Sisältö: Riitta-täti. Nuorikon velvollisuudet. Apen ja anopin
kohtelu. Nuorikon ruokaileminen. Huoneessa makaaminen.
Nuorikkoparin kirkossakäynti. Uusillajouluilla käynti.
Opintakestit. Nuorikon oljamissaolo. Oudonlainen naiminen.
Vasta sitten kun häävieraat olivat lähteneet, tuli Riitta-täti
saunasta tupaan eikä ollut ollenkaan vihainen, päinvastoin hän
kohteli nuorikkoa hyvästi koko vuoden. Mutta sitten kun hän kävi
Kaiturpäässä ja oli siellä pari viikkoa oljamissa, hän muuttui
äreäksi nuorikolle. Tämän huomasi talon emäntä ja sanoi:
-- Taitaa olla parasta kutsua Niemelän Mauno-setä tanssittamaan
Riitta-tädistä viimeiset verukkeet, jos ei tässä muutosta tapahdu.
-- Älkää suinkaan virkkako Mauno-sedälle mitään, heitän minä oikkuni
hänettäkin, rukoili Riitta-täti ja pitikin sanansa.
Kaisa taasen puolestaan koki olla Riitta-tädille mieliksi:
hän laittoi vuoteet hänelle joka ilta, antoi hänelle niitä
vaatetavaroita, joita tiesi tädin tarvitsevan, pesi hänen päänsä
saunassa ja koetteli häntä hyvitellä kaikin tavoin. Vihdoin täti
mieltyi niin nuorikkoon, että ylisteli häntä parhaimmaksi ja
herttaisimmaksi ihmiseksi koko heidän talossaan.
Eikä ainoastaan Riitta-tädille vaan muillekin talonihmisille
koetteli nuorikko olla mieliksi. Joka ilta riisui hän appensa kengät
jaloista, pyyhki pohjat, käänsi varret ja ripusti kengät orrelle
kuivamaan. Sukat hän pisti uunille. Hän aikoi samalla tavalla riisua
anoppinsakin jalat, vaan tämä ei sitä sallinut, kun ei sanonut sen
kuuluvan maan tapoihin. Joka aamu nuorikko antoi apellensa sukat
ja kengät käteen hyvänhuomenen keralla. Iltasilla hän laittoi
vanhuksille vuoteet ja aamusilla hän ne korjasi. Saunassa hän pesi
heidän päänsä ja selkänsä ja varusti heille puhtaat alusvaatteet joka
lauantai-ilta. Sunnuntaisin hän syyhytteli ja kampasi vanhuksien
päät. Kun nuorikko huomasi appensa aikovan tupakoida, hän toi tulen
piipun päälle.
Kun vanhukset milloin menivät kirkkoon, kantoi nuorikko heidän
päällysvaatteensa jo varhain aamusella tupaan lämpenemään ja sitten
lähtiessä hän auttoi niitä päälle pantaessa. Talvella hän kantoi
kaattuen rekeen ja peitti huolellisesti vanhuksien jalat. Heidän
kotiin tullessaan hän riensi jo pihalle vastaanottamaan ja sitten
tuvassa vaatteita riisumaan. Näistä puuhista kiittivät vanhukset
rakasta lastaan.
Talon toimia tehdessään nuorikko kysyi aina, etenkin ensi alussa
anopiltansa, tai jos hän ei ollut saapuvilla, toisilta vanhemmilta
talonnaisilta, miten mikin työ ja toimi oli tehtävä. He taasen
mielellään neuvoivat ja avittivat nuorikkoa.
Vanhukset puolestaan kohtelivat nuorikkoa niin kuin omaa lastaan.
Aamusilla hänen annettiin maata kauemmin eikä hänen tarvinnut käydä
riihtä puimassa eikä viskaamassa koko ensi talvena. Saunaakin hänen
tarvitsi lämmittää ainoastaan joka kolmas kerta. Hän vuorosi Yrjön
Martin ja natonsa kanssa kylyä valmisteltaessa.
