THAIS.

Mene pois! Minä tahdon, että minua rakastetaan sekä ruumiilla että

sielulla. Kaikki filosofit ovat pukkeja!

Lamput sammuivat yksitellen. Kelmeä aamusarastus, joka verhojen

liitoksista tunki sisälle, valaisi vieraitten kalmankalpeat kasvot

ja pöhöttyneet silmäluomet. Aristobulos, joka yhteen puristetuin

nyrkein oli kaatunut Chereaksen viereen heitti unissaan tallirenkinsä

korpeille. Zenothemis puristi käsivarsissaan viinistä tylsää

Philinaa, joka oli aivan lopussa. Dorion tiputteli Drosen paljaalle

rinnalle viinipisaroita, jotka vierivät kuin rubiinit alas pitkin

naurusta hypähtelevää rintaa ja joita filosofi huulillaan seurasi

imaistakseen ne suuhunsa luisuvalta iholta. Eukritus nousi ja laskien

kätensä Nikiaan olalle veti tämän mukanaan salin perälle.

-- Ystävä, sanoi hän hymyillen, jos vielä ajattelet jotakin, niin

mitä ajattelet?

-- Ajattelen, että naisten rakkaudet ovat Adoniksen puutarhoja.

-- Mitä tarkoitat?

-- Etkö tiedä, Eukritus, että naiset joka vuosi istuttavat

penkereilleen pieniä puutarhoja omistaen Venuksen rakastajalle myös

muutamia oksia saviruukkuun. Nämä oksat viheriöitsevät vähän aikaa ja

lakastuvat sitten.

-- Mitä siitä, Nikias? On hulluutta kiinnittää mieltään katoavaiseen.

-- Jos kauneus on vain varjo, niin pyyde on ainoastaan salama. Miksi

olisi hulluutta himoita kauneutta? Eikö päinvastoin ole järkevää,

että se, mikä katoaa, yhtyy siihen, mikä ei kestä ja että salama syö

ohikulkevan varjon?

-- Nikias, minusta olet niinkuin lapsi, joka leikkii luupalasilla.

Usko minua: ole vapaa. Vasta silloin voi olla oikea mies.

-- Kuinka voi olla vapaa, Eukritus, kun omistaa ruumiin?

-- Saat nähdä sen piankin, poikani. Pian olet sanova: Eukritus oli

vapaa.

Vanhus puhui näin nojaten porfyri-pylvääseen ja ensimäisen aamuruskon

ensi säteet valaisivat hänen otsansa. Hermodorus ja Markus olivat

myös lähestyneet ja pysähtyivät hänen eteensä Nikiaan viereen,

ja juomarien nauruista ja huudoista välittämättä nämä neljä

keskustelivat jumalallisista asioista. Eukritus puhui niin viisaasti,

että Markus sanoi hänelle:

-- Sinä olet kelvollinen tuntemaan oikean Jumalan.

Eukritus vastasi:

-- Oikea Jumala on viisaan sydämessä.

Sitten he puhuivat kuolemasta.

Minä tahdon, sanoi Eukritus, että se löytää minut itse parantamisen

kamppailusta ja kuuliaisena kaikille velvollisuuksilleni. Sen

edessä kohotan puhtaat käteni taivaalle ja sanon jumalille:

"Jumalat, minä en ole tahrannut niitä kuvianne, jotka olitte sieluni

temppeliin asettaneet, niitä olen ajatuksillani koristanut niinkuin

toiset kruunuilla, nauhoilla ja seppeleillä. Olen elänyt teidän

sallimuksenne mukaisesti. Olen tarpeeksi elänyt."

Näin sanoen hän kohotti kätensä taivasta kohti ja hänen kasvonsa

säteilivät kirkkautta. Hetken oli hän ajatuksissaan. Sitten hän

syvällä ilontunnolla jatkoi:

-- Irroita itsesi elämästä, Eukritus, niinkuin kypsä öljymarja, joka

putoaa kiittäen puuta, joka sen on kantanut, ja siunaten maata,

ravinnon-antajaansa!

Näin sanoen hän kiskaisi vaippansa laskoksista paljaan tikarin ja

syöksi sen rintaansa.

Kun ne, jotka häntä kuuntelivat, yht'aikaa tarttuivat hänen käteensä,

oli raudan kärki jo lävistänyt viisaan miehen sydämen. Eukritus oli

mennyt lepoonsa. Hermodorus ja Nikias kantoivat kalpean, verisen

ruumiin eräälle salin leposohvalle naisten ympärillä kimeästi

kirkuessa, unessaan häiriytyneiden vieraiden öristessä ja esirippujen

varjokoista tunkevain hekumanhuokausten säestäessä. Vanha Cotta

herättyään keveästä sotamiehen-unestaan oli jo vainajan vieressä, hän

tutki haavaa ja huusi.

-- Kutsuttakoon paikalle lääkärini Aristeus!

Nikias pudisti päätään:

-- Eukritusta ei ole enää, sanoi hän. Hän tahtoi kuolla, niinkuin

toiset tahtovat rakastaa. Hän on kuten mekin totellut vain

vastustamatonta mielihaluaan. Ja nyt on hän jumalien kaltainen, jotka

eivät toivo mitään.

Cotta löi otsaansa:

-- Kuolla! Haluta kuolla, kun vielä voisi palvella valtiota, mikä

mielettömyys!

Sillä aikaa seisoivat Paphnutius ja Thais liikkumattomina ja

sanattomina toistensa vieressä, sielu tulvillaan inhoa, kauhua ja

toivoa.

Äkkiä munkki tarttui näyttelijättären käteen, harppasi hänen kanssaan

ylitse maassa makaavain juomarien ja parittuvien olentojen, ja

kahlaten viinissä ja veressä hän kuljetti hänet ulos.

* * * * *

Päivä kohosi ruusuisena ylitse kaupungin. Pitkät pylväsrivit ylenivät

kahden puolen yksinäistä tietä, jonka etäisessä päässä kohosi

Aleksanterin haudan säteilevä kupu. Katukivillä virui siellä täällä

repaleisia seppeleitä ja sammuneita soihtuja. Ilmassa tuntui meren

raikasta tuulta. Paphnutius riuhtasi inholla yltään komean pukunsa

polkien sen siekaleet jalkoihinsa.

-- Sinä kuulit, mitä he puhuivat, minun Thaikseni! huudahti hän.

He sylkivät suustaan ilmoille kaikki mahdolliset hulluudet ja

kauheudet. He alensivat kaikkien luotujen taivaallisen Luojan

helvetin perkeleitten tasalle, kielsivät hävyttömästi hyvän ja pahan,

herjasivat Jesusta ja kehuivat Judasta. Ja jumalattomin heistä

kaikista, tuo pimeyden shakaali, tuo haiseva eläin, tuo areiolainen,

joka on täynnä turmelusta ja kuolemaa, levitti suunsa leveäksi kuin

avonainen hauta. Minun Thaikseni, sinä näit, miten he matoivat

sinua kohden, nuo saastaiset limaeläimet, tahraten sinut tahmealla

hiellään; sinä näit, miten nuo iljetykset nukkuivat orjattarien

jaloissa, mitan he parittuivat omien oksennuksiensa tahraamilla

matoilla, sinä näit, miten tuo mieletön vanhus vuodatti vertaan, joka

oli vieläkin huonompaa kuin irstailussa vuotanut viini, ja miten hän

heittäytyi suoraan orgiasta kutsumattomana Kristuksen kasvojen eteen!

