EUPHORBIA

Paphnutius oli taas palannut pyhään erämaahan. Hän oli Athribiksen

kohdalla astunut laivaan, joka kulki Niiliä ylöspäin, kuljettaen

ruokavaroja apotti Serapionin luostarille. Kun hän astui maihin

laivasta, tulivat hänen opetuslapsensa suurilla riemun-osoituksilla

häntä vastaan. Toiset kohottivat kätensä korkeuteen; toiset

lankesivat maahan ja suutelivat apotin sandaaleja. Sillä he tiesivät

jo, mitä pyhä mies oli aikaansaanut Aleksandriassa. Munkit saivat

täten tavallisesti heti outoja, käsittämättömiä teitä myöten tiedon

asioista, jotka koskivat Kirkon turvaa tai kunniaa. Uutiset levisivät

erämaassa samum-tuulen nopeudella.

Ja Paphnutiuksen astuessa hiekka-aavikkoa kulkivat hänen

opetuslapsensa hänen jälessään ylistäen Herraa. Flavius, vanhin

veljistä, joutui äkkiä pyhän hurmion valtaan ja rupesi laulamaan

innostuksensa luomaa laulua:

"Siunattu se päivä, jolloin olemme saaneet isämme takaisin!

"Hän palaa luoksemme uusien ansio-töiden kaunistamana, jotka

luetaan meidänkin hyväksemme!

"Sillä isän hyveet ovat lasten rikkaus ja apotin pyhyys täyttää

suitsutuksellaan kaikki kopit.

"Paphnutius, meidän isämme, on antanut Jesukselle Kristukselle

uuden morsiamen.

"Hän on ihmeellisellä taidollaan muuttanut mustan karitsan

valkoiseksi.

"Ja nyt palaa hän luoksemme uusilla ansioilla kuormattuna.

"Niinkuin Arsinoen mehiläinen kukkien mesitaakat hartioillaan.

"Nubian karitsan kaltaisena, tuskin jaksaen kantaa runsaan

villansa painoa.

"Juhlikaamme tätä päivää höystämällä ruokamme öljyllä."

Saavuttuaan apotin kopin ovelle lankesivat he kaikki polvilleen

sanoen:

-- Siunaa meitä, isämme, ja anna jokaiselle se öljymäärä, mikä

hänelle tulee, jotta viettäisimme palaamisesi juhlaa.

Ainoastaan Paulus Yksinkertainen jäi seisaalleen ja kysyi: "Mikä on

tämä mies?" Eikä hän tuntenut ollenkaan Paphnutiusta. Mutta kenkään

ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä hän sanoi, sillä tiedettiin

hänen olevan älyltään heikon, joskin täynnä hurskautta.

Antinoen apotti sulkeutui koppiinsa ja ajatteli: -- Vihdoinkin

olen siis päässyt takaisin rauhan ja onnen turvapaikkaan. Olen

siis astunut tyydytykseni linnaan. Mistä johtuu, että tämä rakas

kaislakatto ei ota minua vastaan ystävällisesti ja että seinät eivät

sano minulle: ole tervetullut! Ei mitään sitten lähtöni ole muuttunut

tässä valittujen asuinmajassa. Tuossa on pöytäni ja vuoteeni. Tuossa

muumion pää, joka monasti johti mieleeni terveellisiä ajatuksia ja

tuossa kirja, josta niin usein olen etsinyt Jumalan ilmestyksiä. Ja

kuitenkaan en löydä mitään siitä, minkä jätin. Esineet näyttävät

surullisesti riisuneen yltään tavalliset sulonsa, ja minusta tuntuu,

kuin näkisin ne tänään vasta ensimäisen kerran. Katsellessani tätä

pöytää ja tätä vuodetta, jotka olen omin käsin veistänyt, tätä mustaa

kuivettunutta päätä, noita papyrus-kääröjä, jotka ovat täynnä Jumalan

sanaa, luulen katselevani jonkun vainajan huonekaluja. Minä, joka

tunsin ne niin hyvin, en tunne niitä enää. Koska todellisuus ei

ole muuttunut ympärilläni, olen siis valitettavasti itse muuttunut

erilaiseksi entisestäni. Olen toinen. Minä olen tuo vainaja. Mitä on

hänestä tullut, Jumalani? Mitä on hän vienyt mukanaan? Mitä jättänyt

minulle? Ja kuka olen minä?

Etenkin vaivasi häntä se, että tahtomattaankin hänestä koppi tuntui

pieneltä, jota vastoin uskon silmillä katsottuna sitä olisi täytynyt

pitää äärettömänä, koska siitä alkoi Jumalan äärettömyys.

Hän painoi otsansa maahan ja rupesi rukoilemaan ja se tuotti hänelle

hieman iloa. Tuskin tuntiakaan oli hän siten saarnannut, kun Thaiksen

kuva liukui hänen silmiensä ohitse. Hän kiitti siitä Jumalaa.

-- Jesus, sinä lähetät hänet minulle. Siitä tunnen sinun rajattoman

hyvyytesi, sinä tahdot, että hänen näkönsä, jonka olen sinulle

antanut, minua iloittaisi, rauhoittaisi ja turvaisi. Sinä näytät

silmilleni hänen nyttemmin aseettoman hymynsä, hänen tästä lähin niin

viattoman sulonsa, hänen kauneutensa, josta olen piikit riistänyt.

Minua hyvittääksesi, oi Jumalani, näytät hänet minulle sellaisena,

jollaiseksi olen hänet koristanut ja puhdistanut sinun tahtoasi

silmällä pitäen, kuten ystävä ystävälleen hymyillen muistuttaa

siitä miellyttävästä lahjasta, minkä on toiselta saanut. Sentähden

katsonkin tätä naisen ilmestystä mielihyvällä ollen vakuutettu,

että se tulee sinulta. En tahdo hetkeksikään unohtaa, että olen

antanut hänet sinulle, minun Jesukseni. Pidä hänet, koska hän sinua

miellyttää, äläkä ainakaan salli, että hänen sulonsa loistavat muille

kuin sinulle.

Koko yönä hän ei saanut unta silmiinsä ja hän näki Thaiksen

selvemmin, kuin mitä hän oli nähnyt hänet Nymfien luolassa. Hän teki

siitä tiliä itselleen seuraavilla sanoilla:

-- Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt Jumalan kunniaksi.

Kuitenkin suureksi hämmästyksekseen hänen sydämellään ei ollut

rauhaa. Hän huokasi:

-- Minkätähden olet sieluni surullinen, ja miksi teet minut niin

levottomaksi?

Ja hänen sielunsa pysyi rauhattomana. Kolmekymmentä päivää vietti

hän tällaisessa surumielisyyden tilassa, joka erakolle ennustaa

hirvittäviä koettelemuksia. Thaiksen kuva ei jättänyt häntä yöllä

eikä päivällä. Hän ei karkoittanut sitä pois sentähden, että hän

luuli vielä, että se tuli Jumalalta ja oli pyhän naisen kuva. Mutta

eräänä aamuna Thais ilmestyi hänelle unessa, hiukset violettivantein

kiedottuina niin hirvittävänä kaikessa suloisuudessaan, että

Paphnutius huudahti kauhusta ja heräsi kylmän hien peitossa. Hänen

silmänsä olivat vielä unen pöpperössä, mutta hän tunsi kostean ja

kuuman henkäyksen kasvoillaan: pieni shakaali istuen etukäpälät

sängyn laidalla puhalsi hänen nenäänsä pahanhajuista henkäystään

nauraen täyttä kurkkua.

Paphnutius oli äärettömästi hämmästynyt ja hänestä tuntui kuin olisi

korkea torni romahtanut rikki hänen jalkojensa alla ja itse asiassa

hän syöksyikin alas murtuneen itseluottamuksensa korkeuksista.

Jonkun aikaa hän oli kykenemätön ajattelemaan mitään, sitten

jälleen koottuaan hengenvoimansa lisäsi ajatteleminen vain hänen

levottomuuttaan.

-- Kaksi mahdollisuutta on, sanoi hän itselleen, joko että tämä

ilmestys niinkuin edellisetkin tuli Jumalalta; se oli hyvä ja

ainoastaan minun luontainen synnillisyyteni turmeli sen, niinkuin

viini happanee epäpuhtaassa astiassa. Minä itse arvottomuudessani

muutin ylhäisen häpeälliseksi, jota tapausta pirullinen shakaali

heti käytti hyväkseen. Tai sitten tuli tämä ilmestys, ei Jumalalta,

vaan päinvastoin paholaiselta ja oli jo alkuaan rikollinen. Tässä

tapauksessa on minulla syytä epäillä suuresti, olivatko edellisetkään

näyt, kuten olen uskonut, taivaasta kotoisin. Olen siis aivan

kykenemätön erottamaan hyvää pahasta, joka askeetille on aivan

välttämätöntä. Joka tapauksessa Jumala tahtoo etääntyä minusta ja

minä tunnen sen seuraukset voimatta selittää syytä.

Täten hän mietiskeli kysyen suurella tuskalla:

-- Oikeamielinen Jumala, millä koettelemuksilla aiotkaan rangaista

palvelijoitasi, jos pyhiesi ilmestyksetkin ovat heille vaarallisia?

Ilmaise jollakin ymmärrettävällä merkillä, mikä tulee sinulta ja mikä

Toiselta!

Mutta kun Jumala, jonka aivoitukset ovat tutkimattomat, ei katsonut

soveliaaksi valaista palvelijataan, niin päätti epäilyksen kera

kamppaileva Paphnutius olla ajattelematta enää Thaista. Mutta

tämä päätös raukesi tyhjiin. Poissa-oleva ei antanut hänelle

hetkenkään rauhaa. Thais katseli häntä aina, kun hän luki, mietti,

rukoili tai tahtoi vajota hartauteen. Aina hänen henkiolentonsa

lähestyessä kuului kevyt kahina, sellainen, joka syntyy naisen

vaatteiden liikehtimisestä hänen kävellessään, ja nämä näyt olivat

selvemmät kuin itse todellisuus, joka on läikehtivä ja hämärä, jota

vastoin yksinäisyydessä syntyvät kuvitelmat paljastavat olioiden

syvimmän luonteen musertavan muuttumattomuuden. Thais tuli hänen

luokseen eri hahmoissa, milloin ajatuksissaan, otsalla viimeksi

kantamansa kuihtuva seppele, puettuna niinkuin Aleksandrian

pidoissa malvanväriseen, hopeakukilla kirjailtuun pukuun; milloin

hekumallisesti keinuen ohuessa harsopilvessään Nymfien luolan

lempeiden varjojen valossa; milloin hurskaana karkeassa kaavussaan

hohtaen taivaallista iloa, milloin traagillisena, silmissä tyhjyyden

ja kuoleman kauhu, näyttäen avatun sydämensä verellä tahratun paljaan

povensa. Mikä eniten levottuutti Paphnutiusta näissä näyissä oli

se, että ne seppeleet, viitat, harsot, jotka hän omin käsin oli

polttanut, saattoivat täten palata takaisin. Hänelle kävi selväksi,

että näillä esineilläkin oli katoamaton sielu ja hän huudahti:

-- Thaiksen syntien lukemattomat sielut tulevat nyt minun ylitseni!

Kun hän käänsi päätään, tunsi hän Thaiksen seisovan takanaan ja

se teki hänet vain rauhattomammaksi. Hänen kärsimyksensä olivat

hirmuiset. Mutta koska hänen sielunsa ja ruumiinsa pysyivät puhtaina

kiusausten keskellä, pani hän toivonsa Jumalaan lähettäen hänelle

lempeitä soimauksia:

-- Jumalani, kun menin häntä etsimään niin kaukaa pakanoiden seasta,

niin tapahtui se sinun tähtesi eikä minun. Ei olisi oikein, jos minun

pitäisi kärsiä siitä, mitä olen tehnyt sinun hyväksesi. Suojele

minua, armas Jesukseni, minun Vapahtajani, pelasta minut! Älä salli

haavekuvan tehdä sellaista, mitä ei edes ruumis saanut aikaan. Kun

minä kerran voitin lihani, niin älä salli varjon minua langettaa.

Tunnen, että olen tällä hetkellä alttiina paljon suuremmille

vaaroille, kuin missä vielä milloinkaan olen ollut. Minä tunnen

ja tiedän, että unelmalla on suurempi valta kuin todellisuudella.

Ja kuinka voisi ollakaan toisin, koska se itsessään on korkein

todellisuus? Se on olioiden sielu. Itse Platokin, vaikka hän

olikin vain pakana, on tunnustanut ajatusten itsenäisen olemisen.

Noissa paholaisten pidoissa, joihin sinä minua seurasit, Herra,

kuulin miten miehet, jotka totta kyllä olivat rikosten tahraamia,

mutta eivät varmastikaan aina älyn puolesta puutteellisia, olivat

yksimielisiä siitä, että tajuamme yksinäisyydessä, miettimisen ja

haltioitumisen tietä tosi-olioita, ja sinun sanasi, oi Jumalani,

vahvistaa todellakin monet kerrat unien suuren merkityksen ja näkyjen

voiman, olivat ne sitten sinun lähettämiäsi, loistava Jumala, tai

vastustajasi.

Uusi ihminen oli hänessä, ja hän keskusteli nyttemmin lakkaamatta

Jumalan kanssa eikä jumala pitänyt kiirettä valkaista häntä. Hänen

yönsä olivat enää vain yksi ainoa pitkä unelma ja hänen päivänsä

eivät enää erottuneet öistä. Eräänä aamuna herätessään päästi

hän huokauksia semmoisia, joita vain muuten kuuluu kuutamo-öinä

rikoksellisten vainajien haudoilla. Thais oli taas tullut näyttäen

vertavuotavia jalkojaan ja kun Paphnutius itki, pujahti hän hänen

vuoteeseensa. Ei ollut enää epäilystäkään. Thaiksen kuva oli syntinen

ilmestys.

Sydän inhoa tulvillaan syöksyi hän pystyyn saastutetulta vuoteeltaan

kätkien kasvonsa käsillään, jotta ei näkisi enää päivää. Tunnit

vierivät voimatta poistaa hänen häpeäntunnettaan. Kaikki oli hiljaa

kopissa. Ensimäisen kerran pitkästä aikaa oli Paphnutius yksin.

Haamu oli hänet vihdoinkin jättänyt ja hänen poissaolonsakin oli

kauhistavaa. Ei ollut mitään, joka olisi lakaissut pois unen muiston.

Hän ajatteli kauhistuneena:

-- Kuinka en työntänyt häntä pois? Kuinka en riistäytynyt irti hänen

viileistä käsivarsistaan ja polttavan kuumista polvistaan?

