Pyydyksessä.
Seuraavana päivänä Ben-Hur, täyttääkseen Iras-neidille antamaansa
lupausta, läksi Omfalosta eli kaupungin keskuksesta Herodeen pylväille
ja saapui hetkisen astuskeltuaan Idernees-palatsin luo.
Hän astui sisään tuohon palatsiin, jonka rakennustapa siivekkäine
leijonineen, vettä suihkuttavine ibis-lintuineen ja muine
taidelaitoksineen oli hyvin egyptiläismallinen. Hän kuvitteli
mielessään kaunista egyptiläistyttöä sellaiseksi, kuin hän oli ollut
tuona muistettavana iltana järven rannalla, ja hän oli uneksivalla ja
onnellisella mielellä.
Astuttuaan lumivalkoisesta marmorista tehtyä pylväskäytävää pitkin
hän vihdoin pysähtyi hienosti koristetun oven eteen. Se aukesi
ihan itsestään ja vähääkään narahtamatta, ikään kuin näkymättömän
hengen viittauksesta. Hänen edessään oli komea roomalainen atrium.
Sen mosaikki-lattiassa näkyi jumalaistarullisia kuvia. Komeita
lyhtykruunuja, kuvapatsaita ja kalliita astioita oli joka taholla.
Lyhyesti sanoen: koko sisustus osoitti kehittynyttä ja hienostunutta
aistia, joka olisi ollut kunniaksi myöskin Krassukselle tai
Skaurukselle.
Yhä haaveksivana katseli hän ympärilleen, odotellen, että hänen
tulonsa saataisiin ilmoitetuksi kauniille Iras-neidelle. Atriumhan
roomalaisilla on vastaanotto-huone, ja hän odotti toki jonkun
palvelijan kohta ilmestyvän.
Oliko hän ehkä erehtynyt? Eikö tämä ollut ldernees-palatsi? Oli ihan
varmaan. Hänen mieleensä johtui, miten salaperäisellä tavalla ovi oli
auennut hänelle. Mitenkä se oli tapahtunut? Sanomaton halu saada siitä
selkoa pääsi hänessä valtaan.
Hän palasi ovelle. Hänen keveät, nuorekkaat askeleensa kaikuivat
kamalasti tuossa avarassa huoneessa. Hän tunsi itsensä niin omituisen
levottomaksi. Iso roomalainen lukko ei hievahtanutkaan hänen
ponnistuksistansa. Veri oli hyytyä hänen suonissaan. Hän väänsi koko
voimallaan lukkoa, mutta turhaan. Ovi ei värähtänyt. Kauhun tunne pääsi
hänessä valtaan; hän seisoi hetkisen neuvottomana.
Kelläpä koko Antiokiassa oli syytä vahingoittaa häntä?
Messalalla!
Ja oliko tämä Idernees-palatsi? Eteisessä hän oli nähnyt osan
Egyptistä, lumivalkoisissa marmorisissa ovikammioissa osan Atenaa,
mutta täällä -- täällähän kaikki osoitti, että isäntä varmaankin oli
roomalainen. Tosin palatsi oli kaupungin mitä suurimman kadun varrella
ja sen tähden yleensä sopimaton salamurhan paikaksi, mutta ehkäpä juuri
samasta syystä erittäin sopiva hänen rohkealle viholliselleen. Atrium
ikään kuin kokonaan muuttui. Kaikkine aistikkaine ja keinotekoisine
laitoksineen näytti se hänestä nyt vain pedonpyydykseltä.
Se ajatus ärsytti Ben-Huria. Pitikö hänen ilmoittaa läsnäolonsa
koputtamalla jotakin ovea, jotka kaikki olivat lujasti kiinni. Pitikö
hänen huutaa? Häpeissään sellaisesta ajatuksesta heittäytyi hän
sohvalle surumielin odottelemaan, mitä oli tuleva.
Oliko tämä Messalan tekoa? Hän nousi istumaan, katseli ympärilleen ja
hymyili uhkamielisesti. Olihan hänellä aseita; joka huonekalu kelpasi
siksi. Mutta lintuja oli kuollut nälkään kultahäkeissä. Pitikö nyt
käydä hänelle yhtä huonosti? Ei toki! Hän oli väkevä mies; toivottomuus
ja raivo sitä paitsi lisäävät voimaa arvaamattomasti.
Messala itse tietysti ei voinut tulla. Hän ei enää koskaan voinut astua
omin jaloin, olihan hän rujo kuin Simonides. Mutta hänellä voi olla
palkattuja kätyrejä. Ben-Hur nousi ylös ja tutki uudestaan ovet. Jopa
hän huusikin, mutta ainoastaan kaiku vastasi. Hilliten mieltänsä päätti
hän vielä odottaa hetkisen, ennen kuin ryhtyi murtautumaan ulos.
