(Huhmarin kosken ranta: oikealta puolelta viistoon viettävä, koivuja ja
pajuja kasvava äyräs, jota myöten etualalta oikealta taka-alalle
vasemmallepäin joen rantaan saakka kulkee aita. Aidassa, vähän matkaa
rannasta, on portti ja siitä hiukan taempana puoliympyrään rakennettu
penkki sekä sen keskellä pöytä. Tämä näköalapaikka rannassa on
niemekkeen tapainen tasainen kallio kosken niskassa; perälle aukeaa
järveä, saaria ja metsää, vasemmalla, aivan vastapäätä penkkejä, joen
toisella puolen on jyrkkä kallioseinä, jossa kasvaa muutama
vaivaispetäjä. Aidasta etualalle päin, mäentörmällä, kasvaa ruohoa,
voikukkia ja kissankelloja ja alempana on hiekkatie, joka vie oikeasta
etualan nurkasta mainitulle portille. -- On ilta, tyyni ja hiljainen;
kuuluu vain etäistä kosken kohinaa).
(Roslund ja Portimo tulevat oikealta tietä myöten).
PORTIMO: Nimismies siis on jo ryhtynyt tutkintoa pitämään tämänpäivän
tulipalon johdosta?
ROSLUND: Tietysti. Viipymättä saapui hän paikalle.
PORTIMO: Ja Ahkio on pidätetty?
ROSLUND: Ei lopullisesti. Mutta häneenhän kaiken todennäköisyyden
mukaan syy lankeaa.
PORTIMO: Jos ukko ollenkaan on syyn takeinen?
ROSLUND: Kuinka niin?
PORTIMO: Miesparka tuntuu olevan kuin päästä sekaisin aivan.
ROSLUND: Se voi hyvinkin olla teeskentelyä.
PORTIMO: Sitä en hänestä uskoisi. Pikemmin oli hän kaikista sielun
kärsimyksistään joutunut semmoiseen tilaan.
ROSLUND: Teillähän oli keskustelu hänen asioistaan ennen tulipaloa ja
voitte siis sen nojalla jotakin päättää.
PORTIMO: Sen nojalla juuri olen tullut siihen johtopäätökseen. Se oli
tilapäisessä mielenhäiriössä tehty epätoivon työ, -- psykoloogisesti
kyllä mahdollinen.
ROSLUND: Hauskahan olisi tietää mitä kaikkea hän teille, pastori,
puhui, mutta -- --
PORTIMO: Nyt en voi tietenkään kaikkia sanoa, mutta oikeuden
edessä -- --
ROSLUND: Tietysti, tietysti. Enhän minä tahdokaan urkkia. Mutta puhuiko
hän mitään teille lapsesta, koska se ajatus näkyy eniten pyörineen
hänen päässään?
PORTIMO: Kyllä, niin paljon, että tulin siihen käsitykseen, että hän
oli siihen kovin kiintynyt.
ROSLUND: Ja kun äidin tähden koti oli käynyt hänelle sietämättömäksi,
niin hän polttamalla sinne sekä itsensä että lapsensa tahtoi tehdä
lopun kaikesta. Onhan se kyllä selitettävissä.
PORTIMO: Joka tapauksessa se on kovin merkillinen murhapoltto:
salaperäinen, hämäräperäinen.
ROSLUND: Kieltämättä. Mutta hänen oma tunnustuksensa heti palopaikalla
todistaa, että ketään muuta siitä ei voi epäilläkään. Eikä mikään
toistaiseksi viittaa sinne päinkään, että se olisi jonkun toisen tekoa.
PORTIMO: Voisihan olla, että tuli pääsi irti hänen nukkuessaan. Hänhän
kuuluu panneen maata. Vaimo oli poissa, kekäle putosi uunista maahan ja
kun tavallisesti uunin eteen varomattomasti puita jätetään, niin
paljonkos siinä tarvittiin, että huone oli ilmiliekissä tuota pikaa. Ja
kun uuni oli siinä likellä ovea, niin ei hän enää sitä tietä päässyt
ulos, vaan syöksyi ikkunalle. Mitenkäs muuten olisi selitettävissä,
että hän jäi ikkunalaudalle retkottamaan?
ROSLUND: Hyvin yksinkertaisesti. Tunnettuhan on, että kun tahtoo saada
tulen paremmin palamaan, niin avaa ikkunan. Epäilemättä ukko oli siinä
tarkoituksessa tullut ikkunalle ja siihen sitte savusta typertynyt, kun
savu alkoi tupruta ulos.
PORTIMO: Minä luulen, että ukko on liian yksinkertainen sitä konstia
käyttääkseen.
