Yö. Kynttiläkruunussa palaa himeästi valaiseva valkea. Veli Knuuti
istuu vanhan Björnin, Kolbeinin ja useampien soturien kanssa penkillä
vasemmanpuolisen pylvään lähellä.
KNUUTI.
Täss', ystäväni, parhain istumme,
Tän pylvään luona, kolmen Norjalais-
Kuningasvainaan pyhäin ristein eessä.
Tääll' yömme viettyy Herran nimessä.
Oletko pitänyt sa tarkan vaarin
Uroista oven suussa, Endrid?
ENDRID tulee.
Olen.
Ne valvovat.
KNUUTI.
No, mekin valvokaamme.
Pitäähän alamaisen kuninkaansa
Vakuudeks valvoman. Sentähden juuri
Tän paikan itsellemme valitsin,
Kuningas-pylvään nimellisen viereen.
Pyhänä kohouu se kolmin ristein.
Mut tuota tuolla puolen katsokaa!
Häpeäpylvääks se ois sanottava.
Kaks synnillistä rakastelijaa siihen
Nimensä oli piirtänyt. Ja vastaan
Kuninkaan valtaa, kirkon lakia
He houruin lailla uhmasivat. Herran,
Vanhurskauden rangaistus nyt tulee.
Jalossa harmissa löi miekallansa
Kuningas merkin pois, mi kirkon puuta
Soaista tohti lemmen seppeleillä.
Nyt tuolla tomuss' seppelhylky kuihtuu.
BJÖRN.
Niin. Mihin kukat muuhun kelpaavat
Kuin kuihtumahan. Antaa niitten olla!
Mut toista kuninkaan on ristin, se mit'
Ylemmä nousee, sitä paremp' on
Maan kanta, sitä korkeampaan voimaan
Ja kunniahan valtakunta kohoo.
Senvuokspa miellyttää tuo korkein risti
Mua parhain. Nuo kaks muuta kohoovat
Myös jokseen, korkeata Haraldia
Tok' ei ne yllä.
KNUUTI.
Noin äl', ukko, haasta.
Olavi Kyrre, muistoss' autuas,
Ei Haraldia halvemp' ollut. Rauha
Ol' Olav' Kyrren aikan' ylinnä.
Hän oli pappissäädyn turvasauva.
BJÖRN.
Se juur' ol' onnetonta. -- Niin, niin, rauhaa
Mä meinaan; pappissääty, herra, kaiken
On arvon ansainnut, sen kyllä tiedän.
Mut Olli Kyrre, Mauno Paljasjalka,
Ne turman ensi taimet tänne toivat,
Kun maamme vanhat tavat muuttivat;
Ja siksi, tuumin, eivät tule oivan
He Harald Haarderaaden rinnalle.
KNUUTI.
Olavi töillään maata hyödytti.
BJÖRN.
Sarvesta ennen Ollin aikaa juotiin.
Ja tuli vierastuvan keskell' leimus;
Somasti silloin penkill' istui Norjan
Kuningas urostensa kesken; olut
Hänelle tulen ääreen tuotiin; -- se
Ei Ollin mieleen ollut! Hälle ol'
Yl'istuin tehtävä pääpenkkiin; -- lämmin,
Iloisa tuli tuvan keskellä
Ei saanut roihuta, se koloon, syrjään
Ol' ahdattava, syystä vaan, ett' eivät
Savua arat keuhkons' sietäneet.
KNUUTI.
No, isä Björn, se rintaan koskeekin.
BJÖRN.
He, rintaan! Miehuutt' olkoon miehen rinnass'.
Savusta, tomust' älköön huoliko.
Puvuissa Olavill' on suuret synnit;
Ne Herra hälle anteeks antakoon!
Sit' ennen kävi urho haarniskassa;
Nyt hänen kupeillensa pauloitettiin
Hopea-, kultavaate kirjavainen;
Pohkeisiin kultarenkaat kiristettiin,
Ja hieno silkkivaate laskoksiin
Käs'varsiin, hartioihin kureiltiin,
Vaikk' olivat niin ahtaat hihat muuten,
Ett' ylle saatiin koneen avuin. Niin
Ol' ikään Mauno Paljasjalka, vähän
Vaan toisin; sankar' oli hän, mut eikö
Irlannin retkell' oltuaan hän juossut
Kaduilla lyhyin nutuin, avosäärin,
Kuin kerjäin, vaikka Norjan kuninkaana.
