Ne-ne-hofra asui eräässä talossa lähellä Essouania, mutta lähempänä
ensimmäistä Niilin koskea, niin lähellä, että ijäisen taistelun pauhina
tärisytti rannan ja kallioiden välistä maata.
Hän kaunistui päivä päivältä, niin että ihmiset sanoivat hänestä kuten
hänen isänsä puutarhan tulikukista: Mitenkähän kauniiksi hän tulee
kukoistusaikanaan!
Hänen elämänsä jokainen vuosi oli uuden laulun alku, suloisemman kuin
yksikään entinen.
Hän oli syntynyt avioliitosta, johon olivat yhtyneet pohjoinen, jota
valtameri rajoittaa, ja etelä, joka ulottuu aavikkoihin asti kuuvuorien
taakse; toinen antoi hänelle kiihkoa, toinen älyä; hänet nähdessään he
molemmat hymyilivät ilosta ja sanoivat, ei niinkuin itsekkäät: "hän on
minun!" vaan jalomielisesti: "hän on meidän."
Kaikki luonnon kauneus kunnioitti hänen täydellisyyttänsä ja iloitsi
hänen olemassa olostaan. Kun hän astuskeli, niin linnut tervehdykseksi
pudistelivat siipiänsä; rajut tuulet muuttuivat suloisiksi lännen
henkäyksiksi; valkoinen lotus-kukka nousi veden päälle häntä
katselemaan; tyyni joki hiljensi kulkunsa; palmupuut nuokkuivat hänelle;
ja kaikki näyttivät sanovan kukin tavallansa: "Minä annoin hänelle
sulouteni; minä annoin hänelle iloisuuteni; minä annoin hänelle
puhtauteni." Jokaisella oli jokin hyve antaa hänelle.
Kahdentoista vuoden ijässä Ne-ne-hofra oli koko Essouanin ilo: kun hän
ehti kuudentoista vuoden ikään, oli hänen kauneutensa maine levinnyt yli
koko avaran maailman; kahdenkymmenen vuoden ijässä ei hänelle koittanut
ainoatakaan päivää, jona hänen ovensa eteen ei olisi tullut aavikoiden
ruhtinaita nopeilla kameleilla tai Egyptin mahtavia kullasta välkkyvillä
aluksilla; mutta palatessaan he kertoivat kaikkialla: "Minä olen nähnyt
hänet: ei hän ole mikään vaimo, vaan Ator itse."