Kun senaikuisen tavan mukaan ei nuorikko muiden kanssa yhdessä
ruokapöydässä syönyt vatsaansa täyteen, ainoastaan vähän tuikkasi,
niin emäntä syötteli häntä erikseen toisessa tuvassa parhailla
paloilla, eikä sitä kukaan kariksi katsonutkaan, kun maan tapa niin
vaati. Riitta-tätikin muistutti monesti emäntää syöttämään nuorikkoa
erikseen ja sanoi:
-- Sinun pitää häntä syötellä erikseen, näethän sen, ettei hän raukka
viitsi muiden kanssa kyllältään syödä, kun on niin kaino, eikä
hänkään hengellään elä.
Myös nuorikon äiti laittoi tyttärelleen voita, piirakoita ja lihaa
tuomisiksi. Ei siis ollut ihme, jos nuorikko ruokapöydässä muiden
kanssa vähän söi ja kumminkin pysyi hyvin voinnissa ja lihoikin
miehelässä ollessaan.
Koko ensimmäisen talven makasi nuorikkopari kylmässä huoneessa,
makuuaitassa, eikä siellä ollut maatessa pakkoakaan, mutta riisuessa
iltasilla ja pukeutuessa aamusilla oli kovilla pakkasilla hankalaa.
Siksi täytyi pitovaatteet iltasilla panna sängyn nurkkaan peitteen
alle, että ne olivat lämpöiset aamusilla pukeutuessa. Huoneen sänky,
rovatti, oli sitä varten tehty hyvin syvä, että siihen mahtui paljon
heiniä. Niiden päälle oli levitetty vaippa ja sen päälle hursti,
lakana. Peitteenä oli uusista paksuvillaisista lammasnahoista tehty
kaatut ja sen päällä pidettiin paksu lankainen täkki. Höyhenpielukset
olivat päänalaisena.
Milloin oli kova pakkanen, pidettiin makuuvaatteita päiväsaikana
lämpenemässä joko riihessä, saunassa, tahi jos ne eivät olleet
lämpimät, tuvassa ja iltasilla vietiin lämpimät vaatteet huoneeseen.
Tosin pakkasilla täytyi koko ruumiin olla peitettynä, niin että
ainoastaan pienoinen hengitysreikä jätettiin. Usein olivat
peitevaatteet yläpuolelta paksussa huurteessa ja henkireiän
reunoille kasvettuivat jääpiikit; mutta vähätpä siitä, kun ruumis
oli jo lapsuudesta saakka totutettu kylmää kärsimään, niin ei siitä
terveydelle ollut mitään vaaraa. Jos joku oli niin hienohenkinen,
ettei kylmimmällä vuodenajalla tarjennut huoneessa maata, vaan
iltasilla huoneeseen mentyään kumminkin yön aikana muuttausi
lämpimään suojaan, joko saunaan tai riiheen, niin sitä nuorikkoparia
tai ainakin sitä henkilöä, joka ei voinut kylmää sietää, pidettiin
hentona raukkana, josta "ei olisi ollut talvelle heitettyä"; so.
sellainen saisi olla naimisiin menemättä, jossa ei ole vanhojen
tapojen noudattajaa, vaan poikkeaa niistä.
Suurimmissa ja varakkaimmissa taloissa oli tosin vierashuone, kamari,
jota pidettiin lämpimänä talvellakin, niin että siellä olisi sopinut
nuorikkoparin maata, jos ei kainouden tunne olisi antanut maata
nuoren parin vierekkäin tuvassa yhdessä muun perheen kanssa; mutta ei
se ollut maan tapa sellainen, ja tapaa oli tarkoin noudatettava, jos
ei tahtonut joutua yleisen pilkan ja naurun alaiseksi. Ja toisekseen,
kun ensi kerran veisuun kanssa vietiin vuuville, ensi yöksi yhteen,
huoneeseen, niin siitä syystä pidettiin huonetta jonkinlaisena pyhänä
paikkana, jossa ainoastaan eikä muualla oli keskinäinen rakkaus
menestyvä ja kasvava.
Kun nuorikkopari ensi kerran häittensä jälkeen meni kirkkoon, oli
nuorikko täydessä morsiuspukimessa, josta aina erotettiin nuorikot
muista naisista. Samaten piti olla, kun uusillejouluille mentiin
morsiamen entiseen kotiin. Jos nuorikko ensi kerran kirkossa
käydessään oli verevä ja punakka, ylistettiin häntä terveeksi, mutta
kalpeasta ja verettömästä sanottiin, ettei se ole terveperä.