Ja liikanimens' syynä hän ol' itse.
KNUUTI.
No, isä, kaikki ajan kanssa muuttuu!
BJÖRN (pudistaa päätään).
Jos vanhat juomasarvet arvossa
He vaan ois pitäneet, en virkkais mitään;
Mut maistell' oltta, simaa pikarista,
On huono tapa, joka varhemmin
Tai myöhemmin vie maamme rappiolle.
Ei; maljan kelpo poika juokoon pohjaan,
Pöydälle älköön panko jätteitä.
ENDRID.
Kai ukko siin' on oikeassa. Harald
Ol' oiva urho. Nimens' suuress' arvoss'
Siit' asti viel' on Kreikan maalla, kuin
Hän kuningatar Zoen palveluksess'
Ol' urheain Varjaagein joukoss'.
BJÖRN.
Äsken
Sa Miklagoordist' tulit; kuink' on siellä?
Viel' olettenko saattaneet, kuin mekin,
Vanhoille Pohjoismaille kunniaa?
ENDRID.
Sun kanssas, äijä, kaikk' ei ole kuollut.
BJÖRN.
Paljaalla tanterella maataan siis,
Kypäri päässä, kilpi rinnalla,
Pään päällä miekka, käsi kahvassa,
Ja rinta täynnä rohkeutta, mieltä?
ENDRID.
No, kuinkas sitte!
BJÖRN.
Vieläköhän pyhän
Olavin aave valkoratsullaan
Käy johtamassa teitä, vihollista
Kun vastaan käytte?
ENDRID.
Usein, isä Björn!
Sä etkö ole kuullut, kuinka hänen
On äsken käynyt Neiter-miekkansa?
BJÖRN.
En, poikaseni; kerro!
ENDRID.
Tiedätten,
Ett' uljas Ruotsalainen, Ingebjörn,
Olavi Stiklastadissa kun kaatui,
Sen miekan otti. Perinnöks se joutui
Polvesta polveen. Viime jälkeisensä
Mun kanssan' viime keisar'sodass' oli;
Me leiriydyimme, jokainen Varjaagi
Niin juur' kuin sanoit lepäs' aseissaan,
Käs' miekassa pään päällä. Ruotsalainen
Kun herää, häll' ei miekkaa olekaan.
Se kauas kentälle on heitetty.
Niin kävi peräksyttäin kolme yötä.
"Kah", keisari nyt kysyy, "mit' on tää?"
Hän vastas': "Jalo Kyrialaks!" (Se herra
Aleksiusta muka merkitsee;
Sill' että Kyrie on herra kreikaks,
Jo virsikirjast' tiedätten) niin: "jalo
Kyrialaks, tää miekka nimeltään
On Neiter; Olavin se oli, jonka
Hän Stiklastadiss' sortuessaan jätti".
BJÖRN.
Siin' Olav' oikein teki. Ruotsalaisen
Kädestä hän sen väänsi. Miks tuo miekkaa
Olavin ottikaan?
ENDRID.
Niin, niin! Sen keisar'
Ja kaikki oivalsivat. Suurin kuluin
Kyrialaks nyt kirkon rakennutti
Pyhälle Olaville siihen, missä
Tää miekka makas'; yli alttarin
Se sitte ripustettiin niin kuin täällä
Yl'alttarin on hänen arkkunsa.
KOLBEIN.
Kuink' kumman lailla kuorin hämärässä
Tuo kultalipas loistaa. Liekö totta,
Isä arvoinen, ett' Olav' kuningas
Se kummittelee?
BJÖRN.
Kysymys on sekin!
KNUUTI.
Olette, Norjalaiset, hurjaa kansaa;
Siis kuolleidenkin haudoistansa täytyy
Välisti nousta sielujanne pelkoon
Ja parannukseen saattamahan.
BJÖRN.
Etkö
Satoja niistä kummist' ole kuullut?
KOLBEIN.
Olenpa maar, mut voiko niihin luottaa,
En tiedä.
KNUUTI.
Älä tee sä syntiä!
