Homeros.
Iliadi
Odysseia
Hesiodos.
Työ ja päivät
Teogonia
Herakleen kilpi
Pindaros.
Oodeja
Anakreon.
Lauluja
Aiskylos.
Vangittu Prometeys
Turvaa etsiväiset
Persialaiset
Seitsemän ruhtinasta
Theben ulkopuolella
Oresteen vaiheet:
1. Agamemnon
2. Uhrinkantajattaret
3. Eymenidit
Herodotos.
Mytillinen kertomus
Assyrian valta
Babylon
Egypti
Kambyses
Dareios
Kreikan valtiot
Persialais-sota
Sofokles.
Kuningas Oidipos
Oidipos Kolonossa
Antigone
Aijas
Trakialais-immet
Filoktetes
Elektra
Eyrypides.
Alkestis
Medeia
Ifigeneia
Ifigeneia Tauriissa
Bachon palvelijattaret
Ion
Kyklopi
Aristofanes.
Ritarit
Akarnailaiset
Rauha
Lysistrate
Pilvet
Ampiaiset
Linnut
Sammakot
Naisten juhla
Nais-valtiopäivät
Plutos
Tukydides.
Kreikan historia
Xenofon.
Anabasis
Memorabilia
Kyropaideia
Muut teokset
Platon.
Luentoja
Puheenvaihteluja
Jumaluustarut
Aristoteles.
Elämäkerta
Organon
Retorika
Runous
Etika
Valtio-oppi
Luonnonfilosofia
Elo-opillisia kirjoituksia
Kertomus eläimistä
Metafyysillisiä tutkimuksia
Demostenes.
Elämäkerta
D. asianajajana
Valtiollisia puheita
Lukianos.
Elämäkerta
Jumalten puheenvaihtelut
Jumalten neuvottelu
Kuolleiden puheenvaihtelut
Karonin käynti ylämaailmassa
Filosofien myynti
Kuolleista nousseet opettajat
Vieraskemut
Hermotimos
Uusi Ikaros
Ivallisia kuvauksia yhteiskunnallisista oloista
Kertomusrunoelmia
Plautus.
Aarre
Kerskuri
Kummitus
Haaksirikko
Sotavangit
Kaksoisveljekset
Amphitryo
Kultaruukku
Pseudolus
Kartagolainen nuorukainen
Terentius.
Tyttö Androsta
Kuohilas
Phormio
Kaksi veljestä
Katullus.
Runoelmia
Lukretius.
Aineiden luonnosta
Caesar.
Kommentarioita Gallialais-sodasta
Kommentarioita sisällisestä sodasta
Cicero.
Elämäkerta
Kaunopuheliaisuudesta
Kirjeitä
Vanhuudesta
Ystävyydestä
Elämän oikeasta tarkoituksesta
Akatemiallisia kysymyksiä
Tuskulanumilaisia tutkimuksia
Velvollisuuksista
Jumalten olemuksesta
Ennustamisesta
Scipion uni
Sallustius.
Roman historia
Sota Jugurthaa vastaan
Katilinan salaliitto
Virgilius.
Bucolica
Georgica
Aeneis
Horatius.
Ensimmäiset runokokeet
Roman elämästä
Yksinkertaisesta elämästä
Rakkaudenrunoja
Kirje Pisoille
Livius.
Aikakirjat
Tibullus.
Elegioja
Propertius.
Rakkaudenrunoja
Historiallisia runoelmia
Arethusan kirjeet
Kornelian puhe
Ovidius.
Sankarirunoelmia
Lemmen elegioja
Rakastamisen taito
Lemmen lääkitys
Metamorfosit
Fasti
Valitusvirret
Kirjeitä Pontosta
Ibis
Martialis.
Tapakuvauksia ja komparunoja
Juvenalis.
Satiireja
Plinius nuorempi.
Kirjeitä
Tacitus.
Agrikola
Germania
Roman aikakirjat
Ajantietoja
Puhujat
Alkulause.
Ei paljon tarvitse tutkia vanhojen kirjailijoiden teoksia
huomatakseen, että me kaikessa, mikä koskee viisaustieteellistä
mietiskelyä, valtiolaitosta ja taidetta, emme ole päässeet paljoakaan
pitemmälle, kuin mihin tultiin jo ammoin aikoja sitten meidän
aikalukumme alkua ennen. Ajatuksia, joita me nyt pidämme ihan uusina,
löytyi ja lausuttiin jo silloin; yhteiskunnalliset kysymykset, joita
me koetamme ratkaista, olivat myöskin Kreikan ja Roman lahjakkaimpien
miesten ajatusten esineenä, ja tämän aatteelliselta ylevyydeltään
verrattoman muinaisuuden kaunokirjallisuudessa ja taiteessa löytyy
"realisuus", jonka tuskin voittaa nykyaikuisen ranskalaisen
koulun "realismi". Roman siveellistä turmelusta keisarivallan
aikana Petronius kuvaa yhtä suurella "ohjektivisuudella", kuin
Ranskan keisarikunnan mätäisyyttä Zola. Lukretius on nykyaikuisten
luomisjärjestelmien muinainen edeltäjä, sellainen, joka ajatuksen
terävyyteen katsoen ei jää meidän aikamme mainioimmista
ajattelijoista jälkeen, vaikka hän onkin jälempänä "tieteellisten
kokeitten" suhteen.
Mutta kynän tuotteet eivät ole kaikkein käsitettäviä, kuten veistimen
ja värisiveltimen luomat; sillä kun oppimatonkin pystyy käsittämään
ja arvossa pitämään kaikkien sukupolvien ja kaikkien maiden
kuvanveistäjäin ja maalarien tuotteita, saattavat ainoastaan ani
harvat niistäkin, jotka korkeamman sivistyksen ovat saaneet, taiten
lukea ja hyväkseen nauttia mainioiden Kreikkalaisten ja Romalaisten
kirjailijain teoksia alkukielellä, eivätkä he myöskään käsitä
nykyajan kirjallisuudessa tuon tuostakin tavattavia viittauksia
vanhojen runoteoksiin ja käytännöllisiin opetuksiin.
Sen vuoksi on käännöksiä muille kielille ja myös suomenkin kielelle
julkaistu, ja on tämän kirjan tarkoituksena antaa niin paljon
katsahdusta näiden kirjoitusten sisältöön, että lukijoissa kaiken
säätyisissä heräisi halu lähemmin tutustua ihmisneron ensimmäisiin ja
suurimpiin kirjallisiin voimanilmauksiin, teoksiin, jotka ylevyydessä
ja ihanuudessa ovat voittamattomat ja lähes kolmen tuhannen
vuoden kuluttua yhä vielä hurmaavat mielikuvituksen verrattomalla
viehkeydellään ja puhtaudellaan.
Tekijä.
Siitä tehokkaasta avusta, jota herra Ylioppilas _R. Roine_ tämän
suomennostyön kestäessä kaiken matkaa on minulle osoittanut, on minun
suotuisa velvollisuus tässä lausua sulimmat kiitokseni.
Työn puutteellisuuden, varsinkin epätasaisuuden nimien
kirjoituksessa, kunnioitettu lukija hyvänhtahtoisesti suokoon minulle
anteeksi.
Suomentaja.
Homeros.
Eli vuoden 850 vaiheilla ennen Kristuksen syntymää.
Oppineiden kesken ei vielä ole tultu mihinkään varmaan päätökseen
siitä, onko Homeroa, runoilijoiden ruhtinasta, todenperään
koskaan ollut olemassa. Ei myöskään varmuudella tiedetä, onko
hän todellakin kirjoittanut ne runoelmat, joita pidetään hänen
sepittäminään, vai ovatko ne useampien eri runoilijain tekemiä,
joiden tuotteet joku kekseliäs entis-aikuinen "kustantaja" on
yksijaksoisiksi kertomarunoiksi kerännyt. Tarkempaan arvosteluun
kykenemättömiä lukijoita kuitenkin viehättää enemmän taru sokeasta,
ikivanhasta runoilijasta, joka laulaa säkeensä istuen ihastelevan
kuuntelijapiirin keskellä.
Kunniasta olla Homeron syntymäseutuna kilpailevat useat kaupungit,
vaikka tosin eräässä elämäkertomuksessa, jota sanotaan Herodoton
kirjoittamaksi, tämä kunnia suodaan Smyrnalle. Nuoruudessaan
kerrotaan hänen matkailleen Egyptissä, Italiassa, Espanjassa ja
käyneen Välimeren saarillakin, kunnes joutui sokeaksi, jolloin palasi
kotiseudulleen ja sepitti molemmat suuret runoteoksensa, joita hän
sitten retkeilevänä runoilijana lauleskeli Vähän Aasian kaupungeissa
ja Athenassa. Miten nämät runoelmat ovat saattaneet säilyä aikana,
jolloin kirjoitustaito tuskin vielä oli keksittykään, on oppineille
antanut paljon ajattelemisen aihetta, mutta kopioita niistä näyttää
löytyneen jo kreikkalaisen sivistyksen ensi aikoina, ja niitä on
siitä lähtein aina pidetty vanhan ajan historian ja sukututkimuksien
vara-aittana, samalla kuin ne ovat olleet kertoma- ja sankarirunouden
valtalähteenä, josta romantillinen taide on aina meidän päiviimme
asti aineksiansa ammentanut.
Iliadi.
Iliadissa (Ilias) on noin viisitoista tuhatta säeriviä, ja tapausten,
joista se kertoo, luullaan tapahtuneen noin kaksi tuhatta vuotta
ennen Kristusta.
Iliadi jättää kertomatta syyt Troijan sotaan: Priamon pojan
Pariin ilkeä teko, kun hän ryösti Helenan, joka oli Spartan
kuninkaan Menelaon puoliso; loukatun Menelaon kehoitus veljelleen
Agamemnonille, Argon ja Mykenen kuninkaalle, antamaan apua;
varustukset koko Kreikassa retkeä varten Troijaa eli _Ilionia_ ja
sen kuningasta Priamoa vastaan; laivaston lähtö; maallenousu Troijan
rannikolla -- kaikki tämä jätetään kertomatta, mutta ajatellaan
tapahtuneeksi.
Yhdeksän vuotta oli jo tuo vaihettelevalla onnella käyty sota
kestänyt, kun runoilija, rukoiltuaan "taivaallisen runottaren"
apua, alkaa laulunsa kuvaamalla suuttuneen Akilleyn vihaa, kun
hän oli Agamemnonin kanssa kiistellyt vangiksi otetusta naisesta,
kaunisposkisesta Kryseistä, jonka viimemainittu oli omaksensa
anastanut. Tästä suutuksissaan lähettää Apollo Kreikkalaisten leiriin
tuhoovan kulkutaudin. Agamemnon suostuu luopumaan saaliistansa,
mutta vaatii nopeajalkaista Akilleytä sen sijaan jättämään hänelle
kaunisposkisen Brisein, jonka Agamemnon itse lupaa noutaa Akilleyn
teltasta, näyttääksensä kuinka paljoa mahtavampi hän on. Vihasta
vimmastuen paljastaa Peleyn poika -- Akilleys -- miekkansa antaakseen
Atreyn pojalle -- Agamemnonille -- kuoliniskun, mutta samassa
kirkassilmäinen jumalatar Athene ilmestyy ja hillitsee väkivaltaisen
teon. Akilleys työntää mahtavan miekkansa takaisin tuppeen ja menee
tapaamaan äitiänsä, meren jumalatarta Thetistä. Tämä neuvoo häntä,
ettei hän luopuisi vihastansa, vaan pysyisi erillään taistelupaikasta
siksi kuin hän olisi saanut puhutella Olympon kuningasta Zeytä, joka
silloin oli juhlailemassa Etiopialaisten luona. Kun Thetis seuraavana
päivänä tapaa jumalten valtiaan Ja pyytää häntä suomaan menestystä
Troijalaisten aseille kunnes Akaijalaiset -- Kreikkalaiset --
osoittaisivat hänen pojallensa sitä kunniaa, jota hän ansaitsi, niin
vastaa Zeys tyytymättömänä pelkäävänsä soimaavia sanoja puolisoltaan
Hereltä, Kreikkalaisten suojelijattarelta, mutta lupaa kuitenkin
auttaa Troijalaisia ja vahvistaa lupauksensa "mustia kulmakarvojaan
rypistäin" ja päännyökkäyksellä, jolloin ambrosiaväriset kiharat
vierähtävät alas kaikkivaltiaan pään ympäri ja koko Olympos
perustuksillaan vapisee.