Hän ei uskaltanut enää lausua Jumalan nimeä tämän inhoittavan vuoteen

ääressä ja hän pelkäsi, että nyt, kun hänen koppinsa kerta oli

häväisty, tulisivat paholaiset sinne vapaasti kaikkina aikoina. Eikä

hän pettynytkään aavisteluissaan. Ne seitsemän pientä shakaalia,

jotka aina ennen olivat pysähtyneet kynnykselle, astuivat jonossa

sisälle ja kyyristyivät vuoteen alle. Iltarukouksen hetkellä hän näki

kahdeksannen, jonka haju oli aivan ruttoinen. Seuraavana päivänä

liittyi vielä yhdeksäs edellisiin ja pian oli niitä kolmekymmentä,

sitten kuusikymmentä, sitten kahdeksankymmentä. Ne tulivat

pienemmiksi sitä myöten kuin niiden luku lisääntyi ja ollen enää vain

rotan kokoisia ne täyttivät lattian, vuoteen ja jakkaran. Eräs niistä

hypähti puulavitsalle, joka oli asetettu vuoteen pääpuoleen, istahti

neljän käpälänsä varaan pääkallon päälle ja katseli munkkia palavin

silmin. Ja joka päivä tuli vain uusia shakaaleja.

Sovittaakseen kamalan unensa ja päästäkseen irti epäpuhtaista

ajatuksistaan Paphnutius päätti jättää tuon nyttemmin niin

saastaisen koppinsa ja rangaista itseään erämaan perimmäisessä

kolkassa ennenkuulumattomalla ankaruudella, toimittaa aivan outoja

katumusharjoituksia, tehdä aivan uusia tekoja. Mutta ennen aikeensa

täytäntöön panoa lähti hän Palemon vanhuksen luo kysymään tältäkin

neuvoa.

Hän tapasi hänet puutarhassa kaaleja kastelemassa. Päivä oli

painumassa iltaan. Niili virtasi sinisenä sinipunervain kukkuloiden

lomitse. Ukkopahanen asteli hiljaa, jotta ei säikyttäisi pois

kyyhkystä, joka oli istahtanut hänen olkapäälleen.

-- Herra olkoon sinun kanssasi, veli Paphnutius, sanoi hän! Ihaile

hänen hyvyyttään: hän lähettää luokseni luontokappaleet, jotka hän

on luonut, jotta saisin keskustella heidän kanssaan hänen teoistaan

ja kunnioittaa hänen viisauttaan taivaan linnuissa. Katso tätä

kyyhkystä, katsopa sen kaulan vaihtelevia värivivahduksia ja sano,

eikö se ole ihana Luojan työ. Mutta tahdotko kenties keskustella

kanssani jostakin hurskaasta asiasta? Jos niin on, niin laskenpa

maahan ruiskukannun ja kuuntelen sinua.

Paphnutius kertoi vanhukselle matkansa, paluunsa, päiviensä näyt ja

öittensä haaveet, salaamatta edes rikollista untaan tai shakaaleja.

-- Etkö ole sitä mieltä, isäni, lisäsi hän, että minun on paras

painua erämaan pohjukkaan ja siellä toimittamalla aivan erinomaisia

sovitustöitä hämmästyttää perkele pois ruumiin kuritusten

ankaruudella?

-- Minä olen ainoastaan vaivainen syntinen ihminen, vastasi Palemon,

ja tunnen sangen vähän ihmisluontoa vietettyäni koko elämäni tässä

puutarhassa gasellien, pikku jänöjen ja kyyhkyjen parissa. Mutta

minusta näyttää, veljeni, niinkuin johtuisi tautisi etupäässä siitä,

että ilman mitään sovittavaa ylimenoa olet siirtynyt maailman

melskeestä yksinäisyyden rauhaan. Tällaiset äkilliset muutokset

eivät voi muuta tehdä kuin vahingoittaa sielun terveyttä. Sinä

olet, veljeni, niinkuin mies, joka melkein yht'aikaa antautuu

suureen kuumuuteen ja suureen kylmyyteen. Yskä vaivaa häntä ja

kuume ahdistaa. Sinun sijassasi, veli Paphnutius, en ollenkaan heti

vetäytyisi johonkin hirvittävään erämaahan, vaan päinvastoin hakisin

huvituksia, jotka sopivat munkille ja pyhälle apotille. Kävisin

naapuriseutujen luostareita tervehtimässä. Mikäli olen kuullut, ovat

eräät niistä aivan erinomaisia. Apotti Serapionin luostarissa on,

niin on minulle kerrottu, tuhat neljäsataa kolmekymmentäkaksi koppia,

ja munkit ovat jaetut yhtä moneen legionaan kuin kreikkalaisessa

kirjaimistossa on kirjaimia. Vakuutetaanpa vielä, että munkkien ja

heidän osasto-kirjaimiensa muodon välillä on huomattavissa eräitä

yhtäläisyyksiäkin, siten että esim. ne, jotka kulkevat Z kirjaimen

nimissä, ovat luonteeltaan mutkistelevia, jota vastoin I:n legionaan

kuuluvat ovat mielenlaadultaan mallikelpoisen suorasukaisia. Jos

olisin sinun sijassasi, veljeni, niin menisinpä omin silmin ottamaan

selvää tuosta eikä minulla olisi rauhaa, ennenkuin olisin tuon ihmeen

nähnyt. Ja sitten vielä tutkisin Niilin varsille perustettujen

erilaisten seurakuntien järjestyssääntöjä voidakseni verrata niitä

toisiinsa. Kas se olisi sopivaa tointa sinun arvoisellesi pyhälle

miehelle. Varmasti olet myös kuullut kerrottavan, että apotti Ephrem

on koonnut yhteen erinomaisen kauniita hengellisiä sääntöjä. Hänen

suostumuksellaan voisit tehdä niistä jäljennöksiä, sinä, joka olet

taitava kirjoittaja. Minä en kykenisi sellaiseen, ja minun käteni,

jotka ikänsä ovat tottuneet käyttämään kuokkaa, eivät taipuisi

koskaan kuljettamaan kirjailijan hentoa ruokoa papyruksen pinnalla.

Mutta sinä, minun veljeni, sinä omaat kirjoituksen jalon taidon, ja

siitä kiittäkäämme Jumalaa, sillä kaunista kirjoituksen lahjaa ei

koskaan voi kyllin ihailla. Jäljentäjän ja lukijan toimi suojelee

suuresti huonoilta ajatuksilta. Veli Paphnutius, miksi et kirjoita

muistiin isiemme Paavalin ja Antoniuksen opetuksia? Vähitellen

saavutat takaisin tässä pyhässä työssä sielusi ja aistiesi rauhan,

yksinäisyys tulee taas sydämellesi rakkaaksi ja pian olet taas

siinä kunnossa, että voit ryhtyä niihin katumusharjoituksiin, joita

ennenkin harjoitit ja jotka matkasi keskeytti. Mutta liikanaisista

katumusharjoituksista ei ole suurtakaan siunausta odotettavissa.

Siihen aikaan, kun isämme Antonius vielä eli keskuudessamme, oli

hänellä tapana sanoa: "Liiallinen paastoaminen tekee heikoksi, ja

heikkous siittää velttouden. On munkkeja, jotka turmelevat ruumiinsa

mielettömyyteen asti pingoitetulla kieltäymyksellään. Näistä voi

sanoa, että he syöksevät tikarin omaan rintaansa ja antautuvat

puolikuolleina perkeleen valtaan." Näin puhui pyhä Antonius; minä

olen ainoastaan oppimaton mies, mutta Jumalan avulla olen säilyttänyt

muistissani isämme puheet.

Paphnutius kiitti Palemonia ja lupasi miettiä hänen neuvojaan.

Päästyään pientä puutarhaa ympäröivän kaisla-aidan toiselle puolen

hän katsahti taakseen ja näki, miten tuo hyvä puutarhuri taas kasteli

salaattejaan kyyhkysen keinuessa hänen kumartuneen selkänsä harjalla.

Tämän nähdessään hänen teki mieli itkeä.

Astuessaan takaisin koppiinsa näki hän silmissään oudon

kihelmöimisen. Oli niinkuin raju tuuli olisi puhaltanut ilmaan

hiekkameren jyväsiä. Ja hän huomasi että ne olivat myriaadeja pieniä

shakaaleja. Sinä yönä näki hän unessa korkean kivipylvään, jonka

päällä seisoi ihmishahmon kaltainen olento ja hän kuuli äänen sanovan:

-- Nouse tämän pylvään päähän!

Herättyään ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä uni oli

hänelle taivaasta lähetetty, kokosi hän oppilaansa ja puhui heille

seuraavalla tavalla:

-- Rakkaat poikani, minä jätän teidät nyt mennäkseni sinne, minne

Jumala minut lähettää. Poissaoloni aikana totelkaa Flaviusta niinkuin

hän olisi minä itse ja pitäkää huolta veljestämme Pauluksesta. Olkaa

siunatut! Jääkää hyvästi!

Hänen lähtiessään olivat kaikki opetuslapset polvillaan maassa ja

kun he vihdoin kohottivat päänsä, näkivät he jo hänen korkean mustan

varjonsa kuultavan aavikon rantamalla.

Hän kulki yötä ja päivää, kunnes oli päässyt sen temppelin

raunioille, jonka epäjumalanpalvelijat muinoin olivat rakentaneet

ja jonka turvissa hän tuolla ihmeellisellä matkallaan oli nukkunut

skorpionien ja seireenien keskellä. Maagillisilla merkeillä peitetyt

seinät olivat vielä pystyssä, kolmekymmentä jättiläispilaria, jotka

ylhäällä päättyivät ihmispäihin tai lotuskukka-kapiteeleihin,

kannattivat vielä suunnattoman suuria kivipalkkeja. Ainoastaan

eräässä temppelinkulmauksessa oli yksi pylväs luonut hartioiltaan

ikivanhan taakkansa ja seisoi nyt irrallisena. Sen kapiteelin

muodosti naisen pää, jolla oli pitkulaisen vinot silmät, pyöreät,

hymyilevät posket ja otsassa lehmän sarvet.

Nähdessään sen tunsi Paphnutius sen samaksi pylvääksi, joka

hänelle oli näytetty unissa, ja hän arvioi sen korkeuden noin

kolmeksikymmeneksikahdeksi kyynärämitaksi. Hän meni läheiseen kylään,

teetti sen korkuiset tikapuut ja kun ne olivat asetetut pylvästä

vasten seisomaan, kapusi hän niitä pitkin ylös, polvistui kapiteelin

harjalle ja sanoi Herralle:

-- Tässä on siis, minun Jumalani, se asuinsija, jonka olet minulle

valinnut. Salli minun jäädä tähän armosi paisteeseen kuolemani

hetkeen asti.

Hän ei ollut ottanut mukaansa mitään ruokavaroja, sillä hän tahtoi

kokonaan antautua taivaallisen Kaitselmuksen turviin. Ja hän arvasi

myös, että armeliaat talonpojat antaisivat hänelle sen, mitä hän

tarvitsi pysyäkseen hengissä. Ja todellakin seuraavana päivänä

nona-hetkellä saapui pilarin luo vaimoja ja lapsia tuoden leipiä,

taateleita ja raitista vettä, joita nuoret poikaset lennättivät

pylvään harjalle.

Kapiteeli ei ollut niin leveä, että munkki olisi voinut siihen

oikaista itsensä koko pituudelleen, joten hän nukkui jalat ristissä,

pää rintaa vasten painuneena, ja nukkuminen tuotti hänelle vielä

julmempaa väsymystä kuin valvominen. Aamun koitossa riipoivat

varpushaukat häntä siivillään ja hän heräsi kauhun ja pelon vallassa.

Sattuipa niin, että puuseppä, joka oli tikapuut tehnyt, oli Jumalaa

pelkääväinen mies. Liikutettuna ajatuksesta, että pyhimys saisi olla

auringon ja sateen syövytettävänä, ja peläten hänen putoavan unissaan

tämä hurskas mies rakensi pylvään päälle katon ja ympärille kaidepuut.

Sill'aikaa maine tästä ihmeellisestä elintavasta levisi kylästä

kylään, ja laaksossa asuvat maanviljelijät tulivat sunnuntaina

vaimoineen ja lapsineen katsomaan pylväspyhimystä. Paphnutiuksen

opetuslapset olivat myöskin ihailulla vastaan ottaneet sanoman hänen

ylhäisestä lymypaikastaan ja he lähtivät hänen luokseen ja saivat

häneltä suosiollisen luvan rakentaa majansa pylvään juurelle. Joka

aamu he kokoontuivat piiriin mestarinsa ympärille, joka saneli heille

mieltäylentäviä sanoja.

-- Poikani, sanoi hän heille, pysykää niiden pienten lasten

kaltaisina, joita Jesus rakasti. Siinä on autuus. Lihan himo on

kaikkien syntien lähde ja perisyy, muut sikiävät siitä niinkuin

isästä. Ylpeys, ahneus, laiskuus, viha ja kateus ovat sen suosittuja

jälkeläisiä. Katsokaa, mitä olen nähnyt Aleksandriassa: kaikki

rikkaat olivat vaipuneet ylellisyyden paheeseen, joka niinkuin

liejuinen virta veti heidät mukanaan kammottavaan kuiluunsa.

Kun apotit Ephrem ja Serapion kuulivat tästä uudesta keksinnöstä,

tahtoivat he nähdä sen omilla silmillään. Erottaen jo kaukaa virran

kalvossa kolmikulmaisen purjeen, joka heitä kuljetti häntä kohden,

ei Paphnutius voinut kieltää itseltään iloa ajatella, että Jumala

oli tehnyt hänestä kaikkien erakkojen esikuvan. Hänet nähtyään eivät

molemmat pyhät miehet ollenkaan salanneet hämmästystään. Mutta

keskusteltuaan hetkisen keskenään tulivat he yksimielisiksi siitä,

että noin oudontapainen katumuksenharjoitus oli hyljättävä, ja he

kehoittivat Paphnutiusta tulemaan alas.

-- Tuollainen elämisen muoto on vastoin tapoja, sanoivat he, se on

eriskummallinen ja kaikkien sääntöjen ulkopuolella.

Mutta Paphnutius vastasi:

-- Mitä muuta on siis munkkielämä kuin ihmeissä elämistä? Ja eikö

munkin töidenkin tule olla eriskummallisia kuten hän itsekin? Jumalan

merkin johdosta olen noussut tänne, ainoastaan Jumalan merkki saa

minut astumaan alas.

Joka päivä tuli joukottain uusia munkkeja, jotka liittyivät

Paphnutiuksen oppilaihin ja rakensivat itselleen suojat tuon ilmassa

olevan munkkikopin ympärille. Useat heistä jäljitelläkseen pyhimystä

hinasivat itsensä temppelin raunioille, mutta veljiensä soimaamina ja

väsymyksen voittamina he pian luopuivat näistä kokeiluista.

