Seuraavana päivänä, kun sähkökello kymmeneltä julisti: olkaa valmiit!
-- puurolle ja perunoille -- ja luokat tyhjenivät kuin siivellä
pyyhkien, jäi keskiaulaan pieni ryhmä. Toiset syöksyivät lentomarssissa
ohi, alaluokkalaisilla kirjat hampaissa, että juostessakin saattoi
kiskoa päällystakkia ylleen. Joku seisahtui ihmeissään:
"Mikäs miehillä? On taitanut tulla jokin kommellus" -- mutta nähtyään
Partion, heti paransi: "ei sentään mitään pahempaa?"
"Ei ole mitään kommellusta, muuten vaan", hymyili tasainen Partio.
"Toverikunnan asioitako?" uteli vielä tiedonhaluinen.
"Sinnepäin", myönnytteli Partio, mutta silloin toinen jo vihelteli
portaita alas.
Opettajat lähtivät hidasta käymäjalkaa samaa tietä. Sitten ilmestyi
opettajahuoneen ovelle rehtori, vakaa leppeä mies ja sanoi.
"No, Seikku, tulehan sisään."
Seikku lähti kalpeana ja totisena, mutta katse selkeänä ja kasvot
tiukoissa juonteissa, niinkuin sillä, joka jännittyy johonkin voimia
kysyvään.
"Olkaahan te tässä, jos tarvitaan", sanoi toisille, oli nimenomaan
pyytänyt, että kaikki viisi jäisivät jälkeen.
"Kyllä siltä nyt sisua kysytään", sanoi Poke päätään puistellen, kun
Seikku oli kadonnut opettajahuoneeseen.
"Vaan sittenpä siitä tuleekin mies. Siinä pojassa on totisesti muutakin
kuin keikaria. Minusta hän oli suurenmoinen eilisiltana", sanoi Partio,
ja toiset myönsivät, että niin heistäkin. Sitten ei puhuttu mitään,
vain henkeä pidellen odotettiin, mitä opettajahuoneesta ilmestyisi.
Hyvän neljännestunnin kuluttua avautui ovi. Rehtori tuli käsi Seikun
olalla. Pojan silmissä oli kirkas kostea kiilto ja otsa niin kumman
valkea.
"Seikku on rehellisesti kertonut kaiken." -- Rehtori pyyhki
silmälasejaan syvästi liikutettuna. Hän katseli heitä kutakin vuoroonsa
kauan ja hänen katseensa selkeni niin ihmeen kirkkaaksi ja syväksi,
niinkuin ihmisen, joka mielestään on nähnyt sen, mitä parasta ja
kauneinta elämässä on etsinyt nähdäksensä.
"Te olette kelpo poikia kaikki", sanoi hän sitten. -- "Teistä voi
isänmaa vielä saada kunniaa." -- Hän laski uudelleen kätensä Seikun
olalle ja sanoi heille kaikille: "Pitäkää te vain lujasti yhtä hyvässä
edelleenkin. -- Kaikki jää meidän salaisuudeksemme. Ei opettajienkaan
tarvitse tästä tietää. Muuten -- mitä aiotte tehdä niille rahoille?"
"Asia on jo järjestetty", toimitti Poke miehekkäänä. -- "Rahat
palautettiin sinne, mistä ne olivat lähtöisinkin."
"Oikein. Selitettiinkö asia samalla?"
"Kyllä selitin ja loppuun vielä panin, että jos olette suomalainen,
niin pitäisi kunniantuntonne kieltää teitä houkuttelemasta nuorempia ja
kokemattomia veljiänne moiseen saastaiseen peliin."
Rehtori nyökkäsi hyväksyen. Hän oli väkevästi liikutettu ja ääni
värähteli, kun hän sanoi:
"Minä kiitän teitä tästä päivästä. Se on ollut minulle kaunein päivä
tässä talossa. -- Nyt lähtekää."
Toista kehotusta ei tarvittu. Pojat iskivät kantansa yhteen ja
kumarsivat ryhdikkäästi.
Sitten tuulena alas portaita kadulle, jossa maaliskuun ensi päivän
aurinko kilpaa loisti kirkkaiden pojansilmien kanssa.
"Kuulitteko, mitä ukko sanoi, ettei opettajillekaan puhuta mitään?"
hyvitteli Poke. Häntä väliin vielä lapsetti.