Ylistetty olkoon Jumala! Sinä olet nähnyt synnin ja olet huomannut,

että se on inhoittava. Thais, Thais, Thais, muistele noiden

filosofien hullutuksia ja sano, tahdotko hourailla heidän kanssaan.

Ja muistele heidän naisseuralaistensa, noiden kahden himokkaan ja

pahansuovan apinan katseita, liikkeitä ja naurua, ja sano, tahdotko

jäädä heidän kaltaisekseen!

Thais, väristen inhosta ajatellessaan edellisen yön tapahtumia

ja tuntien sydämessään syvästi miesten välinpitämättömyyden ja

raakuuden, naisten ilkeyden ja vuosien painon, huokasi:

-- Olen kuoleman väsynyt, oi isäni! Missä löytäisin levon? Minun

otsaani polttaa, pää on tyhjä ja käsivarret niin raukeat, etten

jaksaisi tarttua kiinni onneen, vaikka se olisi tuossa edessä...

Paphnutius katsoi häneen suopeasti:

-- Rohkeutta, oi sisareni: levon hetki koittaa sinulle, valkea ja

puhdas, niinkuin nuo usvat, jotka näet leijuvan puutarhojen ja vetten

yllä.

He lähestyivät Thaiksen taloa ja näkivät jo muurien takaa Nymfien

luolaa ympäröiväin plataanein ja tärpättipuiden latvat, jotka

kastehelmisinä värisivät aamutuulessa. Heidän edessään oli autio

tori, jonka ympärillä oli pilareita ja omistuspatsaita ja molemmissa

päissä puoliympyrän muotoon asetettuja fantasia-olentojen kannattamia

marmoripenkkejä. Thais vaipui eräälle näistä penkeistä. Sitten

kohottaen munkkiin tuskaisen katseen hän kysyi:

-- Mitä pitää minun tehdä?

-- Sinun pitää, vastasi munkki, seurata Häntä, joka on tullut sinua

etsimään. Hän irroittaa sinut maailmasta niinkuin elonkorjaaja

poimii rypäletertun, joka pahentuisi puussa, ja vie sen kuurnaan

muuttaakseen sen tuoksuvaksi viiniksi. Kuule minua: kahdentoista

tunnin päässä Aleksandriasta, länteen päin lähellä merta on

naisluostari, jonka säännöt, ollen viisauden mestariteos,

ansaitsisivat tulla lyyrilliseen runoasuun puetuiksi ja lauletuiksi

teorbin ja tamburinin säestyksellä. Voi todellakin sanoa siellä

elävistä naisista, että heidän jalkansa ovat maassa, mutta otsansa

koskettavat taivasta. He elävät jo tässä maailmassa enkelien elämää.

He tahtovat olla köyhiä, jotta Jesus heitä rakastaisi, kainoja, jotta

hän heitä katselisi, puhtaita, jotta hän heidät kihlaisi. Hän käy

joka päivä heitä tervehtimässä puutarhurin puvussa, paljain jaloin

ja kauniit kädet levällään, samanlaisena kuin hän ilmestyi Marialle

hänen hautamatkallaan. Ja vielä tänä päivänä olen vievä sinut tähän

luostariin, oma Thaikseni, ja pian olet kuuluva näiden pyhien naisten

yhteyteen ja ottava osaa heidän taivaallisiin keskusteluihinsa. He

odottavat sinua kuin sisartaan. Luostarin ovella heidän yhteinen

äitinsä, hurskas Albina, on antava sinulle rauhan suudelman ja

sanova: "Tyttäreni, ole tervetullut!"

Kurtisaani päästi ihastuksen huudon:

-- Albina, Cesarien tytär! keisari Caruksen veljenpojantytär!

-- Hän itse! Albina, vaikka purppurassa syntynyt, puki ylleen karkean

karvakaavun, maailman hallitsijan tytär, kohosi Jesuksen Kristuksen

palvelijattarien joukkoon. Hän on oleva äitisi.

Thais nousi ja sanoi:

-- Vie minut siis Albinan taloon.

Ja Paphnutius täydellisentäen voittonsa jatkoi:

-- Varmasti olen johdattava sinut sinne ja olen sulkeva sinut

koppiin, jossa saat itkeä syntejäsi. Sillä sinun ei sovi yhtyä

Albinan tyttäriin, ennenkuin olet puhdistautunut synneistäsi.

Olen lukitseva sinetillä ovesi ja sitten, onnellinen vanki,

saat kyynelöiden odottaa siksi, kunnes Jesus itse tulee ja

anteeksi-antamuksensa merkiksi murtaa sinetin, jonka olen ovellesi

pannut. Älä epäile, hän tulee kyllä, Thais, ja kuinka onkaan sielusi

sisin silloin värähtävä, kun tunnet valonsormien laskeutuvan

silmillesi pyyhkiäkseen pois kyyneleesi.

Thais sanoi toisen kerran:

-- Vie minut, isäni, Albinan taloon.

Riemusta paisuvin rinnoin katseli Paphnutius ympärilleen nauttien

melkein pelvotta luotujen esineiden kauneudesta, hänen silmänsä

joivat ihastuksella Jumalan valoa ja ennen tuntemattomat leyhkät

vilvoittivat hänen otsaansa. Äkkiä huomasi hän eräässä torin

kulmauksessa pienen portin, jonka kautta mentiin Thaiksen taloon,

ja muistaessaan että nuo kauniit puut, joiden latvoja hän ihaili,

varjostivat kurtisaanin puutarhoja, näki hän hengessä kaikki ne

synnit, jotka siellä olivat myrkyttäneet tuota nyt niin kevyttä ja

puhdasta ilmaa ja hänen sielunsa tuli äkkiä niin murheelliseksi, että

katkera kyynelkaste kohosi hänen silmiinsä.

-- Thais, sanoi hän, paetkaamme katsomatta taaksemme. Mutta älkäämme

jättäkö jälkeemme mitään sinun entisten rikoksiesi välikappaleita,

todistajia eikä myötärikollisia, näitä paksuja verhoja, vuoteita,

mattoja, näitä suitsutus-uurnoja ja lamppuja, jotka julistavat

häpeääsi. Tai tahdotko, että niissä asuvain perkeleitten ja

kirottujen henkien elävöittäminä nämä rikolliset huonekalut

rientävät jälkeesi erämaahan asti? On liiankin totta, että on nähty

häpeällisten pöytäin ja rikollisten istuinten olevan paholaisten

välikappaleita, on nähty, miten ne ovat liikkuneet, puhuneet,

tömistäneet maata ja lentäneet ilmassa. Hävitköön siis kaikki, mikä

on nähnyt häpeäsi! Kiiruhda, Thais, ja vielä kaupungin maatessa käske

orjiesi rakentaa tämän torin keskelle rovio, jolla poltamme kaiken

asunnossasi löytyvän häpeällisen rikkauden.

