"Vapauden veljet."
Isänmaa kutsuu.
Komppania saa tulikasteensa.
Korkean jännityksen päiviä.
Kirje soturi Arvo Partiolle Heikki veljeltään.
Kuolemaa silmästä silmään.
Punaisten vankina.
Vapauteen.
Hiljaista miehuullisuutta.
Voittohuutojen kaikuessa.
"VAPAUDEN VELJET."
Kello kaupungin palotornissa läppäsi kolmasti ja kuin täräyksen
saaneena pimahti silloin lyseon sähkökello kimeästi soimaan, ensin
lyhyen merkinannon tapaan: olkaa valmiit! -- ja sitten kohta pitkään ja
voitonriemuisena: hei pojat, lopussa on tämänkin viikon pinnistys.
Luokkien ovet avautuivat ja pitkät korkeat aulat täytti kevyt, tahdikas
jalankapse, kun luokat rivittäin saapuivat iltarukoukseen juhlasaliin.
Kuudes ja seitsemäs luokka tulivat viimeisinä ja kun rivit ovella
joutuivat lähekkäin, kääntyi kolme seitsemäsluokkalaista viereiseen
riviin päin ja sanoi kahta sormea kohottaen: "siebenundzwanzig" ja
sieltä kohosi samaten kolme kättä ja vastattiin yhtä hillityllä
äänellä: "siebenundzvvanzig."
Se oli "Vapauden veljien" jokalauantainen merkinanto, sillä lauantaisin
piti klubi kokouksiaan lehtori Kaatrakosken vinnikamarissa,
seitsemännen luokan primuksen, Arvo Partion asunnossa. Se tiedettiin
yleiseen, mutta muutapa ei tiedettykään, sillä "Vapauden veljet"
osasivat vaieta kuin seinä. Heitä katseltiin puolittain kateudella,
puolittain palavalla uteliaisuudella, ja erästä heistä suorastaan
aralla kunnioituksella.
Se oli seitsemännen luokan Poke, pitkä, väkevä poika, jonka kotona
ryssät olivat pitäneet monet kotitarkastukset ja jonka vanhempi veli,
nuori varatuomari, oli istunut vankilassakin ja sieltä karannut ja
kadonnut olemattomiin. Eikä kauan sitten, kun katosi toinenkin,
kahdeksasluokkalainen -- Saksaan, niin yleisesti kuiskailtiin.
Sekin tiedettiin suljetummassa piirissä -- sillä nämähän olivat
asioita, joita ei sopinut päästää julkisuuteen alaluokkalaisten
hölyttäväksi -- että Pokella oli hektograafi, jolla se jäljenteli
salaperäisiä papereita. Sen oli nähnyt eräs saman luokan pojista
pistäytyessään odottamatta Poken luo. Poke oli silloin hätäisesti
ajanut kokoon paperinsa, mutta välistä putosi lappu ja kun se toinen
poika kumartui sitä nostamaan, kerkesi hän vain nähdä vilaukselta
jonkun saksalaisen osotteen ja luvun 27.
Kaksikymmentäseitsemän -- saksaksi siebenundzwanzig -- mietti toinen ja
äkillisestä mielijohteesta kysäsi:
"Miksi te aina lauantaisin sanotte toisillenne siebenundzwanzig."
"Kun aijomme kokoontua kahtakymmentä yli seitsemän", sanoi Poke lyhyeen
ja rypisti kulmiaan.
Eikä toinen pitemmältä kysellyt, veti vain sen juhlallisen
johtopäätöksen, että näiden asioiden täytyi olla jossain yhteydessä
Poken veljien ja Saksan sotasalaisuuksien kanssa.
Ne pojat ne _tiesivät_ jotain, ehkä enemmän kuin monet opettajistakaan,
mutta mitään eivät kertoneet. Eivätkä toiset heiltä pemistelleetkään
tietoja liioin, sillä kunnon pojat osaavat pitää kunniassa salaisuuksia
sekä vaikenemisen taitoa. Kieltämättä kismitti eräitä suuresti se
salaperäisyys, joka verhosi klubia ja sen puuhia, mutta kun ne kaikki
kuusi olivat reiluja suoraluontoisia tovereita ja älykkäitä poikia,
annettiin heidän rauhassa hoitaa asiansa.
"Vapauden veljien" klubin synty oli tällainen.
Kevättalvella, noin paria viikkoa ennen suurta vallankumousta,
oli koulussa tapahtunut ilkeä välinäytös. Poken veli, se
kahdeksasluokkalainen, oli kadonnut, ja poliisimestari kävi siitä
asiasta rehtorin kimppuun, toimitti kotitarkastuksen hänen kotonaan ja
koululla penkoi kaikki toverikunnan paperit ja kirjaston, uhkasipa
vielä rehtoria vankeudella ja Siperialla.