"Mitäpäs siinä sanomistakaan", töksäytti hiljainen Paunu, mutta tunsi
kuin muutkin korkeata itsetunnon nousua siitä, että rehtori oli niin
yhtä poikaa heidän kanssaan.
He astuivat yhdessä seuraavaan kadunkulmaan ja kun siinä erotessa
nyökättiin tavanmukainen "heipä hei", sanoivat heidän loistavat
katseensa, että he olivat niin sydämellisen iloisia toisistaan ja
kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.
Mutta sinä iltana tapasivat he toisensa kaikki kuusi lehtori
Kaatrakosken vinnikamarissa, jossa Arvo Partio veljineen piti hovia.
Veli Heikki, tirhakka toimintahaluinen ensiluokkalainen, oli siksi
aikaa toimitettu tieltä luistinradalle.
Siinä oli pojilla vakavat puheet ajan velvoituksista ja muusta
sellaisesta, josta miehiset miehet tavallisesti puhuvat. Ja päätökseksi
tuli, että oli perustettava salainen yhdistys, klubi. Nokkela Poke sen
syntysanat lausui ja yhdessä henkäyksessä nimenkin keksi:
"Vapauden veljet." -- Hän jo lieskasi pyhästä innostuksesta.
"Se sopii", hyväksyivät toiset.
"Ja klubin tarkoitus on erityisesti valvoa toverielämää likaisilta
venäläisiltä vaikutuksilta, ylläpitää isänmaallisia harrastuksia ja --"
Mutta Poke sieppasi sanat levolliselta Partiolta:
"-- ja seurata aikaansa kaikessa sekä sisä- että ulkopolitiikassa. Me
valitsemme miehet eri puolien hoitoon ja kokouksissa on vuoroonsa
selostettava, mitä on sanomalehdistä lukenut tai muualta kuullut."
"Se jo palaa, niin että tupruaa", nauratti toisia. Mutta ehdotus
hyväksyttiin sitä tarkemmin vielä suunniteltua.
"Yksi ja tärkein on ehdoton vaitiolo" -- sanoi Arvo Partio, joka
miettiväisenä oli kuunnellut toisten sanasolinaa -- "silloin vasta voi
mieheen luottaa, kun se osaa vaieta."
Seikku lävähti tummanpunaiseksi ja katseli hienoja kenkiään. Siinä
yksin häpein teki senkin havainnon, että toiset järestään käyttivät
pieksuja. Se näyttikin miehekkäämmältä. Hän kiskasi keikarikenkänsä
tuolin alle.
"Älä yhtään sumeile, ei se sinua tarkottanut. Partio ei milloinkaan
pistele eikä puhu samasta asiasta kuin kerran vain. Johan se eilen
sanoi", sopotti Iso-Jukka Seikulle.
Mutta Koskelo hypähti kävelemään pistäen peukalot liivin kainaloreikiin
-- hän nyt matki kaikessa saksan ja ranskan maisteria:
"Se oli suurenmoisen hieno huomautus", innostui hän, "perusedellytys
kaikelle poliittiselle toiminnalle." -- Koskelo oli sanaseppä, hieman
olevinaan vain, ja kantoi konventissa "etustajan" nimeä, sillä
hän pyrki aina keskusteluissa ottamaan johdon ja tavotteli
mahtipontisuutta. Rehti poika muuten, älykäs ja pirteä, kunhan elämä
hiukan höylää ja tasottelee siiven päitä.
"Meidän on suotu elää mukana suurena aikana. Keveät leikit saavat jäädä
meiltä. Meidän on tehtävä _miehiä_ itsestämme", jatkoi hän
juhlallisella painolla.
"Nyt iski Koskelo naulan päähän kerrankin", tokaisi suorasanainen Poke,
ja Koskelo punastui mielihyvästä. -- "Mutta kenestä teemme esimiehen?
Minusta Partio sopisi."
"Oikea mies. Ja Poke sihteeriksi."
"Selvä on."
Tuumaa kehitettiin edelleen. Tunnit lensivät, unohtui läksyt ja
huomispäivä. Poskilla paloi innostuksen puna.
Silloin vihelsi Heikkiveli portaissa.
"Entä tunnuslause", muisti Poke yhdennellätoista hetkellä.