Thais suostui siihen.

-- Tee mitä tahdot, isäni, sanoi hän. Minä tiedän, että elottomat

esineet ovat välistä henkien asuinpaikkoja. Yöllä muutamat

huonekalut puhuvat, joko niin, että ne antavat kuulua naputuksen

aina säännöllisten väliaikojen päästä, tai niin, että ne heittävät

pieniä valonsäkeniä, jotka ovat merkkitulien kaltaisia. Mutta tämä

ei ole vielä mitään. Etkö huomannut, isäni, astuessasi sisälle

Nymfien luolaan, oikealla erästä patsasta, joka kuvaa alastonta

kylpyyn-laskeutuvaa naista? Eräänä päivänä näin omin silmin, miten

tämä patsas käänsi päätään kuten elävä ihminen ottaen sitten jälleen

entisen asentonsa. Olin vallan jähmettynyt kauhusta. Nikias, jolle

kerroin tästä ihmeestä, teki pilkkaa minusta, mutta joka tapauksessa

on siinä patsaassa jonkinlaista noituutta, sillä se herätti kuumia

pyyteitä eräässä dalmatialaisessa, joka oli aivan kylmä minun

kauneudelleni. Varma on, että olen elänyt lumottujen esineiden

ympäröimänä ja suurille vaaroille alttiina, sillä onpa nähty

sellaistakin, että ihmiset ovat kuolleet rautapatsaiden syleilyyn.

Kuitenkin on surku hävittää kallisarvoisia ja erinomaisella taidolla

tehtyjä kapineita ja jos kaikki mattoni ja verhoni poltetaan, niin se

on suuri vahinko. Niiden joukossa on eräitä, joiden värien kauneus

on todellakin ihmeteltävän ihana ja jotka ovat maksaneet suuria

summia niille, joilta olen ne saanut. Samoin omistan hyvin arvokkaita

maljakoita, veistoksia ja tauluja. En luule, että on tarpeellista

niitä hävittää. Mutta sinä tiedät, mikä on välttämätöntä, tee miten

tahdot, isäni.

Näin puhuen seurasi hän munkkia sille pienelle portille, jolle niin

paljon seppeleitä ja köynnöksiä oli ripustettu, ja avautettuaan

sen käski hän portinvartijan kutsumaan kokoon kaikki talon orjat.

Ensin ilmestyivät ylikokit, neljä intialaista. Kaikki neljä olivat

kelta-ihoisia ja silmäpuolia. Tämä oli tuottanut Thaikselle suurta

vaivaa ja iloa saada kootuksi nämä neljä orjaa, kaikki samaa rotua

ja saman ruumiinvamman runtelemia. Kun he palvelivat pöydässä,

herättivät he heti vieraiden uteliaisuutta, ja Thais pakotti heidät

silloin kertomaan elämäntarinansa. He jäivät odottamaan äänettöminä.

Heidän apulaisensa tulivat heidän jälkeensä. Sitten saapuivat

tallirengit, metsästäjät, tuolinkantajat, pronssipolviset juoksijat,

kaksi puutarhuria, jotka olivat karvaisia niinkuin Priapus, kuusi

julman näköistä neekeriä, kolme kreikkalaista orjaa, joista

ensimäinen oli kieliniekka, toinen runoilija ja kolmas laulaja. He

olivat kaikki jo järjestyneet riviin torille, kun neekerinaiset

riensivät saapuville uteliaina, levottomina, muljautellen pyöreitä

silmiään ja suu virnissä aina korvarenkaisiin asti. Viimeiseksi

ilmestyi kuusi kaunista, valkoista orjatarta, tyytymättömän näköisinä

asetellen harsojaan ja siirrellen väsyneesti pienillä kultakahleilla

kammitsoituja jalkojaan. Kun kaikki olivat koossa, sanoi Thais heille

osoittaen Paphnutiusta:

-- Tehkää mitä tämä mies teille määrää, sillä Jumalan henki on

hänessä ja jos ette tottele häntä, kaadutte kuoliaina paikallanne.

Thais uskoi niin todellakin, koska oli kuullut hänen sanovan, että

erämaan pyhät saattoivat upottaa äkisti avautuvan maan tulikitaan

jumalattomat, joita he sauvallaan koskettivat.

Paphnutius lähetti pois naiset ja heitä muistuttavat kreikkalaiset

orjat ja sanoi muille:

-- Tuokaa keskelle toria puita, sytyttäkää suuri valkea ja heittäkää

siihen nurin narin kaikki, mitä talo ja luola sisältää.

Hämmästyen he jäivät paikoilleen kysyen katseillaan neuvoa

emännältään. Ja kun tämä seisoi vaiti ja välinpitämättömänä,

tyrkkivät he toisiaan kyynärpäillään luullen, että kaikki oli vain

pilantekoa.

-- Totelkaa, sanoi munkki.

Useat orjista olivat kristityitä. Käsittäen heille annetun käskyn,

menivät he talosta hakemaan puita ja sytykkeitä. Toiset seurasivat

heidän esimerkkiään ilman vastenmielisyyttä, sillä ollen köyhiä he

vihasivat rikkauksia ja nauttivat vaistomaisesti hävittämisestä.

Heidän jo rakentaessaan roviota, sanoi Paphnutius Thaikselle:

-- Minulla oli hetken ajan mielessäni tuuma kutsuttaa tänne jonkin

aleksandrialaisen kirkon rahastonhoitaja (jos vielä yleensä täällä

on jälellä ainoatakaan, joka ansaitsee kirkon nimeä ja jota nuo

areoilaiset elukat eivät vielä ole saastuttaneet), ja antaa hänelle

tavarasi, nainen, jotta hän jakaisi ne leskille ja täten muuttaisi

synnin palkan oikeuden aarteiksi. Mutta tämä ajatus ei ollut

Jumalasta kotoisin ja minä työnsin sen pois, ja varmasti loukkaisimme

sillä syvästi Jesuksen Kristuksen valituita, jos tarjoaisimme heille

irstaan ylellisyyden jätteitä. Nielköön tuli viimeiseen asti kaikki,

mihin sinä olet koskenut, Thais. Kiitos taivaan eivät nämä vaipat,

nämä harsot, jotka ovat nähneet enemmän suuteloita kuin meressä on

laineita, tule enää tuntemaan muuta hyväilyä kuin liekkisten kielien!

Orjat, kiirehtikää! Lisää puita! Lisää soihtuja ja sytykkeitä! Ja

sinä, nainen, mene asuntoosi, riisu yltäsi häpeälliset koristeesi ja

pyydä alhaisimmalta orjattareltasi, että hän osoittaisi sinulle sen

suuren suosion, että antaisi sinulle puvun, jota hän käyttää lattian

pesussa.