Niin hyvin saatat, poika, autuuttas
Ja taivast' epäillä, kuin Olav' pyhää
Ja hänen enteitään.
BJÖRN.
Sa varo vaan,
Ett'ei sun käy kuin Tanskan jaarlin, jonka
Uskottomuus sai sokeaks.
ENDRID.
Oi, kerros
Pyhästä miehest' tuosta meille jotain.
Ijässäs olet paljon kuullut, arvaan.
KOLBEIN.
Se mielikuvitusta kiihottaa,
Ja kirkoss' yö kun vahdiss' ollaan, niin --
BJÖRN.
Oletko pelkuri?
KOLBEIN.
En eläville.
BJÖRN.
Sa oikein vastasit, mun poikani!
Sull' onko hyvä omatunto?
KOLBEIN.
On.
BJÖRN.
Siis peljät' ei sun tule kuolleitakaan.
Ei Olav' meille kellekään tee pahaa.
On meillä kaikilla -- Knuut veljen hurskaan
Kun poijes luen -- paljon syntejä,
Mut omatuntomme on puhdas, siks ei
Olavi kellekään tee pahaa.
ENDRID.
Kerro.
BJÖRN.
Eräänä yönä kauppalassa tässä,
Kun kello kaksitoista juuri löi --
(Kello lyö 12.)
ENDRID.
Ho, kuulitko sa?
BJÖRN.
Empä ole kuuro!
Eräänä yönä kello kaksitoista,
Kun kukko puoliyöt' ol' laulanut --
(Kukko laulaa.)
KOLBEIN.
Nyt laulaa!
BJÖRN (närkästyneenä).
Mun jos pitää kertoman,
Niin ole vait. Mit' elkeitä on moiset!
Ei omaa puhettansa kuulla saata
Vaan kellon lyönnin, kukon laulun tähden
Ja tuhman lorun. Huono tapa on, kun
Puheisiin nuoret pojat nenin puuttuu.
Mun nuoruudessan' olivat he vaiti,
Kun vanhat urhot puhuivat. -- Vaan minne
Nyt ehdin?
ENDRID.
Kukon lauluun.
BJÖRN.
Niin.
(Kolbeinille.)
Jos vielä
Mun puheeseeni puutut, laverrelkoon
Hampaaton ämmä sulle lopun. -- No, --
Puol'yönä, juur' kun kello kaksitoista
Ol' lyönyt, kukko laulanut, niin pyhä
Olavi kuorist' astui tänne vitkaan
Asuissa kultaisissa, kypärinsä
Ol' laskettu ja hohtokivi-kruunu
Sen päällä, pitkä keihäs kädessänsä,
Hopeankirjaeltu kaappu yllä,
Min lieve laattiata laahasi.
(Aivan senkaltainen kummitus, josta Björn kertoo, näyttäytyy
kirkon perällä; Kolbein, joka sen ensiksi havaitsee, vaalenee
ja katselee sitä tuijottavin silmin.)
Mik' on nyt, poika hölmö, sinun taas?
(Kolbein on vaiti.)
Noh, etkö saata suutas aukaista?
KOLBEIN.
Sa kerro vaan, en tahdo puuttua
Ma puheeseesi, sivumennen vaan
Ma sanon: tuolla käytävällä mies
On, josta puhut, ihka ilmettynä.
URHOT.
Krist' auta!
(Munkki pakenee; muutamat aikovat seurata häntä.)
BJÖRN.
Jääkää! Norjan miehiä
Jos oletten, jos kunnon urhoj', jääkää!
Vaan ilkimys ja pelkur' pakenee.
Kuin minä, polvillenne langetkaa! --
Niin! -- Päänne paljastakaa! Kädet ristiin
Hartaasti pankaa! Rosvot vaan ne kauhull'
Olavin henkeä noin kammovat.
Miks pakenette? Mitä pelkäätten?
Hän haltiamme on ja lapsiaan
Hän ehkä puhutella haluaa.
KOLBEIN.
Se läheneepi.
URHOT.
Herra, auta meitä!
KUMMITUS (järeällä äänellä).
Mi häirää holviloissa
Lepoa kuolon?
Kuninkaan luut ken kutsuu
Kupariarkust'?