"Kunnian ja vapauden puolesta." -- Arvo Partio sanoi sen niin tehoavan
miehekkäästi, että toiset ponnahtivat seisaalleen ja yhteen ääneen
kertasivat:
"Kunnian ja vapauden puolesta."
Niin vihkiytyivät "Vapauden veljet" suuren asiansa palvelukseen.
-- -- -- Parin viikon perästä tuli vallankumous ja "svaboda" ja
sellainen hurakka, että rauhallinen pikkukaupunki meni päästään
sekaisin. Yhtenään myrskyisiä kokouksia, säkenöivän innostuneita
puheita vapaudelle, isänmaalle ja suurelle verettömälle
vallankumoukselle.
Ja sitten yhdessä humauksessa valtasi yhteiskunnan uudistusten ja
kumouksen kuume.
Alas tsaarivallan kätyrit! Poliisimestari ensimäisenä.
Mutta missä oli poliisimestari?
Ainahan se ennen niin rehevänä teikkaroi pääkatua kannuksiaan
kilistellen. Sitten pysyi näkymättömänä erään päivän ja sen jälkeen
hävisi, ties minne. Se tapahtui jo ennen vallankumousta.
Mutta "Vapauden veljet" iskivät silmää toisilleen ja Poke kehahti:
"Upposipas sana mieheen."
Ne kuusi muuten pysyivät merkillisen passiivisina intoutumatta mukaan
vallankumouskuumeeseen. Välitunneilla kaikkien huulilla oli vain
Kerenski ja Roditschew ja "Idän suuri kansa." Ja alaluokkalaiset
kyltymättä marssivat kulkueissa ympäri koulutalon ja räikyttivät
"Marseljeesia." Mutta ne kuusi sanoivat vain kylmän järkevinä:
"Ryssä on ryssä. Ei siihen ole luottamista."
"Parasta kun aikanaan tehtäisi pesäero, sanouduttaisi irti ikipäiviksi
nyt tässä yhdessä rytäkässä."
"Ja vaadittaisi tyhjentämään kasarmit. Mitä ne täällä enää loikoilevat
meidän leivissämme ja löyhyttelevät sinelleistään hapankaalin hajua
ympäri kaupungin. Kyllä me itsekin rantamme varjelemme, jos siksi
tulee"; Pokella oli silmä kovana.
"Se Kerenski kettu vielä siellä Siltasaarella kävi häntäänsä
heiluttamassa ja Tokoita silittelemässä. Nyt ollaan niin yhtä poikaa,
että ilettää. Kaulakkain vain matruusien kanssa kuuluvat vetelehtivän
meikäläiset työmiehet."
"Ja naiset" -- nakkasi joku takaapäin. Tämä keskustelu tapahtui
välitunnilla koulun takapihalla, missä yläluokkalaiset väliin pistivät
tupakaksi.
"Sellaiset tehtaan tyttöletukat" -- pihahti halveksuvasti
poikajoukosta.
"Entä yhteiskoulun tytöt."
"Yhteiskoulun --"
"-- tytöt. Ne samat. Veljeilevät, minkä tunneilta aikaa ylettyy."
"Elä."
"Valehtelet", jyräytti eräs kahdeksasluokkalainen punaisena
hiusmartoaan myöten.
"Kolahti, näes", pukkasi Iso-Jukka hiljaa Paunua kylkeen.
"Enpä", Seikun äänessä helähti teräs. -- "Minä en valehtele." -- Hän jo
muuten nautti yleistä luottamusta siitä päivin, kun Poke ja Partio
alkoivat kulkea yksissä hänen kanssaan. -- "Menkäähän rantapuistoon
tänä iltana siinä kahdeksan tienoossa ja sanokaa huomenna,
valehtelinko."
"Peijakas, ketä ne mahtanevat olla?" sävähtivät jo toisetkin.
"Niitä on boikotettava. Ei yksikään saa niille lakkia nostaa eikä olla
näkevinäänkään." -- Suuttumus tuhahti läpi poikajoukon. Joku kirosikin
puolikarkeasti.
"Sälli", tuiskautti hänelle Poke olkansa yli.
"Vaan mitäs ne ovat niin haljuja", puolustelihe toinen.