Kun kirkon luona tai muualla joku sukulainen tai tuttava tapasi
nuorikon, niin kohta hän kysyi:
Kummoinen on appi sulla,
onko ankara anoppi?
ynnä muuta, mitä asiaan kuuluu. Harvoin tai ei koskaan nuorikolta
sitä kysyttiin, millä tavalla hän kohtelee uusia vanhempiansa ja
miestänsä.
Häiden perästä mentiin kylään jouluille "hammasveloille". Yhtä monta
henkeä kuin kustakin sukulais- tai naapuritalosta oli ollut häissä,
meni nyt häätalosta jouluille. Samaten tehtiin morsiamen kotona.
Yhtä monta henkeä kuin oli ollut kihlajaisissa ja läksiäisissä, meni
jouluille kylään. Sulhanen ja morsian, so. nuorikkopari, tavallisesti
jäi kotiin eläimiä hoitamaan, mutta eivät nekään olleet omassa vaan
naapurin muassa joulupyhinä. Tavallisesti niissä taloissa, joissa
vain nuorikkopari oli kotona, pidettiin joululeikit.
Yleisen tavan mukaan kutsuttiin Lippolan nuorikkopari appelaansa
Niemelään uusillejouluille. He menivät sinne uudenjoulun aattona.
Sinne tuli myöskin Korjuksen Risto, Mari-ämmän vävy.
-- Miten sinä, lapseni, olet voinut uudessa kodissasi ja oletko
tyytyväinen nykyiseen oloosi? kysyi Niemelän emäntä tyttäreltään
heidän kahden kesken ollessaan kamarissa.
-- Jumalan kiitos minä olen voinut oikein hyvin. Ja jos tätä menoa
eteenpäin kestää, olen sangen onnellinen. Minulla on mies, joka minua
rakastaa ja jota minä rakastan. Kaikki kohtelevat minua erittäin
hetaasti, ja minä olen ollut niin tyytyväinen uuteen kotiini, etten
halaja mihinkään eikä minulla ole yhtään ikävä, vastasi Kaisa.
-- Se on iloista kuulla, vastasi äiti. Koettele sinä, hyvä lapseni,
olla nöyrä ja nopsa puolestasi, niin sinua eteenkinpäin hyvänä
pidetään; äläkä milloinkaa kiusaa miestäsi, mitä tunnet hänen
mielestään olevan epäsuosiollista, muista lapseni aina se.
-- Minusta saat, hyvä äitiseni, olla aivan huoletta, ja minun
toimeentulostani. Kun minä sain mieleiseni miehen ja mieleiseni
talon, niin siinä minun on mieluinen olla. Mutta tässä maailmassa
ei ole mitään täydellistä. Niin on meilläkin. Meillä on kaikki niin
hyvin, ettei ole parempaa toivomistakaan; mutta se meitä surettaa,
kun setä-Yrjö lähtee ensi keväänä meiltä pois. Hänen apellansa kun ei
ole ketään joka häntä ja taloutta hoitaa, kun poika kuoli, niin pitää
sedän mennä sinne. Me emme häntä mitenkään laskisi sinne, kun hän on
niin herttainen ja varma mies, ja hänen vaimonsa on kelpo ihminen,
joka kohtelee minua niinkuin omaa lastansa.
-- Älä, lapseni, siitä ole milläsikään! Jos Yrjö pois menee, niin
teillehän hänen osansa jääpi, kun hänen appensa on varakas eikä
heillä ole ketään muita perillisiä.
-- Niin setä kyllä sanoo, ettei hän tahdo mitään osaa, ei
irtonaisesta eikä kiinteästä, vaan hän antaa kaikki meidän Juhanalle,
kun Juhana on hänestä niin mieleinen, selitti Kaisa.
-- Sen parempi on se, kun hän Juhanalle osuutensa luovuttaa, virkkoi
emäntä hyvillä mielin.
