VILPPU: Minä lupasin kertoa sinulle jotakin, Laina.
LAINA: Niin, no? Mitä se on?
VILPPU: On sattunut suuri onni minulle. Jos suostut, niin voimme
perustaa yhteisen kodin piankin.
LAINA: Millä keinoin?
VILPPU: Olen saanut muutaman sadanmarkan rahaa...
LAINA: Mistä niin?
VILPPU: Ja sitte ehkä saan palkankorotusta tahi paremman paikan --
ehkä.
LAINA: Mistä olet rahaa saanut?
VILPPU (Hämäten). Olenpahan vain saanut.
LAINA: Ei ole totta.
VILPPU: Vaikka paikalla näytän. Tuossa! (Ottaa povitaskustaan setelit,
näyttää ja pistää ne paikalla takaisin.) Uskotkos nyt?
LAINA: Sano! Mistä olet saanut?
VILPPU: Enpäs sano! Eikös ole saman tekevä, mistä olen saanut. Välistä,
näet, rakkauskin kovan onnen voittaa.
LAINA: Minäpä en suostu, ellet sano.
VILPPU: Ja minä olen luvannut, etten sanoisi.
LAINA: Sittepä ei tule asiasta mitään.
VILPPU: Niinkö siis, että suostut varmaan, jos sanon?
LAINA: Saadaan nähdä! Saadaan nähdä!
VILPPU; Ei, sinun pitää luvata se varmasti ja vannoa päälle.
LAINA: Jos olet lainaksi ottanut, niin en sitä hyväksy, sillä elää
kituuttamaan lainarahoilla minä en suostu.
VILPPU: Etpäs arvannut oikein.
LAINA: Helenaltako sitte olet saanut? Periähän et ole keltään voinut.
VILPPU: Erehdyit vieläkin.
LAINA: Sitte et ole niitä oikealla tavalla saanut.
VILPPU: Laina! Varastaneenko minun ne luulet...! Johan sinä nyt!..!
LAINA: Sitä en luule. Mutta olet joltakin ne pyytänyt.
VILPPU: Enkä sitäkään.
LAINA: Mitenkäs sitte? Selitähän!
VILPPU: Pyytämättä olen ne saanut. Ihan kouraani ovat ne tupatut.
Sallima on ne lähettänyt minulle, -- meille.
LAINA: Kuka se sallima sitte on? Sinun pitää se minulle sanoa!
VILPPU: Näinkö sinä todenperään vaadit?
LAINA: Miksi sinä epäilet sitä ilmaista? Sinä pelkäät jotakin.
VILPPU: Minulla ei ole syytä pelätä. Ja kun nyt niin räiskeästi sitä
vaadit, niin sanon: Auralta sain.
LAINA (Kovin kummastellen). Auraltako?
VILPPU: Niin juuri.
LAINA: Milloinka niin?
VILPPU: Tänään -- päivällä -- vähää ennen tulipaloa.
LAINA: Nyt en minä ymmärrä mitään! Kuinka hän tuli ne sinulle
antaneeksi? Mitenkä ja missä tarkoituksessa?
VILPPU: Otti vain ja kutsutti luokseen, kun päivälliselle kotia menin
ja äitipuoli käski minun siinä sivumennen viedä hänelle lämpimät, otti
ja pisti rahat kouraani, toivoen, että niin pian kuin suinkin menisimme
yhteen.
LAINA: Tuo vasta on merkillinen menettely! Mitä rahoja ne sitte ovat ja
mikä tarkoitus niiden antamisessa piilee? Etkös, Vilppu, ole sitä
itsekin ajatellut?
VILPPU: Kummastuttihan se minuakin. Mutta kun se ne niin väkisin
käteeni työnsi, niin kiitin ja otin. Miks'en sitte semmoista lahjaa
olisi ottanut?
LAINA: En minä vain. Enkä huoli siitä vähääkään. Etkä sinäkään sitä saa
vastaan ottaa.
VILPPU: Oletpa sinä nyt kovin kummallinen. En minä siinä mitään pahaa
nähnyt.