"No, ketkä esimerkiksi -- koska niin olet varma asiasta?" -- Puhuja, se
äskeinen kahdeksasluokkalainen, seisoi kädet housuntaskussa ja
vihelteli puoleksi selin toisiin. Ääni pyrki olemaan kevyen huoleton,
mutta siinä värähti pingottunut sävy. -- "Ketkä esimerkiksi?" kysyi hän
kuin uhalla.
"Sekin korea heiskale, joka viime yhteiskonventissa ylinnä keikkui."
Kysyjän sieramet värähtivät. Hän kohautti olkapäitään muka sanoakseen,
että viis näistä! -- ja lähti menemään. Siinä oli tiellä viaton jykevä
halkotukki. Sen lennätti koholle ilmaan ja sitten jyräytti maahan, että
tanner tärähti. Taisi puskea siihen loukatun miehenylpeytensä ja paljon
muuta.
Toiset eivät olleet näkevinään. Eräs viidesluokkalainen yritti
virnistellä, mutta sai Pokelta luunapin.
"Ilkeä juttu", murahti Iso-Jukka.
"Totta se on. Aune eilisiltana kotona puhui sitä samaa ja itkua
pusersi, kun oli niin harmissaan", tunnusti Poke.
Tohtorin Aune, yhteiskoulun paras tyttö -- no, sitten se _oli_ totta.
Kello soi. Yleinen rynnäkkö pääovea kohti alkoi.
"Hurraa--a, hurraa--a, väistyä pois, ei kee--enkän meistä vois."
Ensiluokkalaiset tulivat laulaen nurkan takaa. Etumaisena Heikki veli,
hiilihanko korkealla. Siinä liehui punainen viiri.
"Aunen vyönauha", hihitti Poke hiljaa toisille. "Martti on sen
kehveltänyt Aunen laatikoista."
Poikasikermä hajaantui. Mutta Poke ja Paunu ja pari muuta jäivät
jälkeen supattelemaan. Poke puhui innokkaasti viittilöiden käsillään ja
sitten nyhjäisi voimakkaasti niikuin köyden päästä.
"-- huit vaan --" vihelsivät toiset ja remahtivat äänekkääseen nauruun.
"Kiinni on. Päätetty", riemuitsivat he ja silmissä kipinöi kujeilun
halu.
"Vaan luitkos viimekertaiset saksan sanat?" muisti Iso-Jukka portaissa
kysyä Paunulta.
"Leberecht Hühncheniin? Donnerwetter, pitikös ne täksi päiväksi?"
"Piti. Sinuunhan se joutui viimeksi, etkö muista?"
"Sikamaista."
"Niin, oletpa helisemässä, ukko rukka", lohdutteli toinen
hyväntuulisena.
Luokkien ovet sulkeutuivat. Alkoi jälleen lyhyt kolmeneljännestunnin
taivallus okaisella opintiellä. Kaksi viikkoa vielä, sitten!
Toukokuun aurinko hellitteli avaralle koulupihalle, joka nyt, remuisten
kimeiden pojanäänien tauottua, tuntui haudanhiljaiselta. Tuli niin
hiljaista, että kyyhkysparvi, joka päivää paistatti matalan
ulkohuonerakennuksen katolla, uskalsi laskeutua pihalle
tutkimusretkelle, oliko mureniakaan tähteellä ensiluokkalaisten
voileivistä.
Naapuritalon puutarhassa avautuivat jo voikukat ja leinikit
kevätauringolle ja lehdittyvissä vaahteroissa viheltelivät kottaraiset
pitkin pehmein huilunäänin.
Mutta kaukaa tuli kevättuuli, raisu ja vallaton. Tänään se oli kaikkein
kujeellisimmalla päällään. Sieppasi paperileijan lapsilta kadulla
lennättäen sen taivaan pilviin ja puisteli maahan pesuvaatteet
nuoriltaan naapuritalon pihassa. Siitä nousi aika melu. Pyykkimatami
torui, lapset kirkuivat. Mutta hilpeä kevättuuli jo heitti kuperkeikkaa
juhlallisen kirkon katolla ja ratsasti itse pääpyhän kirkonristin
poikkipuulla uusia kujeita keksien. Lopulta huhahti sisään avonaisesta
kuudennen luokan ikkunasta ja suruttomana selaili "Deutsche Prosan"
lehtiä kuin ilkkuen Paunua, joka silloin juuri oli kiipelissä
"Leberecht Hühnchenistään."