Thais totteli. Sill'aikaa kuin intialaiset puhalsivat hehkua

hiiliin, heittivät neekerit roviolle avautuvia norsunluisia, eben- ja

sedripuisia arkkuja, joista valui esiin otsapauloja, seppeleitä

ja kaulanauhoja. Savu kohosi ilmaan mustana patsaana niinkuin vanhan

testamentin aikuisissa Jumalalle otollisissa uhreissa. Sitten äkkiä

loimahti kytevä tuli ilmiliekkiin mylvähtäen niinkuin hirmueläin

ja melkein näkymättömät valkeat alkoivat kuluttaa kallisarvoista

ainettaan. Silloin lisääntyi palvelijain työinto, he raahasivat

iloisesti kallis-arvoisia mattoja, hopealla kirjailtuja harsoja,

kukitettuja verhoja. Keveästi hyppelehtien he kantoivat taakkojaan,

pöytiä, nojatuolia, paksuja patjoja ja kultajalkaisia vuoteita.

Kolme rotevaa ethiopilaista riensi nyt esille kantaen sylissään

noita värillisiä nymfipatsaita, joista yhtä oli rakastettu niinkuin

kuolevaista naista; olisi voinut luulla heitä suuriksi apinoiksi,

jotka ryöstivät naisia. Ja kun pudotessaan näitten hirviöiden käsistä

nuo kauniit, alastomat muodot särkyivät katukiviin, kuului ilmasta

huokaus.

Tällä hetkellä ilmestyi Thais, pitkät hiukset irrallaan selässä

lainehtien, paljain jaloin ja puettuna rumaan, karkeaan vaippaan,

joka kuitenkin ainoastaan kosketettuaan hänen ruumistaan sai

taivaallisen sulon. Hänen jälessään tuli puutarhuri kantaen melkein

piilossa pitkän partansa sisällä norsunluista Erosta.

Thais antoi miehelle merkin pysähtyä ja lähestyen Paphnutiusta

osoitti hän pientä jumalaa:

-- Isäni, kysyi hän, pitääkö tuokin heittää tuleen? Se on erinomaisen

hienoa, vanhanaikuista työtä ja sen arvo on sata kertaa sen kullan

paino. Sen hukkuminen olisi korvaamaton vahinko. Sillä ei enää

milloinkaan ole maailma synnyttävä taiteilijaa, joka kykenisi

tekemään niin kauniin Eroksen. Ota huomioon vielä lisäksi, isäni,

että tämä lapsukainen on itse Rakkauden-jumala ja että sitä ei saa

julmasti kohdella. Usko minua: Rakkaus on hyve ja jos minä olen

tehnyt syntiä, on se tapahtunut vastoin häntä eikä hänen avullaan.

En ole koskaan katuva sitä, mitä hän on minulla teettänyt, suren

ainoastaan sitä, minkä olen tehnyt vastoin hänen kieltoaan. Hän ei

salli naisten antautua niille, jotka eivät tule hänen nimessään,

sentähden täytyy häntä kunnioittaa. Katso, Paphnutius, miten sievä

tämä pikku Eros on! Miten somasti se piilottuu puutarhurin partaan!

Sen toi minulle kerran Nikias, joka minua silloin vielä rakasti,

ja sanoi antaessaan: "Se on puhuva sinulle minusta." Mutta tuo

veitikka puhuikin minulle eräästä nuorukaisesta, jonka olin tuntenut

Antiokiassa, eikä puhunut minulle mitään Nikiaasta. Kyllin on jo

rikkauksia tuhoutunut tällä roviolla, isäni! Säilytä tämä Eros ja

aseta se johonkin luostariin. Ne, jotka sen näkevät, kääntävät

sydämensä Jumalan puoleen, sillä Rakkaus kohoaa aivan itsestään

taivaallisiin ajatuksiin.

Puutarhuri luullen jo pienen Eroksen pelastuneeksi hymyili sille

niinkuin lapselle, mutta Paphnutius temmaisten jumalan hänen

käsistään heitti sen liekkeihin huutaen:

-- Yksin se jo, että Nikias on koskenut siihen, riittää tekemään sen

kaikkien myrkkyjen levittäjäksi.

Sitten kahmaisten sylinsä täyteen välkkyviä pukuja,

purppuramantteleita, kultasandaaleja, kampoja, pesuharjoja,

peilejä, lamppuja, kitaroita, lyyryjä, hän heitti ne kaikki tuohon

hiillokseen, joka oli ylellisempi kuin konsanaan Sardanapaluksen

rovio, sill'aikaa kuin hävitysriemun huumaamat orjat tanssivat

ympärillä ulvoen ilosta kypenä- ja tuhkasateessa.

Toinen toisensa perästä heräsivät naapurit meteliin, avasivat

ikkunansa silmiään hieroen ja koettaen saada selville, mistä tuli

niin paljon savua. Puolipuettuina he tulivat alas torille ja

lähestyivät roviota.

-- Mitä tämä merkitsee? ajattelivat he.

Heidän joukossaan oli kauppiaita, joilta Thaiksen oli tapana ostaa

hajuvesiä ja kankaita, ja nämä vallan levottomina kurkoittelivat

kuivia, keltaisia naamojaan päästäkseen asiasta perille. Joukko

nuoria irstailijoita, jotka orjiensa saattamina palailivat

yöpidoista, pysähtyivät siihen kukitetuin otsin ja hulmuavin

viitoin, päästellen kovaäänisiä ihmetyksen huutoja. Tämä uteliasten

parvi, joka hetki hetkeltä kasvoi, sai pian tietää, että Thais

Antinoen apotin kiihotuksesta poltti rikkautensa ennen luostariin

vetäytymistään.

Kauppiaat tuumailivat:

-- Thais jättää tämän kaupungin; emme siis voi myydä hänelle enää

mitään. Sehän on kauhistava ajatus. Mitä meistä tulee ilman häntä?

Tämä munkki on sekoittanut hänen järkensä. Hän saattaa meidät

perikatoon. Miksi annetaan hänen se tehdä? Mitä varten ovat siis lait

olemassa? Eikö ole enää tuomareita Aleksandriassa? Tämä Thais ei

välitä mitään meidän, ei vaimojemme eikä lapsiraukkojemme kohtalosta.

Hänen käyttäytymisensä on julkinen häväistys. Täytyy pakottaa hänet

jäämään vasten tahtoaankin tähän kaupunkiin.

Nuoret miehet tuumailivat puolestaan:

-- Jos Thais luopuu näyttelemisestä ja rakkaudesta, ovat parhaimmat

huvituksemme lopussa. Hän oli teatterimme ihanin maine ja suloisin

kunnia. Hän oli niidenkin riemu, jotka eivät saaneet häntä omistaa.

Me rakastimme naisia ainoastaan hänen tähtensä. Ei ole annettu

ainoatakaan suudelmaa, josta hän olisi ollut kokonaan poissa, sillä

hän oli kaikkien hekumoiden hekuma, ja yksin ajatus, että hän oli

meidän joukossamme, kiihotti meitä jo nautintoon.