Puoli tuntia, joka aika hänestä tuntui ijankaikkisen pitkältä, oli jo
kulunut, kun viimein ovi, josta hän itse oli tullut sisään, aukesi ja
sulkeutui yhtä hiljaa kuin ennenkin, niin ett'ei hän sitä ollenkaan
huomannut.
Ben-Hur oli atriumin perimmäisessä sopukassa. Vasta astunnan ääni
herätti hänet mietiskelystään.
"Siis viimeinkin Iras-neiti tulee!" hän ajatteli, huoahtaen
helpotuksesta ja mielihyvästä.
Astunta oli raskas, ja siitä voi erottaa paksujen sandaalien
kolketta. Kullatut pylväät olivat Ben-Hurin ja oven välillä. Hän
astui levollisesti sinne ja asettui nojalleen yhtä vasten. Yht'äkkiä
kuului miesten ääniä, yksi niistä raaka ja kurkusta kumajava. Mitä
miehet puhuivat, siitä Ben-Hur ei saanut selvää, sillä kieli ei ollut
itämainen eikä etelä-europpalainen.
Pikaisesti katsahdettuaan huonetta astuivat nuo tulijat vasemmalle
puolelle ja tulivat siten Ben-Hurin näkyviin. Ne olivat kaksi kookasta
miestä, yllä lyhyet tunikat. Näöstä päättäen he eivät olleet talon
isäntiä eikä palvelijoita. Jokainen näkemänsä esine ihmetytti heitä;
he pysähtyivät sitä koettelemaan ja tutkimaan. He ilmeisesti kuuluivat
alhaiseen kansanluokkaan. Atrium tuntui tulevan ihan saastutetuksi
heistä. Mutta samalla heidän huolettomasta käytöksestään saattoi nähdä,
että heillä oli oikeus siellä oleskella ja että he siellä olivat
jollakin asialla. Mikähän se asia oli?
He astuivat hyvin itseensä luottavasti eteen päin ja lähestyivät
vähitellen pylvästä, jota vasten Ben-Hur nojasi. He pysähtyivät vähän
matkan päähän auringonpaisteesen katselemaan lattian mosaikki-kuvia.
Silloin oli Ben-Hurilla tilaisuus heitä tarkastella.
Huoneen salaperäisyys saattoi, kuten jo mainitsimme, Ben-Hurin vähän
levottomaksi. Nyt, kun hän tunsi toisen vieraan saksilaiseksi, johon
oli tutustunut Roomassa ja jonka oli eilen nähnyt voittavan sirkuksessa
nyrkkitaistelussa; kun hän katseli miehen eläimellisiä kasvoja, jotka
olivat sadoista arvista ja eläimellisistä intohimoista inhottaviksi
rumentuneet, sekä hänen alastomain raajojensa ja hartiainsa tavatonta
vahvuutta; nyt häntä värisytti hengenvaaran tunne. Vaisto sanoi
hänelle, että sattumuksesta ei suinkaan ollut tullut tämä tilaisuus,
joka ihan näytti kuin tehdyltä murhaa varten, ja tuossa nyt nuo
raakalaiset seisoivat valmiina ryhtymään työhönsä! Ben-Hur katsahti
arasti saksilaisen kumppaniin, joka oli nuori, mustasilmäinen ja
mustatukkainen mies, näöltään ihan juutalainen; molempien puvusta näkyi
selvään heidän ammattinsa. Kun Ben-Hur asetteli yhteen kaikki nämä
asianhaarat, ei enää ollut epäilemistäkään, että hänet oli kavalasti
houkuteltu palatsiin. Hänen kohtalonsa siis oli kuolema tässä komeassa
huoneessa, jossa ei mikään käsi ollut ojentuva häntä auttamaan.
Hän tempasi vyön pois vyöltänsä, paljasti päänsä, viskasi manttelinsa
syrjään ja seisoi, yllä lyhyt, jotenkin yhtäläinen alustunika kuin
noilla raakalaisilla, valmiina ryhtymään taisteluun. Kädet ristissä
nojallaan pylvästä vasten hän odotti pelkäämättä.
Nyt saksilainen kääntyi ja lausui jonkun sanan kumppanilleen kielellä,
jota Ben-Hur ei ymmärtänyt, ja molemmat sitte katselivat häntä.
Puhuttuaan vielä jonkun sanan he astuivat lähemmäksi.