Mi kolkkaa, kussa kalvas,
Veretön viihtyy?
Nyt hiljaa, hiiskumatta
Ja keihäin, kalvoin
Hylätkää muurit mustat,
Pimeät paikat,
Älkäätkä äänin ilmi
Sanaakaan tuoko
Ennenkun päivyt paistaa
Mun haudalleni.
(Urhot nousevat ylös, kumartavat, tekevät ristinmerkin
ja menevät pois kirkosta.)
KNUUTI (palaa ovenvartijoin kanssa).
Se petost' on, ma sanon! Yllätys
Vaan ensin tuntui vähän oudolta,
Siks että aikaa mietintään ma sain.
Tuoll' on hän, tulkaa. Meit' on kyllä monta.
Hän piilukeihäillänne kiertäkää;
Se veijar' elävänä vangitkaa.
Ei aaveit ole. Turha luulo! Pettää
Kuningas aiotahan. Voittakaa
Taik'usko! Multakasa, matoin ruoka
On Olav'; voimans' ammoin sitte loppui.
(Kummitus menee reippaasti Knuutia vastaan ja
työntää keihään hänen rintaansa.)
URHOT.
Krist' auta! Syntiinsä hän kaatui. Paetkaa!
Ylistett' olkoon Luoja, kaikki pyhät!
(Kaikki pakenevat; kummitus katoo.)
KNUUTI (yksinään).
Se kuolinhaav' on. Avuks! Auttakaa!
Mua hädäss' älkää heittäkö! Oi, yksin
Ma olen. Kuiviin juoksee vereni.
Se ihminenkö oli? Keihään työnsi
Se rintaan voimin luonnottomin, läpi
Mun rautapaitan', jonka kaappu peittää.
Ei; kuolevainen oli se! Kaikk' kuolee,
Iankaikkisuutt' ei ole, ei!
(Kello lyö neljänneksen yli kaksitoista.)
Haa, mitä
Kumaava kellonlyömä merkitsee?
Tuo ylhäinen, -- tuo jylhä yhden ääni?
Voi kauhua, voi tuskaa hirveää!
Mä vertän' enkö tyrehtää voi millään?
(Haparoi ympärilleen ja saa käsiinsä Valpurin seppeleen,
jonka Hakon pylväästä löi.)
Oi, täss' on yrttej', jotka veren sulkee. --
Kovemmin juoksee! Mitä näen? Voi, Herra!
Se Valpurin on seppel! Laupeutta!
Oi, armoa! Mun eestän' rukoilkaa,
Te armaat! Seppeltänne sydänveren'
On punannut. Mun eestän' rukoilkaa!
(Kuolee.)
Wilhelm tulee takaisin; Valpuri ja Arkkipiispa
hänen muassaan.
WILHELM.
Äl', impi, vapise. Sa vapaa olet.
Palveljan' Akselia riensi tuomaan.
Nyt hyv' on tuuli, laiva valmis; purjeet
Kyll' leppein leyhkin Onnettaret täyttää;
Valoisa Freijan tähti kirkkahasti
Yötaivaan siintävältä laelta tuikkaa.
ERLAND.
Kost' Jumal' hyvä työs, mun poikani!
WILHELM.
Mun työn' on halpa, isä Erland! Aksel
Vaan sua saa kiittää onnestaan.
VALPURI.
Oi, saamme
Molemmat teitä molempia kiittää.
WILHELM.
Tuoss' on hän!
AKSEL tulee, kädessä kilpi Ja miekka.
Wilhelm! Armas Valpur! Isä!
WILHELM.
Tie laivaan avoinna jo onko, Aksel?
AKSEL.
On katu tyhjä; aran joukon kirkon
Ovesta äsken syöksevän mä näin
Kuin kärpäsparven, joka lehväll' ulos
Tuvasta ajetaan. Vaan munkki puuttui
Jok' oisi kiinni pantu, kahlittu
Ma pelkään, että jossakin hän piilee,
Ilm' antaa kaikki.
WILHELM.
Olkaa huoleti!
Jo kavaluus sai palkan.
(Osottaa munkin ruumiiseen.)
AKSEL.
Verissään
On Knuut!
VALPURI.
Oi, pyhä neitsy!