Näin ajattelivat nuorukaiset ja eräs heistä nimeltään Ceron, joka

oli levännyt hänen sylissään, huusi, että tämä oli naisen ryöstöä ja

kiroili kristittyjen jumalaa. Kaikki ryhmät tuomitsivat ankarasti

Thaiksen käytöstä:

-- Se on häpeällinen pako!

-- Alhainen hylkäys!

-- Hän vie meiltä leivän suusta!

-- Hän tuhoaa tyttäriemme myötäjäiset!

-- Ainakin täytyy hänen maksaa ne seppeleet, jotka hän on minulta

ostanut.

-- Ja ne kuusikymmentä pukua, jotka hän minulta on tilannut.

-- Hän on velkaa koko maailmalle.

-- Kuka on nyt hänen jälkeensä esittävä Iphigeneiaa, Elektraa ja

Polyxenaa? Itse kaunis Polybius ei ole onnistuva niin hyvin kuin hän.

-- Elämä käy surulliseksi, kun hän sulkee ovensa.

-- Hän oli Aleksandrian taivaan kirkas tähti, se lempeä kuu.

Kaupungin kuuluisimmat kerjäläiset, sokeat, rammat ja raajarikot

olivat jo myös kokoutuneet torille ja rikkaitten jaloissa laahustaen

he huokailivat.

-- Millä me elämme, jos Thais ei enää ole meitä elättämässä? Hänen

pöydältään putoavat murut ravitsivat joka päivä kaksi sataa vaivaista

ja hänen rakastajansa, jotka tyytyväisinä palasivat hänen luotaan,

heittivät meille ohikulkiessaan kokonaisia kourallisia hopearahoja.

Varkaat, jotka myös olivat sekaantuneet väkijoukkoon, päästelivät

korviasärkeviä huutoja ja tyrkkivät naapureitaan lisätäkseen

sekasortoa ja siten helpommin näpistääkseen jonkun kallisarvoisen

esineen.

Ainoastaan vanha Taddeus, joka möi Mileton villaa ja Tarenton liinaa

ja jolle Thais oli velkaa suuren rahasumman, pysyi tyynenä ja

hiljaisena keskellä meteliä. Korvat pitkällään ja silmät vinossa hän

vain hiveli pukinpartaansa, vihdoin hän lähestyi nuorta Ceronia, veti

häntä hiasta ja kuiskasi hänelle hiljaa:

Sinä kaunis herra, Thaiksen mielitietty, näyttäydy hänelle äläkä

salli munkin ryöstää häntä itseltäsi.

-- Nimessä Polluxen ja hänen sisarensa, hän ei ole sitä tekevä! huusi

Ceron. Tahdon puhutella Thaista ja ollenkaan itseäni kehumatta luulen

sentään, että hän kuuntelee minua mieluummin kuin tuota nokipartaista

Lapithia. Väistäkää, väistäkää, roskajoukot!

Ja hosuen nyrkillään ympärilleen, kaataen nurin vanhoja akkoja ja

sotkien jalkoihinsa pikkulapsia pääsi hän vihdoin Thaiksen luo ja

vetäen hänet syrjään hän sanoi:

-- Kaunis tyttö, katso minua, muistele autuuttamme ja sano aiotko

todellakin luopua rakkaudesta.

Mutta Paphnutius heittäytyi Thaiksen ja Ceronin väliin:

-- Jumalaton, huusi hän, olet kuoleman oma, jos vain kosket tähän

naiseen, hän on pyhä, hän kuuluu Jumalalle!

-- Pois tiehesi, koira, vastasi nuorukainen raivoissaan, ja

anna minun puhua ystävättäreni kanssa, muutoin viskaan parrasta

ruokottoman luurankosi tuleen ja paistan sinut siinä niinkuin

makkaran.

Hän ojensi kätensä tarttuakseen Thaikseen. Mutta munkki työnsi hänet

syrjään aivan odottamattomalla kiivaudella, niin että hän horjahti ja

kaatui neljän askeleen päähän hiilistöön aivan rovion juurelle.

Sillaikaa kulki vanha Taddeus miehestä mieheen nipistäen orjia

korvasta ja suudellen herroja kädelle ja kiihottaen jokaista

Paphnutiusta vastaan ja jo oli hän saanut järjestetyksi pienen

joukon, joka päättävästi lähestyi ryöväri-munkkia. Ceron nousi

pystyyn, kasvot mustina, hiukset kärventyneinä, savusta ja raivosta

tukehtumaisillaan. Herjaten jumalia hän syöksyi hyökkääjien parveen,

jonka jälessä lynkyttivät kerjäläiset heilutellen kainalosauvojaan.

Pian oli Paphnutius kierroksissa puristettujen nyrkkien, kohotettujen

keppien ja kuoleman-uhkausten piirittämänä.

-- Korpeille munkki! Korpeille!

-- Ei, heittäkää hänet tuleen! Paistakaa hänet elävältä!

Paphnutius puristi kaunista saalistaan sydäntään vasten.

-- Jumalattomat, huusi hän jyrisevällä äänellä, älkää koettako

riistää kyyhkystä Herran kotkan kynsistä. Pikemmin seuratkaa tämän

naisen esimerkkiä, ja niinkuin hänkin muuttakaa kuonanne kullaksi.

Luopukaa niinkuin hänkin siitä väärästä omaisuudesta, jonka

luulette omistavanne, mutta joka omistaakin teidät. Kiirehtikää:

aika on lähellä ja taivaallinen kärsivällisyys alkaa väsyä.

Katukaa, tunnustakaa häpeänne, itkekää ja rukoilkaa. Seuratkaa

Thaiksen jälkiä. Kauhistukaa rikoksianne, jotka ovat yhtä suuret

kuin hänenkin. Kuka teistä, olitte te sitten köyhiä tai rikkaita,

kauppiaita, sotilaita orjia tai kuuluisia kansalaisia, kuka teistä

uskaltaisi sanoa, että hän Jumalan edessä on parempi kuin joku

prostitueerattu? Te olette kaikki ainoastaan liikkuvia likaläjiä ja

taivaallisen hyvyyden ihmeteltävyyttä saatte kiittää siitä, ett'ette

heti paikalla muutu lokaviemäreiksi.

Hänen puhuessaan iskivät hänen silmänsä salamoita, tuliset hiilet

näyttivät putoilevan hänen huuliltaan ja kaikki, jotka seisoivat

hänen ympärillään, kuuntelivat häntä vasten tahtoaankin. Mutta

vanha Taddeuskaan ei pysynyt toimettomana. Hän keräili kiviä ja

raakunkuoria vaippansa alle ja kun hän ei itse uskaltanut heittää,

pisteli hän niitä kerjäläisten käsiin. Pian alkoivat kivet vinkua ja

eräs taitavasti lingottu näkinkenkä osui Paphnutiuksen otsaan. Veri,

joka valui alas noilta synkiltä marttyyrikasvoilta, pisaroi niinkuin

uusi kaste katujattaren päähän, ja Thais, rutistuksissa munkin

sylissä ja hento hipiä verillä hänen karkean kaapunsa hankauksesta,

värisi koko ruumiiltaan pelosta ja kauhistuksesta.