"Ketä te olette?" kysyi Ben-Hur latinaksi.
Pohjan poika väänsi suunsa leveään irvistykseen, joka ei suinkaan
sieventänyt hänen eläinnaamaansa, ja vastasi: "raakalaisia".
"Tämä on Idernees-palatsi. Ketä te etsitte? Vastatkaa!"
Sanat kuuluivat ankarilta. Vieraat pysähtyivät, ja saksilainen
puolestaan kysyi: "Kuka sinä olet?"
"Roomalainen."
Jättiläinen nosti päätänsä pystympään, niin että se keikistyi vähän taa
päin.
"Ha ha ha! Minä kuulin kerran erään jumalan syntyneen siten, että lehmä
nuoleskeli suolakalliota; mutta ei jumalakaan voi tehdä juutalaisesta
roomalaista."
Naurettuaan kylliksensä hän taas lausui muutamia sanoja kumppanilleen,
ja sitte he yhdessä taas lähestyivät.
"Seis!" sanoi Ben-Hur lähtien pois pylvään luota, "vielä yksi sana!"
He pysähtyivät.
"Yksi sana!" toisteli saksilainen, pani tavattoman vahvatekoiset
käsivartensa ristiin ryntäilleen ja päästi valloilleen vihastuksensa,
joka ajoi veren hänen kasvoihinsa. "Yksi sana! Puhu!"
"Sinähän olet normannilainen Tord."
Jättiläinen aukasi sini-silmänsä suuriksi.
"Sinä olit nyrkkitaistelijana Roomassa."
Tord nyykäytti päätään.
"Minä olin sinun oppilaanasi."
"Et", vastasi Tord päätään pudistaen, "lrminin parran kautta, minulla
ei ole koskaan ollut juutalaista opetettavana nyrkkitaistelijaksi."
"Mutta minä voin todistaa sanani."
"Millä tavalla?"
"Sinä olet tullut tänne tappamaan minua."
"Se on totta."
"Anna sitte kumppanisi taistella yksinään minun kanssani, niin minä
hänen ruumiillansa todistan, mitä sanoin."
Normannilaisen kasvot elelehtivät veitikkamaisesti. Hän virkkoi jonkun
sanan kumppanilleen ja kääntyi sitte Ben-Hurin puoleen.
"Odota, kunnes minä käsken", sanoi hän hullunkurisesti kuin hyvillään
oleva lapsi.
Hän siirsi potkimalla sohvan keskelle lattiaa ja valmistautui
ojentamaan suuria raajojansa. Päästyään mielestänsä tyydyttävän
mukavaan asentoon hän sanoi yksitoikkoisen vakavasti: "Alkakaa!"
Ben-Hur pelkäämättä astui lähemmäksi vastustajaansa.
"Puolustaudu!" hän sanoi.
Mies ojensi vastustamatta ylös kätensä.
Kun he molemmat seisoivat siinä vastakkain, ei näkynyt mitään
huomattavaa vahvemmuutta kummallakaan puolella. Vieraan
itseluottavaiseen hymyyn Ben-Hur vastasi vakavuudella, jonka, jos hänen
taitonsa olisi ollut tunnettu, olisi pitänyt varoittaa taisteluun
antautumisen vaarasta. Molemmat tiesivät, että siinä oli taistelu
hengen edestä.
Ben-Hur oli tekevillään hyökkäyksen oikealla kädellään. Vastustaja
torjui sen nostamalla eteen vasemman käsivartensa. Ennen kuin hän
ehti vetää sitä takaisin asentoon, Ben-Hur sen jo sieppasi kiinni
kalvosimesta kouralla, jonka monivuotinen tottumus airon pitelemiseen
oli tehnyt hirvittäväksi kuin rautapihdit. Vastustajan hämmästys oli
täydellinen. Silmänräpäyksessä Ben-Hur viskautui eteen päin, kiersi
käsivartensa miehen kaulan ja oikean olkapään ympäri ja vasemmalla
nyrkillään antoi hänelle iskun korvan alle. Toista iskua ei enää
tarvittu. Nyrkkitaistelija putosi hiiskahtamatta raskaasti maahan ja
jäi siihen hengettömänä makaamaan.
Ben-Hur kääntyi Tordiin päin.
"Haa! Irminin parran kautta!" tämä ihmetteli ja nousi makuuasennostaan.
Sitte hän alkoi kovasti nauraa hohottaa:
"Ha ha ha! Enpä minä itsekään olisi tuota osannut paremmin tehdä?"
Hän tarkasteli Ben-Huria kylmästi kiireestä kantapäähän ja joutui yhä
enemmin ihmetyksiin.