ERLAND (säikähtäneenä katsoen Wilhelmiin).
Murhattuko?
WILHELM.
_Tapettu_. Julkeus ja epäusko
Ivaajan syöksi kohtalon ja pyhän
Olavin kylmään rautakeihääseen.
VALPURI.
Voi syntisparkaa! Äkkipäätä kuoloon,
Parannuksetta, sakramentitta.
AKSEL.
Kätensä kalvaat mitä kouristavat?
Valpurin seppeltä. Hän kuolintuskiss'
Sydäntä vastaan sit' on painanut.
VALPURI.
Voi raukkaa! Syntiään hän katui. Jumal',
Armahda häntä!
AKSEL.
Niin hän, jalo tyttö,
Sun rukoukses tähden armahtaakin.
Oi riemua! Mä näenkö sinut jälleen?
VALPURI.
Kaks enkeliä meitä kuolost' esti.
WILHELM.
Kaks ihmistä. Nyt, armas pari! Joutuin
Nyt vaan. Kun onnistunut kaikki on;
Kun ylähäinen Schwartzburg vankkoin tornein,
Ympärysmuurein meidät varmaan suojaa;
Kun isä Erland linnan kappelissa,
Joss' uhraantui Leonoora Rudolfille,
Kätenne laskenut on yhteen, silloin
On armastelun aika; Schwartzburgin
Te Weissenfelsiks silloin voitte muuttaa,
Ja silloin teitä nähdess' isä Erland
Jo nuorentuu ja tuima Wilhelm leppyy;
Tuon syntisraukan autuudeks myös silloin
Veisaamme sielumessuja, mut nyt,
Nyt väleen kaikk', ja mua seuratkaa!
VALPURI.
Voi, kuinka sydämeni sykkii!
AKSEL.
Polvin
Haraldin haudalle nyt langetkaamme
Hyvästi jättääksemme isänmaalle!
(Akselin ja Valpurin polvillensa langetessa kuuluu
kaukaa kolme koleasti kaikuvaa torvenääntä.)
WILHELM.
Mi tuo on? Joku tulee. Älä pelkää,
Sa jalo neito! Gottfrid, uskollinen
Ja kunnon palvelijani on se. Gottfrid,
Mit' asiaa? Mit' on nuot säveleet?
AKSEL.
Ne tunnen. Se on sotatorvi.
GOTTFRID.
Kaikki
Paon meille huojentaapi. Erling Kaltto
Isolla laivastolla Bergenistä
Nyt juuri vuonoon saapuu hyökätäkseen
Äkisti Hakon Herdebredin päälle.
Tuo torvi laivast' Erling Kalton soitti
Rynnäkkömerkin. Nyt ei paosta
Meit' estä mikään. Kaikk' on hämillään.
WILHELM.
Vihainen kohtalonsa kiireiseen
Käy kostoon. Tule, oiva veikko, nyt!
Sua jaloutes sotimasta kieltää
Sun heimolaistas vastaan, sen mä tiedän;
No, heitä siis hän oman onnen nojaan
Ja joudu, minne hyvä Nornas viittaa.
AKSEL (vähän vaiti oltuaan).
Velvollisuuteen Nornani mua viittaa.
WILHELM.
Kuink'? -- Aiotko? --
AKSEL.
Nyt lähteä en voi,
Se tuiki mahdotont' on, armas Valpur!
WILHELM.
Mit' aiot?
AKSEL.
Hakon kuningasta puoltaa.
WILHELM.
Sun vihamiestäs?
AKSEL.
Vihamiestän'? Häneen
Uhalla selin käännyin; hädäss' on
Nyt kuninkaani, henken' alttiiks antaa
Mun hälle tulee.
WILHELM.
Henkes isänmaalle
Sun tulee altistaa, ei Hakonille.
Norjanko hyväks luulet puoltavas
Tuot' uppihurjaa, joka himoin tähden
Velvollisuudet kaikki rikkoo, joka
Väh'arvoisina pitää siveyden
Ja alamaisen oikeuden, joka
Yleisen hyvän ihan unhottaapi
Omansa vuoks? Ei, Aksel! Kuningas
Jok' olla tahtoo, tehköön, tuumikoon
Myös kuninkahan tavoin. Tule! Erling
Suur'arvoinen ja uljas sankar' on;
Hält' ällös viivytelkö voittoa;
Hän sit' ei väärin käytä. Kädess' urhon
Sa Norjan valtikan suo välkkyellä;
Kädessä ilkiön se vapisee.