Pyhiinvaeltajia tuli tulvimalla. Heidän joukossaan oli sellaisia,

jotka tulivat hyvin kaukaa ja heillä oli sekä nälkä että jano.

Erään köyhän lesken päähän pälkähti ruveta myymään raikasta vettä

ja melooneja. Pylvästä vasten nojaten hän sini- ja valkoraitaisessa

teltassaan, punaisten saviruukkujensa, kuppiensa ja hedelmiensä

takaa huusi: Kuka tahtoo juoda? Tämän lesken esimerkkiä seuraten

eräs leipuri rakensi aivan viereen uunin toivoen saavansa

kaupaksi leivoksia ja kakkuja muukalaisille. Kun matkustajien

parvet lakkaamatta kasvoivat ja suurista Egyptin kaupungeistakin

alkoi saapua matkustajia, niin rakensi eräs ansionhimoinen mies

karavaanikatoksen voidakseen antaa yösijaa rikkaille herroille

ja heidän palvelijoilleen, kameeleilleen ja muuleilleen. Pian

oli pylvään ympärille muodostunut markkinapaikka, jonne Niilin

kalastajat toivat kaupan kalojaan ja puutarhurit vihanneksiaan.

Eräs parranajaja, joka ajoi partoja taivasalla, huvitti väkijoukkoa

hullunkurisilla puheilla. Vanha temppeli, joka niin kauan oli ollut

rauhan ja hiljaisuuden ympäröimä, täyttyi täten elämän lukemattomien

ilmaisumuotojen metelillä. Kapakanisännät muuttivat sen maan-alaiset

salit kellareiksi ja naulasivat antiikkisiin pilareihin kylttejä,

joissa oli pyhimys Paphnutiuksen kuva ja seuraava kirjoitus kreikan

ja egyptin kielillä: _Täällä myydään granaattiviiniä, viikunaviiniä

ja Kilikian olutta._ Hienoilla ja puhdasviivaisilla veistoksilla

koristetuille seinille ripustivat kauppiaat sipulinauhojaan ja

savustettuja kaloja, kuolleita jäniksiä ja päättömiä lampaanraatoja.

Iltaisin raunioitten vanhat asukkaat, rotat, pakenivat pitkässä

rivissä virtaa kohden ja ibislinnut ojentelivat levottomasti

kaulojaan nousten epävarmoin askelin temppelin reunuskivelle, jonne

tunki keittiöiden savu ja juomarien kaskut ja huudot. Ympäristöllä

maanmittarit ajoivat uusia katuja, muurarit rakensivat luostareja,

kappeleita ja kirkkoja. Puolen vuoden kuluttua oli perustettu

kaupunki, jolla oli oma vartioväki, tuomio-istuin, vankila ja koulu,

jota johti eräs sokea kirjuri.

Pyhiinvaeltajien luku oli suunnaton. Piispat ja kuoropapit saapuivat

ihaillen ihmettelemään. Antiokian patriarkka, joka silloin oli

Egyptissä, tuli koko papistonsa seuraamana. Kiittävin sanoin lausui

hän ilmi hyväksymisensä pylväspyhimyksen omituisesta käyttäytymisestä

ja Lybian kirkkojen päämiehet yhtyivät Athanasiuksen poissa ollessa

patriarkan mielipiteeseen. Saatuaan tietää tämän, kävivät apotit

Ephrem ja Serapion Paphnutiuksen jalkain juuressa ensimäistä

epäilyään anteeksi pyytämässä. Paphnutius vastasi heille:

-- Tietäkää, veljeni, että katumusrangaistus, jota kärsin, ei vielä

vedä vertoja ankaruudessa niille kiusauksille, jotka lähetettiin

päälleni ja joiden luku ja voima minua hämmästyttävät. Ihminen on

ulkoapäin katsottuna pieni ja tämän jalustan päästä, jonne Jumala on

minut pannut, ovat ihmisolennot vain muurahaisia. Mutta sisällisesti

nähtynä on ihminen ääretön, hän on suuri kuin maailma, sillä hän

sisältää sen itsessään. Kaikki, mikä leviää eteeni, nämä luostarit,

majatalot, virran kalvossa lipuvat laivat, nämä kylät ja kaikki

mitä silmin voin erottaa, kaukaiset kedot, kanavat, hiekka-aavikot

ja vuoret, kaikki se ei ole mitään siihen verrattuna, mikä minussa

itsessäni on. Minä kannan sydämessäni lukemattomia kaupunkeja ja

rajattomia erämaita. Ja synti ja kuolema, jotka lepäävät tämän

äärettömyyden yllä, peittävät sen niinkuin yö peittää maan. Minä olen

itsessäni kokonainen maailma pahoja ajatuksia...

Mutta hän puhui näin sentähden, että himo naiseen asui hänessä.

Seitsemäntenä kuukautena saapui Aleksandriasta, Bubastesta ja

Saiksesta naisia, jotka ollen jo kauan hedelmättömiä toivoivat

saavansa lapsia pyhän miehen välityksen ja pylvään ihmevoiman

avulla. He kihnasivat kiveä vastaan hedelmättömiä kupeitaan.

Kaikkialla oli silmän kantamattomiin asti vaunuja, kantotuoleja

ja paareja, jotka pysähtyivät, työntyivät, tunkeilivat Jumalan

miehen jalkojen juuressa. Niistä astui esiin sairaita, jotka olivat

kauhistavia nähdä. Äidit ojensivat Paphnutiukselle poikiaan,

joiden jäsenet olivat vääntyneet, silmät pullistuneet ulos, suu

vaahdossa ja ääni käheä. Ja hän laski kätensä heidän päälleen.

Sokeat lähestyivät ojennetuin käsivarsin ja kohottivat umpimähkään

häntä kohti kahden verisen reiän lävistämät kasvonsa. Halvaantuneet

toivat hänen nähtäviinsä raskaan liikkumattomuutensa, jäseniensä

kuolettavan laihuuden ja inhoittavan typpeyden, ontuvat osoittivat

hänelle lynkkäjalkaansa, syöpääpotevaiset repivät auki rintansa

ja paljastivat hänelle tuon näkymättömän korppikotkan raateleman

povensa. Vesitautiset naiset antoivat laskea itsensä maahan,

ja näytti siltä kuin olisi purettu kuormasta viinileilejä. Hän

siunasi heitä. Elefanttitaudin saastuttamat nubialaiset lähestyivät

painavin askelin ja katsoivat häneen elottomin kasvoin, mutta silmät

kyynelissä. Hän teki heidän ylitseen ristinmerkin. Hänen luokseen

tuotiin myös kantovuoteella Aphroditopoliksesta eräs nuori tyttö,

joka verisyöksyn jälkeen nukkui jo kolmatta päivää. Hän oli niinkuin

vahakuva ja hänen vanhempansa, jotka luulivat häntä kuolleeksi,

olivat panneet palmunoksan hänen rinnalleen. Paphnutius rukoili

Jumalaa, ja tyttö kohotti päänsä ja avasi silmänsä.

Kun kansa kaikkialla puhui pyhimyksen tekemistä ihmetöistä, niin

syöksyivät hänen luokseen myöskin lukemattomissa laumoissa kaikista

Egyptin osista ne onnettomat, joilla oli se taudinlaji, jota

kreikkalaiset nimittävät jumalalliseksi sairaudeksi. Heti kun he

näkivät pylvään, saivat he hermokohtauksensa, he vyöryttelivät

itseään maassa, kimmahtivat pystyyn ja lysähtivät taas maahan

käppyrään.

Ja kuuluu vieläkin uskomattomammalta, että muutkin läsnäolijat saivat

saman ankaran hulluuden puuskan, ja he jäljittelivät kaatuvatautisten

kiemurtelemisia. Munkit, pyhiinvaeltajat, miehet ja naiset

kiertelivät ja heittelehtivät sikin sokin maassa vääntynein jäsenin,

suu vaahdossa, niellen kahmalokaupalla multaa ja ennustaen tulevaisia

asioita. Ja Paphnutius pylväänsä päässä tunsi myös väristystä

jäsenissään ja hän huusi Jumalan puoleen:

-- Minä olen maailman syntipukki ja otan päälleni kaikki tämän kansan

saastaisuudet ja sentähden, Herra, on ruumiini täynnä pahoja henkiä.

Joka kerta kun joku sairas meni pois parantuneena, tervehtivät

läsnäolijat häntä hyvähuudoilla ja kantoivat häntä riemusaatossa

alati toistaen:

-- Olemme löytäneet uuden Siloen lähteen.

Jo riippui sadottain kainalosauvoja ihmeitä tekevän pylvään kyljessä.

Kiitolliset naiset ripustivat siihen seppeleitä ja omistuskuvia.

Kreikkalaiset kaivertivat siihen kekseliäitä distikoneja. Ja kun

lisäksi vielä jokainen pyhiinvaeltaja piirsi siihen nimensä, niin

oli kivi piankin miehen korkeudelle asti kokonaan latinalaisten,

kreikkalaisten, koptilaisten, puunilaisten, hebrealaisten,

syrialaisten ja salatieteellisten kirjainmerkkien peitossa.

Pääsiäisjuhlien aikaan oli kansantulva tähän ihmepaikkaan sellainen,

että vanhat ihmiset uskoivat pakanallisten mysteerioiden ajan

palanneen. Siinä viihtyivät vieretysten egyptiläisten kirjava hame,

arabialaisten burnus, nubialaisten valkoinen vyöliina, kreikkalaisten

lyhkäinen viitta, roomalaisten pitkälaskoksinen tooga, barbaarin

sotalakki ja punaiset housut ja kurtisaanien kullalla kirjaillut

tunikat. Hunnutettuja naisia kulki ohitse aasilla ja heidän

edellään kulkevat mustat eunukit raivasivat heille tietä kepin

sivalluksilla. Ilveilijät olivat levittäneet mattonsa maahan ja

tekivät temppujaan ja hyppyjään tarkkaavaiselle katsojajoukolle.

Käärmeiden lumoojat kerivät vyyhdelle jännitetyin käsivarsin eläviä

vyönauhojaan. Koko tämä ääretön lauma loisteli, välkähteli, tuprutti

pölyä ilmaan, kilisteli, huusi ja riiteli. Eläimiään suomivien

kameelin-ajajien kiroukset, spitaalia parantavia noitakaluja myyväin

kauppiasten huudot, raamatunlauseita messuavien munkkien laulu,

profeetalliseen haltioitumisen tilaan langenneiden naisten nauru,

vanhoja haaremilauluja jankuttavien kerjäläisten luskutus, lampaiden

määkinä, aasien mylvintä, myöhästyneitä matkustajia kutsuvien

merimiesten huudot, kaikki nämä sekavat äänet saivat yhdessä aikaan

korvia särkevän metelin, josta ylinnä kaikui pienten, paljaiden

neekerilasten kimakka kirkuna, jolla he koettivat tarjota kaupaksi

tuoreita taateleita.

Ja kaikki nämä erilaiset olennot olivat keskellä kirkasta päivää

vähällä tukahtua huonoon ja paksuun ilmaan, joka oli kyllästetty

naisten hajuvedellä, neekerien löyhkällä, paistin käryllä ja

kummipalasten katkulla, jota uskovaiset ostivat paimenilta

suitsuttaakseen pyhimykselle.

Kun yö tuli, syttyi joka taholla tulia, soihtuja ja lyhtyjä eikä

näkynyt enää muuta kuin punaisia varjoja ja mustia muotoja. Kokoon

kyyristyneiden kuulijoiden keskessä seisoi eräs vanha mies savuisen

lampun valossa tarinoiden, miten ennen muinoin Bition lumosi oman

sydämensä, riisti sen irti rinnastaan, istutti sen akasiapuuhun

ja muutti sitten itsensäkin puuksi. Hän teki käsillään mahtavia

eleitä, joita hänen varjonsa toisti naurettavissa muunteluissa, ja

ihmettelevä kuulijakunta päästeli vähän väliä ihastuksenhuutoja.

Kapakoissa nukkuivat juomarit leposohvilla ja pyydellen tavan takaa

olutta ja viiniä. Silmät maalattuina ja vatsa paljaana esittivät

tanssijattaret heille vuoroin uskonnollisia, vuoroin irstaita

kuvaelmia. Vähän syrjemmässä pelasivat nuoret miehet arpanoppaa

ja sormipeliä ja vanhukset hapuilivat pimeässä prostitueerattujen

jälkiä. Kaikkien niitten liikehtivien muotojen yläpuolella kohosi

yksinäisenä ja liikkumattomana tuo korkea pylväs lehmänsarvineen,

pää katseli itsekseen pimeässä ja sen päällä valvoi Paphnutius

taivaan ja maan välillä. Äkkiä kohoaa kuu yli Niilin virran ikäänkuin

jumalattaren paljas olkapää. Vuoren kukkulat kimmeltävät öisessä

sini-autereessa ja Paphnutius luulee näkevänsä Thaiksen hipiän

kuultavan virran kalvossa, safiirinsinisessä yökuutamossa.

Täten kuluivat päivät, ja pyhimys istui yhä pylväänsä nenässä.

Kun sadeaika saapui, tunki sade katon halkeamien lomitse liottaen

läpimäräksi hänen ruumiinsa; hänen jäsenensä kangistuivat

liikkumattomiksi. Auringon polttamana, kasteen sierittämänä, hänen

ihonsa halkeili, ja ammottavat haavat puhkeilivat hänen käsivarsiinsa

ja jalkoihinsa. Mutta himo Thaikseen paloi hänessä yhä ja hän huusi:

-- Tämä ei ole vielä kylliksi, kaikkivaltias Jumala! Enemmän

kiusauksia! Enemmän vain saastaisia ajatuksia! Enemmän vain

luonnottomia pyyteitä! Herra, salli koko ihmiskunnan hekuman vieriä

minun lävitseni, jotta minä kaikki sovittaisin! Jos onkin valhetta

se, että tuo Argoksen narttu otti päälleen maailman synnit, niinkuin

olen kuullut eräiden vääryyden julistajain sanovan, niin on tässä

tarussa kuitenkin jonkunlainen salainen totuus, jonka vasta nyt

ymmärrän. Sillä totta on, että kansojen pahattyöt siirtyvät lopulta

pyhimysten sieluihin hukkuakseen sinne niinkuin lähteen silmään. Ja

sentähden onkin oikeamielisten sieluissa paljon enemmän lokaa kuin

koskaan voisi mahtua tavallisen syntisen sieluun. Ja sentähden minä

sinua ylistän ja kunnioitan, minun Jumalani, että olet tehnyt minusta

koko maailman lokaviemärin.