-- Vaikka kohta se niinkin on, ennen me kumminkin sedän pitäisimme
ennen kuin hänen osansa, vastasi Kaisa.
Nämä puheet täytyi lopettaa, kun kamariin tuli Korjuksen Mari sekä
Anni ja Sohvi.
-- Kuka on sinun pääsi sykeröinyt ja hunnun päähäsi pannut? kysyi
Korjuksen Mari Kaisalta.
-- Sedän Mari on sen tähän asti toimittanut, vaan minä ajattelen
sen tästäpuoleen toimittaa itse, ettei tarvitse ketään vaivata.
Joulupyhinä kun olimme Juhanan kanssa kotona kahden kesken, minä
opettelin jo päätäni panemaan kamarissa, kun siellä on seinällä iso
peili, josta sain katsoa, eikä sinne tullut ketään vierasta. Jos joku
vieras tuli, niin se meni tupaan eikä kamariin, vastasi Kaisa.
-- Sehän se parasta onkin, kun oppii senkin toimen itse tekemään.
Minulla oli siinä suhteessa ensin vähän hankaluutta. Kun en itse
osannut ja kälynikin oli siihen vähän typerä, niin täytyi hakea
naapurista päänpanija. Kun ei meillä ollut kamaria, niin laitettiin
hursti tuvan nurkkaorteen riippumaan ja sen takana sitten laitettiin
minulle huntu päähän. Niin kuin tiedät, ei nuorikon sovi vanhoille
ihmisille ja etenkään apelle ja anopille näyttää paljasta päätään.
Siksi oli minulla hankalaa mennä nurkkaan päätä käärimään, kun piti
aina olla hivukset peitossa. Mutta nyt on meilläkin jo kamari, jossa
minä saan rauhassa päätäni sykeröidä, selitti Mari.
Kynttilänpäivän aikana meni Niemelän lautamies Lippolaan tytärtään
oppimaan. He viipyivät siellä pari vuorokautta. Muutama viikkokausi
sen perästä kutsuttiin nuorikkopari Niemelään kevätkestiin ja sen
perästä jäi nuorikko oljamiin kolmeksi viikoksi vanhempainsa luokse.
Oljamissa ollessaan sai Kaisa tietää, että hänen veljensä Antti ja
Mari-ämmän nuorin tytär olivat rakastuneet toisiinsa ja aikoivat
mennä yhteen ensi syksynä. Tämän uutisen ilmoitti hänelle Sohvi ja
sanoi:
-- Vaikka me asumme samassa talossa ja olemme yhdessä leivässä, emme
kuitenkaan ole vähääkään sukua toisillemme eikä meillä ole edes samaa
sukunimeäkään, kun veljesi nimi on Niemelä ja minun nimeni Korjonen.
Kaisasta oli tämä outoa, kun saman perheen jäsenet menevät keskenään
naimisiin, mutta kun hän kuuli, että niin on ennenkin tapahtunut,
alkoi hän tottua siihen.
Syksyllä kun Antti ilmoitti aikeensa isälleen, myöntyi tämä siihen
aivan kernaasti, jotta Antti oikein sitä ihmetteli. Perästäpäin hän
sai tietää, että he Mauno-sedän kanssa sen olivat jo ennen aikojaan
niin tuumineet. Sohvi oli Mauno-sedän ristitytär, sen vuoksi lupasi
Mauno-setä koko osuutensa Antille, jos hän ottaa Sohvin. Näistä
tuumista eivät nuoret mitään tietäneet, ennen kuin vasta kihlajaisten
aikana saivat sen kuulla.
Toden perään eivät Antti ja Sohvi olleetkaan mitään sukua toisilleen.
Sillä Sohvin isoisän isä oli tullut kotivävyksi Niemelään nuoremmalle
kannalle, jota vastoin lautamies oli talon vanhinta kantaa.
Lautamies oli hyvin tyytyväinen, kun Mauno-sedän osa, joka oli
neljäsosa koko Niemelän suuresta talosta, siirtyi hänen pojalleen.
Syksyllä pidettiin Niemelässä komeat häät, joissa Mauno-setä oli
juohtomiehenä, ja hän joi kertaa koko talo-osansa Antille ja hänen
morsiamelleen Sohville.