia.
Tavallisesti aina tuikuttelee tanssimusiikkia tai reippaita marsseja.
Arvo loikoo vatsallaan ruotsalaisen vieressä. -- Äkkiä kimpoaa
polvilleen. Hän on ollut kuulevinaan suksen suihketta hautausmaan
puolelta. Vihjaisee toisillekin ja kaikki terästävät katseensa sinne
päin.
Puiden välistä ilmestyy mies, hiihtää hautausmaan muurin luo, siitä yli
kiepsahtaa ja näyttää pyrkivän poikki tien metsään.
"Punikki", supaisee Arvo kiihkeästi.
"Älä houraile! Eihän ne miten sieltä. Omia se on."
Mutta Arvo vain silmä kovana tarkkaa miestä. Sillä on kiväärinpiippu
pystyssä ja tuuli liehuttelee jotakin siihen kiinnitettyä siekaletta.
"Niitä se on", päättelee Arvo. "Niillä kuuluu olevan tuollaisia
punaisia häiläkkeitä kiväärinpiipuissaan."
Arvolla on jo kivääri poskellaan. Laukaisee ja mies kellistyy tielle.
"Hyvin tähdätty" kehaisee Arvo poikamaisesti.
Jo uskovat toisetkin vihollisiksi. Ilmestyy vielä toinen mies
tarkotellen nähtävästi samaa tietä. Nyt pamahtaa samalla kertaa kaksi
kivääriä. Sekin jää kuin tukki tielle poikkiteloin. Liekö kuollut tai
teettelehtiikö vain siksi.
Hautausmaalta kuuluu yhä koveneva ja lähenevä suksien suihke. Tiesi
häntä, vaikka heitä siellä olisi suurikin joukko punaryssiä. Lienevät
jo aikaisemmin siellä piilotelleet ja nyt koettavat saada saarroksiin,
kun näkivät heitä olevan vain viisipäisen joukon.
Mitä on tehtävä? Missä lie ryhmäpäällikkö?
Ei tässä auta enää hapuilla senkään määräyksiä. Lyhyt sotaneuvottelu:
paetako metsää myöten tai yrittääkö murtautua saarroksesta hyökkäämällä
hautausmaalle.
"Pärkkele, ei aikka enempi. Höökkämä, pojat, höökkämä! Huutta isosti
hurraa ja höökkämä sinne."
"Ei taida olla hullumpi tuuma. Jos tässä hämärän päähän hyvinkin
luonnistaisi."
"Täyteen panokseen vain kiväärit ja sitten anna soittaa. Sukset jääkööt
tielle." -- He ovat kaikki äärimmäisen kiihtymyksen vallassa. Teko on
uhkarohkea, mutta samalla niin houkutteleva.
Hurraa! Hurraa!
He hyppäävät hautausmaan muurinnurkkaukselta alas hankeen ja kahlaavat
eteenpäin yhä huutaen ja ampuen umpimähkään puiden väliin, jossa
häilähtelee tummia varjoja.
Sieltä vastataan kivääritulella. Ja kuin siitä heränneenä ja ärtyneenä
alkaa kauempaa vasemmalta sivustalta punaisten ketjun puolelta räkättää
kuularuisku.
Fiuu -- fiuu, fiuu. Kuulia viheltelee ilmassa sakeanaan, mutta
vihollista ei näy. Taisivat peittäytyä varaten meikäläisiä todella
olevan suuremmankin joukon, kun niin yltiöpäisesti tohdittiin hyökätä.
Ne viisi kahlaavat edelleen yhä ampuen, ruotsalainen Arvon rinnalla.
"Ah" -- ohkaisee se äkkiä tuskallisesti.
"Auttaa -- auttaa", kuulee Arvo hänen hokevan polvillaan hangessa,
kädet painettuina rintaa vasten.
Arvo käy häneen syliksi. Hän tuntee, miten sen ruumis raskaasti putoaa
hänen käsivarsilleen ja nytkähtelee. -- Taitaa hengenlähtöä tehdä.
Huulet sopertelevat käsittämättömiä sanoja omalla äidinkielellään.
Mitäköhän hän tahtoisi sanoa, ehkä jäähyväisensä, terveisensä omilleen
siellä kaukana? Voi kun saisi selvää!
Sitten nytkähtely lakkaa. Pää retkahtaa hervottomasti rinnalle. Siihen
lähti kelpo toveri. -- Arvo laskee hänet hiljaa lumeen, ojentaa jäsenet
suoriksi, korjaa taskusta lompakon ja taskukirjan ja hangessa viruvan
kiväärin. -- Tällainenko on kuolema? miettii hän. Muutama nykäys vain
ja sitten nukkuu kuin hyvään uneen --.
Tuntuu niin kovalta jättää toverin ruumis siihen niiden raiskattavaksi.
On aivan kuin pitäisi pyytää siltä anteeksi. -- Ja Arvo laskeutuu
maahan toiselle polvelleen ja tekee oikealla kädellään ristinmerkin
kaatuneen otsaan ja rintaan, niinkuin on kotikylässä nähnyt vainajia
siunattavan.
Sitten linkoaa pystyyn ja viheltää toisille. Ne tarpovat hänen luokseen
syvässä hangessa.
"Nyt meitä on vain neljä. Eikö lie parasta tästä tarkotella tielle
suksien luo ja sitten painella kirkolle -- jos tie on selvä",
ehdottelee Arvo.
"Eipä taida neuvoksi muukaan tulla. Jos kerran pääsisi suksille ja
metsän peittoon, niin saisivat tapailla tyhjää."