Mutta Heren -- Junon -- vakoileva silmä oli nähnyt Thetiin Zeyn
luona, ja hän ahdistaa korkea-arvoista puolisoansa, pilvienkokoojaa
Zeytä, niin pisteliäillä sanoilla, että tämä viimein käskee
häntä vaikenemaan ja tottelemaan, uhaten muuten ryhtyä häneen
"voittamattomilla käsillään". Nyt Heren täytyi pitää suunsa kiinni;
mutta surumielisinä olivat taivaiset jumalat, ja alakuloisuus haihtui
vasta kun Hefaistos -- Vulkanus -- ojensi äidilleen kaksoispikarin
ja maljasta kaatoi suloista nektaria muillekin läsnäolevaisille,
jotka loppumattomalla naurulla katselivat, kuinka hän ontua linkutti
käydessään ympäri salia.
Unessa yllyttää nyt Zeys Agamemnonia rynnäkköön kaupunkia vastaan.
Agamemnon neuvottelee ensin muiden valtikkaa kantavien ruhtinasten
kanssa ja ehdottaa, paremman puutteessa, että he heti laittaisivat
laivansa matkakuntoon ja lähtisivät kotiin. Kreikkalaiset luulevat
hänen todella lähtöä hommaavan ja riemuhuudoin syöksyvät he maalle
vedettyjen laivojensa luo raahatakseen niitä mereen. Troijan sota
olisi nyt saanut kurjan lopun, ellei Here olisi tarttunut asiaan
ja lähettänyt Athenea Odysseyn luoksi. Jumalattaren kehoituksesta
syöksyi hän Agamemnonin valtikka kädessä alas laivaleirille ja
sai pyynnöillä ja pakolla kotiin ikävöivät Kreikkalaiset toisille
tuumille. Kaikki vaikenivat vihdoin paitsi Tersites, suurisuinen
lörpöttelijä, vääräsäärinen, ontuva ja kyttyräselkäinen mies, joka,
oikein mainiona pahannäköisyydestään, oli rumin mies kaikista Troijan
luo tulleista Kreikkalaisista. Kun tämä vihdoin puheissaan rupesi
käymään liian rivoksi ja kerskaavaksi, löylytti Odysseys valtikalla
niin tuntuvasti suulasta kyssäniskaa selkään ja hartioihin, että tämä
peloissaan istuutui maahan, vaikeni ja "silmiään pyyhki" kaikkien
läsnäolevien nauraessa. Heidän mielestään oli Odysseyn paras työ
se, että hän pakoitti herjaavan räyhääjän vaikenemaan. Sen jälkeen
puhui ensiksi Odysseys ja sitten Nestor kansalle kiihoittavia sanoja.
Viimeiseksi kehoitti Agamemnon sotilaitansa heti aterioittuaan
tarttumaan aseisin, ja puheen loputtua kaikui valtava riemuhuuto.
Aterian kestäessä valmisti miesten ruhtinas -- Agamemnon --
polttouhrin, johon oli kutsuttu kuusi ruhtinasta, niiden joukossa
myös Menelaos. Mitään voiton ennusmerkkiä ei Zeys antanut, mutta
kuitenkin annettiin käsky rynnäkköön. Runoelmassa seuraa nyt pitkä
luettelo ruhtinaista ja väestöstä, ensin Kreikkalaisista ja sitten
Troijalaisista.
Taistelu alkaa -- Troijalaiset ryntäävät eteenpäin mahtavalla
sotahuudolla, Kreikkalaiset sitä vastoin äänettöminä. Jumalallisena
kauneudessaan astuu Paris esiin Troijalaisten riveistä ja vaatii
jaloimpaa vastustajistaan kanssaan miekan mittelöön. Iloisena
kuin nälkäinen jalopeura, joka tapaa hirven, hypähtää Menelaos
vaunuistaan; mutta nyt Pariin rohkeus murtuu ja hän pistäikse piiloon
sotatoveriensa joukkoon. Hektor huomaa tämän ja pakoittaa soimaavilla
sanoilla kurjan pelkurimaista veljeänsä suostumaan kaksintaisteluun.
Sillä aikaa istui Helena palatsissaan ja kirjasi kankaasen kuvia
taisteluista, joihin hän oli ollut syynä. Äkkiä tulee jumalatar
Iris ja kertoo hänelle kaksintaistelusta. Helena rientää heti
Skaijalaiselle portille, jossa vanha kuningas Priamos istuu kansan
vanhimpain keskellä. Hänen ihanuutensa lumoo vanhukset, jotka
kaikki yhteen suuhun virkahtavat, ettei ole häpeällistä taistella
moisen naisen tähden. Hän istuutuu kuninkaan viereen ja osoittaa
tälle muutamia Kreikkalaisten etevimpiä miehiä, siksi kuin Priamos
kutsutaan pois aselepoa vahvistamaan. Kaksintaistelu, joka tapahtuu
molempien sotajoukkojen keskellä, alkaa, ja Menelaos, joka on
tarttunut vastustajansa jouhitöyhtöiseen kypärään, laahaa paraikaa
alle kynsin joutunutta Parista Kreikkalaisjoukkoa päin, kun Afrodite
-- Venus -- katkaisee kypärän leukahihnan, niin että Menelaos seisoo
siinä tyhjä rynnäkköhytyrä lujajänteisessä kädessään. Kauniin
Alexandros-Pariin jumalatar sitä vastoin verhoo utupilvellä ja vie
hänet suojaan sulotuoksuiseen makuukammioon, johon hän myöskin pian
johtaa ihanan Helenan, ja tämä lausuttuansa muutamia katkeria sanoja
kumminkin vihdoin laskeutuu koruveistoksiselle vuoteelle nauttimaan
unen suloutta Pariin rinnalla.
Zeys tahtoo nyt, että Troijaa säästettäisiin, mutta Here on yhä vain
vihoissaan, ja hänen pyynnöstänsä lähetetään taivaasta Athene, ja
tämä houkuttelee Troijalaisia välirauhaa rikkomaan. Hän viekottelee
Pandaron ampumaan Menelaoa, joka varmaan olisi ollut kuoleman oma,
ellei jumalatar olisi johtanut nuolta toisanne, niin että uros
ainoastaan helposti haavoittui. Nyt herää Kreikkalaisissa halu
kostaa kavallusta; väki jakautuu joukkoihin Nestorin neuvon mukaan,
ja taistelu alkaa uudelleen. Nyt syntyy jono kaksintaisteluja,
joissa molemmilta puolin taistelevat uljaat uroot. Athene kiihoittaa
Kreikkalaisia, Apollo Troijalaisia. Pandaros haavoittaa urheaa
Diomedestä, mutta kun Athene on parantanut haavan, palaa tämä
taas taisteluun, kaataa vastustajansa ja musertaa kivenheitolla
Aineaan lannejänteen, ja uroon hänen äitinsä Afrodite kantaa pois
taistelutelmeestä. Jumalatartakin Diomedes haavoittaa käteen
keihäällään, ja Iriin seuraamana täytyy hänen vaikertain paeta
Areen hevosilla Olympoon. Sillä aikaa vie Apollo Aineaan turvaan ja
parantaa hänen haavansa. Nyt kutsuu Ares Hektorin avukseen, ja Aineas
palaa taisteluun; Kreikkalaiset väistyvät -- silloin laskeutuvat Here
ja Atene taistelukentälle. Jumalten kuningatar, joka on pukeutunut
vaskiäänisen Stentorin muotoon, moittii Kreikkalaisten arkuutta,
ja sinisilmäinen Athene etsii taistelusta Diomedeen ja kehoittaa
häntä otteluun itse sodan jumalan, Areen, kanssa. Taistelussa sattuu
Diomedeen keihäs Areesen ja haavoittaa hänen ihanaa rumistaan niin
pahasti vyötäisiin, että jumala tuskissaan päästää niin valtavan
karjunnan, jotta se kaikuu kuin kymmenen tuhannen sotilaan sotahuuto.
Ares pakenee sen jälkeen Olympoon ja valittaa hätäänsä Zeylle, joka
ensiksi sättii häntä aika lailla hänen äidiltänsä peritystä halusta
synnyttää riitaa ja tappelua, mutta antaa sitten parantaa hänen
haavansa.
Sillä välin jatkuu taistelu, ja kun Troijalaisia kovasti ahdistetaan,
rientää Hektor kaupunkiin ja lähettää äitinsä Hekahen uhramaan
Athenelle sillä aikaa kuin hän itse lähtee etsimään Parista, joka
istuu kotonaan palatsissa Helenan rinnalla. Kun Hektor ankarilla
sanoilla on kehoittanut veljeänsä palaamaan taisteluun, johon
hehkuva halu häntä itseään kutsuu, rientää hän tapaamaan puolisoansa
Andromakea, jonka vihdoin löytää Skaijalaisella portilla katselemasta
taistelua valittaen ja itkeä vetistellen.
Lujasti pusertaen hänen kättänsä valittaa Andromake:
"Mieletön voi, sinut urhoutes pian kuolohon saattaa.
Etkä sä armahda poikaas pientä ja et mua, kurjaa puolisoas,
pian leskeä, kun sinut Argivit surmaa."
Muisteltuaan isäänsä, joka korkeaporttisen Theben luona oli sortunut
jumalaisen Akilleyn peitseen, seitsemää veljeään, jotka kaikki
_yhtenä_ päivänä kaatuivat saman sankarin kalvasta, ja äitiään, joka,
palattuaan vankeudesta, heitti henkensä Artemiin nuolista, virkahtaa
hän:
"Hektor, sä yksin nyt oot enää taattona, äitinä mulla,
yksin _sä_ veikkoni myös, ja puolisoin oot _sinä_ uljas.
Jää siis säälistä turvaan tornihin tänne, sä ett'et
lastasi turvattomaksi ja leskeksi vaimoas saattais."
Hektor koettaa lohduttaa puolisoaan, mutta tämä lohdutus vain lisää
Andromaken murhetta. Aavistaen tulevaa kohtaloaan virkahtaa tämä:
"Sieluin, mielenikin tää aavistus varma jo valtaa:
kerranpa koittavi päivä, jok' Ilionin pyhän sortaa,
Priamon itse ja kansan tuon ruhtinaan peitseltä kuulun,
Ei toki huoleta nyt mua Troijan turmiopäivä,
-- -- -- -- --
vaan _sun_ kohtalos, kun sinut pois vie Kreikkalais-sankar'
vaskehen haarniskoittu ja orjuuteen sinut saattaa."
Kun Hektor oli suudellut ja käsillään keinutellut pientä poikaansa,
pani hän taas päähänsä jouhiliehuisen kypärän, jonka oli ottanut
päästään, ettei pelottaisi poikaansa, ja erosi puolisostaan, jota hän
ei enään koskaan ollut näkevä.
Palattuaan taistelupaikalle vaatii Hektor Kreikkalaisten uljaimpia
miehiä kanssansa miekkasille. Yhdeksän ruhtinasta tarjoutuu,
niiden joukossa Telemonin poika Aijas, joka arvanheitolla
valitaan taistelemaan Hektorin kanssa. He taistelevat uljaasti
kunnes pimeä heidät siinä yllättää, jolloin välirauha tehdään
kuolleiden hautaamista varten. Alakuloiset Troijalaiset pitävät
sotaneuvottelua, jossa Antenor kehoittaa että luovuttaisiin Helenasta
ja hänen aarteistaan ja sen kautta tehtäisiin loppu pitkällisestä
piirityksestä. Paris suostuu antamaan pois aarteet, vaan tahtoo
pitää Helenan, mutta tämän ehdotuksen Kreikkalaiset hylkäävät
katsoen sitä solvaukseksi. Zeys kieltää muita jumalia vastedes
sekaantumasta taisteluun ja itse katselee hän taistelukenttää Ida
vuorelta. Epätietoisena kelle hän apuaan soisi punnitsee hän vaa'assa
taistelevien kohtalot, ja päättää auttaa Troijalaisia, sentähden
että heidän vaakansa, joka on keveämpi, nousee taivasta kohden.