Mutta eräänä päivänä levisi pyhässä kaupungissa tärkeä huhu, jonka

hälinä ylti yksin askeetinkin korviin. Eräs hyvin korkea-arvoinen

henkilö, maan kuuluisimpia miehiä, Aleksandrian laivaston päällikkö

Lucius Aurelius Cotta on tulossa, hän saapuu, lähestyy!

Uutinen oli tosi. Vanha Cotta, joka oli lähtenyt Niilin kanavoita

ja laivankulkua tarkastamaan, oli jo pitkät ajat tuntenut halua

nähdä pylväspyhimystä ja uutta kaupunkia, jolle oli annettu nimeksi

Stylopolis. Eräänä aamuna huomasivat Stylopoliksen asukkaat koko

rannan olevan purjeiden peitossa. Kullatussa ja purppuralla

verhotussa kaleerivenheessä laivastonsa etunenässä seisoi Cotta. Hän

astui maihin seurassaan sihteeri, joka kantoi hänen muistitaulujaan

ja lääkäri Aristeus, jonka kanssa hän kernaasti keskusteli.

Monilukuinen saattue kulki hänen jäljessään ja koko rannikko välkkyi

virkapukuja ja sotilas-sinellejä. Muutaman askeleen päässä pylväästä

hän pysähtyi, kiinnitti katseensa pylväspyhimykseen ja pyyhkäisi

hikeä otsaltaan toogansa liepeellä. Ollen luonteeltaan tietopirteä

mies hän oli tehnyt moninaisia huomioita pitkillä matkoillaan. Hän

muisteli näkemiään mielellään jälestäpäin ja hautoi päässään aietta

kirjoittaa puunilais-historian valmistuttua myös kirjan niistä

ihmeellisistä asioista, mitä hän oli nähnyt. Hän tuntui olevan hyvin

huvitettu tästä näystä.

-- Onpa tuo ihmeellistä, sanoi hän, hikoillen ja vetäen henkeään.

Ja muistiin pantava seikka on lisäksi se, että tämä mies on

kestivieraani. Niinpä niin, sama munkki tuli viime vuonna luokseni

illallispitoihin ja ryösti senjälkeen erään näyttelijättären.

Ja kääntyen kirjurinsa puoleen:

-- Merkitsepäs tämä muistiin, poikaseni, tauluihin, samoin myös

pylvään mittasuhteet, äläkä unohda kapiteelin muotoa.

Sitten pyyhkien taas otsaansa hän jatkoi:

-- Sangen luotettavat henkilöt ovat minulle vakuuttaneet, että

munkkimme ei ole hetkeksikään astunut alas pylväältään siitä asti,

kun hän vuosi takaperin kiipesi sinne. Aristeus, onko sellainen

mahdollista?

-- Se on mahdollista hullulle ja sairaalle, vastasi Aristeus, ja se

olisi mahdotonta ihmiselle, joka on terve ruumiiltaan ja sielultaan.

Etkö tiedä, Lucius, että joskus ruumiin ja sielun sairaudet antavat

uhreilleen sellaisia kykyjä, joita eivät terveet ihmiset ollenkaan

omista? Ja totta puhuakseni, todellisuudessa ei ole olemassakaan

hyvää tai huonoa terveyttä. On vain olemassa elimien erilaisia

tiloja. Tutkittuani niin kauan sitä, mitä sanotaan sairaudeksi, olen

tullut siihen lopputulokseen, että pidän niitä vain eräinä elämän

välttämättöminä muotoina. On olemassa tauteja, joita ei voi tarkata

ilman ihastusta ja jotka näennäisen epäjärjestyksensä alla kätkevät

syvän sopusointuisuuden, ja esimerkiksi nelipäiväinen kuumetauti

on jotakin hyvin kaunista! Välistä eräät ruumiinvammat vaikuttavat

hengenvoimien äkillisen lisääntymisen. Tunnethan Kreonin. Lapsena

hän oli sammalkieli ja typerä. Mutta kun hän halkaisi kallonsa

pudotessaan alas portailta, tuli hän siksi taitavaksi asianajajaksi,

jonka nyt tunnet. Tällä munkilla on varmaan joissakin salaisissa

elimissä vika. Sitäpaitsi ei hänen elintapansa ole ollenkaan niin

ihmeellinen, kuin miltä sinusta näyttää, Lucius. Muistelepas

esimerkiksi intialaisia gymnosofisteja, jotka saattavat olla

yhtään liikahtamatta, ei ainoastaan vuoden, vaan kaksikymmentä,

kolmekymmentä, neljäkymmentäkin vuotta.

-- Kautta Jupiterin, huudahti Cotta, se on suuri harhateko! Sillä

ihminen on luotu toimintaan ja laiskuus on anteeksiantamaton rikos,

koska se tapahtuu valtion kustannuksella. En ymmärrä oikein, mistä

uskonnosta voisi johtaa tämän turmiota tuottavan tavan. Todennäköistä

on, että se liittyy johonkin aasialaiseen jumalanpalvelukseen. Siihen

aikaan, jolloin olin maaherrana Syriassa, olin tilaisuudessa näkemään

Heran kaupungin pylväsportille pystytettyjä phalluspatsaita. Kaksi

kertaa vuodessa nousee joku mies sellaisen nenään ja viipyy siellä

seitsemän päivää. Ja kansa on siinä luulossa, että tämä mies on

kanssakäymisessä jumalien kanssa ja lepyttää kohtalon suotuisaksi

Syrialle. Tämä tapa oli minusta peräti järjetön, kuitenkaan en tehnyt

mitään hävittääkseni sitä. Sillä minun mielestäni ei virkamiehen

tule hävittää kansantapoja, vaan päinvastoin pitää huolta niiden

noudattamisesta. Hallituksen tehtävä ei ole perustaa uskontoja, sen

velvollisuus on olla mieliksi niille, jotka ovat olemassa ja jotka,

olivat ne sitten hyviä tai huonoja, ovat muodostuneet ajan, paikan ja

rotuhengen vaatimuksista. Jos se ryhtyy niitä vastaan taistelemaan,

osoittautuu se hengeltään vallankumoukselliseksi ja toimenpiteiltään

hirmuvaltaiseksi ja saavuttaa silloin yleisön oikeudenmukaisen

vihan. Ja sitäpaitsi millä muullakaan lailla voisi kohota rahvaan

taikauskojen yläpuolelle kuin ymmärtämällä ja sietämällä niitä.

Aristeus, olen sitä mieltä, että tämä ilmoissa-istuja on jätettävä

paikoilleen avaruuteen vain lintujen häväistyksille alttiiksi.

Pakkokeinot eivät tässä hyödytä mitään, mutta kenties ei ole pahaksi

panna muistiin hänen ajatuksensa ja uskonsa.

Hän veti henkeä, yskäisi, laski kätensä kirjurinsa olalle sanoen:

-- Lapsi, kirjoita muistiin, että eräät kristityt lahkokunnat pitävät

sopivana ryöstää ilonaisia ja elää pylväitten nenissä. Voit lisätä,

että nämä tavat nähtävästi johtuvat siittävän voiman jumalien

palveluksesta. Mutta tätä kohtaahan voimme kysyä häneltä itseltään.

Sitten kohottaen päänsä ylös ja varjostaen kädellä silmiään

sokaisevalta auringonpaisteelta hän korotti äänensä:

-- Hoi, Paphnutius, jos muistat, että olet ollut kestivieraani,

niin vastaa minulle! Mitä sinä teet siellä ylhäällä? Minkätähden

olet sinne kavunnut ja miksi et tule alas? Pidätkö hengessäsi tätä

pylvästä siitosvoiman vertauskuvana?

Paphnutius, joka Cottassa näki epäjumalanpalvelijan, ei suvainnut

vastata. Mutta Flavius, hänen oppilaansa, lähestyi ja sanoi:

-- Korkeasti kunnioitettava Herra, tämä pyhä mies ottaa päälleen

maailman synnit ja parantaa taudit.

-- Jupiterin kautta! siinä kuulet, Aristeus, huudahti Cotta. Pilvissä

keikkuja harjoittaa lääkärin ammattia niinkuin sinäkin. Mitä sanot

niin ylhäisestä ammattiveljestä?

Aristeus pudisti päätään:

-- Mahdollista on, että hän parantaa paremmin kuin minä eräitä

tauteja, sellaisia esimerkiksi kuin kaatuvatauti, jota rahvas

nimittää jumalalliseksi sairaudeksi, vaikka kaikki sairaudet ovat

yhtä suuressa määrin jumalallisia, sillä kaikki tulevat ne jumalilta.

Mutta tämän taudin syy on osaksi kuvittelussa ja täytyyhän sinun

myöntää, Lucius, että tämä jumalattaren pään päällä istuva munkki

vaikuttaa sairaiden mielikuvitukseen paljon voimakkaammin kuin minä

huhmareitteni ja lääkepullojeni yli kumartuneena. On voimia, Lucius,

äärettömän paljon mahtavampia kuin järki ja tiede.

-- Mitkä ne olisivat? kysyi Cotta.

-- Tietämättömyys ja hulluus, vastasi Aristeus.

-- Harvoin olen nähnyt mitään tämän omituisempaa kuin nyt, jatkoi

Cotta, ja minä toivon, että kerran joku etevä kirjailija kertoo

Stylopolis kaupungin perustamishistorian. Mutta harvinaisimmatkaan

näyt eivät saa liiaksi pidättää vakavaa ja toimeliasta miestä.

Menkäämme tarkastamaan kanavia. Hyvästi, hyvä Paphnutius, tai

pikemmin: näkemiin! Jos koskaan vielä astut maan päälle ja palaat

Aleksandriaan, niin älä unohda, minä pyydän, tulla illalliselle

luokseni.

Nämä sanat, jotka läsnäolijatkin kuulivat, kulkivat suusta suuhun,

ja uskovaisten tulkitsemina heittivät ne aivan verrattoman loiston

Paphnutiuksen maineeseen. Hurskaat mielikuvitukset koristivat ja

muuttelivat sanoja ja kerrottiin pian, että pyhimys pylväänsä

korkeuksista oli käännyttänyt laivaston päällikön apostolien ja

Nikean kirkkoisien uskoon. Uskovaiset antoivat Aurelius Cottan

viimeisille sanoille kuvaannollisen merkityksen; heidän suussaan

se illallinen, jolle tämä henkilö oli pyytänyt askeettia, muuttui

pyhäksi ehtoolliseksi, henkiseksi rakkauden-ateriaksi, taivaalliseksi

juhlaksi. Kertomusta tästä kohtauksesta koristettiin ihmeellisillä

lisäkuvauksilla, joihin ne, jotka niitä keksivät, itse ensimäiseksi

uskoivat. Kerrottiin, että sinä hetkenä, jolloin Cotta pitkän

väittelyn jälkeen vihdoin oli tunnustanut totuuden, oli enkeli

taivaasta tullut ja pyyhkinyt hien hänen otsaltaan. Lisäksi

tiedettiin vielä, että laivaston päällikön kirjuri ja lääkäri olivat

seuranneet häntä kääntymyksen tielle. Ja kun ihmetyö oli yleisesti

tunnettu tosiseikka, niin liittivät Lybian pääkirkkojen diakonit

sen oikeaperäisiin todistuskappaleihin. Silloin voi liioittelematta

sanoa, että koko maailma tahtoi nähdä Paphnutiusta ja että sekä

Länsi- että Itämailla kaikki kristityt käänsivät häntä kohden

häikäistyneet silmänsä. Italian kuuluisimmat kaupungit lähettivät

hänen luokseen lähettiläänsä ja Rooman Cesar, jumalainen Constans,

joka kannatti kristillistä oikeaoppisuutta, kirjoitti hänelle

kirjeen, jonka legaatit hänelle ojensivat suurella juhlallisuudella.

Mutta eräänä yönä, kun hänen jalkojensa juurelle puhjennut kaupunki

vielä nukkui kastehunnussaan, kuuli hän äänen, joka sanoi:

-- Paphnutius, sinä olet kuuluisa tekojesi kautta ja mahtava sanasi

voimasta. Jumala on tehnyt sinut kunniansa julistajaksi. Hän on

valinnut sinut tekemään ihmetöitä, parantamaan sairaita, kääntämään

pakanoita, valaisemaan syntisiä sieluja, hävittämään maan päältä

areiolaiset ja vahvistamaan Kirkon rauhan.

Paphnutius vastasi:

-- Tapahtukoon Jumalan tahto!

Ääni jatkoi:

-- Nouse Paphnutius, mene etsimään palatsistaan jumalatonta

Constantiusta, joka sensijaan, että seuraisi veljensä Constansin

viisautta, suosii Ariuksen ja Markuksen harhaoppia. Mene! Ja

rautaportit avautuvat sinulle ja sinun sandaaliesi askeleet

kajahtavat basilikojen kultalattioilla ja Cesarin valtaistuimen

edessä ja sinun peljättävä äänesi on kääntävä Constantinuksen pojan

sydämen. Ja sinä olet hallitseva rauhoitettua ja mahtavaa Kirkkoa.

Ja samoin kuin sielu johtaa ruumista, on Kirkko johtava valtakuntaa.

Sinun paikkasi on senaattorien, kreivien ja patrisien yläpuolella.

Sinä olet lopettava kansan nälänhädän ja barbaarin rohkeuden. Ja

vanha Cotta saadessaan tietää, että sinä olet hallituksen ensimäinen,

on pyytävä kunniaa saada pestä sinun jalkasi. Ja kuoltuasi viedään

sinun munkinkaapusi Aleksandrian patriarkoille ja tuo kunniassa

harmennut, suuri Athanasius on suuteleva sitä niinkuin pyhimyksen

jäännöstä. Lähde!

Paphnutius vastasi:

-- Tapahtukoon Herran tahto!

Ja ponnistautuen seisaalleen hän valmistautui laskeutumaan alas.

Mutta ääni, arvaten hänen aikeensa, sanoi hänelle:

-- Mutta älä suinkaan laskeudu alas tuota porraspuuta myöten. Se

olisi tuiki tavallisen ihmisen teko ja suurten ominaisuuksiesi

halveksumista. Arvioi korkeammaksi voimasi, enkelinkaltainen

Paphnutius. Sinunlaisesi suuren pyhimyksen on lennettävä ilmassa.

Hyppää alas, enkelit kannattavat sinua. Hyppää siis!

Paphnutius vastasi:

-- Tapahtukoon Jumalan tahto niin maassa kuin taivaassa.

Heilutellen pitkiä käsivarsiaan, jotka olivat ojolla niinkuin suuren,

sairaan linnun kynityt siivet, hän oli juuri hyppäämäisillään, kun

yhtäkkiä iljettävä naurunräkätys tunki hänen korviinsa.