Tällä hetkellä tunki raivoisan väkijoukon lävitse paikalle hienosti

puettu mies, pää sorsaputkin seppelöitynä, ja huudahti:

-- Pysähtykää, pysähtykää! Tämä munkki on veljeni!

Se oli Nikias, joka suljettuaan filosofi Eukrituksen silmät ja

kulkiessaan siitä ohitse kotiinsa päin suurestikaan hämmästymättä,

(sillä hän ei hämmästynyt mistään) oli nähnyt palavan rovion,

Thaiksen orjan puvussa ja Paphnutiuksen kivityksen esineenä.

Hän toisti:

-- Pysähtykää, sanon minä teille, säästäkää vanhaa opintotoveriani,

kunnioittakaa toki Paphnutiuksen armasta päätä.

Mutta ollen tottunut vain hienoihin keskusteluihin viisasten kera

puuttui häneltä kokonaan se käskijävoima, joka hallitsee kansan

mieltä. Häntä ei kuunneltu ollenkaan. Uusi kivi- ja raakunkuori-kuuro

putosi munkin ylitse, joka varjellen Thaista ruumiillaan ylisti

Herraa, jonka hyvyys muutti haavatkin hyväilyiksi. Huomaten ettei

hän tulisi kuulluksi ja varmana siitä, ettei hän voisi pelastaa

ystäväänsä ei väkivallalla eikä ylipuhumisella, päätti Nikias jo

heittää asian jumalien turviin, joihin hän kuitenkin sangen vähän

luotti, kun hänen päähänsä pisti käyttää erästä sotajuonta, jonka

hänen ihmishalveksintansa hänelle äkkiä keksi. Hän irroitti vyöstään

kukkaron, joka ollen elämäniloisen ja hyväntekeväisen miehen kukkaro

oli pullollaan kultaa ja hopeata, sitten riensi hän kaikkien niiden

luo, jotka viskelivät kiviä ja helisteli rahoja heidän korvaansa.

Ensin he eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota, niin suuri oli

heidän raivonsa, mutta vähitellen heidän katseensa suuntautuivat

kilisevään kultaan ja pian heidän herpoutuvat käsivartensa

lakkasivat ahdistamasta uhriaan. Nähdessään että hän oli vetänyt

puoleensa heidän silmänsä ja sydämensä, avasi Nikias kukkaronsa ja

rupesi heittelemään kansan sekaan kulta- ja hopearahoja. Ahneimmat

kumartuivat heti niitä kokoamaan. Tästä ensimäisestä menestymisestään

rohkaistuna heitteli filosofi taitavasti sinne tänne drakmoja ja

denareita. Kuullessaan metallirahojen kilisevän katukivillä syöksyi

vainoava joukko maahan. Kerjäläiset, orjat ja kauppiaat myllersivät

kilpaa yhdessä läjässä, jota vastoin taas patrisit Ceronin ympärille

kokoontuneina katselivat tätä näytelmää ääneensä nauraen. Itse

Ceronkin unohti vihansa. Hänen ystävänsä rohkaisivat kumarassa

poimivia kilpailijoita, he valitsivat heistä itselleen kukin oman

taistelijan ja löivät heistä vetoa ja kahakan sattuessa kiihottivat

he näitä onnettomia niinkuin ärsytetään tappelevia koiria. Kun eräs

rampa oli onnistunut tavoittamaan drakman, nousivat riemuhuudot

pilviin asti. Ja nuorukaiset alkoivat itsekin heitellä kultarahoja

ja koko torilla ei näkynyt enää muuta kuin hirmuinen määrä selkiä,

jotka metallisateessa vyöryivät vastakkain niinkuin myrskyisen meren

laineet. Paphnutius oli unhoitettu.

Nikias riensi hänen luokseen, peitti hänet omaan vaippaansa ja vei

hänet Thaiksen kera pikku kaduille, joille vaino ei enää ulottunut.

He kiirehtivät vähän aikaa äänettöminä eteenpäin, sitten nähtyään

olevansa kaiken vaaran ulkopuolella he hiljensivät vauhtiaan ja vähän

surumielisellä ivalla Nikias virkahti:

-- Asia on siis päätetty. Pluto ryöstää Proserpinan ja Thais tahtoo

seurata jylhää ystävääni pois kauas meidän luotamme.

-- Se on totta, Nikias, vastasi Thais, minä olen väsynyt elämään

tuollaisten hymyilevien, hyväntuoksuisten, hyväntahtoisten ja

itsekkäiden ihmisten kanssa kuten sinä. Minä olen väsynyt kaikkeen,

mitä tunnen, ja menen etsimään tuntematonta. Olen kokenut, että ilo

ei ollutkaan iloa ja nyt tämä mies opettaa minulle, että todellinen

ilo on tuskassa. Minä uskon sen, sillä hän omistaa totuuden.

-- Ja minä, armas sielu, vastasi Nikias hymyillen, minä omistan

totuudet. Hänellä on ainoastaan yksi, minulla on kaikki. Olen

rikkaampi kuin hän, mutta totta puhuen en ole ylpeämpi enkä

onnellisempi häntä.

Ja nähdessään, että munkki heitti häneen leimuavia silmäyksiä:

-- Rakas Paphnutius, älä luule, että pidän sinua vallan naurettavana

tai aivan mielettömänä. Ja jos vertaan omaa elämääni sinun

elämääsi, en osaa sanoa kumpi niistä on itsessään parempi. Kohta

menen ottamaan kylvyn, jonka Krobyle ja Myrtale ovat minua varten

valmistaneet, sitten olen syövä Phasuksen fasaaninsiipeä ja lukeva

jonkun Apulejuksen tarun tai Porphyriuksen tutkielman, jonka jo

olen lukenut sata kertaa. Sinä taaskin palaat kammioosi ja siellä

sinä polvistuen niinkuin kuuliainen kameeli märehdit ties mitä

loihtulukuja, jotka jo ammoin olet lukemattomaan kertaan lukenut, ja

illoin sinä nielaiset pari naurista ilman öljyä. No niin, rakkaani,

näitä toimituksia täyttäissämme, niin erilaisilta kuin ne päältä päin

näyttävätkin, me tottelemme molemmat samaa tunnetta, sitä, mikä on

kaikkien inhimillisten tekojen ainoa vaikutin: me etsimme molemmat

itsellemme nautintoa ja pyrimme yhteiseen päämaaliin: onneen, tuohon

olemattomaan onneen! Minun ei siis sovi katsoa sinun, rakas ystävä,

olevan väärässä, jos kerta katson itse olevani oikeassa.