Hän ahdistaa sen vuoksi Kreikkalaisten leiriä salamalla ja ukkosen
jyrinällä. Salamanisku pakoittaa Nestorin ja Diomedeen väistämään
Hektoria, joka kiitää eteenpäin kaksivaljakollansa ja ajaa heidät
varustuksien sisäpuolelle. Teukros, Aijaan veli, surmaa Hektorin
vaunujenajajan, mutta kaatuu itse maahan pahasti murskaantuneena
kivenlohkareesta, jonka Hektor viskaa voimakkaalla kädellään. Yön
tulo pelastaa Kreikkalaisten laivaston hävityksestä, ja Trojalaiset
leiriytyvät taistelukentälle odotellen, että vihollinen yön pimeässä
purjehtisi tiehensä.
Varsin tyytymättöminä lähettävät Kreikkalaiset Nestorin neuvosta
lähetystön Akilleyn luo saadakseen häntä uudestaan ryhtymään
taisteluun; mutta tämä kieltäytyy jyrkästi. Vasta kun Hektor miekalla
ja tulella on tunkeutunut Kreikkalaisten laivoille asti, rupee hän
ajattelemaan verileikkiin ryhtymistä. Sydänyön aikana pitää Agamemnon
neuvottelun, jossa Diomedes ehdottelee että hän ja Odysseys yhdessä
tunkeutuisivat vihollisten leiriin ja siellä tekisivät mahtavan
urotyön, jota Troijalaiset tulisivat surulla muistelemaan. Hektor
puolestaan esittää samanlaisen tuuman, ja Dolon, rikas ja ruma, mutta
nopeajalkainen mies, suostuu rupeamaan vakoilijatoimeen, ehdolla että
hän palkinnoksi saisi Akilleyn mainiot hevoset. Hän joutuu kuitenkin
onnettomuudekseen juuri Odysseyn ja Diomedeen käsiin, jotka ottavat
hänet vangiksi ja pakoittavat hänet antamaan heille ne tiedot,
joita he haluavat, lyövät häneltä sitten pään poikki ja tunkeutuvat
Trakialaisten leiriin, jossa surmaavat nukkuvan kuninkaan ja
kaksitoista soturia sekä vievät mukanaan heidän lumivalkeat hevosensa.
Seuraavana aamuna uudistetaan tappelu, ja Kreikkalaisia ahdistetaan
kovasti. Akilleys lähettää Patrokleen tiedustelemaan millä kannalla
asiat ovat, ja Nestor pyytää häntä taivuttamaan herraansa tulemaan
avuksi. Troijalaiset ryntäävät Kreikkalaisten varustuksia vastaan,
ja samalla kotka pudottaa ilmasta purppurapunaisen jättiläiskäärmeen
taistelevien keskelle. Tätä pitävät Troijalaiset vaarallisena
ennusmerkkinä, mutta Hektor selittää, ettei hän vähääkään huoli
ennuslinnuista, lentäkööt ne oikealle aamunkoita ja aurinkoa tahi
vasemmalle sumuista hämärää kohden: "Paras ennuslintu on se, joka
kehoittaa meitä isänmaata puolustamaan!"
Kauan taistellaan vaihtelevalla onnella, kunnes Hektor tempaa
valtavan suuren kiven ja sillä murskaa varustusten puuportin, jonka
läpi Troijalaiset syöksyvät vihollisten leiriin, ja Kreikkalaiset
pakenevat päin päätimysten laivoilleen. Mutta nyt esiintyy Poseidon
-- Neptunus -- ennusmiehen Kalkaan hahmossa, kokoo pakenevaiset ja
pakoittaa Hektorin pysähtymään. Kuitenkin ovat Kreikkalaisten laivat
vähällä tulla poltetuiksi, ja ainoastaan suurella vaivalla saadaan
kumotuksi tehty ehdotus työntää laivat mereen ja paeta pois yön
pimeässä.
Here lainaa nyt Afroditelta sulouden vyöhyen, ja hänen onnistuukin
vyön tenhokkaalla voimalla siihen määrään hurmata puolisoaan, että
tämä unohtaa Troijalaiset, ja Poseidon itse johtaa Kreikkalaiset
taisteluun. Aijas tapaa Hektorin ja viskaa kiven vasten hänen
rintaansa. Hektor kaatuu tainnuksiin maahan, ja Kreikkalaiset
rientävät esiin ryöstääkseen hänen varusteensa; mutta Troijalaisten
johtajat suojelevat Hektoria ja vievät hänet pois omiin vaunuihinsa.
Zeys herää sillä välin juuri parhaiksi poistaakseen Troijalaisilta
uudet uhkaavat vaarat. Suuttuneena kääntyy hän "parantumattoman"
Heren puoleen ja muistuttaa häntä siitä kurituksesta, jonka tämä on
hänen valtavasta kädestään saanut, ja selittää että Kreikkalaiset
vastedeskin tulevat jäämään tappiolle taistelussa, kunnes ovat
sovittaneet Akilleylle tehdyt vääryydet.
Sentähden lähetettiin Apollo innostuttamaan Hektoria ja saattamaan
häntä taisteluun. Nopeana kuin kyyhkyishaukka kiitää Apollo Hektorin
luo, joka jo "oli istuallaan" levolla "voimiaan virkistäen", sytyttää
hänessä "valtavaa uhka-uljuutta", vie hänet takaisin taisteluun
ja suojelee häntä heidän kulkiessaan, pakoittaen kauhealla Egidi
kilvellään vihollisten rivit taantumaan. Kreikkalaiset väistyvät
ensimmäisen laivarivin taakse.
Akilleys, joka kuulee lähestyvän tappelumelskeen ja jo pelkää että
vihollinen polttaa laivat, sallii Patrokleen pukeutua varuksiinsa ja
lähteä auttamaan Kreikkalaisia. Troijalaiset, jotka luulevat häntä
itse Akilleyksi, väistyvät kauhistuneina; mutta Patrokles tunkeutuu
uhkarohkeudessaan liian pitkälle. Apollo astuu häntä vastaan ja
ryöstää häneltä aseet, Euforbos haavoittaa häntä selkään ja Hektor
lävistää hänen ruumiinsa keihäällään. Kuolinhetkellään ennustaa
Patrokles, että Hektor itse pian on kaatuva Akilleyn kostavan
käden kautta. Patrokleen ruumiista syntyy nyt pitkällinen vimmattu
taistelu, mutta vihdoin onnistuu Menelaon Merioneen avulla korjata se
kotiin.
Akilleys raivoo vihan vimmassa, surren aseveikkonsa kuolemaa.
Hän sirottaa tuhkaa päänsä päälle, heittäytyy pitkälleen maahan,
repii tukkaansa ja hehkuu kostonhalusta. Hänen äitinsä Tetis
muistuttaa häntä, että kun Hektor kaatuu, ei Akilleyn omakaan
kuolema ole kaukana; mutta se ei vaikuta Akilleyyn vähääkään. Eihän
sankarivoimainen Herakleskaan voinut kuolemata välttää. Mutta aseitta
ei hän voi taistella, ja äiti lupaa hankkia seuraavaksi päiväksi
hänelle varusteet, jotka Hefaistos yön kuluessa takoisi.
Sillä välin kehoittaa Iris Akilleytä antamaan Troijalaisten
kuulla ääntänsä, ja seisten varustuksilla Athenen kilven suojassa
huudahtaakin tämä mahtavasti kolme kertaa. Troijalaiset valtaa kauhu,
ja he luopuvat rynnäköstä Kreikkalaisia vastaan, jotka kantavat
Patrokleen ruumista Akilleyn telttaan.
Tetis lähtee sillä aikaa jumalaisen takojan Hefaiston luo, joka lupaa
hankkia hänen pojalleen uudet varusteet ja heti ryhtyy työhön. Uljain
näistä uljaista aseista on kilpi, johon taitehikas mestari kuvaa
maan ja kaksi kaunista kaupunkia, taivaan aurinkoineen, kuineen ja
tähtineen, sekä meren.
Siten uudelleen varustettuna taisteluun lähtee Akilleys Agamemnonin
telttaan, tiellä kehoittaen Kreikkalaisia valmiiksi varustautumaan.
Hän ja Agamemnon myöntävät molemmat käyttäytyneensä moitittavasti,
ja sopivat keskenään. Odysseys neuvoo parhaaksi, että väki
ensin virkistäisi itseänsä vahvalla aterialla, ja sen kestäessä
istuu Akilleys erillään, ja Athene ravitsee häntä nektarilla ja
ambrosialla. Kun kaikki on valmiina, astuu hän sotavaunuihinsa, joita
vetävät hänen isänsä maan kuulut hevoset Xantos ja Balios.
Useat jumalat ja jumalattaret ottavat osaa tähän viimeiseen
taisteluun, mikä Kreikkalaisten, mikä Troijalaisten puolella.
Keskellä tappelun tuoksinaa riehuu Akilleys uljaissa urotöissä
iskien Troijalaisten rivien läpi, nakaten maahan miehiä joukoittain,
ajaen toisia Skamander virtaan ja pakoittaen muut pakenemaan vallien
suojaan. Ainoastaan Hektor jää seisomaan ulkopuolelle Skaijalaista
porttia, jota Apollo vartioi.
Kun Akilleys lähestyy Hektoria, pakenee rohkeus tämän rinnasta,
ja kolme kertaa kääntyy hän pakosalle vastustajansa häntä takaa
ajaessa. Nyt jättää Apollo Hektorin, jolle sen sijaan Athene
tulee avuksi. Hektor asettuu vastarintaan ja vaatii taisteluun
Akilleytä, ehdotellen, että voittaja jättäisi voitetun ruumiin
hänen sukulaisilleen. Akilleys kieltäytyy rupeamasta sopimukseen ja
tekee ensiksi hyökkäyksen. Hektor syöksyy häntä vastaan ja kaatuu
Akilleyn raskas-vaskisella peitsellä kuolettavasti haavoitettuna.
Kaatunut rukoilee, että hänen isänsä Priamon sallittaisiin lunastaa
hänen ruumiinsa, mutta Akilleys vastaa: "Älä polvistu eteeni, sinä
koira, äläkä rukoile vanhempieni kautta -- -- -- Koirat ja petolinnut
tulevat repimään sinun ruumiisi kappaleiksi!" Kuolevana lausuu
Hektor ennustavalla äänellä: "Minä tunsin sinut hyvin, enkä ole
koskaan toivonut voivani taivuttaa sinua, sillä todellakin sinulla
on rautainen sydän rinnassasi. Mutta varo nyt, ettet herätä jumalten
vihaa ja ettei se päivä koita, jolloin Paris ja Foibos Apollo,
vaikka oletkin urhoollinen, kaatavat sinut Skaijalaisen portin luona
kuolleena virumaan!" Mutta heltymättä kiinnittää julma Akilleys
ruumiin sotavaunuihinsa ja antaa sen Priamon ja Andromaken nähden
laahata vaunujen jälessä Kreikkalaisten laivaleiriin.
Kun Akilleys on tullut laivojen luo, viskaa hän kuolleen ruumiin
tomuiseen maahan Patrokleen paarin viereen. Näiden ponnistusten
jälkeen näkee Akilleys yöllä unessa Patrokleen hahmon, joka moittii
häntä siitä, että on jättänyt ystävänsä ruumiin niin pitkäksi
aikaa hautaamatta. Seuraavana päivänä rakennetaan tulirovio ja
hautajuhlallisuudet pidetään. Akilleys teurastaa kaksitoista
Troijalaista nuorukaista, ja heidän ruumiinsa ynnä yhdeksän
"pöytäkoiraa" ja muita uhriaineita viskataan roviolle, joka sitten
sytytetään. Seuraavana päivänä, kun on luotu hautakumpu poltetun
luiden peitteeksi, vietetään taisteluleikkejä kuolleen kunniaksi
kilvan ajolla, nyrkkitaistelulla, painin lyönnillä, kilpajuoksulla,
kaksintaistelulla, jossa aseina on kilpi ja keihäs, diskus(kiekon)
heitolla, jousiammunnalla ja peitsen heitolla.
Mutta vielä hehkuu Akilleys vihasta, vielä hän on surusta sortuneena.