ROSLUND: No, mutta lapsi sitte? Ellei olisi ollut hänen tarkoituksensa
tehdä murhapolttoa ja jos hän sitä lasta niin kovin rakasti, niinkuin
hän kaikesta päättäen rakasti, niin miksi ei hän sitä ihan ensimäiseksi
koettanut pelastaa ja siepannut käsivarrelleen ikkunasta mennäkseen?
PORTIMO: Epäilemättä oli hän niin unen pöppörössä, niin sekaisin.
ROSLUND: Uskomatonta! Sen ajatuksen -- psykoloogisesti -- minun
mielestäni olisi pitänyt ensimäisenä pyöriä hänen päässään, --
unissaankin.
PORTIMO: Ettei hän niin tehnyt, se kai sitte sai hänen noin sekaisin
puhumaan ja sanomaan hänen tehneen murhapolton.
ROSLUND: Ei, ei, kyllä tuo tuntuu minusta liian, liian, -- kuinka
sanoisin -- pinnistetyltä.
PORTIMO: Ei suinkaan enemmän, kuin toinenkaan olettaminen. Päinvastoin.
ROSLUND: Sittepähän saadaan nähdä, mikä arvelu on oikeampi.
PORTIMO: Niin, toivotaan että tutkimus luo valoa tähän kovin hämärään,
surulliseen juttuun. (Alkavat mennä portille.)
ROSLUND (Avaa portin). Mutta ukon oma tunnustus, herra pastori. Sehän
on enemmän kuin mikään muu!
PORTIMO (Mennen Roslundin pyynnöstä edellä.) Enhän minä kiellä.
ROSLUND (Seuraa, sulkien jälkeensä portin). Eihän sitä niin vain oteta
semmoista rikosta niskoilleen!
PORTIMO: Paljon on, paljon, vaikuttimia, joita ehkä emme tunne vielä.
ROSLUND: Kaikkihan on mahdollista. -- Eikös istuta hetkeksi tähän?
(Istuutuvat penkeille näköalaa katsomaan ja puhelemaan.)
MANU (Ilmestyy samalla taka-alalta oikealta äyräälle ja lähestyy
vaanien aitaa. Huomattuaan Roslundin ja Portimon istuvan rannalla hän
kyykistyy ja jää kurkistamaan aidan raosta etualalla kulkevalle
tielle.)
AURA (Tulee juosten oikealta tietä myöten).
MANU (Kohottaa päänsä yli aidan). Aura! Aura!
AURA (Hengästyneenä). Sielläkö olet?
MANU: Hss! Tuolla istuu ihmisiä rannalla: insinööri ja pastori. Nouse
tänne likemmäksi!
AURA (Menee Manun luo; aita jää heidän välilleen. Keskustelu heidän
kesken käy puolikovaan). Juoksin niin, että sydän nousi kurkkuun. Onpas
tänään ollut päivä!
MANU: En luullut tulevasikaan.
AURA: Pääsin kuulustelusta pois puoleksi tunniksi. Tavataan täällä
sitte myöhemmin uudelleen. Nyt ei ole pitemmältä aikaa.
MANU: Eikä sovikaan täällä olla, kun nuo tuolla istuvat. Ja muutenkin
tässä tähän aikaan vielä ihmisiä enemmän liikuskelee. -- No, mitäs
siellä on kyselty ja selville saatu?
AURA: Linnaan se vanha hepsu nähtävästi joutuu.
MANU: Ihanko?
AURA: Tiettävästi -- murhapoltosta. Asiahan on niin selvä ettei
selvempää olla voi. Helena Häkkinen oli ainoa, joka huoneessa kävi
ennen tulen irtipääsyä, vaan eihän se, Reetun hyvä ystävä ja suosikki,
voine syylliseksi kääntyä, ammoin kuin Reetu kohta itse oli pakoitettu
tekonsa tunnustamaan.
MANU: Kovin se juttu kuulostaa merkilliseltä.
AURA: Aivot kun on ihmiseltä sijoiltaan, niin tekee jos mitä. Joko
linna tahi hullujen huone sillä on edessä, -- jompikumpi.
MANU: Reetu parka! Oikein säälittää.
AURA (Teeskennellysti). Minuakin säälittää, vaikka niin paljon olen
kärsiäkin häneltä saanut -- sinun tähtesi Manu. Ja lapsenkin siinä
kadotin -- kaikki sinun tähtesi vain.
MANU: Minun? Mitä joutavia minua asiaan sekoitat!
AURA: Asiaan?! En, Jumala minua siitä varjelkoon! Päinvastoin olen
iloinen, sillä nythän ei enää mitään esteitä voi välillämme olla eikä
välillemme tullakaan.