Tapaus järkytti koko kouluyhteiskunnan tasapainostaan ja kuohutti
kovasti poikain mieliä, mutta mitäpä he saattoivat tehdä.
Eräänä aamuna löysi poliisimestari kirjelaatikostaan tukuttain
paperilappuja, niitä saattoi olla satakunta, ja jokaiseen oli tuhrittu
äkäisennäköisillä harakanvarpailla -- "pitkänenä" -- "pitkänenä" --.
Poliisimestari vain kohautti olkapäitään: "nulikkain työtä."
Mutta isoja poikia kuohutti toinen ajatus. Tässä oli kysymyksessä selvä
ilmianto. Vaan kuka oli syyllinen? -- Ilmeisesti joku koulun omaan
piiriin kuuluva. Sehän se kirveli parhaiden mieltä.
Eräänä iltana syöksyi Arvo Partio Poken huoneeseen ja kalpeana ja
äärimmilleen kiihtyneenä sanoi vain:
"Ota lakkisi ja lähde viivana."
Kadulle tultua he puhaltausivat juoksuun kumpikin, kunnekka Partio
seisautti ystävänsä "Yhteishyvän" valaistujen ikkunain alla
nipistämällä kiihdyksissään häntä käsivarresta, niin että Poke jo
puoliksi harmissaan kivahti:
"Suutariako sinä --"
Mutta ei sen enempää, sillä hänenkin silmänsä nauliutuivat ikkunaan.
Katsoi, katsoi -- sitten häivähti suuttumuksen puna ohimoilla ja
tummat, kauniit silmät iskivät tulta.
"Konna" -- sähähti hän.
Ikkunan kohdalla pienen pöydän ääressä istui kaksi miestä mukavasti
nojallaan tuoleissaan, sikaria sauhutellen. Se toinen oli kaupungin
poliisimestari Huhta, tsaarivallan kätyri, vihattu mies, sekarotuinen
epäsikiö jostain sieltä Pietarin suomalaisten joukosta, ja toinen nuori
poika, seitsemän-kahdeksantoista korvilla. Hänessä oli ilmeisesti sekä
vetelystä että huoletonta keikaria, sen näki siitä tavasta, millä hän
rennosti nojaili tuolin selustaan ja imi sikariaan silmiään
siristellen.
"Arvaatko nyt, kuka on ilmiantaja?" kysyi Arvo Partio ääni vavahdellen.
"Arvaan", tuli toisen yhteenpurtujen hampaiden takaa. -- "Konna!"
Se, jota tällä mainesanalla kunnioitettiin, veteli vain huoletonna
haikuja sikaristaan. Hän oli kuudennen luokan Seikku, syksyllä vasta
kouluun tullut koeteltuaan onneaan sitä ennen jo kolmessa eri lyseossa.
Rikas hän näytti olevan, mutta laiska ja vetelä ja päällepäätteeksi
naurettavin keikari, ettei toista sellaista koko koulussa. Aina kulki
kalvosimissa arkisinkin ja löyhkäsi kaiken maailman hajuvesille kuin
mikäkin parturinsälli. Illat istuskeli kahvilassa ja poltti sikaria. --
"Kiero kaveri", päättelivät toiset ja pysyttivät hänet loitolla alusta
alkaen.
Mutta että hänessä olisi lurjusta täksi asti -- ryssäin kätyriksi! Se
puristi kädet nyrkkiin ja pani vihan kiehumaan puhtaissa
pojansieluissa, samalla kun se nöyryytti ja masensi maan tasalle.
"Mitä meistä voi muuta tulla ja mitä me muuta ansaitsemmekaan kuin olla
edelleenkin ryssäin orjia niinkauan kun joukossamme on tuollaisia
Huhtia ja Seikkuja, jotka rupliin myyvät isänmaansa", sanoi Arvo Partio
kolkon totisena. He kulkivat silloin hiljalleen katua alaspäin.
"Kun tulisi oikea sota edes ja polttaisi maan pinnalta nuo kierot ja
katalat", tuomitsi Poke julmistuneena. Hän oli kuumaverisempi kuin
toverinsa. Mieltään noutaen olisi hän totta totisesti aikaa sitten
törmännyt "Yhteishyvään" ja sivaltanut korvalle pettureita --
yhteishyvän nimessä. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt. Hän pysähtyi
neuvottomana, kulmat rypyssä:
"Mitä meidän on nyt tehtävä?"
"Niin, mitä meidän on tehtävä?" nyökkäsi takaisin Arvo Partio syvästi
murheellisena.