He kahlaavat taas muurinnurkkaukselle ja siitä yli maantielle. Siellä
on valoisampaa.
"Näkevät, pakanat. Heittäytykää tielle ja vetäytykää mahallanne
eteenpäin." -- He tekevät niin, makaavat pitkin pituuttaan lantaisella
tiellä ja matavat verkkaan kuin etana käsillään vetäen ruumistaan
eteenpäin.
Arvo on jäänyt jälkeen. Jospa nousisi ryömälleen ja konttaisi jonkun
metrin, niin tapaisi toiset, jotka pian ovat joutumassa suksilleen. Hän
kohoaa polvilleen. Täräys -- ja kuuma puistatus käy läpi ruumiin. Hän
kupertuu hervottomana suulleen. Kuolen -- välähtää salamana aivoissa --
sitten on kaikki hiljaa.
Mutta kotvasen kuluttua hän herää horroksestaan ja tuntee elävänsä
vielä. Kurkkua kuivaa ja kirvelee kuin tulella. Hän puraisee tieltä
lantaista jäätä ja selviää vähitellen täyteen tajuntaan.
Haavotuin -- mihinkähän se sattui? Tunnustelee ruumistaan. Kipua ei
kuulu missään. Yrittää kohottautua vasemmalle polvelleen. Jalka
lonksahtaa hervottomana lonkasta, liikkuu, mutta ei ota päälleen. Sinne
siis kuula kävi.
Toiset jättävät, pitää joutua -- muistaa sitten ja silmää hämärtyvää
tietä pitkin. Siellä menevät jo etäällä.
"Vetäkää, vetäkää minua jälestä", koettaa ääntää hillitysti. Huutaa ei
tohdi.
Mutta eivät kuule toiset, eivät päätänsäkään käännä. Nyt hän vasta
tajuaa tilanteen koko kaameudessaan. Tässä hän makaa yksin haavoissaan
ja odottaa, kunnes viholliset tulevat ja tekevät lopun. -- Kunpa
saisikin nopean, kunniallisen lopun. Mutta sillä tavalla kun ne
kuuluvat kohtelevan käsiinsä joutuneita. Mielikuvitus loihtii esiin
ennenkuulluista pöyristyttäviä, etovia näkyjä --.
Tuskan hiki kihoaa otsalle. Kun tulisi kuolema ja vapahtaisi tai --
hyvä Jumala, täytyykö hänen itsensä? -- Ennemmin sekin kuin elävänä
antautua niiden käsiin.
Kun jaksaisi vielä kymmenisen metriä. Tuossa on aidan toisella puolen
juoksuhauta. Sen reunalle kun pääsisi ja sinne pudottautuisi, niin
saisi rauhassa kuolla.
Hän raahaa käsillään eteenpäin ruumistaan, uupuu ja hengästyy, väliin
menee kuin tiedottomaksi, mutta lumi viillyttäen otsaa ja kasvoja,
palauttaa taas tajunnan. Hän pääsee äärimmäisin ponnistuksin
juoksuhaudan reunalle ja pudottautuu suulleen alas. Haavottunut jalka
tarttuu jalkaterästään haudan reunaan. Hän auttaa sen käsin hiljaa alas
ja hengähtää hetkisen.
Minkälainen lie haava? Hän kopeloi kädellään. Se uppoaa lämpimään,
tahmeaan verivirtaan. Vasemman reiden kohdalta ovat housut
repaleina. -- Räjähtävän kuulan työtä. -- Hänen käteensä sattuu
lihansiekaleita ja hän vetää ne pois haavasta, josta hyökynään
pulahtelee lämmin punainen veri imeytyen hankeen hänen allaan.
Katse seuraa veren omituista pulpahtelua. -- Ei tässä tarvinne enää
kauan odottaa -- välähtää aivoissa kuin iloisemmin. Vaistomaisesti hän
sentään repii valkean suojuksen lakistaan ja yrittää sillä tyrehdyttää
vuotoa. Turhaan. -- Hän työntää kintaansa haavaan. Verivirta pyyhkäisee
senkin pois ja valuu suloisesti lämmittäen pitkin reittä. Jalkaterä
tuntuu kuin uivan kosteassa lämpimässä nesteessä.
Sitten valtaa hänet sellainen raukeus, että hän luulee tarvitsevansa
vain ummistaa silmänsä -- nukkuakseen ijäksi. Sydän tekee työtään
heikoin verkkaisin lyönnin, väliin pysähdellen kuin voimia kootakseen.
Ja sanomattoman suloinen väsymyksen tunne hiipii pitkin suonia
ylöspäin. Kun väsymys ehtii aivoihin, silloin kai ne nukkuvat --.
Sielu on kuin suuri, pimeä huone ja ajatus harhailee siinä siipirikon
linnun lailla ovea löytämättä. Kohotteleikse, räpytteleikse -- aina
lysähtää uupuneena maahan.
Korvissa käy hiljainen humu. -- Hautausmaan kuusikko tuulessa
humahtelee --.
Omituinen viileys henkäisee läpi suonien.
Elämä pakenee -- yrittää taasen väsynyt ajatus.
Tämä on kuoleman esikartano -- lennähtää uudelleen lyhyen kaaren ja
putoaa jälleen väsymyksen horrokseen.
Silloin korva ottaa kaukaa ääniä... Raakaa ärjähtelyä. -- Siipirikko
lintu rukka räpytteleikse:
Kuka ärjyy kirkossa? Mitä se on? Mitä minun täytyikään --?
Sitten jaksaa taas ponnistella selvän tajunnan asteelle.