Kauhistuneena hän kysyi:

-- Kuka noin nauraa?

-- Ha-ha-ha, luskutti ääni, olemme vasta ystävyytemme alkupäässä,

vielä olet kerran tekevä lähempää tuttavuutta kanssani. Rakkahin,

minä se olen, joka olen nostattanut sinut tänne, ja täytyypä minun

suoda sinulle täysi tunnustus siitä kuuliaisuudesta, millä olet

toivomukseni täyttänyt, Paphnutius. Minä olen tyytyväinen sinuun!

Pelon tukahduttamalla äänellä Paphnutius sammalsi:

-- Väisty, väisty! Minä tunnen sinut: sinä olet sama, joka veit

Jesuksen temppelin harjalle ja näytit hänelle kaikki maailman

valtakunnat.

Hän putosi puolipyörtyneenä kivelleen takaisin.

-- Kuinka en tuntenut häntä ennemmin? ajatteli hän. Olen

viheliäisempi kuin kaikki ne sokeat, kuurot, halvatut, jotka ovat

panneet toivonsa minuun, sillä siihen määrin olen kadottanut kaiken

kyvyn käsittää yliluonnollisia asioita, olen turmeltuneempi kuin nuo

mielipuolet, jotka syövät multaa ja lähentelevät ruumiita, sillä en

erota enää helvetin huutoja taivaan äänestä. Olen kadottanut sen

ensimäisen arvostelukyvyn, joka on yksin vastasyntyneelläkin, kun

se itkee, jos se vieroitetaan imettäjänsä rinnalta, ja koiralla,

joka vainuaa herransa jäljet, kasvilla, joka vaistomaisesti

kumartuu aurinkoa kohti. Minä olen perkeleitten leikkikalu. Siis

se on Saatana, joka minut on johdattanut tänne. Kun hän hinasi

minut tälle harjalle, niin nousivat kanssani rinnan myös hekuma

ja ylpeys. Kiusausteni suuruus ei minua kauhistuta. Antonius

kärsi vuorellaan yhtä suuria. Ja tahdon kyllä että niiden säilät

pistävät puhki lihani enkelien katseitten alla. Olen aivan ruvennut

rakastamaan kärsimyksiäni. Mutta Jumala vaikenee ja hänen vaitiolonsa

kummastuttaa minua. Hän jättää minut, jolla ei ollut muuta kuin hän;

hän jättää minut yksin poissaolonsa kauhistavaan autiuteen. Hän

pakenee minua. Tahdon rientää hänen jälessään. Tämä kivi polttaa

jalkojani. Pian, pian matkaan, kohti Jumalaa!

Heti tarttui hän tikapuihin, jotka olivat pylvästä vasten pystyssä,

asetti niille jalkansa ja laskeuduttuaan yhden portaan oli hän

aivan eläimen pään tasalla. Se hymyili omituisesti. Silloin hänelle

selveni, että paikka, jota hän oli pitänyt levonsijana, olikin vain

hänen levottomuutensa ja tuomionsa pirullinen välikappale. Hän

laskeutui kiireesti kaikki portaat ja pääsi maahan. Hänen jalkansa

olivat unohtaneet maanpinnan, ne horjuivat. Mutta tuntien yllään

tuon kirotun pylvään varjon pakotti hän ne juoksemaan. Kaikki oli

unessa vielä. Kenenkään näkemättä kulki hän poikki suuren torin,

jota reunustivat kapakat, hotellit ja karavaani-majatalot, siitä hän

syöksähti pienelle kujalle, joka hiljalleen kohosi Libyan kukkuloita

kohti. Eräs koira, joka haukkuen ajoi takaa häntä, luopui hänestä

vasta aro-aavikon laidassa. Ja Paphnutius lähti astumaan asumattoman

seudun halki, jossa ei ollut muuta tietä kuin petoeläinten polkemat

jäljet. Jättäen taakseen vääränrahantekijäin autioituneet majat

jatkoi hän koko yön ja seuraavan päivän epätoivoista pakoonjuoksuaan.

Vihdoin puolikuolleena nälästä, janosta ja väsymyksestä ja tietämättä

ollenkaan, oliko Jumala vielä kaukanakin, keksi hän taivaan rannan

ruskotuksessa uivan äänettömän kaupungin, joka levisi oikealla ja

vasemmalla hänen edessään. Asunnot, jotka olivat pitkän matkan päässä

toisistaan ja toinen toisensa kaltaisia, muistuttivat keskeltä

katkaistuja pyramiideja. Ne olivat hautoja. Niiden ovipaadet olivat

rikkimurretut, holvien pimennoista välkkyi pentujaan ruokkivien

hyenojen ja susien silmiä, ja rosvojen ryöstämät, petojen kalvamat

raadot viruivat kynnyksellä. Kuljettuaan laidasta laitaan tämän

kuolleitten kaupungin vaipui Paphnutius vihdoin voipuneena erään

haudan eteen, joka oli vähän syrjässä, palmupuiden varjostaman

lähteen juurella. Tämä hauta oli erittäin kauniisti koristeltu ja

kun ei siinä enää ollut ovea, saattoi ulkoapäin nähdä maalatun

sisäkammion, jossa nyt käärmeet pesivät.

-- Tuossa, huokasi hän, on minun valiopaikkani, minun katumukseni ja

sovitusuhrini tabernaakkeli.

Hän vetäytyi sinne sisälle, karkoitti jalallaan pois matelijat ja

makasi polvillaan lattialla rukouksessa kahdeksantoista tuntia,

jonka ajan kuluttua, hän meni ammentamaan lähteestä vettä kämmenensä

kourulla. Sitten poimi hän taateleita sekä muutamia lotuksen varsia,

joiden jyviä hän pureskeli. Tuumien että tämänlaatuinen elämäntapa

oli hyvä otti hän sen säännökseen. Aamusta iltaan ei hän nostanut

otsaansa kivilaatalta.

Mutta eräänä päivänä, kun hän näin siinä makasi polvillaan, kuuli hän

äänen, joka sanoi:

-- Katsele näitä kuvia tullaksesi viisaaksi.

Silloin hän kohotti päänsä ja näki huoneen seinillä maalauksia,

jotka esittivät iloisia ja arkipäiväisiä elämäntapahtumia. Se oli

hyvin vanhaa ja ihmeteltävän tarkkaa työtä. Siinä saattoi nähdä

miten kokit puhalsivat tuleen, niin että posket pullistuivat, toiset

kynivät hanhia tai keittivät kattiloissa lampaan neljänneksiä.

Kauempana metsästäjä kantoi olallaan nuolien lävistämää kaurista.

Tuolla joukko talonpoikia askaroitsi kylväen, leikaten ja korjaten

eloa. Toisessa paikassa taas naiset tanssivat viulujen, huilujen ja

harpun säestyksellä. Eräs nuori tyttö soitti teorbia. Lotuskukka

kimmelsi hänen mustissa, taidokkaasti palmikoiduissa hiuksissaan.

Hänen läpihohtoinen pukunsa näytti hänen ruumiinsa puhtaat muodot.

Hänen rintansa ja suunsa olivat kuin kukkasten nuput. Hänen suloinen

silmänsä osui suoraan katsojaan, mutta muuten näkyi kasvoista vain

äärikuva. Ja tämä olento oli vallan viehkeä. Katseltuaan hetken

painoi Paphnutius alas silmänsä ja vastasi äänelle:

-- Miksi käsket minun katsella näitä kuvia? Epäilemättä ne esittävät

sen epäjumalanpalvelijan maanpäällisiä päiviä, jonka ruumis lepää

tässä jalkojeni alla, lähteen pohjalla, mustassa basaltti-arkussa.

Ne kertovat kuolleen miehen elämästä ja ovat kirkkaista väreistään

huolimatta vain enään varjon varjoja. Kuolleen miehen elämää! Oi

turhuutta!

-- Hän on kuollut, mutta hän on elänyt, vastasi ääni ja sinä, sinä

olet kuoleva, ilman että olet elänyt.

Tästä päivästä lähtien ei Paphnutiuksella ollut enää hetkenkään

rauhaa. Ääni puhui hänelle lakkaamatta. Kitaransoittajatar katseli

häntä lakkaamatta pitkien ripsiensä alta. Ja hän puhui taas

vuorostaan:

-- Katso: minä olen salaperäinen ja kaunis. Rakasta minua, vuodata

minun syliini rakkaus, joka sinua vaivaa. Mitä hyödyttää pelätä

minua? Et pääse minua pakoon, minä olen nimeltäni naiskauneus. Minne

luulet voivasi paeta minua, sinä mieletön? Sinä näet minun kuvani

kukkien loistossa ja palmupuiden soreudessa, kyyhkysten lennossa,

gasellien hypyissä, purojen poimuttelevassa juoksussa, kuun pehmeässä

hämärässä, ja jos ummistat silmäsi, näet sen omassa itsessäsikin.

Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun se mies, joka nyt nukkuu tässä

mustassa kivivuoteessa käärinliinain sisällä, on puristanut minua

sydäntään vastaan. Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun hän sai

huuliltani viimeisen suudelman, ja hänen unessaan tuntuu yhä vielä

sen suloinen tuoksu. Tunnet minut kyllä, Paphnutius. Kuinka et heti

tuntenut minua? Minä olen eräs Thaiksen lukemattomista hahmoista.

Sinä olet oppinut munkki ja sinulla on jo suuri asioiden tuntemus.

Sinä olet matkustellut ja matkoilla oppii eniten. Useinkin yksi

ulkona vietetty päivä tuo enemmän uutta kuin kymmenen vuotta, jotka

ihminen viettää kotonaan. Ja olet varmasti kuullut kerrottavan, että

Thais ennen muinoin on elänyt Helenan nimisenä. Sataporttisessa

Thebassa eli hän toisen elämän. Ja Theban Thais, se olin minä. Kuinka

et arvannut sitä? Eläissäni otin itselleni valtavan osan maailman

synneistä ja nyt vieläkin varjotilaan vaipuneena voin ottaa omakseni

sinun syntisi, armahin munkki. Miksi hämmästyt? Olihan päivän selvää,

että minne ikinä menisit, löytäisit aina Thaiksen.

Paphnutius löi otsansa kivilattiaan ja kirkaisi kauhusta. Ja joka yö

jätti kitaransoittajatar seinänsä, lähestyi häntä, puhuen kirkkaalla,

raikkaiden tuulahdusten tuudittamalla äänellä. Ja kun pyhä mies yhä

voitti hänen kiusauksensa, sanoi hän hänelle näin:

-- Rakasta minua, antaudu, ystäväni. Niin kauan kuin vastustelet,

olen sinua kiusaava. Et tiedä millainen on kuolleen kärsivällisyys.

Olen odottava, jos niin on tarvis, vaikka siksi kunnes kuolet. Ollen

lumoojatar olen osaava loihtia elottomaan ruumiiseesi hengen, joka

sen herättää uudestaan ja joka ei ole kieltävä minulta enää sitä,

mitä sinulta nyt olen turhaan pyytänyt. Ja ajattele, Paphnutius,

omituista asemaasi silloin, kun autuas sielusi korkealta taivaasta

saa nähdä oman ruumiinsa antautuvan syntiin. Itse Jumalakin, joka

on luvannut antaa sinulle taas tämän ruumiin takaisin viimeisen

tuomion ja ajan kulutuksen jälkeen, on joutuva varmaan sangen pahaan

pulaan. Kuinka voi hän johdattaa taivaalliseen ilosaliin ihmishahmon,

jossa asuu perkele ja jota hallitsee noitanainen? Et ole ajatellut

tätä pulmaa. Ei Jumalakaan kenties. Meidän kesken sanottuna, hän ei

ole erittäin hyväpäinen. Yksinkertainenkin lumoojatar pettää hänet

helposti, ja jos hän ei omistaisi ukkosta ja taivaan vesisyöksyjä,

niin vetäisivät kyläraitin nulikat häntä parrasta. Varma on, että

hänellä ei ole yhtä paljon etuja kuin vanhalla käärmeellä, hänen

vastustajallaan. Hän on suuremmoinen taiteilija. Olen näin kaunis

ainoastaan siksi, että hän on tehnyt minun koristukseni. Hän se on,

joka on opettanut minua palmikoimaan hiukseni ja hoitamaan sormeni

ruusunpunaisiksi ja kynteni agaatin kaltaisiksi. Olet liian halvaksi

arvioinut hänet. Kun asetuit asumaan tähän hautaan, karkoitit

jalallasi pois käärmeet, jotka siellä asuivat, tiedustelematta

olivatko ne kenties hänen perhettään, ja sinä murjosit heidän

munansa. Pelkään, ystävä parkani, että olet hypännyt hulluun

pyttyyn. Olihan sinulle sentään sanottu, että hän oli säveltaiteen

ja rakkauden suosija. Mitä olet tehnytkään? Rikkonut välisi tieteen

ja kauneuden kanssa. Olet kokonaan kurja ja Jahve ei tule avuksesi.

Ei ole ainakaan luultavaa, että hän tulee. Ollen yhtä suuri kuin

kaikkeus, ei hän voi yhtään liikahtaa tilan puutteessa, ja jos hän,

niin mahdotonta kuin se onkin, tekisi pienimmänkin liikkeen, joutuisi

koko luomakunta epäjärjestykseen. Kaunis erakkoni, anna minulle

suudelma.

Paphnutius ei suinkaan ollut tietämätön salataiteiden

ihmeitätekevästä voimasta. Hän ajatteli suurella levottomuudella:

-- Kenties se vainaja, joka on haudattu jalkojeni alle, tietää

mitä on kirjoitettu siihen salaperäiseen kirjaan, joka on kätketty

kuninkaalliseen hautaan täällä lähellä. Tämä kirja antaa kuolleille

voiman pukeutua maanpäälliseen hahmoonsa, niin että he taas voivat

nähdä auringon valon ja naisen hymyilyn.

Hän pelkäsi, että kitaransoittajatar ja kuollut voisivat yhtyä taas

kuten eläissäänkin ja että hän näkisi heidän rakkautensa. Välistä hän

luuli kuulevansa suutelojen keveää maiskutusta.

Kaikki oli hänelle hämärää, ja nyt Jumalan ollessa etäällä pelkäsi

hän ajatuksiaan yhtä paljon kuin tunteitaankin. Eräänä iltana,

jolloin hän tapansa mukaan makasi polvillaan maassa, puhui hänelle

tuntematon ääni:

-- Paphnutius, maan päällä on enemmän kansoja kuin luuletkaan ja

jos näyttäisin sinulle kaikki, mitä minä olen nähnyt, niin kuolisit

kauhusta. On ihmisiä, joilla on keskellä otsaa vain yksi ainoa silmä.

On ihmisiä, joilla on vain yksi jalka ja jotka liikkuvat hyppimällä.