"Minä tiedän." -- Poken silmät liekehtivät taas. -- "Ei tässä muu auta
kuin isällinen selkäsauna. Haemme käsiimme pari kolme luotettua miestä.
Pidämme vahtia rantapuistossa. Seikku kulkee sen läpi asuntoonsa. Ja
sitten kypsytämme miehen niin, että hänestä lähtee ruplakuume ja
keikaroimisen halu."
"Jokahan olisi --" Partio mietti. Hän oli ikäisekseen ihmeen tyyni ja
harkitseva olematta siltä mikään nahjus. Hän syttyi hitaasti, mutta
paloi varmasti. -- "Eihän tätä oikeastaan rehtorin harmiksi ja koulun
häpeäksi kannattaisi julkisesti tutkittavaksikaan päästää. Eikä Seikun
-- kun sitä nyt rauhallisesti miettii -- tarvitse olla niin perin
pilalla --."
"Eikö pilalla! Vaikka istuu ja vetelee sikaria sellaisen kätyrin
seurassa. Aina sinä puolustelet ja lieventelet", kivahti Poke.
"Ole äyskimättä. Puhutaan tyynesti. -- Minustakin me olemme siksi
kehittyneitä, että meillä on velvollisuus valvoa toisiamme. -- Olkoon
menneeksi --" tuli sitten odottamattoman topakasti. -- "Ketä kutsumme
mukaan?"
"Eiköhän meikäläisistä Koskelo ja Seikun luokalta Iso-Jukka ja Paunu?"
-- Poke oli jo leppynyt. "Se syttyy ja sammuu kuin rikkitikku",
sanoivat pojat hänestä yleensä.
"Selvä on. Minä haen Koskelon, hae sinä toiset. Rantapuistossa
tavataan. Mutta mihinkä aikaan?"
"'Yhteishyvä' suljetaan kahdeksalta. Eikö mahtane Seikku siihen
mennessä saada seurasta tarpeekseen ja kai se sieltä jo suoraan
asuntoonsa tapautuu. Sanokaamme: neljännestä yli kahdeksan on oltava
paikalla."
"Alahan huhkia sitten. Heipä hei."
"Heipä hei!"
Kumpikin lähti haaralleen. Kummassakin poltti loukattu, hyvitystä
vaativa kunniantunto ja kummankin katse oli kuin syvempi ja vakavampi.
-- -- -- Mutta sinä iltana käytiin rantapuistossa lyhyttä oikeutta.
Siellä kierrettiin väkivalloin suoraksi vinoon kasvanut vesa ja
taottiin veljellisin läimäyksin kansalaiskunnon ja miehen kunnian
aakkoset erääseen vetelään miehenalkuun sekä selänpäähän että
korvallisille.
Eikä siitä sen enempää kohistu. Tällaiset olivat sovinnon ehdot. Jos
Seikku kunniasanallaan lupaa heittää ryssien metkut, eivät toiset
hiiskahdakaan, pitävät salassa koulun maineen tähden.
"Vaan jos uudistat elkeesi" -- Ison-Jukan hirveä nyrkki, vahva kuin
karhun kämmen, pui pelottavan lähellä Seikun nenän alla -- "niin kyllä
höyryät vielä toisella tavalla."
Ja Seikku teki vilpittömän synnintunnustuksen, miten hän oli kahvilassa
käydessään sattumoisin tutustunut Huhtaan. Se oli oikeastaan
hienokäytöksinen mies.
"Hieno -- pst -- sellainen keikari", sylkäsi Poke halveksuen.
Se oli sitten eräänä iltana alkanut puhua, mitenkä hän on vaikeassa
asemassa, kun ihmiset eivät ymmärrä, että hänen toimintansa tarkotus on
vain suojella suomalaista yhteiskuntaa ja estää hankauksia syntymästä
sen ja hallituksen välillä. Se oli puhunut todella vakavasti ja ihan
kuin suruissaan ja sitten vielä sanonut, että olisi asetettava ankaraan
edesvastuuseen ne yltiöpäät seikkailijat, jotka pyrkivät kietomaan
kansalaisia, ihan nuoria poikiakin, saksalaisten juoniin.
"Katala heittiö --" puhisi Poke väliin.
"Älä intoile, anna toisen rauhassa selittää", tyynnytti Partio. --
"Kysyikö se sitten mitään erityistä meidän koulusta?"
"Sanoi vain, että eikös teiltäkin liene sinne joku lähtenyt, oli muka
kuullut kerrottavan ja minä tietämättäni sanoin, että niin minäkin olen
kuullut, että se kahdeksasluokkalainen -- Anna anteeksi, Poke! Minä en
todella tietänyt, mitä tein."