LAINA: Ellet silloin nähnyt, niin kai nyt huomata pitäisi jotakin
tulipalon jälkeen. Kuka sen tietää, mikä siinä takana on. Ihan minua jo
pelottaa ja kauhistuttaa.
VILPPU: Mikä niin? Joutavia kuvittelet.
LAINA: Oikein kamalia aavistuksia alkaa päässäni herätä, kun muutenkin
niin hämärältä kuulostaa koko se murhapolttojuttu.
VILPPU: Selitähän toki!
LAINA: En sano mitään, mitä luulen. Mutta voivat ne rahat esimerkiksi
olla vain etukäteen sinun turviisi toimitetut, etteivät nekin palaisi
ja löytyisi niiltä, joilta ei pitäisi löytyä...
VILPPU: Vielä häntä kaikkia!...
LAINA: Eikä sillä hyvä. Voivat sinulta vielä niitä tulla takaisin
vaatimaan ja saatat joutua, Jumala ties, jos mihin rettelöihin. Ei,
Herran tähden, minä en suostu, en mihinkään, en ikinä mihinkään
kauppoihin noiden rahojen kautta.
VILPPU: Johan sinä nyt, Laina, koko minun asiani pilasit, iloni ja
onneni kokonaan.
LAINA: Neuvoisin minä sinuakin, Vilppu, olemaan varovainen ja
toimittamaan ne setelit ajoissa takaisin.
VILPPU: Mutta, Laina hyvä, nehän annettiin nimenomaan, että minä voisin
oman kodin perustaa. Ja tiedäthän, että Aura aina on ollut niin kiltti
ja ystävällinen ja hyväsydäminen minulle, aina minua säälinyt ja hyvää
minulle toivonut.
LAINA: Kyllä, kyllä minä sen tiedän, Mutta että tuossa lahjassa ei
mitään hyvää piile, ainakaan minua kohtaan, sen minä ihan vissisti
tiedän ja sen päälle vannoakin voin.
VILPPU: Jopa sinä nyt kovin minua loukkaat. Meidän naimisemme siis ei
mitään hyvää tietäisi sinulle?
LAINA: Usko minua, Vilppu, ilman pitemmittä selityksittä, että kyllä
siinä vilppiä Auran puolelta on. Sillä niin epäitsekäs hän ei suinkaan
ole, kuin sinä luulet ja miksi hänen muka jalo tekonsa hänet tekee.
VILPPU: Mennään sitte Auran luo! Selittäköön hän sinulle kaikki!
LAINA: Hulluko sinä olet?!
VILPPU: Kah, kun et sinä usko!
LAINA: Uskon minä sen verran, etten mihinkään nyt suostu -- en millään
mokomin.
VILPPU (Alla päin). Sekö siitä sitte tulikin!?
LAINA: Se.
VILPPU: Ehkä sittenkin vielä minua varkaaksi luulet? Luulet ne rahat
minun huonolla tavalla saaneen?
LAINA: Varkaaksi en sinua, Vilppu, usko. Mutta ei ne hyvälläkään
tavalla saatu ole, se on minun ajatukseni, ei ainakaan hyvässä mielessä
annettu.
VILPPU (Nousee). No, siinä tapauksessa, jotta asia oikein selviäisi,
käyn minä sitte hakemassa Auran tänne.
LAINA (Nousee myös). Mitä se asia siitä paranee?
VILPPU: Paranee se. Minä en nyt sitä tähän jätä. Ymmärräthän sen itse,
Laina? Minulle tämä on vakava asia. Odotathan täällä? Minä käyn
pyytämässä Auraa tänne. Odotatko?
LAINA: Voinhan minä odottaa. Mutta ei siitä sittenkään mitään lähde.
VILPPU: Saat nähdä. Tullaan ja selvitetään, niin saat itse kuulla ja
sitte vasta voit lopullisesti päättää. Tuon hänet kohta puheillesi
vissisti. (Rientää oikealle.)