AKSEL.
Äl' anna huules viisastellen mieles
Rehellisyyttä häätää. Ilkiö
Ei Hakon ole; hänen himoansa
Vireillä piti munkki viekkain juonin.
Onneton lempi, nuoruus, huonot neuvot --
Yhdessä noista ois jo parahankin
Sydämen häirääjäksi. -- Hakon multa
Uhalla tahtoi morsiamen' ottaa --
En sitä sallinut; nyt tahdotahan
Uhalla hältä valtakuntans' ottaa --
Sit' yhtä vähän sallin. Sukulaisen'
Hän on. Es'isästämme Haraldista
Puhuupi Erling pahoin; Gillen suvun
Hän sortaa tahtoo, hävittää sen, Norjan
Valt'istuimelle panna oman poikans'.
Oisinko Trondilainen Gillen juurta,
Jos moista sallisin? Tai kunnon poika,
Hädässä Hakonin jos heittäisin?
Mä enkö Hakonille kättä lyönyt?
Tuot' ihanaist' ei Aksel ansaitsis,
Sun ystävyyttäs ei, jos uskoton hän
Ois kuninkaalleen.
ERLAND.
Sankarini nuori!
Velvollisuuden sanoja sa puhut.
Sä riennä kuningasta puoltamaan.
Miks siitä taivas mua vanhust' estää.
WILHELM.
Sa lohduttele armast' immyttä!
Sun sijaas, isä, taisteluun käyn minä.
Tät' asiaa en tunne niin kuin sinä
Ja Aksel tarkoin, vaan jos teistä rehti
Uskollisuus se sotaan häntä käskee --
No niin, jo paljas miekkan' on, sua seuraan.
AKSEL.
Äl' itke, Valpur! Kaikk' jo pelkon' päättyi.
Ei sydän syki raskaast', arast' enää.
En ryöstäin tahdo Valpuria saada,
Vaan ansaiten. Es'isämme, nyt vasta
Tajuan sinut. Käsin miekkahan
Sa tartut, muotos sanoo: "pelasta
Mun kunnian'! Äl' isänmaasta luovu!"
Niin, armas! Kohtalon me lepytämme
Ja itse Hakoninkin; nuorukainen
Pian ottelussa oppii arvon kunnon
Uroolle antamaan. Kun saa hän voiton,
Hän itse jalomielin sinut, Valpur,
Kanss' ylkäs yhdistää täss' -- yli haudan
Sen, jonka puolesta me kostimme.
(Torvi soi.)
Ma tulen, Hildur! Urhos tulevat;
Trondhjemin vuonoon verta uhraamme
Me taistossa. Kas, ystäväni, kaks on
Sydäntä palavana yhtyneenä
Mun kilvessäni, puol' on sini-, puol'
On valkopohjalla; sen esikuvan'
On lempi, puhtaus ja taivas. Valpur!
Lempemme puhtaan taivas palkitsee.
VALPURI.
Niin, autuudellaan!
AKSEL.
Kiireess' unhotin
Ma miekkavyöni uumilleni ottaa;
Vaan miekan sieppasin.
VALPURI (ottaa hartioiltaan taivaansinisen linnikon).
Suo, armas urho,
Ett' olkavyön ma sulle lahjoitan.
AKSEL (polvistuu, Valpuri sitoo linnikon hänen oluksekseen).
Oi, Valpur armaisin! Sun ritaris
On Aksel nyt, ja voitost' epäilet sä?
VALPURI.
Sa urhon' olet mun, ma sun Valkyrjas.
AKSEL.
Äl' itke, Valpur!
VALPURI.
En mä itke enää.
Myös tyttö, Aksel, urhokas voi olla
Hiljaassa maittavuudessa. Nyt mene,
Valio ystäväni, urho armas!
Valpuris' antaa sinut isänmaalle.
WILHELM.
Oi, pyhä Innosents, kuink' oiva tyttö!
Hyvästi, isä arvoinen!