Mutta Poke seisoi uhkaavana syrjin karin. Asia oli liian arka hänelle.
Seikku muisti jotakin ja pisti kätensä taskuun. Kuutamossa näkyi, että
hän punastui vahvasti. Veti esiin suljetun kirjekuoren ja änkytti ilmaa
haukkoen välillä:
"Tänä iltana se lähtiessä pisti tämän minulle. Luulen, että -- että
siinä on -- rahaa. -- Ottakaa ne ja pankaa, mihin tahdotte."
"Kyllä tiedetään, minne pannaan", Poke kiskasi äkäisenä kirjekuoren. --
"Olisit heittänyt vasten sen naamaa ja sylkäissyt lahjuksille."
"En sitä siksi arvannut. Vasta yksin kulkiessani johtui mieleen.
Näittehän, en ollut avannutkaan."
"Kelvoton, lahjoa näet yritti", sanoivat toiset inholla.
Mutta Arvo Partio, jonka isä oli arvossapidetty lautamies ja
itseoppinut laintuntija, oli hänkin hiukan perillä laillisista
menoista. Hän vaati syynalaisen vielä vannomaan. Ja Seikku nosti
silloin määräyksen mukaan kaksi sormea pystyyn ja korvien vielä
kihelmöidessä saneli Partion perässä juhlallisen valan:
"Minä lupaan ja vannon, etten tästä lähin sekaannu mihinkään ryssien
houkutuksiin isänmaani vahingoksi ja häpeäksi, vaan kunnon kansalaisena
koetan maatani palvella, niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun
ja ruumiin puolesta."
Kuurainen koivikko ympärillä kuunteli hievahtamatta ja kuu valaisi
kirkkaasti outoa ryhmää: syytetty keskellä värisevin huulin kerraten
valan sanoja mielessä omituinen tyydytyksen ja hyvänolon tunne,
niinkuin ainakin hyvin ansaitun selkäsaunan ja vilpittömästi
tarkotettujen hyvien päätösten jälkeen, ja toiset viisi siinä
ympärillä, raikkaita, puhtaita pojankasvoja, joita punasi kirpeä
pakkanen tai ehkä enemmän sisäinen hehku. Ne olivat kunnon poikia
kaikki, rohkeita, rehellisiä ja kunniastaan arkoja.
"Ja nyt kättä päälle eikä sanaakaan tästä tämän koommin edes meidän
kesken." -- Partio ojensi ensimäisenä kätensä. Toinen tarttui siihen
vielä nolona ja epävarmana selkäsaunan jälkeen, mutta vilpittömin
mielin.
"Minä koetan ansaita luottamuksenne --" sanoi hän tapaillen. --
"Oikeastaan en ole mikään -- heittiö." Hän haukkasi taas ilmaa välillä.
"Siksi olisin pian voinut tulla ilman -- tätä."
"Oikein, ukkoseni! Mies sinusta tulee vielä." Pokekin jo leppyi
täydelleen ja läimäytti toista reimasti olalle. "Muistakin" -- sanoi
sitten ja ääni sai ihmeen syvän ja kauniin kaiun -- "että tänä aikana
moni uhraa isänmaalle paljon enemmän kuin henkensä. Jotakin on
itsekunkin uhrattava."
"Se oli miehen suusta puhuttu", vahvistivat toiset. He olivat
juhlallisella mielellä kuin kirkossa ja tunsivat, että jotain suurta ja
kaunista oli tapahtunut.
Lyötiin kättä ja Seikku jo kääntyi lähteäkseen, mutta seisahtui
uudelleen.
"Pojat, minä --" hänen oli ilmeisesti vaikea löytää sanoja -- "tuntuu
hullunkuriselta kiittää selkäsaunasta, mutta minun tekisi mieleni
kiittää kuitenkin. En ole koskaan saanut selkääni -- tässä mielessä
nimittäin." -- Hän rykäsi ja lisäsi sitten hiljemmin ja ääni hieman
vavahdellen: "Kun ei ole ollut vanhempia, niin on sekaantunut
monenlaiseen seuraan."
Se liikutti toisia, ja Arvo Partio, joka useimmiten antoi muiden puhua,
vaan tärkeimmissä aina tiesi sanoa sanan ajallaan ja paikalleen, sanoi
miehekkään lujasti:
"Nyt olet meidän miehiä. Luota meihin."
"Terve huomiseen, Seikku!"
"Terve."
Mutta Paunu huusi vielä jälkeen:
"Muista vain, että algebrasta oli laskettava kaikki uudet sinne 145
esimerkkiin asti."