On ihmisiä, jotka muuttavat sukupuolta, ja naisia, jotka puhkeavat

miehiksi. On puu-ihmisiä, jotka työntävät juurensa maahan. Ja on

ihmisiä, joilla ei ole edes päätä ja joiden silmät, nenä ja suu ovat

rinnan kohdalla. Uskotko sinä toden perästä, että Jesus Kristus on

kuollut kaikkien noiden ihmisten hyväksi?

Toisen kerran näki hän näyn. Suuren valoautereen keskessä hän näki

lavean tien, puroja ja puutarhoja. Tietä pitkin karauttivat täyttä

neliä Aristobulos ja Chereas syrialaisten hevosten selässä ja iloisen

ratsastuksen into hehkui molempien nuorukaisten poskilla. Eräässä

pilariholvikossa Kallikrates lausui runoja. Tyytyväinen ylpeys

värähteli hänen äänestään ja loisti hänen silmistään. Puutarhassa

Zenothemis poimi kultaisia omenoita ja hyväili taivaan sinisiipistä

käärmettä. Valkoisiin puettuna ja säkenöivä otsaripa kulmillaan

Hermodorus istui mietteissään pyhän persean alla, joka kantoi

oksillaan kukkien asemesta pieniä puhdaspiirteisiä päitä, kaikki

koristetut niinkuin Egyptin jumalattaret korppikotkin, varpushaukoin

tai kuun välkkyvin sirpein, jota vastoin syrjemmässä lähteen reunalla

Nikias taivaan pallosta tutki tähtien sopusointuista liikuntaa.

Sitten hunnutettu nainen lähestyi munkkia kädessään myrtin oksa. Ja

hän sanoi:

-- Katso, toiset etsivät iankaikkista kauneutta ja johtavat siten

ikuisuuden jo lyhkäiseen elämäänsä. Toiset elävät suuriakaan

ajattelematta. Mutta jo sen vuoksi, että he antautuvat kauniin

luonnon johdettaviksi, he ovat onnellisia ja kauniita, ja pelkällä

elämällään he jo kunnioittavat olioiden ylintä mestaria, sillä

ihminen on kaunis hymni Jumalalle. Ja kaikista heistä on onni

viatonta ja ilo sallittua. Paphnutius, jos he sentään olisivatkin

oikeassa, mikä tyhmyri silloin olisit?

Ja näky hävisi.

Tällaisissa ruumiin ja sielun kiusauksissa eli Paphnutius

lakkaamatta. Saatana ei sallinut hänelle hetkenkään rauhaa. Haudan

yksinäisyys oli kansoitetumpi kuin suuren kaupungin markkinatori.

Perkeleet päästelivät siellä kauheita naurunrämäköitä ja tuhannet

madot, nilviäiset ja sala-saivertajat hoitelivat ympärillä elämän

jokapäiväisiä toimituksia. Ja kun hän iltaisin meni kaivolle,

tanssivat satyyrit ja satyyrittaret hänen ympärillään houkutellen

häntä mukaansa irstaihin hyppyihinsä. Pahat henget eivät peljänneet

häntä enää. He ahdistivat häntä pilkkapuheilla, sikamaisilla

haukkumasanoilla ja iskuilla. Eräänä päivänä muuan piru, joka oli

vain käsivarren korkuinen, varasti häneltä köyden vyötäisiltä. Hän

ajatteli:

-- Ajatus, minne oletkaan minut johdattanut?

Ja hän päätti ruveta tekemään työtä käsillään hankkiakseen sielulleen

rauhan, jota hän tarvitsi. Lähteen ääressä kasvoi palmujen varjossa

leveä-lehtisiä banaanipuita. Hän leikkasi niistä oksia ja kantoi ne

hautaan. Siellä hän ruhjoi ne kivellä murskaksi eritellen ne sitten

hienoiksi kuiduiksi, niinkuin oli nähnyt köydenpunojain tekevän.

Sillä hän tahtoi tehdä itselleen uuden köyden sen sijaan, jonka

piru oli häneltä varastanut. Tästä paholaiset vähän perettyivät;

he lopettivat metelinsä ja itse kitaransoittajatyttökin luopui

lumoamistempuistaan ja pysyi paikallaan maalatulla seinällä.

Muserrellessaan banaaninvarsia kasvoi taas Paphnutiuksen rohkeus ja

usko.

-- Taivaan avulla, sanoi hän itselleen, olen pitävä kurissa lihani.

Mitä sieluun tulee, niin on se säilyttänyt sentään toivon. Turhaan

pirut ja tuo kirottu nainen koettavat herättää minussa epäilystä

Jumalan olemusta vastaan. Olen vastaava heille apostoli Johanneksen

sanoilla: "Alussa oli sana ja se sana oli Jumala." Siihen minä

vakaasti uskon ja jos se, mitä uskon, on mieletöntä, uskon vielä

lujemmasti. Ja totta puhuakseni, sen pitää ollakin mieletöntä. Muuten

en uskoisi siihen, vaan tietäisin sen. Mutta se, minkä tietää, ei

anna elämää, usko yksin voi pelastaa.

Hän levitti auringonpaisteeseen ja kasteeseen varsista irroitetut

kuidut, ja joka aamu käänsi hän ne estääkseen niitä mätänemästä,

ja hän iloitsi suuresti tuntiessaan itsessään jälleen lapsen

yksinkertaisuuden heräävän. Kun hän oli punonut köytensä, leikkasi

hän kaisloja tehdäkseen niistä mattoja ja koreja. Hautakammio oli nyt

korinpunojan työpajan kaltainen ja Paphnutiuksen oli helppo siirtyä

työstä rukoukseen. Kuitenkaan ei Jumala ollut hänelle leppeä, sillä

eräänä yönä heräsi hän ääneen, joka sai hänet kauhusta kivettymään:

hän oli arvannut sen vainajan ääneksi. Ääni oli nopea ja kutsuva

niinkuin hiljainen huohotus:

-- Helena, Helena, tule kylpemään kanssani pian, pian!

Ja nainen, jonka huulet hipoivat munkin korvaa, vastasi:

-- Ystävä, en voi nousta: mies makaa minun päälläni.

Äkkiä Paphnutius huomasi, että hänen poskensa lepäsi naisen povella.

Hän tunsi kitaransoittajattaren, joka puoleksi vapautuen hänen

painostaan kohotti rintaansa. Mutta silloin hän epätoivon vimmalla

pusersi syliinsä tämän lämpimän, sulotuoksuisen, kukoistavan ruumiin

ja kadotuksen himon palaessa hänen veressään hän huusi:

-- Jää luokseni, jää, minun taivaani!

Mutta nainen oli jo seisaallaan kynnyksellä. Hän nauroi ja kuun

säteet hopeoivat hänen hymyään.

-- Miksi jäisin? hän sanoi. Varjon varjo jo riittää rakastajalle,

jolla on noin vilkas mielikuvitus. Sitä paitsi olethan jo tehnyt

syntiä. Mitä tahdot vielä?

Paphnutius itki yön pimeydessä ja kun aurinko nousi, työntyi hänen

rinnastaan esille rukous, liikuttavampi kuin valituksen huokaus:

-- Jesus, minun Jesukseni, miksi minut hylkäät? Sinä näet vaaran,

joka minua uhkaa. Tule minun avukseni, lempeä Vapahtaja. Koska sinun

isäsi ei enää rakasta minua, kosk'ei hän enää kuule minua, niin

tiedä, ettei minulla ole enää muuta kuin sinä. Hänen ja minun välini

ovat mahdottomat, en voi häntä ymmärtää eikä hän sääli tuskaani.

Mutta sinä, sinä olet vaimosta syntynyt ja siksi panen toivoni

sinuun. Muista, että olet ollut ihminen. Minä rukoilen ja huudan

sinua, en siksi, että olet Jumala Jumalasta syntynyt, valo valosta,

oikea Jumala oikeasta Jumalasta kotoisin, vaan siksi, että elit

köyhänä ja heikkona tämän saman maan päällä, jossa minä nyt kärsin,

siksi että Saatana tahtoi kiusata lihaasi, siksi että kuolemantuskien

kylmä hiki nousi sinunkin otsallesi. Sinun inhimillisyyttäsi minä

rukoilen, minun Jesukseni, minun veljeni Jesus!

Kun hän näin oli rukoillut väännellen käsiään tuskasta, vyörähti

kammottava naurunremahdus haudan seinillä ja sama ääni, joka oli

kuulunut pylvään harjalle sanoi ilvehtien:

-- Se oli todellakin Markus Vääräuskoisen messun arvoinen puhe.

Paphnutius on areiolainen. Paphnutius on areiolainen!

Kuin salaman satuttamana kaatui munkki tiedottomana kivilattialle.

* * * * *

Kun hän avasi silmänsä, näki hän ympärillään mustiin kaapuihin

puettuja munkkeja, jotka valelivat vedellä hänen ohimoitaan ja

lausuivat manauslukuja. Toiset seisoivat ulkona palmunlehviä käsissä.

-- Kun me kuljimme erämaan poikki, sanoi eräs heistä, niin kuulimme

huutoa tästä haudasta ja astuessamme sisälle, näimme sinut makaavan

tiedottomana lattialla. Varmaankin perkeleet paiskasivat sinut maahan

ja pakenivat meidän lähestyessämme.

Paphnutius kohotti päätään ja kysyi heikolla äänellä:

-- Veljeni, keitä olette? Ja minkätähden on teillä palmunlehviä

käsissänne? Tuletteko kenties minua hautaamaan? Hänelle vastattiin:

-- Veli, etkö sinä tiedä, että isämme Antonius, joka on sadan ja

viiden ajastajan vanha ja on saanut Jumalalta ilmoituksen läheisestä

lopustaan, laskeutuu nyt alas Colzinus-vuorelta, jonne hän oli

maailmaa paennut ja tulee siunaamaan henkensä lukemattomia lapsia.

Palmut käsissä menemme siis vastaanottamaan henkistä isäämme. Mutta

kuinka sinä, veli, et tiedä mitään niin suuresta tapahtumasta? Kuinka

on mahdollista, että enkeli ei ole tuonut sinulle siitä ilmoitusta

tähän hautaan?

-- Voi minua, vastasi Paphnutius, minä en ansaitse sellaista

armon-osoitusta, ja ainoat tässä paikassa käyvät vieraat ovat

perkeleet ja vampyyrit. Rukoilkaa minun puolestani. Minä olen

Paphnutius, Antinoen apotti, viheliäisin kaikista Herran

palvelijoista.

Paphnutiuksen nimen kuullessaan, kaikki leyhyttivät palmun-oksia

sopottaen ylistyslauseita. Ja hän, joka jo oli puhunut, huudahti

ihaillen:

-- Onko mahdollista, että sinä olet se pyhä Paphnutius, joka on

kuuluisa sellaisista töistä, että luullaan hänen vielä vetävän

vertoja itse suurelle Antoniuksellekin! Sinä suuresti kunnioitettava,

sinä olet siis se, joka on kääntänyt Jumalan puoleen kurtisaani

Thaiksen ja jonka vihdoin serafit korjasivat korkealta pylväältä.

Ne, jotka yöllä valvoivat patsaan juurella, näkivät autuaan

ylösnousemuksesi. Enkelien siivet ympäröivät sinut valkealla

utupilvellä ja oikea kätesi laskeutui siunaten ihmis-asuntojen ylle.

Seuraavana päivänä, kun kansa ei enää nähnyt sinua, kohosi kaikkialta

syvät huokaukset pilarin puoleen, jonka kruunu oli poissa. Mutta

Flavius, sinun opetuslapsesi, julisti ihmeen kansalle tiettäväksi

ja otti sinun jälkeesi käsiinsä munkkien johdon. Ainoastaan eräs

vähämielinen mies, nimeltä Paulus, tahtoi panna vastaan yhteistä

tunnetta. Hän vakuutti nähneensä unessa, miten paholaiset sinua

lennättivät. Kansa tahtoi kivittää hänet, ja ihmeeksi on katsottava,

että hän pelasti nahkansa. Minä olen Zozimus, näitten munkkien

apotti, jotka näet polvillaan edessäsi. Samoin kuin he notkistan

minäkin polveni edessäsi, jotta siunaisit isää lapsien mukana.

Sitten voit meille kertoa niistä ihmetöistä, jotka Jumala sinun

välitykselläsi on suvainnut tehdä.

-- Kaukana siitä että Herra olisi osoittanut minulle armoaan,

kuten luulet, sanoi Paphnutius, hän päinvastoin on koetellut minua

hirvittävillä kiusauksilla. Enkelit eivät minua noutaneet. Mutta

pilvipatsas nousi silmäini eteen ja kulki minun edessäni. Olen

elänyt unessa. Ilman Jumalaa on kaikki pelkkää unta. Aleksandrian

matkallani kuulin muutaman tunnin ajan kaikenlaisia puheita ja minä

huomasin, että erehdysten sotajoukko on ääretön. Se ajaa minua takaa

ja paljastetut miekat ympäröivät minua.

Zozimus vastasi.

-- Arvoisa isä, ota huomioon, että pyhät miehet ja etenkin pyhät

erakot ovat aina saaneet kestää hirmuisia koettelemuksia. Jos eivät

serafien käsivarret kantaneetkaan sinua taivaaseen, niin on sentään

varma, että Herra on suonut tämän armon sinun kuvallesi, koska

Flavius, munkit ja kansa ovat ylösnousemuksesi todistajia.

Kuitenkin päätti Paphnutius lähteä vastaanottamaan Antoniuksen

siunausta.

-- Veli Zozimus, sanoi hän, anna minulle yksi noista palmunlehvistä

ja menkäämme isämme eteen.

-- Menkäämme, vastasi Zozimus, sotainen järjestys sopii munkeille,

jotka ovat juuri etupäässä sotilaita. Sinä ja minä, jotka olemme

apotteja, marssimme etunenässä. Ja nuo muut saavat seurata laulaen

psalmeja.

He lähtivät matkaan ja Paphnutius sanoi: -- Jumala on yksi, sillä

hän on totuus, joka on yksi. Maailma on moninainen, sentähden että

se on erhettä. Kaikista luonnon näytelmistä on käännyttävä pois,

yksin näennäisesti viattomimmistakin. Niiden moninainen kirjavuus,

joka tekee ne viehättäviksi, on merkki siitä, että ne ovat pahoja.