MANU: Kuka sen vielä tietää.
AURA: Kuinka niin? Kuinka niin?
MANU: Kuinka asia oikeudessa lopullisesti voi päättyä. Se voi kestää
vuosikausia ala- ja yläasteet käydessään.
AURA: Mutta kun se on niin selvä, kuin päivä. Ja kai minä hetikin siitä
miehestä lain mukaan eron saan, kun se linnaan viedään tahi hourujen
hoitolaan joutuu, ja olen vapaa uusiin naimisiin -- sinun kanssasi.
Eikö niin? Sehän on selvä.
MANU: Selvä, kun on selvä ja selvitetty, vaan sitä ei se vielä ole.
AURA: Maltathan sinä nyt vielä tuon yren odottaa? Ja olenhan minä sinun
nyt jo kokonaan muutenkin.
MANU: Niin vastenmieliseltä tuntuu kaikki nyt tuon tämän päiväisen
tapahtuman jälkeen.
AURA: Mitä sanotkaan, Manu? Peräytymäänkö jo lähdet? Itsehän olet
sanonut, ettet tyytyisi minua näin vain pitämään, vaan että kokonaan
vaimoksesi tahdot.
MANU: Enhän minä mitä peräydy.
AURA: Mitäs sitte tarkoitat? Sallimahan itse näkyy kaikki niin
järjestävän, että tahtosi tulee täytetyksi.
MANU: Jopahan! Poishan joudun paikastanikin. Ja juuri sinun tähtesi.
AURA: Et saa lähteä. Et vielä. Sinun täytyy pyytää saada jäädä. Sinun
täytyy pyytää insinööriltä anteeksi.
MANU (Naurahtaen). Anteeksiko? Minä? Mistä? Taitaa jäädä tekemättä
minulta.
AURA: Teethän?! Minun tähteni! Tämä kerta! Että saat olla täällä siksi
kuin asiamme on selvä.
MANU: Mitäs minä täällä sen ajan teen? Ostan heti tilani ja muutan
sinne.
AURA: Mitä? Hetikö? Entäs minä, Manu! Ajattelehan!
MANU: Kah! Maltathan sinä nyt vielä tuon yren odottaa?
AURA: Sinäkö nyt noin puhut?
MANU: Kun ei muuten käy päinsä, Aura.
AURA: Käy, käy! Minä en sinua laske. Minä pyydän itse insinööriltä
sinun puolestasi.
MANU: Sen saat, jukoliste, sinäkin jättää tekemättä.
AURA: Semmoinenko nyt on ääni kellossa?
MANU: Semmoinen -- siinä suhteessa! Minä en salli kenenkään toisen
sekaantua minun omiin asioihini.
AURA: Yhteinen asiammehan se on: yhtä paljon minun, kuin sinunkin. --
Minä en voi sinusta erota, Manu, nyt enkä koskaan. Vaan nyt sinä, kun
yksin olen, kun ei ole ketään turvaa minulla, kun sinua eniten
tarvitsen, kun olen vain kaivannut sitä hetkeä, että saisin sinut yksin
pitää ja omaksesi kokonaan tulla, nyt sinä tahdot lähteä ja jättää
minut. Niinkö, Manu? Niinkö?
MANU: Älä nyt joutavia vetistele! Eihän nyt vielä mikään lopullisesti
ole päätetty. Saadaan nyt nähdä, minnepäin asia kääntyy.
AURA: Nyt sinä vain väistelet! Mutta muista, Manu, että kaikki olen
antanut, kaikki uhrannut sinun tähtesi, -- elämäni, kaikki, kaikki.
MANU: Kaikki, kaikki! Kuulenhan minä sen ja tiedän.
AURA: Niinpä pysykin sanassasi, sinä!
MANU: Mitäs en ole pitänyt? Kaikki olen minäkin tehnyt, mitä sinä olet
pyytänyt ja tahtonut. (Katsoen rantaan, jossa Roslund ja Portimo
nousevat lähteäkseen.) Tuolla nousevat! Ehkä tulevat tännepäin!
Erotaan!
AURA: Tulet siis uudelleen myöhemmin? Tuletko?
MANU: Tulen, tulen!!
AURA: Silloin saamme kaikki puhua loppuun -- ja päättää! Ihanko varmaan
tulet?
MANU: Milloinka olen sinulle sanani rikkonut? Olenko kertaakaan vielä?
AURA (Käden puristus yli aidan). Et, Manu, et. Uskon sinua. Hyvästi
siksi! (Juoksee pois oikealle.)