Kahdentoista päivän kuluessa laahaa hän joka aamu Hektorin ruumista
Patrokleen haudan ympäri. Vihdoin tulee Priamos Hermeen seurassa
Akilleyn telttaan, ja hänen onnistuu sydäntä särkevillä rukouksilla
saada lunastetuksi poikansa ruumis, joka Akilleyn käskystä pestään
puhtaaksi, voidellaan öljyllä ja puetaan kauniisen vaippaan ja
alusvaatteisin. Itse laskee Akilleys kuolleen paaripatjalle ja
auttaa ruumista nostettaessa kirkasloisteisiin sotavaunuihin, joilla
se viedään Troijaan. Katkerasti surraan kaikkialla kuollutta, ja
Helenakin, tuon onnettoman sodan alkusyy, valittaa surkeasti suruaan.
Runoelma päättyy lyhyellä kertomuksella Hektorin hautajaisista,
joidenka viettämistä varten Akilleys itsestään tarjoo kahdentoista
päiväistä aselepoa.
Odysseia.
Uroona siinä Homeron kertomarunossa, jota sanotaan Odysseiaksi, on
viisas ja urhoollinen Odysseys, eräs osanottajista Troijalaiseen
sotaan ja kotoisin kreikkalaisesta Itaka saaresta. Runoelma on
siis tavallaan jatkona Iliadiin, vaikka se käsittelee yksinään
tämän miehen vaiheita sodan loputtua ja Trojan tultua hävitetyksi.
Kreikkalaisten voittoa ei Akilleys saanut nähdä. Hän kaatui Pariin
nuolesta, ja Odysseys toi sinne hänen poikansa Neoptolemon, joka
johti viimeistä rynnäkköä Trojaan ja kaupungin hävitystä.
Kymmenen vuotta oli kulunut siitä kuin kreikkalaiset soturit työnsä
toimitettuaan palasivat kotiin. Odysseyn yksin ei vielä ollut
onnistunut saapua pieneen valtakuntaansa Itakaan, jossa häntä niin
kauan ovat odottaneet hänen isänsä Laertes, puolisonsa Penelope
ja poikansa Telemakos. Sillä aikaa kiusaavat Penelopea hävyttömät
kosijat, jotka kutsumattomina tulevat ja nauttivat vieraanvaraisuutta
Odysseyn talossa. Kuningatar ei kumminkaan tahdo suostua keneenkään;
hän ei voi luopua siitä luulosta, että Odysseys vielä elää.
Ainoastaan jumalat tietävät, että Odysseys, joka on suututtanut
Poseidonin, seitsemän vuotta on ollut vankina Ogygian saarella ihanan
luonnottaren Kalypson vallassa. Lyhyen alkupuheen jälkeen alkaa
runoelma jumalten neuvottelukokouksella Olympossa. Athene käyttää
hyväkseen Poseidonin poissa-oloa ja muistuttaa Zeytä siitä turmiosta,
johon hänen lemmikkinsä Odysseys on joutunut, ja Zeyn suostumuksella
päätetään, että Hermes lähtisi ilmoittamaan kauniskutriselle
luonnottarelle, ettei tämä enään saisi pitää luonaan rohkeamielistä
Odysseytä. Itse lähtee Athene Menteen hahmossa -- Mentes oli Odysseyn
perheen vanhoja tuttuja -- Itakaan ja neuvoo Telemakoa karkoittamaan
pois hävyttömät kosijat ja menemään Pyloon ja Spartaan saadakseen
tietoja isästään. Telemakos, näin saatuaan rohkeutta, menee äitinsä
luo ja käskee häntä pysymään huoneessaan ja hoitamaan askareitaan;
sillä, sanoo hän, "_minunhan_ tässä talossa isännyysvalta on".
Sitten käskee hän kosijoita suorastaan menemään tiehensä muiden
kestittäviksi. Hävyttömät kestivieraat hämmästyivät nuorukaisen
rohkeita sanoja, mutta jäivät kuitenkin taloon ja huvittelivat
iltahämärään, jolloin lähtivät kukin kotiinsa.
Aamulla kutsuu Telemakos kansan kokoon ja valittaa, ettei kukaan
tahdo auttaa häntä karkoittamaan pois kosijoita, jotka teurastavat
ja syövät hänen nautaeläimensä, lampaansa ja lihavat vuonansa sekä
häpeämättä juovat hänen säkenöivän viininsä. Itkien vihasta viskaa
hän valtikan maahan; kansa tulee liikutetuksi säälistä, mutta
ei kukaan uskalla vastata. Silloin rupee julkea Antinoos, eräs
kosijoista, puhumaan ja lykkää pakkovierailemisen syyn Penelopen
niskoille, joka muka oli pettänyt heitä lupauksilla valita joku
heistä puolisokseen niin pian kuin olisi ennättänyt kutoa valmiiksi
vanhan appivaarinsa Laerteen kääriliinat; mutta palvelijattarilta
ovat he saaneet tietää hänen öisin purkavan mitä päivällä on
loitonut. Telemakos vetoo jumaliin, ja ennusmerkkinä näyttää hän
kahta kotkaa, jotka raivoisasti tappelevat keskenään. Viisas
ennustaja Haliterses ennustaa, ettei Odysseys ole kaukana, vaan on
pian palaava kotiin; mutta hänet pakoittaa Eyrymakos vaikenemaan.
Mentoria, joka puolustaa nuorta ruhtinasta, kohtelee Leiokritos
ivalla. Telemakos lähtee nyt meren rannalle ja rukoilee Athenea,
joka ilmestyy hänelle Mentorin hahmossa, hankkii hänelle laivan
miehistöineen matkaa varten ja istuutuu hänen viereensä, kun hän
yöllä lähtee vesille, varustettuna ruokavaroilla, jotka vanha
imettäjä Eyrykleia äidin tietämättä oli hankkinut.
Pyloon tullessa tervehtii heitä Nestorin nuorin poika Peisistratos,
joka ojennettuaan Mentorille kultaisen pikarin pyytää häntä ensiksi
kanssaan rukoilemaan Poseidonia; "sillä kaikki ihmiset tarvitsevat
jumalten apua". Nestor kysyy, onko heillä mitään toimitettavaa, vai
ovatko he merirosvoja, johon Telemakos vastaa ilmoittamalla asiansa
ja pyytämällä tietoja isästään. Sen kautta sai Nestor tilaisuuden
kertoa Troijan hävityksestä ja Agamemnonin surullisesta kohtalosta
kotiin tulon jälkeen. Valhehahmoinen Mentor ilmaisee nyt jumaluutensa
hävitessään kiitävänä kotkana. Nestorin kehoituksesta lähtee
Telemakos Peisistraton seurassa Spartaan.
Siellä vietetään juuri suurella komeudella kaksoishäitä Helenan
tyttären Hermionen ja Akilleyn pojan Neoptolemon sekä Menelaon erään
pojan Megapenteen ja Spartalaisen Alektorin tyttären välillä. Vieraat
otetaan ystävällisesti vastaan, ja vaaleatukkainen Menelaos herättää
Telemakon mielessä kaipausta ja surua, kun hän tulleita vielä
tuntematta kertoo kaivatusta aseveikostaan Odysseystä. Helena astuu
sisälle ja tuntee Telemakon Odysseyhyn vivahtavasta ulkonäöstä. Surua
lievittääkseen sekoittaa hän viiniin tuskaa haihduttavia yrttejä,
joita on saanut Egyptiläiseltä naiselta Polydamnalta.
Seuraavana päivänä kertoo Menelaos, miten hän houkutteli Proteyltä,
vanhalta merenhaltijalta, tiedon paikasta, missä Odysseytä pidettiin
vankina.
Kun Telemakos on saanut tämän tietää, hehkuu hän halusta palata
laivalleen.
Kertomus palaa nyt Penelopeen, joka tuskissaan poikansa poissa-olosta
rukoilee Athenen apua; jumalatar vakuuttaa hänelle unessa, että
Telemakolla on luotettava seurakumppali. Nyt seuraa kertomuksessa
jumalten neuvottelu, jossa Athene ehdottelee määrättäväksi, ettei
yksikään valtikkaa kantava kuningas vastedes osottaisi lempeyttä ja
oikeamielisyyttä, vaan ennemmin aina olisi julma ja harjoittaisi
hävyttömintä väkivaltaa. Sillä Odysseys oli lempeä alamaisilleen
kuin isä lapsilleen; mutta minkä palkan oli hän siitä saanut? Zeys
lähettää nyt Hermeen Kalypson luo käskyllä, että tämä päästäisi
Odysseyn irralleen, niin että hän onnellisesti pääsisi omaistensa
luo ja tulisi takaisin korkeaholviseen kotitaloonsa ja rakkaasen
isänmaahansa. Hän tottelee ja lähtee etsimään Odysseytä, joka istuu
itkein ja valittain meren rannalla. Häntä vaivaa kalvava koti-ikävä,
"koska luonnotar ei enään ollut hänelle mieleen".
Vihdoin lähtee Odysseys vesille kaatamistaan puista yhteenliitetyllä
lautalla; mutta Poseidon, joka vielä on hänelle vihoissaan, antaa
myrskyn raastaa lautan hajalleen. Odysseys, joka on käynyt kiinni
irtautuneesen pölkkyyn, ajelehtii nyt kauan ympäri merta ja on jo
henkensä heittämäisillään, kun hänen vihdoinkin onnistuu pelastua
erääsen saareen. Hän valmistaa itselleen vuoteen lehdistä ja käy
siihen nukkumaan. Unestaan hänet herättää huudollaan lauma nuoria
tyttöjä, jotka huvitteleivat pallon heitolla. Kun Odysseys astuu
esiin alastomuudessaan ainoastaan lehväkkään puunoksan vaillinaisesti
suojaamana, pakenevat kaikki tytöt; ainoastaan Nausikaa, jonka
isän Alkinoon, Faiakien kuninkaan, alueelle tuuli ja aallot olivat
Odysseyn ajaneet, jää seisomaan paikoilleen. Hän huutaa takaisin
kauniskutriset immet, muistuttaa heitä, että "kaikki muukalaiset ja
kerjäläiset ovat Zeyn suojeluksen alaisia", ja käskee heitä ensin
kylvettämään vierasta ja sitten hankkimaan hänelle ruokaa ja juomaa.
Kun Odysseys, saatuaan lainaksi vaatteita varastosta, jonka
naiset ovat pestäkseen tuoneet alas meren lahdelmalle, pestynä ja
kiiltävällä öljyllä voideltuna uudestaan astuu esiin, hämmästyy
Nausikaa hänen jumalallista kauneuttaan ja toivoo saavansa sellaisen
puolison. Hän kutsuu Odysseytä kotiinsa isänsä palatsiin, mutta
käskee häntä seuraamaan vähän taampana, jotta eivät Faiakit saisi
tilaisuutta tehdä ivallisia huomautuksia ja kummeksia, mistä hän
lienee tavannut tuon uhkean muukalaisen, josta luultavasti olisi
tuleva hänen puolisonsa. Athenen avulla tulee Odysseys utupilveen
verhottuna kaupunkiin ja saatetaan sitten kuninkaan palatsiin.