"Ja sinä, minun Thaikseni, mene ja ole iloinen, ole vielä

onnellisempi, jos se on mahdollista, kieltäymyksessä ja puutteessa

kuin mitä olet ollut rikkaudessa ja huvituksissa. Ja itse asiassa

olet sinä mielestäni suorastaan kadehdittava. Sillä jos Paphnutius

ja minä seuraten luontomme vaatimuksia olemme koko elämämme ijän

tavoittaneet yhtä ainoaa tyydytyksen lajia, niin sinä, rakas Thais,

saat elämässäsi maistaa aivan vastakkaisia nautintoja, joka onni

on harvoin sallittu samalle henkilölle. Todellakin, tahtoisin olla

edes hetken ajan rakkaan Paphnutiuksen tapainen pyhä mies. Mutta

se ei ole minulle sallittu. Hyvästi siis, Thais! Mene, minne sinua

johtavat olemuksesi ja kohtalosi salaiset voimat. Lähde ja vie

mukanasi Nikiaan onnentoivotukset. Tiedän niiden turhuuden, mutta

voinko minä parempaa sinulle antaa kuin hyödyttömän kaipaukseni ja

tyhjät toivotukseni palkaksi niistä suloisista harhakuvista, jotka

minut ympäröivät muinoin sinun sylissäsi ja joiden varjo minulle

jää? Hyvästi hyväntekijättäreni! Jää hyvästi hyvyys, joka et tiedä

olemassaolostasi, salaperäinen hyve, hermojen hekuma! Jää hyvästi

sinä ihanin ihmiskuva, jonka luonto vielä milloinkaan on heittänyt

tuntemattomaan kohtaloon tämän petollisen maapallon kamaralle!"

Hänen näin puhuessaan kiehui synkkä viha koko ajan munkin sydämessä.

Se puhkesi vihdoin kirouksiin.

-- Pois, sinä kirottu! Minä halveksin ja vihaan sinua! Mene pois,

sinä kadotuksen poika, sinä tuhatta kertaa pahempi kuin nuo raukat

harhaantuneet, jotka äsken sadatellen kivittivät minua. He eivät

tienneet, mitä he tekivät, ja Jumalan armo, jota minä heille

rukoilen, voi vielä kerran astua heidän sydämiinsä. Mutta sinä,

inhoittava Nikias, sinä olet ainoastaan petollinen myrkky ja katkera

sappi. Sinun suusi henkäys huokuu ilmaan epätoivoa ja kuolemaa.

Yksi ainoa sinun hymyistäsi sisältää enemmän herjauksia kuin mitä

sadassa vuodessa voi syöstä itse Saatanan savuavilta huulilta. Väisty

tieltämme, kadotettu!

Nikias katsoi häneen hellästi.

-- Hyvästi, veljeni, sanoi hän hänelle, säilyttäös aina viimeiseen

hengenvetoosi asti uskosi, vihasi ja rakkautesi aarteet! Hyvästi,

Thais, turhaan sinä unohdat minut, koska minä kuitenkin säilytän

sinun muistosi.

Jätettyään heidät hän lähti mietteissään kulkemaan mutkaisia katuja,

jotka ovat lähellä Aleksandrian suurta hautausmaata ja joiden

varsilla asuu hauta-uurnojen valajia. Heidän puotinsa olivat täynnä

noita kirkasvärisesti maalattuja savi-olentoja, jotka esittävät

jumalia, jumalattaria, ilvehtijöitä, naisia ja pieniä siivekkäitä

henkiä, jollaisia tavallisesti haudattiin kuolleiden mukaan. Hän

tuli ajatelleeksi, että kenties joku noista keveistä kuvajumalista,

jotka tuossa olivat hänen silmäinsä edessä, tulisi vielä olemaan

hänen viimeisen unensa toveri ja hänestä näytti ikäänkuin olisi eräs

pieni alaosansa paljastava Eros pilkallisesti nauranut hänelle. Hän

näki etukäteen omat hautajaisensa ja tämä mielikuva oli hänelle hyvin

kiusallinen. Poistaakseen surumielisyyttään hän koetti antaa sille

filosofisen muodon ja rakenteli tällaisen järkeilyn:

Varmaa on, että aika ei ole mitään tosioloista. Se on pelkkää

henkemme kuvittelua, siispä kuinka se, jos sitä ei kerran ole

olemassa, saattaisi tuottaa minulle kuoleman? Tahdonko sillä sanoa,

että eläisin iankaikkisesti? En suinkaan, mutta päätän siitä, että

kuolemani jo on ja on ollut olemassa aivan yhtä suuressa määrin kuin

mitä se koskaan tulee olemaan. Minä en tunne sitä vielä, kuitenkin

se on jo, enkä minä saa sitä peljätä, sillä olisi hulluus peljätä

sellaisen tuloa, joka jo on tullut. Se on olemassa niinkuin viimeinen

sivu kirjassa, jota paraillaan luen ja jota en vielä ole lopettanut.

Tämä järkeily askarrutti hänen mieltään koko matkan voimatta sitä

silti tehdä iloiseksi ja hänen sielunsa oli vielä synkkä, kun hän

saapui asuntonsa ovelle ja kuuli, miten Krobyle ja Myrtale kirkkaasti

nauroivat leikkien pallopeliä häntä odotellessaan.

* * * * *

Paphnutius ja Thais astuivat Kuunportin kautta ulos kaupungista ja

lähtivät kulkemaan pitkin meren rantaa.

-- Nainen, sanoi munkki, koko tuo aava meri ei voisi pestä puhtaaksi

sinun tahrojasi.

Hän puhui Thaikselle vihaisesti ja halveksuen:

-- Sinä olet saastaisempi kuin nartut ja siat, sillä sinä olet

antanut pakanoiden ja epäuskoisten himoille ruumiin, jonka

Iankaikkinen oli tehnyt itselleen temppeliksi, ja sinun syntisi

ovat niin hirmuiset, että nyt kun sinä tunnet totuuden, et voi enää

koskaan yhdistää huuliasi tai ristiä käsiäsi, ilman että olet itse

inhosta pakahtumaisillasi.

Thais seurasi häntä kuuliaisesti pitkin karuja teitä paahtavan

päivän helteessä. Väsymys raukaisi hänen polviaan ja polttava jano

kirveli hänen kitalaessaan. Mutta ollen kaukana siitä väärästä

säälintunteesta, joka pehmittää jokapäiväiset sydämet, Paphnutius

vain iloitsi tämän rikoksellisen lihan sovituskärsimyksistä. Pyhästi

kiihottuneena hän olisi tahtonut piestä raipoilla tuota ruumista,

joka yhä vain säilytti kauneutensa räikeänä todistuskappaleena

häväistyksestään. Nämä mietteet ylläpitivät hänen hurskasta raivoaan

ja muistaessaan, että Thais oli päästänyt Nikiaan vuoteeseensa,

muodosti hän siitä mielessään niin inhoittavan kuvan, että kaikki

veri pakkautui sydämeen ja hänen rintansa oli vähällä haljeta.

Hänen kirouksensa takertuivat kurkkuun antaen sijaa hammasten

kiristykselle. Hän hyppi korkealle ilmaan hänen edessään ja ojensi

vartensa suoraksi kalpeana, hirmuisena, täynnä Jumalaa, katsoi häntä

syvälle sieluun ja sylki hänen kasvoihinsa.

