WILHELM.
Epäätkö, että pyhä kansantaru
Voi joskus hyvän hyödyks vaikuttaa
Niin kuin se, käytettynä väärin, usein
Voi synnin voitoks vaikuttaa?
ERLAND.
En! -- Ei
Se ole synti. -- Jumal' anteeks antaa
Vähäisen viattoman petoksen,
Min hätätila hyväin hyödyks vaatii.
WILHELM.
Petoksen? Ken saa petokseks sen? Itse
Arvoinen isä, itse tulee pyhä
Olavi verhottuna minuun; hänen
Ma haamuns' olen. Haamu eikö ole
Ijäisen hengen ajallinen muoto?
ERLAND.
Ei muuksi voi sit' ymmärtää.
WILHELM.
No niin, ma
Olavi pyhän kalma muoto olen.
Sen aatteen johti mieleeni hän itse,
Mä hänen tosihaamunansa tulen.
ERLAND.
Mun poikani! Kuink' kovin palavat
Sun tummat silmäsi.
WILHELM.
Mun aatteeni
Iankaikkisuudessa on mieluisimmin;
Ja henkein valtakunta monta kertaa
On silmäin eteen mulle ilmestynyt. --
Ma toimihini riensin laivaan, jonka
Kannelle ylen helle päivä paahtoi.
Ja sieltä kiidätin mä kirkkoon taas,
Läss' ollakseni vihkimyksissä.
Ma liian varhain tulin. Vilvakkaalta
Minusta kirkko tuntui hiljainen;
Ma uupunut kun olin työstäni
Ja ympär' olin monet kerrat käynyt
Pyhiä alttareita katsellen
Ja nimet lukein hautakivissä.
Niin tuonne kuorin loukkoon istahdin
Ma vihdoin viereen pylvään, jossa vanhat
Vihertynehet vaskivarukset
Ja voitonsaaliit, lipunsiekaleet,
Nuo urhouden muistot, riippuvat.
Ma viistoon pyhän Olavin kult'arkust'
Unehen vaivuin; levoton mun oli
Uneni, surullinen. Sillä kaiken,
Mi täällä tapahtui, mä ikään niin
Kuin kautta himmen usvan näin. Kun munkki
Pahikko liinan halkais', syöksähdin
Ma vihaisena pystyyn, rientääkseni
Avuksi Aksel ystävälleni.
Vaan -- kauhull' alas jälleen vaivuin, sillä
Kun liina halkes, auki irtaantui
Tuon pyhän kulta-arkun kansi tuolla
Ja arkuss' seisoi kiivastunut mies
Ja katsoi munkkiin.
ERLAND.
Minkä muotoinen?
WILHELM.
Väkevän urhon, keskikokoisen,
Keltainen tukka, silmät siniset,
Ja liina hurmeinen sen kädess' oli;
Hän sitä painoi vasten haavaansa.
ERLAND.
Haa, pyhän Olavin se oli haamu.
WILHELM.
Hän ylös pylvään tamineisiin näytti
Ja huus': "sun ensi yönä pitää minun
Asussan' kavaluutta rankaiseman
Ja rakkautta puoltaman. Sen liekki
Jalosti leimutkoon!" Näin lausuttuaan
Hän äkkiin katosi. Ja herätessän'
Ma kuulin, kuinka kirkon ovess' ääneen
Kuningas käskyn munkillensa antoi.
ERLAND.
Valio Wilhelm, mua seuraa nyt!
Ma valmis olen.
WILHELM.
Viel' ei ole aika. --
Kun päivä laskenut on läntehen
Ja kaste kylmä hautain kivet peittää;
Kun miehen mieleen tunkee epäilys
Ja tuska synninorjan tuntohon;
Kun kirkon peittää pyhä pimeys,
Yölamppu haudoille luo himmen valon
Ja kello kaksitoista kumahtaa,
Ja huuhkaja kun huutaa, kukko laulaa --
Niin ruhtinaallisessa loistossansa
Olavi puol'yön kuninkaana nousee
Pahoille kauhuks, turmaks ilkiöille
Ja hikiliinallansa pyyhkimään
Viattomien silmäin kyyneleet.