"Se oli minun temppuni, jota minä olen kymmenen vuotta käyttänyt
Roomassa. Sinä et ole juutalainen. Kuka sinä olet?"
"Tunsithan Arriuksen, duumvirin."
"Kvintus Arriuksenko? Kyllä, hän oli minun suojelijani."
"Hänellä oli poika."
"Oli", vastasi Tord, kasvot kirkkaampina, "minä tunsin sen pojan.
Hänestä olisi voinut tulla taistelijain kuningas. Keisari tarjosi
hänelle suojelustansa. Minä opetin hänelle juuri tuon tempun, jota sinä
käytit, ja se on mahdoton jokaiselle, kellä ei ole minun kättäni ja
käsivarttani. Se on tuottanut minulle monta laakeriseppelettä."
"Minä olen Arriuksen poika."
Tord astui lähemmäksi ja katseli Ben-Huria tarkimmasti joka puolelta.
Hänen silmänsä välähtelivät oikein tyytyväisesti, ja hän ojensi nauraen
kätensä.
"Ha ha ha! Hän sanoi, että minä tapaisin juutalaisen täällä,
juutalaisen vain, sellaisen juutalaisen koiran, jonka tappaminen olisi
jumalille otollinen työ."
"Kuka sanoi niin?" kysyi Ben-Hur, tarttuen hänen käteensä.
"Kukako? Messala, ha ha ha!"
"Milloin, Tord?"
"Eilisiltana."
"Minä luulin hänen olevan rujona."
"Ei hän koskaan enään pääsekään astumaan. Vaikeroiden ja kiroillen hän
vuoteeltansa kertoi sen minulle."
Ben-Hur käsitti, että, jos roomalainen jäi eloon, hän oli ainiaan oleva
hänelle vaarallinen ja vainoova häntä väsymättä. Kosto sulostuttaisi
rujoakin elämää. Sen tähden Messala piti kiinni kullasta, jonka oli
kadottanut vedossa Sanballatille. Ben-Hur mietiskeli, millä kaikilla
tavoilla Messala voisi estää hänen toimimistansa tulevan kuninkaan
hyväksi. Mutta miks'ei sopisi käyttää roomalaisia keinoja? Mies, joka
oli palkattu murhaamaan häntä, oli kyllä helppo lahjoa kääntämään
aseensa hänen vihollistansakin vastaan. Olihan Ben-Hurilla varaa
tarjota runsaampi maksu. Kiusaus oli suuri; hän oli jo vähällä
taipua sen mukaan, vaan tuli sattumalta katsahtaneeksi voitettuun
vastustajaansa, joka makasi lattialla, kasvot ylös päin, ja ne olivat
niin ihmeellisesti hänen omiensa näköiset. Hänelle johtui keino mieleen
ja hän kysyi:
"Tord, paljonko Messala tahtoi maksaa minun tappamisestani?"
"Tuhat sestertiota."
"Sinä saat ne, ja jos teet, mitä minä sanon, saat lisäksi vielä kolme
tuhatta."
Jättiläinen laski yhteen summat kovalla äänellä:
"Eilen minä voitin viisi tuhatta ja roomalaiselta saan yhden; siinä on
kuusi. Anna minulle neljä, hyvä Arrius, vielä neljä, niin minä olen
sinun miehesi, muuten kaimani, vanha Tor, surmatkoon minut vasarallaan.
Lupaa neljä, niin tapan sen valehtelevan ylimyksen, jos tahdot. Eihän
minun tarvitsekaan muuta kuin peittää kädelläni hänen suunsa tällä
tavalla..."
Hän selitykseksi peitti kädellään oman suunsa.
"Kyllä ymmärrän", sanoi Ben-Hur, "kymmenen tuhatta sestertiota on
koko omaisuus. Silloin saatat palata Roomaan ja avata viinituvan
lähellä suurta sirkusta ja elää, kuten soveltuu etevimmälle
nyrkkitaistelijalle."
Jättiläisen kasvojen arvet oikein loistivat tyytyväisyydestä, kun tämä
tulevaisuuskuva maalattiin hänen eteensä.
"Sinä saat neljä tuhatta", Ben-Hur jatkoi, "eikä sinun käsiesi,
Tord, tarvitse veristyä siitä, mitä sinun siitä rahasta pitää tehdä.
Kuulehan, eikö tuo ystäväsi ole minun näköiseni?"
"Minun on mieleni tehnyt sanomaan, että te olette yhden näköiset kuin
kaksi marjaa."