Täällä esiintyy hän ensin tuntemattomana, turvaa etsivänä
muukalaisena, nauttii sellaisena hyvin ystävällistä kohtelua
ja asetetaan kunniasijalle Alkinoon viereen. Vieras miellyttää
kuningasta siihen määrään, että tämä ehdottelee Odysseylle, että hän
jäisi hänen vävykseen, ja kuningatar Arete käskee palvelijattaria
valmistamaan hänelle oivallisen makuusijan pylvässaliin. Seuraavana
päivänä pannaan toimeen taisteluleikit, ja Alkinoos ehdottaa
että lykättäisiin "synkkä laiva suolavirtaan", miehitettynä
kahdellakuudetta reippaalla nuorukaisella, jotka ottaisivat
huolekseen laittaa muukalaisen niin pian kuin mahdollista takaisin
kotiinsa. Juhla-aterian kestäessä laulaa sokea runolaulaja Demodokos
"miesten mainioista uroteoista" ja erittäinkin kiistasta Troijan
luona Odysseyn ja Akilleyn välillä. Muistojen voiman valtaamana
peittää Odysseys kasvonsa salatakseen kyyneliään. Kun Alkinoos huomaa
vieraansa liikutuksen, käskee hän alkamaan kilpaleikkejä. Eyryalon
ärsyttämällä, joka Odysseyn antaessa kierteleviä vastauksia sanoo
pitävänsä häntä kauppaa harjoittavana laivurina, vaan ei minään
kilpataistelijana, sieppaa Odysseys raskaan diskuskiekon ja viskaa
sen kauas toiselle puolelle sitä maalia, johon Faiakien reippaimmat
miehet jaksoivat kiekkonsa heittää. Sitten vaatii hän kokoontuneista
ketä tahansa rupeamaan mihin kilpailuun vain haluaa. Kun kaikki ovat
ääneti, huomauttaa Alkinoos yleistä hämmästystä haihduttaakseen,
että Faiakit eivät nyrkkitaistelussa ja paininlyönnissä ole
mestareja; mutta sitä vastoin ovat he kilpajuoksijoina nopeita kuin
tuuliaispää ja oivallisia merimiehiä, jotka muuten pitävät paljon
juhlakesteistä, huvinäytelmistä ja tanssista, mielellään pukeutuvat
monivärisiin vaatteihin sekä rakastavat lämpimiä kylpyjä ja pehmeitä
vuoteita. Nyt pannaan toimeen tanssit, ja sillä aikaa rientää airut
hakemaan lyyräsoitinta Demodokolle. Kun tämä laulettuaan Areesta,
Afroditesta ja Hefaistosta sittemmin juhla-aterian kestäessä
loihe laulamaan Troijan valloituksesta, kuuntelee Odysseys taas
liikutettuna kyynelsilmin. Alkinoos huomaa tämän, käskee Demodokoa
lopettamaan laulunsa ja pyytää vierasta ilmaisemaan nimensä. Sitten
vastaa tämä rohkeasti ja suoraan: "Minä olen Odysseys, Laerteen
poika, joka kaikellaisen viekkauden kautta olen hankkinut itselleni
arvoa ihmisten kesken ja maineeni kohoaa taivaasen asti". Sitten
kertoo Odysseys vaiheensa Troijasta lähdön jälkeen. Ensiksi tuli
hän toverineen Kikonien kaupunkiin Ismaroon, joka valloitettiin ja
hävitettiin. Mutta Kikonit yllättivät voittajat, jotka taistelun
jälkeen olivat juoneet liiaksi simaa, ja karkoittivat heidät tulisen
taistelun perästä takaisin laivoille. Kymmenen päivää kestävän
myrskyisen merimatkan jälkeen tulivat he lotos-syöjien maahan. Ken
vain söi tätä "kukkaisravintoa", se unohti kaiken muun eikä enään
tahtonut sieltä lähteä. Väkisin täytyi Odysseyn kulettaa miehistään
monta, jotka olivat lotos-ruokaa syöneet, takaisin laivoille, ja niin
taas jatkettiin matkaa läheiselle Kyklopien saarelle. Kyklopit olivat
julkeaa kansaa ilman mitään lakeja, oikein ihmishahmoisia hirviöitä
_yksi_ silmä keskellä otsaa. Yksi niistä, Polyfemos, Poseidonin
poika, asui yksin luolassaan, jossa Odysseys ja muutamia hänen
toverejansa kerran kävivät hänen luonaan. Vähääkään huolimatta heidän
pyynnöstään saada nauttia ystävällistä kohtelua, nielasi hän heti
kaksi heistä karvoineen päivineen. Vielä suuruspalakseen seuraavana
päivänä söi hän taas kaksi. Sillä välin keksi Odysseys keinon: hän
tarjosi Kyklopille muassa tuotua viiniä, ja tämä huumautui sitä
juotuaan niin, että kaatui selälleen maahan ja nukkui. Nyt syöksi
Odysseys päästä teroitetun palavan puunrungon jättiläisen silmään,
ja sillä aikaa kuin hirviö ulvoi tuskasta käyttivät Kreikkalaiset
tilaisuutta pelastautuakseen luolasta siten, että asettuivat
riippumaan Kyklopin lampaiden mahan alle, kun tämä aamusella laski ne
laitumelle. Polyfemos heitti heidän jälkeensä kivenlohkareen, joka ei
kuitenkaan ketään vahingoittanut.
Kyklopien saaresta (Siciliasta) tulivat he harhaillessaan saareen,
jossa asui Eolus, tuulien kuningas ja kuolemattomien jumalten ystävä.
Lähtiessään sieltä sai Odysseys lahjaksi härännahkaisen säkin, johon
kaikki tuulet, paitsi se, jota hän tarvitsi kotimatkalla, olivat
suljetut. Yhdeksän päivää purjehtivat he suoraan Itakaa kohden ja
näkivät jo vartiotulet sen rannalla, kun toverit, Odysseyn kotvaksi
aikaa nukahdettua, uteliaisuudesta avasivat säkin. Irtautuneet tuulet
alkavat riehua ja raivoisa "tuulenpyöriäinen" kuletti heidät takaisin
tuulten jumalan saareen. Hän lähetti heidät luotaan, koska tahtoi
pysyä erillään miehistä, jotka nähtävästi olivat jumalten kirouksen
alaisia, ja niin tulivat he Lastrygonien maahan, jossa uudestaan
joutuivat jättiläisten ahdistettaviksi, jotka syövät heistä yhden,
heittelevät heidän laivojaan kivillä ja seivästävät ikäänkuin kaloja
tuulastettaissa miehistön, joka koettaa pelastua uimalla.
Odysseys, joka on ankkuroinnut laivansa turvalliseen paikkaan
sataman ulkopuolelle, pääsee pakoon ja jatkaa matkaansa erääsen
saareen, jossa asuu loitsutaitoinen Kirke. Eyrylokos lähetetään
kahdenkolmatta miehen kanssa tiedustusretkelle. He tulevat
palatsille, ja kauniskutrinen jumalatar kutsuu heidät sisälle. Kaikki
noudattavat kutsumusta, ainoastaan Eyrylokos, joka aavistaa pahaa,
jää ulkopuolelle. Kirke muuttaa sisään tulleet sioiksi, sulkee heidät
karsinoihin ja ravitsee heitä sellaisella ruoalla, "kuin mitä siat
kaikkina aikoina ovat saaneet syödäkseen". Ihmisjärkensä saavat he
kuitenkin pitää.
Kun Odysseys saa tämän tietää, rientää hän heidän avukseen ja tapaa
matkalla Hermeen, joka antaa hänelle ihmeellisen mustajuurisen ja
valkeakukkaisen kasvin, jota jumalat nimittävät moly-yrtiksi, ja
tällä hän pelastuu Kirken loitsutempuista. Jumalattaren rakkautta
hän ei kuitenkaan voi vastustaa, vaan jää vuodeksi hänen luoksensa.
Toverit pääsevät sikana-olostaan heti hänen tulonsa jälkeen.
Lähdettyään Kirken luota purjehtii Odysseys jumalattaren neuvon
mukaan kuolleitten maahan, Hadeen ja Persefoneian valtakuntaan,
saadakseen loihtusanoja sokealta ennuspapilta Teiresiaalta, joka
vielä kuolemankin jälkeen, yksinään harhailevien varjojen keskellä,
oli saanut pitää ajatusvoimansa ja viisautensa. Hän löytää tämän maan
syväaaltoisen okeanin ääriseudussa, jossa aurinko ei koskaan loista,
jossa aina vallitsee kimerialainen yö. Täällä uhraa hän Kirken
kehoituksesta mustan oinaan ja juoksuttaa veren maahan kaivettuun
kuoppaan. Tästä kuopasta nousevat ilmoille kuolleitten sielut,
mainioiden naisten ja miesten, joita Odysseys puhuttelee. Siinä
Akilleys muun muassa selittää mieluummin tahtovansa palvella renkinä
maalla, kuin kantaa valtikkaa mädäntyneiden kuolleiden valtakunnassa.
Teiresiaalta saa hän tietää ne vaiheet, jotka häntä uhkaavat ennen
kotiintuloa. Hänen äitinsä Antikleia sanoo kuolleensa surusta, ja
hänen isänsä viettää kurjaa, ilotonta elämää. Kun kuolleet vihdoin
suurella jyrinällä tuhansittain kokoontuvat hänen ympärilleen, valtaa
pelko Odysseyn, hän palaa laivalleen ja purjehtii takaisin Kirken
luoksi. Tämän ennustuksen mukaan joutuu hän Sirenien saareen, ja
ettei hän hurmautuisi näiden sisarusten tenhoovasta laulusta, pistää
hän vahaa seuralaistensa korviin ja sidotuttaa itse itsensä mastoon.
Menetettyään kuusi miestä, pääsee hän sitten ohi merihirviöiden
Skyllan ja Karybdiin ja saapuu rannikolle, jossa auringon jumalan
härät käyvät laitumella. Kun harhailijat eivät pääse täältä lähtemään
vastatuulelta, loppuvat heiltä ruoka-aineet, ja Eyrylokon neuvosta
teurastavat miehet uhkeimmat häristä. Tästä suuttuu auringon jumala,
ja kun laiva taas laskeutuu vesille, syntyy myrsky, joka murtaa
maston; samassa iskee salama laivaan, valtava laine pyyhkäisee
toverit kannelta mereen "kuin merivarikset vain", ja Odysseyn yksin
onnistuu pysyttäytyä laivahylyssä. Kauan aikaa ajelehdittuaan haahden
mastolla saapuu hän, kuten jo ennen on mainittu, Kalypson saareen ja
sieltä Faiakien maahan.
Kun Odysseys kaikkien läsnäolevien äänettöminä istuessa oli kertonut
kaiken tämän ja tavanmukaiset tarkat valmistukset oli tehty, astuu
hän saatuaan runsaasti lahjoja faiakilaiseen laivaan, joka vie
hänet Itakaan, jonne hän saapuu nukuksissa ja jossa soutajat, jotka
heti palaavat, asettavat hänet öljypuun siimekseen. Kun hän herää,
ei hän tunne paikkaa kotiseudukseen, ennen kuin Athene ilmestyy
hänelle nuoren lammaspaimenen hahmossa. Athene muuttaa hänet
vanhan kerjäläisen muotoon ja neuvoo häntä etsimään suojaa hänen
sikopaimenensa Eymaion luona. Tältä uskolliselta palvelijalta, joka,
vaikka onkin orja, on ruhtinaallista alkuperää ja hyvin mieltynyt
herransa perheesen, saa Odysseys nauttia mitä ystävällisintä
kohtelua. Aluksi sanoo Odysseys olevansa kretalainen ruhtinas ja
olleensa osallisena Troijan sodassa, jossa oli nähnyt Odysseynkin.
Huhuna sanoo hän sittemmin kuulleensa hänestä ja vakuuttaa olevansa
varma siitä, että Odysseys pian palaa, "jumalallinen sikopaimen"
valmistaa vihdoin Odysseylle oivallisen makuusijan lieden luona,
mutta asettuu itse yöksi erinäiselle paikalle kallioseinämän viereen
sikakarjan läheisyydessä.
Telemakoa, joka sillä välin on viettänyt kuukauden Spartassa,
kehoittaa Athene unessa palaamaan kotiin, sillä muutoin olisi
pelättävä, että Penelope ehkä taipuisi Eyrymakon runsaista lahjoista.
Tunnetaanhan, millainen naisen sydän on. Seuraavana aamuna palaa
hän. Noustuaan maalle Itakassa menee hän sikopaimenen majaan;
vahtikoirat, jotka tuntevat hänen astuntansa, juoksevat häntä vastaan
heiluttaen häntäänsä, ja Eymaios painaa hänet syliinsä ja suutelee
häntä sydämellisesti. Odysseys tarjoo nuorukaiselle istumapaikkansa;
mutta Telemakos ei tahdo riistää mieheltä vanhemman oikeutta, vaikka
tämä onkin ryysyihin puettu. Kun Telemakos on syönyt, pyytää hän
Eymaiolta tietoa muukalaisesta. Sikopaimen kertoo, mitä ennen on
kuullut Odysseyltä. Telemakos lähettää paimenen kertomaan Penelopelle
hänen kotiintulostaan, ja nyt kun isä ja poika ovat kahden kesken,
kehoittaa Athene Odysseytä ilmaisemaan, kuka hän on. Rääsyt putoovat
hänen yltään: hämmästyneen Telemakon edessä seisoo vanhan kerjäläisen
asemesta hyvin puettu mies täysissä voimissaan, verevillä poskilla
ja terässinervällä leukaparralla. "Totta tosiaankin, sinä olet
varmaankin joku avarakaartoisessa taivaassa asuvista jumalista!"
sanoo Telemakos. "Minä en ensinkään ole mikään jumala -- minä olen
sinun isäsi", vastaa Odysseys. Telemakos, joka oli aivan pieni
lapsi kun Odysseys lähti Troijaan, ei ota hevillä uskoakseen; mutta
vihdoin täytyy hänen kuitenkin uskoa. Syleillessä itkevät molemmat
yhdessä syvästä liikutuksesta ja kertovat toisilleen vaiheitaan.