Sentähden en voi nähdä edes papyrus-kaislikkoa uinuvan lammen

rannalla, ilman että sieluni tulee murheelliseksi. Kaikki, minkä

aistit voivat havaita, on inhoittavaa. Pienin hiekkajyvänen uhkaa

vaaroilla. Jokainen kappale on meille kiusaus. Ja naisessa on kaikki

kiusaukset, mitä voi olla keveässä ilmassa, kukkivassa maassa ja

kirkkaiden vesien silmissä. Onnellinen se, jonka sielu on suljettu

astia! Onnellinen se, joka voi tehdä itsensä mykäksi, kuuroksi ja

sokeaksi ja joka ei ymmärrä mitään maailmasta voidakseen ymmärtää

Jumalan!

Mietittyään näitä sanoja vastasi Zozimus seuraavasti:

-- Arvoisa isä, on soveliasta, että minäkin tunnustan sinulle

syntini, koska sinäkin olet näyttänyt minulle sielusi. Siten me

ripitämme itsemme toisillemme apostolisen tavan mukaan. Ennenkuin

minusta tuli munkki, vietin maailmassa kauhistavaista elämää.

Madauran kaupungissa, joka on kuuluisa ilonaisistaan, hain

kaikenlaatuista rakkautta. Joka yö aterioitsin nuorten irstailijoiden

ja huilunsoittajattarien parissa ja vein sitten kotiini heistä sen,

joka oli minua eniten miellyttänyt. Sellaisen pyhän miehen kuin

sinä olet on mahdotonta kuvitella, mihin saakka nautinnonhimon

raivo saattoi viedä minut. Sanonpa vain sen, että se ei säästänyt

edes naituja vaimoja eikä nunnia, vaan purkautui aviorikkomuksiin

ja pyhäinhäväistyksiin. Kiihotin viinillä aistieni pyyteitä ja

minut mainittiin, syystä kyllä, Madauran suurimmaksi juomariksi.

Kuitenkin olin minä kristitty ja säilytin erehdyksissänikin

uskon ristiinnaulittuun Jesukseen. Olin jo hukannut omaisuuteni

irstailuissa ja köyhyys odotti ovella, kun näin voimakkaimman

iloveikkoni äkkiä kuihtuvan pois hirmuisen taudin kalvamana. Hänen

polvensa eivät enää kantaneet häntä, hänen vapisevat kätensä

kieltäytyivät häntä palvelemasta, hänen lasittuneet silmänsä

painuivat umpeen. Ja hän sai kurkustaan esille ainoastaan kamalia

mölähdyksiä. Hänen henkensä rampautui vielä enemmän kuin ruumis ja

nukkui tylsään uneen. Sillä kurittaakseen häntä siitä, että hän oli

elänyt kuin eläin, oli Jumala muuttanut hänet eläimeksi. Omaisuuteni

kadottaminen oli jo herättänyt minussa terveellisiä mietteitä, mutta

ystäväni esimerkki oli vielä kallisarvoisempi. Se teki sellaisen

vaikutuksen sydämeeni, että jätin maailman ja vetäydyin erämaahan,

jossa jo kaksikymmentä vuotta olen nauttinut häiriytymätöntä rauhaa.

Harjoitan munkkien kera köydenpunojan, arkkitehdin, puusepän ja

kirjurinkin ammatteja, vaikka totta puhuakseni, minulla on sangen

vähän halua kirjoitustyöhön, koska olen luonteeltani toiminnan

enkä ajatuksen mies. Päiväni ovat täynnä iloa ja yöni vailla unia.

Ja minä uskon Herran armon paistavan ylleni, siksi että keskellä

kauhistavimpia syntejäkin aina säilytin toivon.

Kuullessaan nämä sanat kohotti Paphnutius silmänsä taivasta kohden ja

mumisi:

-- Herra, tätä miestä siis, joka on niin monella rikoksella itsensä

tahrannut, tätä avionrikkojaa, pyhäinhäväisijää sinä katsot

lempeydellä ja käännät itsesi pois minusta, joka aina olen pitänyt

käskysi! Kuinka sinun oikeutesi on hämärä, oi minun Jumalani, ja

kuinka sinun tiesi ovat tutkimattomat!

Zozimus levitti käsivartensa:

-- Katso, arvoisa isä: miten taivaanranta joka puolella mustottaa,

niinkuin muurahaislaumoja vaeltaa ihmisiä. Ne ovat veljemme, jotka

tulevat kuten mekin Antoniuksen eteen.

Kun he saapuivat kokouspaikalle, kohtasi heidän silmiään valtava

näky. Munkkien armeija muodosti kolmessa rivissä seisten äärettömän

puoliympyrän. Ensimäisessä rivissä seisoivat erämaan vanhimmat

paimensauva kädessä, ja heidän partansa ulottui maahan saakka.

Apotti Ephremin ja Serapionin johtamat munkkikunnat ja kaikki Niilin

luostariveljet muodostivat toisen rivin. Heidän takanansa seisoivat

vihdoin kaukaisilta kallioiltaan saapuneet askeetit. Toisien mustia

ja kuivuneita ruumiita peittivät kurjat repaleet, toisilla oli pukuna

köynnöskasvien varsilla yhteennidottuja kaisloja. Useimmat olivat

alasti, mutta Jumala oli verhonnut heidät karvaisella villalla, joka

oli paksua kuin lammasten turkki. He kantoivat kaikki kädessään

viheriäisiä palmunoksia ja muodostivat ikäänkuin smaragdisen

taivaankaaren, jota saattoi verrata valittujen kuoroon, Jumalan

kaupungin elävään muuriin.

Kokoontuneiden joukossa vallitsi niin täydellinen järjestys,

että Paphnutius vaivatta löysi munkit, jotka kuuluivat hänen

yliherruutensa alle. Hän asettui heidän viereensä, varovaisuuden

vuoksi ensin verhottuaan kasvonsa kaapupussillaan pysyäkseen

tuntemattomana ja ollakseen häiritsemättä heidän hurskasta

odotustaan. Äkkiä nousi äänekäs meteli.

-- Pyhimys! huudettiin joka taholta. Pyhimys, tuolla on se suuri

pyhimys, tuolla on hän, jota ei helvetti ole voinut voittaa, Jumalan

valittu! Isämme Antonius!

Sitten syntyi suuri hiljaisuus ja kaikkien otsat painuivat hiekkaan.

Vuoren harjalta äärettömän erämaan keskeltä näkyi Antonius astuvan

alas rakkaimpien opetuslastensa Makariuksen ja Amathaksen tukemana.

Hän kulki hitain askelin, mutta hänen vartensa oli vielä pysty ja

hänen hahmonsa todisti, että hänen yli-inhimillinen voimansa ei vielä

ollut aivan lopussa. Hänen valkea partansa valui tuuheana hänen

leveälle rinnalleen ja hänen paljas päälakensa säteili valoa niinkuin

Moseksen otsa. Hänen silmissään oli kotkan katse. Mutta lapsen hymy

leikki hänen pyöreillä poskillaan. Siunatakseen kansaa hän kohotti

ilmaan käsivartensa, joita kokonaisen vuosisadan kestänyt äärettömän

työn paljous painosti ja vielä viimeinen kajastus menneistä voiman

päivistä väreili hänen äänessään, kun hän sen korotti näihin

rakkauden sanoihin:

-- Kuinka sinun majasi ovat ihanat, oi Jakob! Kuinka sinun

asuinsijasi ovat suloiset, oi Israel!

Heti kajahti vastaan elävän muurin valleilta sulosointuisena ukkosen

jyrinänä psalmi: _Autuas on se, joka Herraa pelkää!_

Sillä aikaa Antonius, Makariuksen ja Amathakson saattamana, kulki

vanhimpien, anakoreettien ja zenobiittien rivien ohitse. Tämä henkien

näkijä, joka oli nähnyt taivaan ja helvetin, tämä erakko, joka vuoren

onkalosta oli hallinnut koko kristittyä Kirkkoa, tämä pyhimys,

joka oli pysynyt marttyyri-uskossaan pahimpien vainojen aikana,

tämä jumaluusoppinut, joka kaunopuheisuudellaan oli musertanut

harhaoppisuuden, puheli nyt lempeästi jokaiselle lapsistaan ja jätti

heille isälliset jäähyväiset ennen autuasta kuolemaansa, jonka

rakastava Jumala oli hänelle vihdoin armossaan luvannut.

Hän sanoi apotti Ephremille ja Serapionille:

-- Te johdatte lukuisia sotajoukkoja ja olette molemmat

taitavia sotapäälliköitä. Niinpä teidät taivaassa myös puetaan

kultavarustuksiin ja arkkienkeli Mikael on antava teille Kiliarkin

arvon sotajoukossaan.

Huomatessaan Palemon-vanhuksen, syleili hän häntä ja sanoi:

-- Tämä on lempein ja parhain minun lapsistani. Hänen sielunsa

levittää ympärilleen tuoksua, joka on yhtä makea kuin ne hernekukat,

joita hän joka vuosi kylvää.

Ja apotti Zozimukselle puhui hän näin:

-- Et ole epäillyt taivaallista hyvyyttä, sen tähden on Herran

rauha sinun päälläsi. Hyveitten lilja on puhjennut kukoistukseen

turmeluksesi tunkiolta.

Kaikille lausui hän ikipäteviä viisauden sanoja.

Vanhimmille hän sanoi:

-- Apostoli on nähnyt Jumalan valtaistuimen ympärillä

kaksikymmentäneljä vanhusta, jotka istuvat valkoisissa vaatteissa ja

kruunu päässä.

Ja nuorille:

-- Olkaa iloisia; jättäkää surullisuus tämän maailman onnellisille.

Täten hän kulkien pitkin uskollisten poikainsa armeijarintamaa

kylvi kehoituksia. Paphnutius, nähdessään hänen lähestyvän, lankesi

polvilleen pelon ja toivon raatelemana.

-- Minun isäni, minun isäni, huusi hän tuskissaan, minun isäni!

Tule minun avukseni, sillä olen kadotuksen partaalla. Olen antanut

Jumalalle Thaiksen sielun, olen asunut pylvään päässä ja haudan

kolossa. Minun otsani, joka lakkaamatta on maata matanut, on tullut

käsnäiseksi kuin kameelin polvi. Ja kuitenkin on Jumala luopunut

minusta. Siunaa minua, isäni, ja minä olen pelastettu, viittaa

iisoppisauvallasi, ja minä olen puhdas ja valkoinen niinkuin lumi.

Antonius ei vastannut. Hän upotti vain Antinoen munkkiparveen

katseensa, jonka läpitunkevaa luistoa ei kenkään kestänyt. Vihdoin

pysähtyivät hänen silmänsä Paulukseen, joka myös kutsuttiin

Yksinkertaiseksi, hän katsoi häneen kauan, sitten antoi hän hänelle

merkin lähestyä. Kun kaikki hämmästelivät sitä, että pyhimys näin

kääntyi puhuttelemaan mielipuolta, sanoi Antonius:

-- Jumala on antanut tälle enemmän armoa kuin kenellekään teistä.

Nosta silmäsi ylös, poikani Paulus, ja sano mitä näet taivaassa

tapahtuvan.

Paulus Yksinkertainen kohotti silmänsä, hänen kasvonsa säteilivät ja

hänen kielensä paulat irroittuivat.

-- Minä näen, sanoi hän, taivaassa purppuralla ja kullalla koristetun

vuoteen. Ympärillä kolme neitsyttä pitää valpasta vahtia, ettei

sitä kukaan muu sielu saa lähestyä kuin se valittu, jolle vuode on

määrätty.

Luullen, että tämä vuode oli hänen autuutensa vertauskuva, Paphnutius

jo alkoi ylistää Jumalaa. Mutta Antonius antoi hänelle merkin vaieta

ja kuunnella Yksinkertaista, joka haltioituneena sopotti:

-- Nuo kolme neitsyttä puhuvat minulle, he sanovat minulle: "Pyhä

nainen on jättämäisillään maailman. Thais Aleksandrialainen kuolee.

Ja me olemme valmistaneet hänen kunniakseen tämän leposijan, sillä me

olemme hänen hyveensä: 'Usko, Pelko ja Rakkaus'."

Antonius kysyi:

-- Armas lapsi, mitä sinä vielä näet?

Paulus kuletti katseensa turhaan zenithistä nadiriin ja lännestä

itään, kunnes yhtäkkiä hänen silmänsä kohtasivat Antinoen apotin.

Pyhä kauhistus kalvensi hänen kasvonsa ja hänen silmänsä syöksivät

näkymättömiä salamoita.

-- Minä näen, mutisi hän, kolme perkelettä, jotka jo iloisina

lähestyvät kaapatakseen tuon miehen. He ovat näöltään niinkuin torni,

nainen ja noita. Kaikissa kolmessa näkyy poltinraudalla painettu

nimi; ensimäisellä se on otsassa, toisella vatsassa, kolmannella

rinnassa, ja ne nimet ovat: Ylpeys, Irstaus ja Epäilys. Minä olen

nähnyt.

Näin puhuttuaan Paulus taas harhailevin katsein ja huuli lerpallaan

palasi entiseen yksinkertaisuuteensa.

Ja kun Antinoen munkit katsoivat levottomina Antoniukseen, sanoi

pyhimys ainoastaan nämä sanat:

-- Jumala on ilmoittanut oikean tuomionsa. Meidän tulee ylistää häntä

ja vaieta.

Hän meni eteenpäin siunaten kaikkia mennessään. Taivaan rannalle

painuva aurinko ympäröi hänet sädekehällä ja hänen varjonsa, jolle

taivas armossaan antoi yliluonnollisen pituuden, jäi hänen jälkeensä

niinkuin loputon matto merkiksi siitä pitkästä muistosta, jonka tämä

suuri pyhimys oli jättävä itsestään ihmisille.

Seisten paikallaan muserrettuna Paphnutius ei nähnyt, ei kuullut

enään mitään. Nämä ainoat sanat kaikuivat vain hänen korvissaan:

"Thais kuolee!" Sellainen ajatus ei ollut koskaan edes juolahtanut

hänen mieleensä. Kaksikymmentä vuotta oli hän tuijottanut muumion

päähän ja nyt tuo ajatus, että kuolema sammuttaisi Thaiksen silmien

valon, löi hänen mielensä hämmästyksellä ja epätoivolla.

"Thais kuolee!" Käsittämätön lause! "Thais kuolee!" Miksi siis on

olemassa aurinko, kukkaset, purot ja koko luomakunta! "Thais kuolee!"

Mitä hyödyttää sitten koko maailma? Äkkiä hän hypähti paikaltaan.

Ah nähdä, nähdä hänet vielä kerran! Hän alkoi juosta. Hän ei

tiennyt, missä hän oli, ei minne hän meni, mutta vaisto johti häntä

erehtymättömällä varmuudella; hän suuntasi kulkunsa suoraan Niiliä

kohti. Lukemattomat purjeveneet liukuivat Niilin tulvavesiä myöten.