"No hyvä, jos minä otan hänen tunikansa ja puen hänen yllensä omani ja
me sitte lähdemme yhdessä pois ja jätämme ruumiin tänne, niin voithan
yhtä hyvin saada Messalaltakin ne luvatut sestertiot. Uskottele vain
hänelle, että minä muka tulin surmatuksi."
Tord nauroi niin, että kyyneliä juoksi pitkin hänen poskiansa.
"Ha ha ha! Eipä ole koskaan helpommalla tavalla ansaittu kymmentä
tuhatta sestertiota. Ja viinitupa sirkuksen luona, kaikki vain joutavan
valheen tähden, jossa ei ole mitään veren tahraa! Ha ha ha! Lyö kättä,
sinä Arriuksen poika. Mene nyt tiehesi, ja -- ha ha ha! -- jos joskus
tulet Roomaan, älä unhota kysyä normannilaisen Tordin viinitupaa.
Irminin parran kautta, sinun pitää saaman parasta viiniä, vaikka minun
täytyisi lainata sitä keisarilta itseltään!"
He pudistivat uudestaan kättä, ja sitte toimitettiin vaatteiden
vaihdos. Sovittiin, että nuo neljä tuhatta sestertiota oli samana
iltana lähetettävä Tordin asuntoon. Jättiläinen koputti peräovea. Se
aukesi, ja Ben-Hur siirtyi viereiseen huoneeseen pukemaan yllensä
kuolleen nyrkkitaistelijan huonoja pukimia. Lähdettyään sitte
atriumista he erosivat Omfalossa.
"Älä unhota viinitupaa suuren sirkuksen luona!" sanoi jättiläinen
nauraen. "Irminin parran kautta, ei koskaan ole tällaista omaisuutta
ansaittu niin helpolla. Jumalain haltuun!"
Ben-Hur lähtiessään atriumista katsahti vielä viimeisen kerran
ruumiisen, joka makasi hänen juutalaispuvussansa. Yhtäläisyys oli
tosiaankin hyvin pettävä, ja Ben-Hur oli tyytyväinen, sillä, jos Tord
nyt vain piti sanansa, oli tämä petos pysyvä ainiaan salassa.
* * * * *
Yöllä, Simonideen talossa Ben-Hur kertoi kaikki, mitä
Idernees-palatsissa oli tapahtunut. Sovittiin muutaman päivän kuluttua
julkisesti kuuluttamaan Arriuksen poikaa, joka muka oli kadonnut.
Luultavasti oli asia tuleva konsuli Maxentiuksen kuuluviin, ja jos tämä
salaisuus pysyi salaisuutena, arvattiin, että Messala ja Gratus myöskin
olivat pysyvät levossa ja Ben-Hur saattoi lähteä Jerusalemiin etsimään
omaisiansa.
Ben-Hurin lähtiessä istui Simonides nojatuolissaan joen puolisella
kattopengermällä. Hän siunasi nuorta juutalaista hellästi kuin isä.
Ester seurasi Ben-Huria rapuille asti.
"Jos minä löydän äitini ja Tirzan", sanoi Ben-Hur hänelle, "niin sinä
tulet heidän luoksensa Jerusalemiin sisareksi Tirzalle."
Ja samalla hän suuteli häntä.
Olikohan se vain rauhan suutelu?
Ben-Hur meni joen poikki lähelle Ilderimin viimeistä leiripaikkaa ja
löysi arabialaisen, joka oli jätetty hänelle oppaaksi. Hevoset tuotiin.
"Tämä on sinun", sanoi arabialainen.
Ben-Hur tarkasteli vähän ratsua, ja kas, se oli Aldebaran, nopein ja
kaunein Miras-tamman jälkeläisistä ja Siriuksen jälkeen sheikin paras
lemmikki. Liikutettuna hän tunsi, että vanhuksen lämpimästi sykkivä
sydän lähestyi häntä tässä lahjassa.
* * * * *
Ruumis vietiin yöllä pois atriumista ja heti haudattiin. Messala
lähetti kiireimmiten viemään sanaa Gratukselle Ben-Hurin kuolemasta,
mutta ilmoittamatta tarkemmin aikaa, milloin se tapahtui.
Jonkun ajan kuluttua ilmestyi Roomaan lähelle suurta sirkusta uusi
viinitupa, jonka oven päällä oli kirjoitus:
_Normannilainen Tord_.
Kuudes kirja.
"Tää onko Kuolo? onko niitä kaksi
Tään naisen puolisoko Kuolo on?
-- -- -- -- --
Sen iho ol' spitalin-valkoinen,
Elo -- Kuolo oli se painajainen,
Joka veremme suonissa hyytää."
_Coleridge_.