He suostuvat etteivät kertoisi mitään Penelopelle ennenkuin ovat
varmat riittävästä avusta kosijoita vastaan. Hämmästynyt Telemakos
pelkää, etteivät he kahden voisi tehdä mitään niin monelle; mutta
Odysseys, joka tuntee itsessään että koston päivä on tullut ja
joka tietää, että hänen puolellaan ovat Zeys ja Athene, kysyy
pojalta pilkallisesti: "Etkö luule, että heidän apunsa riittää, vai
tarvitseeko minun hakea muita aputaistelijoita?"
Penelopelle lähetetään tieto hänen poikansa kotiintulosta. Kosijat
siitä suuresti hämmästyvät ja pelästyvät. Sikopaimen saattaa
kerjäläiseksi pukeutunutta Odysseytä palatsiin. Tiellä tapaavat
he vuohipaimenen Melanteyn, joka on ruvennut vetämään yhtä köyttä
kosijoiden kanssa, ja tämä potkaisee vanhusta ja kutsuu häntä
koiraksi. Portilla tuntee Odysseyn hänen koiransa Argos, joka
makaa heikkona, huonosti hoidettuna, kykenemättömänä herraansa
edes lähestymäänkään. Silloin kääntää Odysseys kasvonsa toisanne
ja pyyhkäisee silmästään kyynelen. Hän astuu sisälle saliin ja
kerjää ruoan muruja niiltä, jotka lähinnä istuvat. Ei kukaan kieltäy
antamasta, paitsi Antinoos, joka nakkaa jalkajakkaralla köyhää
vanhusta. Iros, tuntematon, Itakaa kiertelevä kerjäläinen, uhkaa ajaa
ulos Odysseyn ja lupaa iskeä hampaat hänen kidastaan, mutta saa itse
sankarilta niin aimo iskun korvansa alle, että veri syöksähtää hänen
suustaan ja hän kaatuu selälleen lattialle.
Nyt astuu Penelope saliin puhutellakseen poikaansa. Eyrymakos
tervehtii kuningatarta kohteliailla sanoilla, joihin tämä vastaa
valittain surullista tilaansa ja kosijoiden julkeutta. He tarjoovat
hänelle kalliita lahjoja, jotka hän vie mukanaan huoneesensa;
mutta kun seura on lähtenyt pois makuulle menoa varten, palaa
hän taas kuullakseen mitä vieraalla on kerrottavaa. Odysseys
ilmoittautuu Kretan kuninkaan Idomeneon veljeksi, sanoo Odysseyn
kerran vierailleen hänen luonaan ja kuvaa tarkalleen hänen pukunsa,
jonka Penelope omakätisesti oli valmistanut. Hän sanoo myöskin,
ettei Odysseys ole kaukana Itakasta, josta Penelope ihastuu niin,
että laittaa kerjäläiselle kylvyn, jossa häntä palvelee vanha
imettäjä Eyrykleia. Eukko kummastuu nähdessään, miten suuresti
mies on Odysseyn näköinen, ja kun hän vielä näkee hänen jalassaan
samanlaisen arven, kuin kuninkaallakin oli ollut, haihtuvat kaikki
hänen epäilyksensä. Vavisten riemusta ja tuskasta pudottaa hän jalan
käsistään, niin että kylpyamme käännähtyy kumoon. Runsas kyynelvirta
valuu hänen silmistään, ja tarttuen Odysseytä leukaan virkahtaa hän:
"Totta tosiaankin, rakas lapseni, sinä olet Odysseys!" Tämä käskee
häntä pitämään asiaa salassa.
Seuraavana aamuna kokoontuvat kosijat taas taloon ja jatkavat
kemunpitoa. Hän on jälleen heidän solvaustensa esineenä, mutta juhlan
kestäessä tapahtuu useita enteitä. Kosijat kääntyvät Telemakoa
kohden, joka kuitenkaan, odottaen aikaansa, ei vastaa mitään. Sillä
aikaa on Penelope keksinyt uuden keinon viivyttää puolison vaalia.
Hän tuo mukanaan Odysseyn jousen ja lupaa mennä vaimoksi sille, joka
voi ampua nuolen kahdentoista riviin asetetun kirveensilmän läpi,
kuten Odysseyllä oli ollut tapana tehdä. Telemakos ottaa ensiksi
jousen, mutta selittää, saatuaan isältä viittauksen, olevansa liian
nuori ja heikko. Kosijat koettavat nyt kukin vuorostansa, mutta
turhaan. Vihdoin kerjäläinenkin, kärsittyään monta solvausta, saa
luvan koettaa. Keveästi ja notkeasti jännittää hän mahtavan kaaren,
jonka jänne "vetäessä kirkkaasti soi kuin pääskyn viserrys", sieppaa
siivekkään vasaman ja lennättää sen kiitävää vauhtia kirveensilmien
läpi. Tämä on merkki taisteluun. Nyt paljastaa Telemakos kalvan,
sieppaa keihään ja asettuu isänsä viereen, joka on viskannut
päältään valhepukuiset ryysyt. Odysseyn jäntevästä kädestä lähtenyt
nuoli kohtaa Antinoota kurkkuun, juuri kun tämä kohottaa pikaria
huulilleen. Pöytäveikot tyrmistyvät kauhusta, kun Odysseys ilmoittaa,
kuka hän on ja mitä hän aikoo tehdä. He tarjoovat sovintoa, mutta
saavat kieltävän vastauksen. Poikansa ja kahden uskollisen ystävän
avulla kaataa Odysseys koko kosijajoukon veriinsä, ja saman
surkean lopun saavat ne palvelijattaret, jotka ovat liittäytyneet
tunkeilijoihin, sekä tuo julkea vuohipaimen, jolta ensiksi silvotaan
nenä ja korvat ja sitten viedään henki.
"Ylt'ympär' salin katsahtaa nyt Odysseys, siell' elehillään
oiskohan miehistä kenkään kätkössä, karttaen surmaa.
Hurmeiseen tomuhun hän jo kaatunehen näki kaikkein,
siinä nyt loikoovan kuin kalat pyytäjäin saamat."
Kun imettäjä näkee ruumiit ja verivirrat, on hän valmis puhkeamaan
riemuhuutoihin, mutta Odysseys hillitsee häntä sanoen: "Salaa
riemu sydämeesi, eukko. On syntiä iloita kaatuneista miehistä."
Eukko rientää Penelopea ja naisia kutsumaan. Penelope iloitsee
näkemästään, vaan ei voi tulla vakuutetuksi, että kosijoiden
kostaja on hänen puolisonsa. Hän myöntää, että miehellä on Odysseyn
vartalo ja kasvonpiirteet; mutta kuitenkin hän epäilee; saadakseen
varmaa vakuutusta panee hän Odysseyn koetukselle. "Tee hänelle
sija makuhuoneen ulkopuolelle siihen vuoteesen, jonka hän omilla
käsillään on valmistanut," sanoo hän imettäjälle. "Nyt sinä sanoit
soimaavan sanan", keskeyttää Odysseys. "Kukapa vuoteeni muuttanut
lienee toiseen paikkaan? Sen tein minä maaperäiselle öljypuun
kannolle." Ei tarvittu enempää; kaikki Penelopen epäilykset olivat
haihtuneet. Itkien kiitää hän puolisonsa luo, kietoo kätensä hänen
kaulaansa, suutelee häntä otsaan ja virkahtaa: "Ällös olko minulle
enään vihoissasi, Odysseys -- nyt sinä olet saanut sydämeni uskomaan,
vaikka se olikin kovin jäykkä!"
Hesiodos.
Kuoli vuoden 730 vaiheilla ennen Kristusta. Hesiodos kertoo itse
kaitsiessaan lampaita Helikonin vuoren läheisyydessä Boiotiassa
saaneensa runottarilta käskyn ruveta opetusrunon (didaktisen
runotaiteen) sepittäjäksi, samoin kuin Homeros oli ollut epillisen
eli kertomarunon isä, ja puhuessaan heidän runollisista tuotteistaan
lausuu Platon; "Kenpä ei mieluummin tahtoisi olla sellaisten lapsien
isä, kuin tavallisten ihmissikiöiden?"
Teoksensa "Työ ja päivät", jonka hän omistaa Perses nimiselle
veljelleen, joka oli hänelle tehnyt suurta vääryyttä, alottaa hän
vertaamalla toisiinsa kunniallista työtä ja laiskuutta, rehellistä
uurastusta ja kateellista kiistakilvoittelua. Hän esittää sitten
pitkän jonon maanviljelystä koskevia havaintoja ja luettelee lopuksi
ne päivät, joita pidetään suotuisina tai epäsuotuisina maatöihin ja
toimituksiin vesillä.
Esittäessään Prometeyn tulenryöstöä kertoo hän, kuinka Zeys käskee
Hefaistoa ja muita jumalia luomaan Pandaro naista, joka lippaastaan
päästää kaikki haikeat huolet, mitkä ihmiskuntaa vaivaavat, mutta
toivolta, joka pohjalla piilee, sulkee kannen kiinni. Sitten kuvaa
hän viisi maailman aikakautta ja kasvavan pahuuden, jonka ne tuovat
mukanaan.
Ensin tulee _kultakausi_. Suruttoman elämän perästä tuli kuolema sen
ajan ihmisille kuin suloinen uni, ja heidän haamunsa jäivät maailmaan
tehden hyvää, pitäen silmällä oikeutta ja vääryyttä sekä levittäen
hedelmällisyyttä. _Hopeakautena_ elävät ihmiset viattomuudessa vielä
sata vuotta, mutta he eivät suo jumalille näille tulevaa kunniaa, ja
sentähden muuttuvat he kuoltuaan tosin onnellisiksi hengiksi, vaan
alempi-arvoisiksi. Pahemmin käy _vaskikautena_. Sen ihmiset eivät ole
ensinkään edellisten kaltaisia. Niillä on
sydän kuin timantti, vahvat, valtavat
käsivarret vastustamattomin voimin.
He toisiaan surmaten tuonen synkkiin
kauhuihin vaipuvat mainetta ilman.
Kun multa on peittänyt tämänkin sukupolven, seuraa _neljäs
sukupolvi_, oikeamielisempi ja jalompi kuin edellinen ja rikas
sankareista, joita kutsutaan puolijumaliksi ja jotka käyvät kauheaa
sotaa seitsenporttisen Theben ja Troijan luona. He joutuvat
kuolemansa jälkeen "autuaitten saarille", jossa heille kolme kertaa
vuodessa suodaan mitä herttaisimpia hedelmiä.
Viimeksi tulee _rautakausi_, runoilijan oma aikakausi, jolloin
ihmiset ovat perin turmeltuneita ja "sikiöt" harmaantuvat heti
syntymänsä jälkeen, jolloin uskollisuus on kadoksissa ja lapset
julkeasti saattavat vanhempansa häpeään, jolloin
"nyrkki on vallan määränä, toinen ryöstävi toistaan,
vilpittömyyttä ei kärsitä, jumalten pelkoa ei myös,
hurskautt' ei ees".
Runoilija neuvoo valitsemaan maanviljelys-töitä varten sopivinta
aikaa tähtien liikunnon mukaan. Elon korjuu on alettava kun Pleiadit
(seulaset) nousevat Toukokuussa taivaalle, ja touon aika on silloin
kuin ne Marraskuussa laskeuvat, ja sekä eloa korjattaessa että kylvöä
tehtäessä on oltava alasti. Maanviljelijä olkoon itse varustettu
tarpeellisilla työkaluilla, niin ettei hänen tarvitse muilta
lainata, ja hän ei saa tuonnemmaksi lykätä mitään, jos tahtoo saada
aittansa täyteen. Vieläkin hänelle ilmoitetaan, milloin metsä on
kaadettava ja millaista puuta hänen tulee käyttää työkaluihinsa.