Hän hyppäsi erääseen nubialaisten miehittämään laivaan ja heittäytyi

pitkäkseen keulapuoleen. Siinä hän silmät avaruutta syleillen huusi

ääneensä tuskasta ja raivosta:

-- Minä hullu, hullu, kun en ottanut Thaista silloin, kun vielä

olisi ollut aikaa! Minä hullu, joka uskoin, että mailmassa olisi

jotakin muuta kuin hän! Oi mielettömyyttä! Olen ajatellut Jumalaa,

sieluni pelastusta, iankaikkista elämää, ikäänkuin se muka olisi

jonkin arvoista sen jälkeen, kun on nähnyt Thaiksen. Kuinka en heti

huomannut, että yksi ainoa tämän naisen suudelmista sisälsi jo

iankaikkisen autuuden ja että ilman häntä ei elämällä ole mitään

tarkoitusta, vaan on se ainoastaan paha uni! Voi sinua tyhmyriä, sinä

näit hänet ja tavoitit kuitenkin toisen maailman hyvyyttä! Oi sinua

kurjaa, sinä näit hänet ja pelkäsit Jumalaa! Jumala, taivas, mitä se

on? Mitä olisi näillä sinulle tarjottavana, joka olisi edes puoleksi

sen arvoista, mitä hän olisi sinulle antanut? Voi sinua viheliäistä

raukkaa, joka etsit jumalallista hyvyyttä muualta kuin Thaiksen

huulilta! Kenenkä käsi pimittikään silmäsi? Kirottu olkoon hän, joka

sinut silloin sokaisi! Kadotuksen hinnalla olisit sinä voinut ostaa

yhden hetken hänen rakkauttaan, etkä sinä sitä tehnyt! Hän levitti

käsivartensa, joiden hipiä oli kuin silkkiä ja kukkasten tuoksua,

etkä sinä antautunut hänen paljastetun povensa sanomattomalle

lumoukselle. Sinä kuuntelit kateellista ääntä, joka sanoi sinulle:

"Kieltäydy!" Hölmö, hölmö, surkea hölmö! Voi surun suuruutta! Voi

katumuksen katkeruutta, voi epätoivon ylenpalttisuutta, kun ei voi

viedä mukanaan helvettiin edes yhden ainoan unohtumattoman hetken

muiston eikä huutaa Jumalalle: "Polta lihani, kuivaa kaikki suonteni

veri, ruhjo luuni, et kuitenkaan voi ottaa minulta pois sitä muistoa,

joka on henkeni hurmio ja virkistys iankaikkisesta iankaikkiseen!

Thais kuolee! Naurettava jumala, jos sinä tietäisit kuinka vähän minä

pelkään sinun helvettiäsi! Thais kuolee eikä hän ole koskaan oleva

omani, ei koskaan, koskaan!"

Ja venhe vieri eteenpäin vuolaan virran mukana, mutta Paphnutius

makasi päivät pitkään purren pohjalla toistaen itsekseen: Ei

koskaan, koskaan, koskaan! Sitten ajatellessaan sitä, että Thais oli

antautunut muille eikä hänelle ja että hänen rakkautensa laineet

olivat vyöryneet yli maailman, ilman että hän kertaakaan oli saanut

kostuttaa niillä huuliaan, hän hypähti pystyyn hurjana, tuskasta

mielettömänä ulvoen. Hän raateli kynsillään rintaansa ja iski

hampaansa oman käsivartensa lihaan. Ja hän toivoi:

-- Jospa voisin tappaa kaikki ne, joita hän on rakastanut.

Näiden murhien ajatus täytti hänen mielensä ihanalla vimmalla.

Hän kuvitteli, kuinka hän kuristaisi Nikiaan hitaasti, kyllältään

nauttien, katsoen häntä koko ajan silmiin. Sitten hänen raivonsa

äkkiä lauhtui. Hän itki ja nyyhkytti, hän tuli heikoksi ja

hentomieliseksi. Outo hellyys valtasi hänen sielunsa. Hänen teki

mieli heittäytyä lapsuutensa toverin kaulaan ja sanoa hänelle:

"Nikias, minä rakastan sinua sen tähden, että sinä rakastit häntä.

Puhu minulle hänestä! Kerro minulle, mitä hän sinulle sanoi." Ja

niinkuin tulinen rauta raatelivat hänen sydäntään lakkaamatta nämä

sanat: "Thais kuolee!"

Päivän valkeus, yön hopeiset varjot, tähdet, taivaat, huojuvain

puiden latvat, petoeläimet, kotieläimet, tuskanankeat ihmissielut,

ettekö kuule: "Thais kuolee!" Haihtukaa pois valot, tuulet ja

tuoksut! Hävitkää olemattomiin maailman muodot ja ajatukset! "Thais

kuolee!" Hän oli maailman kauneus ja kaikki, mikä häntä lähestyi,

tuli kauniiksi hänen suloutensa heijastuksesta. Tuo vanhus ja

nuo viisaat miehet, jotka Aleksandrian pidoissa istuivat hänen

vierellään, miten he olivatkaan miellyttäviä ja miten heidän puheensa

oli sopusointuista! Hilpeät kuvat leijailivat heidän huulillaan ja

hekuma siivitti heidän ajatuksensa. Ja koska Thaiksen henki varjosti

heidät, niin kaikki, mitä he sanoivat, oli pelkkää rakkautta,

kauneutta ja totuutta. Huumaava jumalattomuus henkevöitti heidän

puheitaan. Inhimillinen äly loisti heidän keveästä keskustelustaan.

Voi, kaikki tämä on enää vain unelmaa! "Thais kuolee!" Oi kuinka

mielelläni kuolisin hänen edestään! Mutta voitko sinä edes kuolla,

sinä kuivettunut itiö, sinä katkeruudessa ja itkemättömissä

kyynelissä kidutettu elämänalku? Kurja epäsikiö, luuletko saavasi

kuoleman nautinnon, sinä, joka et tuntenut elämää? Jos Jumala on

olemassa, niin tuomitkoon hän minut! Sitä toivon, sitä tahdon, sinä

Jumala, jota minä vihaan, kuule minua! Syökse minut kadotukseen.

Pakottaakseni sinut siihen syljen sinua vasten kasvoja. Minun täytyy

saada iankaikkinen helvetti voidakseni purkaa sen iankaikkisen

raivon, joka minut pakahduttaa.

* * * * *

Aamun koittaessa otti Albina vastaan Antinoen apotin luostarinsa

kynnyksellä.

-- Olet tervetullut rauhan majoihimme, kunnioitettava isä, sillä

varmaankin tulet siunaamaan pyhimystä, jonka olet haltuumme uskonut.

Sinä tiedät, että Jumala lempeydessään kutsuu hänet luokseen, ja

kuinka et tietäisi tätä uutista, jonka enkelit ovat kuljettaneet

erämaasta erämaahan. Se on totta: Thais on lähellä autuasta loppuaan.

Hänen työnsä ovat täytetyt ja minä tahdon sinulle muutamin sanoin

kertoa hänen olostaan meidän keskuudessamme. Kun hän lähdettyäsi oli

suljettuna sinun leimallasi merkittyyn kammioon, lähetin hänelle

ravinnon mukana samanlaisen huilun, jota hänen tapaistensa naisten

on tapana soittaa juhlissa. Tein sen sentähden, ettei hän vajoaisi

surumielisyyteen ja että hän ei näyttäisi vähemmän suloutta ja

lahjakkuutta Jumalalle, kuin mitä hän oli näyttänyt ihmisille.

Olin toiminut viisaasti. Thais julisti joka päivä huilullaan

Herran kiitosta ja neitseet, joita tämän näkymättömän huilun

äänet viehättivät, sanoivat: "Me kuulemme taivaallisten lehtojen

satakielen, ristiinnaulitun Jesuksen joutsenenlaulun." Näin suoritti

Thais sovitustyötään, kun kuudenkymmenen päivän perästä, ovi, jonka

olit sinetillä sulkenut, avautui itsestään ja savisinetti murtui,

ilman että mikään ihmiskäsi siihen koski. Tästä merkistä huomasin

minä, että koetus, jonka olit määrännyt hänelle, oli lopussa ja että

Jumala antoi anteeksi huilunsoittajattaren synnit. Siitä alkaen

otti hän osaa tyttärieni elämään työskennellen ja rukoillen samoin

kuin hekin. Hän tuki heitä käytöksensä ja puheensa nöyryydellä ja

seisoi heidän keskellään niinkuin puhtauden patsas. Välistä oli hän

surullinen; mutta nämä pilvet menivät ohitse. Kun näin, että hän oli

kiintynyt Jumalaan uskon, toivon ja rakkauden siteillä, en peljännyt

käyttää hänen taitoaan ja kauneuttaan sisarien mielten ylennykseksi.

Pyysin häntä tulkitsemaan meille Raamatun mukaan voimakkaiden naisten

ja viisaiden neitseitten tekoja. Hän esitti meille Estheriä, Deboraa,

Judithia, Mariaa, Lazaruksen sisarta, ja Mariaa, Jesuksen äitiä.

Minä tiedän kunnioitettava isä, että sinun ankarat mielipiteesi

eivät hyväksy noita näytelmiä. Mutta olisit itse ollut liikutettu,

jos olisit nähnyt hänet noissa hurskaissa kohtauksissa vuodattavan

todellisia kyyneleitä ja ojentavan kätensä taivasta kohden kuin

palmun oksat. Jo kauan aikaa olen johtanut naisia ja tapani on olla

vastustamatta heidän luonnettaan. Kaikki jyvät eivät anna samanlaisia

kukkia. Kaikki sielut eivät pyhity samaa tietä. Täytyy vielä ottaa

huomioon, että Thais antautuu Jumalalle vielä ollessaan kaunis, ja

että sellainen uhraus, ellei se olekaan ainoa laatuaan, on ainakin

hyvin harvinainen... Tämä kauneus, hänen luonnollinen vaatetuksensa,

ei ole häneltä kadonnut, vaikka hän jo on maannut kolme kuukautta

kuumeessa, johon hän nyt kuolee. Kun hän sairautensa aikana on alati

pyytänyt saada nähdä taivasta, annan viedä hänet joka aamu pihalle

kaivon viereen, vanhan viikunapuun alle, jonka varjossa tämän

luostarin abbedissain on tapana pitää kokouksiaan. Sinä tapaat hänet

siellä, kunnioitettava isä, mutta riennä, sillä Jumala kutsuu häntä

ja vielä tänään peittää käärinliina nämä kasvot, jotka Jumala loi

maailman pahennukseksi ja parannukseksi.

Paphnutius seurasi Albinaa aamu-auringon valaisemalle pihalle.

Tiilikatoilla istuivat kyyhkyset niinkuin helmirivit. Vuoteellaan

viikunapuun alla Thais lepäsi aivan valkeana, kädet ristissä.

Hänen vieressään seisoi hunnutettuja naisia, jotka lukivat ääneen

kuolinrukouksia.

-- _Ole minulle armollinen, minun Jumalani, sinun suuren hyvyytesi

tähden, pyyhi pois minun vääryyteni sinun suuren laupeutesi tähden!_

Paphnutius huudahti:

-- Thais!

Hän aukaisi silmäluomensa kääntäen ääntä kohden valkeat silmäteränsä.

Albina antoi merkin hunnutetuille naisille vetäytyä jonkun askeleen

taaksepäin.

-- Thais! toisti munkki.

Hän nosti päätään, heikko henkäys huohotti hänen kelmeiltä huuliltaan:

-- Sinäkö se olet, isäni? Muistatko vielä lähdevettä ja taateleita,

joita yhdessä poimimme? Sinä päivänä, isäni, heräsin rakkauteen...

elämään...

Hän vaikeni antaen päänsä taas vaipua.

Kuolema teki hänessä työtään ja kalmanhiki helmeili hänen otsallaan.

Keskeyttäen juhlallisen hiljaisuuden kyyhkykin päästi valittavan

äänen. Sitten munkin nyyhkytykset sekautuivat neitseitten virteen.

-- _Pese minut saastastani ja puhdista minut synneistäni. Sillä minä

tunnen minun vääryyteni ja minun rikokseni kauhistavat minua._

Äkkiä Thais nousi pystyyn vuoteellaan. Hänen violetti-silmänsä

avautuivat ammolleen ja katse, kädet suunnattuina kaukaisia

kukkuloita kohden, hän sanoi selkeällä, heleällä äänellä:

-- Tuolla ovat ikuisen aamun ruusut!

Hänen silmänsä loistivat ja keveä puna helotti hänen ohimoillaan. Hän

oli suloisempi ja kauniimpi kuin milloinkaan. Paphnutius, joka oli

vaipunut polvilleen, sulki hänet mustiin käsivarsiinsa.

-- Älä kuole, huusi hän vieraalla äänellä, jota hän ei itsekään

tuntenut. Minä rakastan sinua, älä kuole! Kuule Thaikseni! Olen

pettänyt sinut, olin ainoastaan kurja mielipuoli. Jumala, taivas,

kaikki se ei ole mitään. Ei ole muuta todellista kuin maanpäällinen

elämä ja elävien olentojen rakkaus. Minä rakastan sinua, älä kuole,

se olisi mahdotonta, olet liian kallisarvoinen. Tule, tule minun

kanssani! Paetkaamme! Kannan sinut kauas, kauas käsivarsillani. Tule,

rakastakaamme toisiamme. Kuule toki minua, minun oma armaani ja sano:

"Minä elän, minä tahdon elää." Thais, Thais, nouse!

Hän ei kuullut enää mitään. Hänen silmänsä uivat jo äärettömyyksien

hämärissä.

Hän kuiskasi:

-- Taivas avautuu. Minä näen enkelit, profeetat ja pyhät.

Hyvä Theodorus on heidän joukossaan, kädet täynnä kukkia; hän

hymyilee minulle ja kutsuu luokseen... Kaikki serafit tulevat, ne

lähestyvät... miten ne ovat kauniit... Minä näen Jumalan.

Hän henkäisi ilonhuokauksen ja hänen päänsä putosi hervottomana

päänalaiselle. Thais oli kuollut. Paphnutius puristi häntä

epätoivoisessa syleilyssä, himoiten, raivoten ja rakastaen.

Albina huusi:

-- Pois siitä, kirottu!

Ja hän laski lempeästi sormensa kuolleen silmäluomille.

Paphnutius peräytyi horjuen, silmät lieskana päässä ja tuntien maan

avautuvan jalkojensa alla.

Neitseet virittivät Zacharian virren:

-- _Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala._

Äkkiä laulu takertui heidän kurkkuunsa. He olivat nähneet munkin

kasvot ja pakenivat kauhun valtaamina parkuen:

-- Vampyyri, vampyyri!

Hän oli tullut niin iljettäväksi, että viedessään kätensä kasvoilleen

hän tunsi oman rumuutensa.