Rauhallisena pyyhki Thais kasvonsa käyntiään pysähtämättä. Nyt

Paphnutius seurasi häntä katse uponneena häneen niinkuin syvyyteen.

Hän kulki pyhästi suuttuneena. Hän tahtoi kostaa Kristuksen puolesta,

jotta Kristus itse ei kostaisi, kun hän äkkiä huomasi veripisaran,

joka Thaiksen jalasta vuosi hiekalle. Silloin hän tunsi ikäänkuin

tuntemattoman, raikkaan tuulahduksen avoimessa sydämessään,

nyyhkytykset tulvahtivat hänen huulilleen, hän itki, lankesi maahan

hänen eteensä, kutsui häntä sisarekseen, suuteli vertavuotavia

jalkoja. Hän toisti sadat kerrat:

-- Sisareni, sisareni, äitini, sinä pyhin kaikista!

Hän rukoili:

-- Taivaan enkelit, kootkaa hellävaroin tämä veripisara ja kantakaa

se Herran valtaistuimen eteen. Ja nouskoon ennennäkemätön ihmeruusu

hiekalle siihen paikkaan, jota Thaiksen veri on kostuttanut, jotta

kaikki ne, jotka näkevät tämän kukkasen, saisivat takaisin sydämensä

ja aistiensa puhtauden! Oi, sinä pyhä, pyhä, kaikista pyhin Thais!

Kun hän näin rukoili ja ennusti, kulki siitä nuori poikanen ohitse

aasilla. Paphnutius käski hänen nousta alas, istutti Thaiksen aasin

selkään, otti ohjakset käteensä ja jatkoi niin matkaansa. Illan

seutuvissa he saapuivat kauniiden puiden varjostamalle kanavalle,

hän sitoi aasin kiinni taatelipuuhun ja istuutuen sammaleiselle

kivelle, hän mursi Thaiksen kanssa leipänsä, jonka he söivät iisopin

ja suolan höysteellä. He joivat raikasta vettä kätensä koverosta ja

keskustelivat iankaikkisuuden asioista.

Thais sanoi:

-- En vielä koskaan ole saanut niin puhdasta vettä enkä hengittänyt

näin kevyttä ilmaa ja minä tunnen, että Jumalan henki liikkuu

ohikulkevissa tuulahduksissa.

Paphnutius vastasi:

-- Katso, on ilta, sisareni. Yön siniset varjot verhoavat vuorten

kukkulat. Mutta kohta olet näkevä aamuruskossa elämän temppelien

kimmeltävän. Kohta olet näkevä iankaikkisten ruusujen purppuroivan.

He kulkivat koko yön ja nousevan kuun hopeoidessa aaltojen harjoja he

lauloivat virsiä ja ylistyshymnejä. Kun aurinko yleni, levisi erämaa

heidän eteensä niinkuin ääretön leijonan-nahka libyalaisen maan

ylitse. Hiekka-aavikon laidassa näkyi aamun autereessa valkeita majoja

palmulehtojen suojassa.

-- Isäni, kysyi Thais, ovatko nuo niitä elämän temppeleitä?

-- Sinäpä sen sanoit, tyttäreni ja sisareni. Tuolla on se autuuden

huone, johon sinut näillä käsilläni suljen.

Pian he näkivät kaikkialla naisia, jotka katumusmajojensa edustalla

touhusivat niinkuin mehiläiset pesiensä ympärillä. Toiset paistoivat

leipää, toiset valmistivat vihannesruokaa, monet kehräsivät villaa,

ja taivaan valo lankesi heidän ylleen niinkuin Jumalan hymyily.

Toiset istuivat sisällisessä mietiskelyssä tamariskien varjossa;

heidän valkeat kätensä riippuivat velttoina ja toimettomina, sillä

ollen täynnä rakkautta he olivat valinneet Maria Magdalenan osan ja

heidän ainoa työnsä oli rukous, mietiskely ja sisällinen hurmaus.

Sentähden heitä nimitettiin Marioiksi ja he olivat puettuina

valkoisiin. Niitä, jotka käsillään tekivät työtä, nimitettiin

Marthoiksi ja he kävivät sinisissä pukimissa. Kaikki olivat

hunnutettuja, mutta nuorimpien otsalle oli valahtanut hunnun alta

suortuvia ja täytyy otaksua, että he eivät itse sitä tienneet, sillä

säännöt eivät sellaista sallineet. Hyvin vanha, pitkä, valkea nainen

kulki majasta majaan nojaten jäykkään puusauvaansa. Paphnutius

lähestyi häntä, suuteli kunnioittavasti hänen huntunsa palletta ja

sanoi:

-- Herramme rauha olkoon sinun kanssasi, arvoisa Albina. Siihen

sielu-kekoon, jonka kuningatar sinä olet, tuon erään mehiläisen,

jonka olen löytänyt eksyksissä kukattomilta teiltä. Olen kantanut

häntä käteni kourussa ja lämmittänyt häntä hengitykselläni. Tässä

annan minä hänet sinulle.

Ja hän osoitti sormellaan näyttelijätärtä, joka polvistui Cesarien

tyttären edessä.

Albina kiinnitti hetkeksi Thaikseen läpitunkevan katseensa, käski

hänen nousta, suuteli häntä otsalle, sitten kääntyen munkin puoleen

hän sanoi:

-- Me asetamme hänet Marioiden joukkoon.

Paphnutius kertoi hänelle silloin, mitä teitä Thais oli joutunut

autuuden majoihin, pyytäen, että hänet ensi aluksi suljettaisiin

yksinäiseen koppiin. Abbedissa suostui siihen, vei katujattaren

eräälle majalle, joka oli ollut tyhjillään pyhittäjänsä, neitsyt

Laetan kuolemasta asti. Ahtaassa huoneessa ei ollut muuta kuin vuode,

pöytä ja ruukku ja heti astuttuaan jalallaan tämän majan kynnykselle

tunsi Thais taivaallista iloa rinnassaan.

-- Tahdon itse sulkea oven sinetillä, sanoi Paphnutius, jonka Jesus

on tuleva murtamaan omilla käsillään.

Ja hän otti lähteen reunalta kourallisen kosteaa savea sekoitti

siihen vähän sylkeä ja yhden hiuksistaan ja painoi kaiken sen

erääseen oven rakoon. Sitten lähestyen ikkunaa, jonka ääressä Thais

istui rauhallisena ja tyytyväisenä, hän lankesi polvilleen, kiitti

kolmasti Herraa ja huudahti:

-- Kuinka ihana on hän, joka elämän polkuja kulkee! Kuinka hänen

jalkansa ovat kauniit ja hänen kasvonsa loistavat!

Hän nousi, veti kaapunsa silmilleen ja lähti hitaasti käymään

poispäin.

Albina kutsui luokseen erään neitseistään.

-- Tyttäreni, sanoi hän hänelle, mene viemään Thaikselle, mitä hän

tarvitsee: leipää, vettä ja kolmireikäinen huilu.