Kynnettäessä käytettävät härät olkoot yhdeksän vuotisia, itse kyntäjä
neljänkymmenen vuotias, ja ennen kylvölle menoa tulee hänen syödä
kahdeksan palaa nelijuovaista leipää. Nuoremmat miehet eivät kelpaa
tähän toimeen, sillä he "vilkuvat rauhattomasti toveriensa jälkeen."
Samalla tarkkuudella luetellaan joka vuodenajalla tehtävät
maanviljelys-työt. Ei mitään unhoteta; karjaa on suojeltava
talvikylmältä, työmiehet ovat varustettavat lämpöisillä vaatteilla
ja hyvin ruokittavat, viiniköynnökset oikeaan aikaan karsittavat ja
silmästettävät, talonväen on elonkorjuu-aikana noustava aikaisin
makuulta, ja tarpeellista lepoa ja virkistystä on suotava kesän
kuumimpana aikana. Kun vilja on puhdistettu, voi palvelusväkeä
vähentää tai vaihtaa, ja terävähampainen koira on pidettävä varastoja
vartioimassa.
Vielä neuvotaan, milloin on paras vesillelähtö-aika, miten miehen
tulee käyttäytyä puolisoa valitessaan -- tämä ei saa iältään olla
kolmeakymmentä vuotta vanhempi -- miten on seurusteltava ystävien
kanssa, ja kaikellaisia pikkuseikkoja, joita jokapäiväisessä
elämässä on noudatettava. Erittäin merkitään, mihin työhön kukin
kuukauden päivä parhaiten sopii. Niin esimerkiksi ei kelpaa kuun
kolmastoista päivä koskaan kylvöpäiväksi, mutta sopii erinomaisen
hyvin istuttamiseen. Kuudes päivä keskeltä kuukautta on turmiollinen
kasveille, mutta synnyttää uhkeita poikalapsia; sitä vastoin se ei
ole edullinen tyttöjen syntymäpäiväksi eikä myöskään hääpäiväksi.
Runoelmassaan _"Teogonia"_ koettaa Hesiodos yhtäjaksoiseen
järjestykseen yhdistää, mitä tarut ja laulut kertovat jumalten
alkuperästä. Maailman luomisesta alottain esittää hän kaoksen
(järjestämättömän ainepaljouden) ensimmäiseksi olomuodoksi. Sitten
tulee Gaia (maa) "leveällä rinnalla", Tartaros, Eros (rakkaus), yö,
päivä, tähtitaivas, vuoret, meri, Titanit, joista Kronos (aika) oli
viimeinen, Kyklopit j.n.e. Runoelma on itsessään hämärä, mutta siinä
on paikoittain kauniita, voimakkaita kuvauksia, niinkuin esimerkiksi
taistelu jumalten ja jättiläisten välillä j.m.s.
Kolmas runoteos, "Herakleen kilpi," joka tavallisesti luetaan
Hesiodon teoksien joukkoon, nähtävästi ei ole hänen kirjoittamansa.
Se kertoo Herakleen taistelusta Kyknos rosvon kanssa, ja runoelman
täyttää suureksi osaksi tarkka kuvaus sankarin taitehikkaasti
kirjaillusta kilvestä.
Pindaros.
Kuoli 442 e.Kr.
Vaikka Kreikkalaiset pitivät Pindaroa etevimpänä lyyrillisenä
runoilijanaan, mainitsevat häntä ainoastaan harvat senaikuiset
kirjailijat, ja kaikki mitä me tiedämme hänen elämästään on saatu
elämäkertomuksista, jotka ovat kokoon kyhätyt satoja vuosia
jälkeen hänen kuolemansa. Hän syntyi noin v. 520 e.Kr. Boiotian
pääkaupungissa Thebessä tahi jossakin sen läheisyydessä. Hänen
sukunsa jäsenien kerrotaan olleen taitavia huilun soittajia, ja
itse kehuu hän, että hänen isänsä synnyltään oli Spartalainen ja
äitinsä Arkadialainen luonnotar. Opittuaan eräältä sukulaiseltaan
soitannon ensi alkeet tuli hän vielä nuorukaisena Athenaan, siellä
täydellisesti harjaantuakseen kielisoitin-taiteesen. Kahdenkymmenen
vuotisena palasi hän kotiinsa ja perusti runoilijamaineensa oodilla,
jossa hän laulaa erään nuoren Thessalialaisen mainehikkaasta
osanotosta Pytialaisiin juhlaleikkeihin. Tämän perästä leveni
hänen maineensa ympäri Kreikanmaata ja Siciliaa. Itse oleskeli
hän enimmiten syntymäkaupungissaan, sepitellen runoja, joissa
tavallisesti ylisti juhlataistelujen voittajoita; niitä pidettiin
Olympiassa, Pytossa (Delfossa), Nemeassa ja Istmon kannaksella
Korinton luona. Taru kertoo, kerran kun Pindaro lapsena makasi
nukkuneena, mehiläisparven laskeutuneen hänen huulilleen ja
täyttäneen hänen suunsa hunajalla. Hänen luultiin myös olleen
likeisessä yhteydessä Delfon pappien kanssa, ja siellä näytettiin
temppelin merkillisyyksien joukossa rautatuolia, jota hänen sanotaan
käyttäneen, ja Athenassa hänelle pystytettiin muistopatsas, ja Rodos
saarella piirrettiin yksi hänen oodeistaan kultakirjaimin Athenen
temppeliin.
Jotta voitaisiin ymmärtää hänen runoelmainsa muotoa ja laatua,
on kuorilaulun yleisen luonteen tunteminen välttämätön. Lyhyesti
lausuttuna ovat kuorit taiteellisia runouden, soitannon ja tanssin
yhdistyksiä, jotka tarkoittivat jumalanpalveluksen juhlallisuuden
koroittamista ja ihmisten tekojen ylistämistä ja joita muutenkin
juhlamuodon saavuttamiseksi käytettiin yleisissä sekä yksityisissä
tilaisuuksissa. "Paion" oli hymni Apollonille, jota lyyrää soittain
esitettiin; "dityrambi" oli laulukertomus huilun säestyksellä
Dionyson kunniaksi, ja "hyporkema'lla" esitettiin musiikin soidessa
miimillisesti joku suurenmoinen tapaus. Laulujen rakennuksessa
oli kolme osaa eli sointujaksoa, joista ensimmäistä sanottiin
"stroofiksi" (säkeistöksi), toista antistroofiksi (vastasäkeistöksi)
ja kolmatta "epoodiksi", joista molemmat edelliset riveiltään ja
runojaloiltaan olivat aivan yhtäläisiä, kun sitä vastoin kolmas
rytmiltään (poljennoltaan) poikkesi toisista. Tulee myöskin ottaa
huomioon, että oodin esittivät tanssijat, jotka lauloivat stroofin
ja antistroofin kulkien eteenpäin ja taantuen taaksepäin, kun sitä
vastoin epoodi laulettiin istualta. Mitä soitantoon tulee, niin ei
tiedetä muuta, kuin että käytettiin sekä kieli- että huulisoittimia.
Kreikkalaiset eivät näy tunteneen sointu-oppia, mutta heidän
soitannollisissa skaaloissaan oli neljännes-ääniäkin, ja heidän
tahtinsa ja rytminsä olivat paljoa monimutkaisempia kuin meidän
aikanamme. Oodien aineet otettiin eri tahoilta: melkein mikä tapaus
tahansa yksityisessä ja yleisessä elämässä saattoi antaa sellaiseen
aihetta, ja useimmissa Kreikan valtioissa elätettiin laulajia ja
tanssijoita näiden juhlarunoelmien esittämistä varten. Ne kertovat
enimmiten jumalten lempiseikkailuja ja taisteluja sekä vanhojen
sankarisukujen mainehikkaita muistoja, ja niihin oli sovitettu
hienoja viittauksia sen aikuisiin henkilöihin, joiden töitä ja
toimituksia niillä oikeastaan tahdottiin ylistää.
Ainoastaan pieni osa Pindaron oodeista on jälkimaailmalle säilynyt;
ne kertovat pääasiallisesti voitoista, joita uljaat kilpataistelijat
saivat Kreikkalaisten kansajuhlissa, ja viehättävät meitä enemmän
niissä esiintyvän voiman ja laulu-innon kuin niiden historiallisena
pohjana olevien tapauksien kautta. Kreikkalaisten keskuudessa
oli näillä kilpataisteluilla suuri kansallinen merkitys, ja eipä
edes niinkään arveluttavana hetkenä, kuin milloin Kreikkaa uhkasi
Persialaisten tuhoava hyökkäys, voitu laiminlyödä Olympilaisten
taisteluleikkien viettämistä. Muinais-ajan sodissa oli voiton
määrääjänä ruumiin voima ja notkeus, jotka molemmat kehittyivät
uutteran harjoituksen kautta, ja suurena kiihoituksena tähän olivat
ne julkiset kunnian osoitukset, jotka voittajat saivat osakseen
näissä kilpaleikeissä, joita lakkaamatta Kreikassa pidettiin
milloin missäkin. Sentähden olivatkin nuot jo ennen mainitut neljä
kilpaleikkiä joita vietettiin määrättyihin aikoihin, Kreikkalaisten
mieluimmat kansajuhlat, ja niihin kokoontui loistava joukko
kilpataistelijoita, joiden taisteluja päivällä ja juhlakemuja yöllä
suurella mieltymyksellä katseli lukuisa, kaikista Kreikan valtioista
ja siirtokunnista kokoontunut kansan joukko. Voittaja sai astua
kolmijalkaiselle pronssituolille öljypuu-lehväinen, kultasirpillä
pyhistä lehdoista leikattu seppele käärittiin hänen päähänsä; hänen
nimensä, sukuperänsä ja syntymäseutunsa mainittiin julkisesti, ja
hänen voittamastaan kunniasta tulivat osallisiksi myöskin hänen
isänsä ja kotiseutunsa.
Voittajia näissä kilpailuleikeissä ylistää Pindaros niissä
runoissaan, jotka ovat meille säilyneet. Monissa hänen oodeissaan ei
ole mitään silmun pistävää yhteyttä jumaluustarullisten tavottelujen
ja niiden erityisten tapauksien välillä, jotka ovat laulun aineena.
Toisessa jätetään kokonaan mainitsematta sankarin nimi ja kotipaikka,
toiset taas vaihtelevat niin ajatusjuoksussaan, että tapauksien
juonta runoelmissa on hyvin vaikea seurata. Itse sanookin Pindaros
laulustaan, että hän kuten mehiläinen liitelee kukasta kukkaan.
Vaikka Pindaron runoissa löytyy niin monta ihanaa kohtaa, tapaa ani
harvoin otteita hänen lauluistaan muiden kirjailijain teoksissa,
luultavasti sentähden että hänen neronsa pääasiallisesti kuvastaa
ainoastaan piirteitä hänen omasta aikakaudestaan ja kertoo tapauksia,
jotka miellyttivät enemmän niitä, joita hän ylisti, kuin nousevia
sukupolvia. Hänen tuotteitaan tosin siihen aikaan pidettiin hyvin
suuressa arvossa, sentähden että niiden sointuisat rytmit niin hyvin
soveltuivat musiikkiin ja tanssiin; mutta nyt, kun ei enään vietetä
näitä kansallisjuhlia, joidenka kanssa runous, lyyrä ja tanssi olivat
niin likeisessä yhteydessä, ovat ne kadottaneet arvonsa, ja rohkeat
käänteet runoilijan ajatusjuoksussa vaikuttivat, kuten äsken jo
mainittiin, etteivät hänen tuotteensa muistossa säilyneet.
Anakreon.
Syntyi noin 550 e.Kr.
Lempeästä lempirunoilijasta Anakreonista tiedämme ainoastaan sen,
että hän syntyi kreikkalaisella Theos saarella, mistä muutti
ensiksi Samoon ja sitten Athenaan jossa hänen sanotaan kuolleen
hyvin vanhaksi elettyään. Hän lauloi yksinkertaisissa säkeissä
lemmen, viinin ja hiljaisen nautinnon ylistystä. Näytteenä hänen
sittemmin usein mukaillusta runoilutavastaan olkoon tässä pieni laulu
"lyyrälle":
Mä tahdoin Atreyn poikia,
mä tahdoin Kadmoa laulaa;
vaan kielet kanteloisen
vain kaikui lemmen kieltä.
Mä äsken kieliä vaihdoin
ja tartuin toiseen lyyraan,
mä aioin sankartöitä
Herkuleen laulaa. Kielet
taas lemmenkieltään kuiskaa.
Oo vait', niin kuulet -- mun lyyrän
vain lemmen lauluja soittaa.
Runoilija tahtoisi mielellään, lausuu hän tässä, ottaa aineen
runoonsa Troijan ja Theben sankarisaduista; mutta hänen lyyränsä ei
soi korkeakaikuista säveltä, se haluaa sävelin ylistää vain lemmen
jumalia.
Aiskylos.
Kuoli v. 456 e.Kr.
Aiskylos, Kreikkalaisten ensimmäinen murhenäytelmän kirjoittaja, oli
syntynyt Eleysiissä v. 525 e.Kr. ja otti itse osaa vapautustaistelukin
Maratonin, Salamiin ja Plataian luona. Tyytymättömänä kotiseutunsa
oloihin lähti hän sieltä pois kaksi kertaa ja tuli Siciliaan, jossa
sitten kuolikin.
Oikein ymmärtääksemme kreikkalaista murhenäytelmää tulee meidän ottaa
huomioon, että näytelmätaide vanhassa Hellaassa oli luonteeltaan niin
perin kansallinen ja uskonnollinen. Näytäntöjä toimeen pantiin kolme
kertaa vuodessa Bakkos-juhlissa, ja niihin tuli kymmentuhansittain
katselijoita. Teaatterissa ei ollut kattoa, ja näytelmät pidettiin
siis taivasalla. Kapea näyttämö oli puoliympyrän muotoisten
katselija-istuinten etupuolella; sivuilla ja perällä oli maalattuja
koristuksia, jotka sopivat näyteltävään kappaleesen. Kustannukset
itse kappaleesta, kuorilaulajista ja näyttelijöistä maksoivat rikkaat
pohatat.
Muistettava on myös, että kansa piti näitä näytelmiä jonkinlaisina
pyhinä toimituksina ja samalla kaunotaiteen kehitystä edistävänä
kilvoitteluna, ja Kreikkalaisten synnynnäinen kauneuden aisti,
hienostuneena taiteellisissa ja tieteellisissä harjoituksissa,
saattoi heidät helposti käsittämään runoilijoiden tuotteissa
tavattavat ihanat käännökset ja historialliset viittaukset.
Aiskylos kirjoitti näytelmänsä vilkkaana ja yleväaatteisena aikana,
ja senpä tähden niissä kuvastuvatkin selvästi näiden aikojen
ominaisuudet.
Vangittu Prometeys.
Kappale alkaa sillä hetkellä kuin Hefaistos, joka ei uskaltanut
vastustaa Zeyn käskyä, kahlehtii Prometeyn kallionlohkareesen
Kaukasos vuorella. Kun se on tehty, jätetään Prometeys yksikseen.
Korkeapontisilla sanoilla rukoilee hän luonnon voimien jumalia ja
valittaa tukalaa tilaansa. Okeanon tyttäret, aallottaret, kiitävät
sisälle siivekkäissä vaunuissa, surkuttelevat Prometeyn onnettomuutta
ja pyytävät häntä kertomaan rikoksensa, jonka hän myös tekeekin.
Kun isäns' jälkeen valtaan nousi Zeys,
soi taivaisille kullekin hän kunniaa,
mi suuruudellaan määräs' vallan jokaisen.
Vaan mailman kurjaa kansaa halveksuin
hän päätti sukupuuttoon tappaa sen
ja luoda kansan uuden, toisenlaatuisen.
Tät' tuumaa vastaan yksin nousin mä.
Mä uskalsin sen; ihmissuvun turmastaan
ja tuonelaankin joutumasta pelastin.
Näet, siksi sorrun näihin vaivoihini mä
niin tuskaa tuottaviin, jo nähdä kauheisin.
Kuolettavasta rauhattomuudesta, jatkaa vielä Prometeys, olen minä
pelastanut kuolevaiset ja valanut heidän sieluihinsa toivon lumoovaa
rauhaa -- ja sitä paitsi olen hankkinut heille tulen, jota he
tuhansin tavoin voivat käyttää apukeinonaan. Sentähden oli Zeys
määrännyt hänelle tämän kauhean rangaistuksen. Kun aallottaret
ovat poistuneet, tulee meren jumala (Okeanos) ja tarjoo apuaan.
Kuorilaulajille kertoo sitten Prometeys lähemmin, mitä hän on
opettanut ihmisille: rakennustaidon, ajanlaskun, kirjoitustaidon,
hevoskesytyksen, purjehduksen, lääke- ja ennustustaidon. Äkkiä
ilmestyy lehmäksi muutettu kuninkaan tytär Io ja valittaa surkeata
kohtaloaan. Prometeys tuntee hänet, ja hänelle Io ennustaa, että
Herakles on hänet pelastava. Kun Io katoo, moittii kuori hänen
sopimatonta lemmenliittoaan Zeyn kanssa, jonka perikatoa Prometeys
kauheilla sanoilla ennustaa, ja tästä Hermes häntä uhkaa vieläkin
suuremmilla kärsimyksillä. Prometeys osoittaa uhkamielisyyttä,
aallottaret surkuttelevat häntä; Hermes moittii heitä ankarasti;
Prometeys manaa avukseen emoaan, maata; vuori avautuu ja
kallionlohkare, johon hän on kiinni kahlehdittu, vaipuu syvyyteen.
Se Aiskylon näytelmä, jossa hän esittää Prometeyn vapauttamisen, on
hävinnyt.
Turvaa etsiväiset.
Kuningas Danaon viisikymmentä tytärtä ovat saapuneet Argon rantaan
ja astuvat sisälle pyytäin Zeytä estämään heitä joutumasta
avioliittoon serkkujensa, kuningas Aigypton viidenkymmenen pojan,
kanssa, joita heidän isänsä välttämättömästi tahtoo heitä pakoittaa
miehikseen ottamaan. Danaos käskee tyttäriään istuutumaan "puhtaalle
pohjaperustalle"; he asettuvat alttarin ympärille. Nyt astuu esiin
Pelasgos, Argon kuningas, seurueineen, kuuntelee tyttöjen kertomusta
ja epäröi antaisiko, peläten Aigypton vihaa, heille apuaan, vaan
suostuu kun naiset uhkaavat muuten hirttäytyä temppeliin. Sillä
aikaa kuin Danaos lähtee ulos päästäksensä porvarien tuttavuuteen ja
suosioon, rukoilevat hänen tyttärensä uudelleen Zeyn apua, vedoten
kantaäitiinsä Iohon, jonka elämäkerran ja retket he kertovat. Argon
kansa lupaa auttaa pakolaisia, jotka rukoilevat jumalia Argivilaisten
puolesta. Nyt tulevat takaa-ajajien laivat näkyviin, ja naiset
uudistavat avunpyyntönsä. Airut käskee heitä lähtemään laivoille
kosijoineen. Kuningas Pelasgos tulee heille avuksi, ja airut
lähetetään pois.
Persialaiset.
Näytelmä esittää tapausta Persian pääkaupungissa Susassa. Kuori,
jossa laulajina ovat suurkuninkaan valtioneuvokset -- uskollisten
neuvosto -- laulaa laulun, jossa ilmaisee suruaan siitä, ettei
ole saatu odotettuja sanomia Persian sotajoukolta Kreikassa, ja
surkuttelee niiden jalojen sankarien kohtaloa, jotka ovat sinne
lähteneet. Laulussa kuvataan myöskin Xerxeen suuren sotajoukon
lähtöä. Nyt astuu sisälle kuningatar Atossa, kertoo pahaenteisen unen
ja kysyy ylenkatseellisesti, missä maailman sopukassa Athena lienee.
Sanansaattaja tulee ja kertoo, että koko yritys on rauennut tyhjiin.
Hän luettelee pitkän rivin kaatuneita, kuvaa taistelun Salamiin luona
-- tuhannen laivaa kolmeakymmentä vastaan.
Kuningatar poistuu viedäksensä juomauhria vainajille ja
rukoillaksensa jumalten apua. Kuori laulaa valitusvirren Xerxeen
suuruuden onnettomasta häviöstä. Kuningatar palaa uhrilla
manatakseen Dareiota tuonelasta, ja kuori yhtyy hänen kanssaan
rukoukseen. Dareion haamu nousee haudasta; hän sanoo syyksi tappioon
poikansa nuorekasta tulisuutta ja hurjaa, jumalia suututtavaa
menettelyä; neuvoo ettei Kreikkaa enään ahdistettaisi; pyytää
äitiään lohduttamaan ryysyisenä palaavaa nöyristynyttä poikaansa
ja katsoo sitten taas tuonen pimeään valtakuntaan. Kuori laulaa
menneen ajan kunniaa juuri kuin Xerxes astuu sisälle valittain
kaatuneitten sankarittensa kuolemaa. Xerxes rupee nyt kertomaan
onnettomia vaiheitaan. Ainoa, minkä hän oli saanut pelastetuksi,
oli -- nuolikotero. Sitten kuin kuningas ja kuorilaulajat ovat
lukemattomilla valitushuudoilla ilmaisseet tuskaansa, palaavat he
palatsiin, ja kappale loppuu.
Seitsemän ruhtinasta Theben ulkopuolella.
Kuningas Eteokles ja Theben porvarit ovat kokoontuneet palatsin
pihaan. Kuninkaan karkoitettu veli Polyneikes, jolla on apuna kuusi
Argolaista ruhtinasta, piirittää kaupunkia. Heitä vastaan kiihoittaa
Eteokles porvareja urheaan vastarintaan. Sanansaattaja tuo sanoman,
että Argivilaiset puuhaavat rynnäkköä kaupunkia vastaan, ja kuningas
lähtee tekemään puolustusvarustuksia. Kuori, jossa laulajina on
Thebeläisiä tyttöjä, astuu sisälle ja rukoilee jumalten apua.
Eteokles tulee silloin ja moittii naisia heidän menettelystään, joka
ainoastaan lannistaa puolustajien rohkeutta.
On _miesten_ tehtävä, kun uhkaa vihamies,
rukoillen, uhrin turvaa pyytää jumalten;
vaan _teidän_ vaieten on kotiin jääminen.
Hän sallii heidän kuitenkin lopuksi rukoilla, mutta ainoastaan ilman
haikeaa huokaustulvaa, ja kuori huutaa vilkkain vertauslausein
jumalia avuksi, ettei ikivanha kaupunki joutuisi heittokeihään,
kuluttavan tulen, väkivallan, hillittömyyden ja hävityksen uhriksi.
Sanansaattaja tulee toistamiseen, kertoo vihollisparvien eri
päällikköjen johdolla kokoontuvan mikä millekin portille ja
Polyneikeen aikovan rynnätä seitsemättä porttia vastaan, lujalla
päätöksellä joko kaataa veljensä tahi itse hengetönnä vaipua
veriinsä. Eteokles määrää, ketä vihollispäällikköä vastaan kukin
Thebeläinen sankari lähtee; itse tahtoo hän asettua veljeään
Polyneikestä vastaan. Kuori ilmaisee pitkänlaisessa laulelmassa
kansan tuskaa ja kertoo Oidipon perheen menneet surulliset vaiheet:
miten Oidipos nai tuntemattoman äitinsä ja hänestä synnytti neljä
lasta, pojat Eteokles ja Polyneikes sekä tyttäret Antigone ja
Ismene; kuinka hän, kauhean sukurutsauksen vihdoinkin ilmi tultua,
surusta puhkaisi silmänsä, j.n.e. Sanansaattaja palaa vieläkin
kerran ja ilmoittaa kaupungin pelastuneen: veljekset ovat surmanneet
toinen toisensa. Kuorin laulaessa murhelaulua kannetaan kaatuneiden
ruumiit esiin, Antigone ja Ismene yhtyvät saattokulkueesen, ja
kun ruumiit ovat lasketut maahan, ilmaisevat he suruaan haikeilla
valitushuudoilla. Airut ilmoittaa kansanneuvoston päätöksen, että
Eteokles on saava kunniallisen hautauksen, vaan Polyneikeen ruumis
heitettävä lintujen syötäväksi. Antigone lupaa haudata Polyneikeen,
ja toinen puoli kuorilaulajia lähtee kantamaan pois viimeksi mainitun
ruumista, kun sitä vastoin toinen puoli kantaen Eteoklesta seuraa
Ismeneä.
Oresteen vaiheet.