HELENA: Manun, Manun!!
AURA: Niinpä todenperään!
HELENA: Ja kuinka nauraa kikattaa, heilakka. Osaa maar' se poika
mielistellä!
AURA (Pahastuneena.) Senkin!...
HELENA: Häh? Eikös olekin komea mies miehekseen? Ei niitä semmoisia
joka paikkakunnalla tapaa.
AURA: Sanoisitte, Helena, Vilpulle, että se kieltäisi morsiamensa Manun
kanssa ilveilemästä.
HELENA: Morsiamensa? Eihän Vilppu Lainan kanssa vielä niin pitkällä
ole, vaikka mitä muuten vähän niinkuin häntä riiailleekin.
AURA: Minusta se vain on ilkeätä tuo noin ihan ihmisten nähden.
HELENA: Jo nyt on jotain! Vaan jopa taitaa, kun sinua tarkemmin
katselen, silmäni vähän niinkuin alkaa aueta.
AURA (Korjaa hermostuneesti kahvilekkeet pois pöydältä). Ihan
todenperään se minulle sydämelle käy.
HELENA: Ja kun ei se, Manu, sinne palokuntalaisten harjoitukseen
kentälle mennyt. Ei ollut niin puettukaan -- pyhävaatteissaan vain --.
Kas tuonne aittarakennuksen taa katosivat kävelylleen.
AURA: Kun katosivat, niin kadotkoot. Minä heistä viis.
HELENA: No, jo nyt minä selvillä olen! Mutta eipä kummakaan, jos sinä,
Aura, Manuun mielistynyt olisit.
AURA: Enkä ole vähääkään.
HELENA: Älä väitä vastaan! Kyllä minä sen jo ammoin huomannut olen,
vaikka en ole ollut huomaavinanikaan.
AURA (Itkuäänellä). No, jos olet, niin mitä sitte tuolla lailla
kiusaat.
HELENA (Taputellen Auraa). Herran terttu tokisen! Älähän nyt, Aura
hyvä, sitä noin pahaksesi pane!
AURA: Ja kun tiedät, niin pidäkin omana tietonasi äläkä maailmalle
levitä!
HELENA: Sus siunatkoon! Niinkuin ne nyt minun tapojani olisivat. Minä
vaikenen kuin hauta. -- No, voi sua poloista! Siinä se arvoituksen
selitys olikin. Mutta en ihmettele vähääkään, en niin pikkaraistakaan.
Siinä se sulle vasta mies olisi ollut ja muhkea joka suhteessa.
AURA: Olisi ollut, jos olisi ajoissa tullut, vaan nyt sitä olen tässä
kuin pihdissä kiinni.
HELENA: Sitäpä minäkin, että olisipa Manu puolta vuotta aikaisemmin
tehtaalle tullut, niin olisipa taitanut jäädä Auralta Ahkion vaimoksi
menemättä.
AURA: Mutta eipä, näen mä, niin ollut Auralle sallittu, kun sen sijaan
tämmöinen kova kohtalo hänelle luotiin.
HELENA: Tekisipä minun mieleni sinulle jotakin sanoa, vaan taitaapa
olla viisaampi vaieta.
AURA: Sano, Helena hyvä, sano! Mitä sinulla oli mielessä? Puhu!
HELENA: Mitäpä minä, syrjäinen, muitten ihmisten asioihin sekaannun.
Saattaisi vielä minun niskoilleni joutua ja minun ohrasesti käydä.
AURA: Kuule! Tiedätkö: onko Manu täällä kehenkään muuhun kiintynyt?
Sano!
HELENA: Kunko sinuun? Vielä mitä! Kukapa sinut hänenkään silmissä
voittaisi?!
AURA: Oletko varma siitä? Lainahan on vapaa, vaan...
HELENA: Lainaa minä kyllä silmällä pidän, ole huoleti siitä, jo
pojintimanikin tähden.
AURA: Niin, Helena. Sinä et saa päästää heitä yhteen. Sinun
velvollisuutesi on Vilpun etua valvoa! Pidä Manu etempänä Lainasta!
HELENA: No, nyt enemmän kuin koskaan. Siitä saat, kultaseni, olla ihan
rauhassa.
AURA: Rauhassa! Minä -- rauhassa?! Toisen vaimona! Sitähän minä
taannoin yritin sanoakin...
HELENA: Pyh ja pyh! Juokse jo järveen! Kaikkia minä kuulenkin! Toisin
minä sinun sijassasi! Jos minä olisin nuori ja kaunis ja minulla
vanhanpuoleinen mies, jota en rakastaisi, niin kyllä en minä vain
häikäileisi, vain tietäisin, mitä tekisin.
AURA (Ihastuneesti). Ihanhan sinä puhut, kuin minun omia ajatuksiani
päässäni pyörittelisit.
HELENA: Jos vain tietäisin, että se toinen minua himoitsee, niin en
päivääkään arvelisi.
AURA: Sen tiedän. Siitä olen vissi.
HELENA: No, sitte ei muuta, kun anna hurista vain sydämesi ja halusi
mukaan!
AURA: Mutta sitte?
HELENA: Mitä -- sitte?
AURA (Intohimoisesti). Saanko hänet pitää? Saanko hänet kokonaan? Eikö
kukaan vie häntä minulta? -- --
HELENA: Mutta sinähän olet ihan hurjasti rakastunut, Aura parka.
AURA: En tiedä, Helena hyvä, mitä se on, mutta minä kärsin niin
kauheasti. Olisin valmis vaikka mihin tekoon. Jos olisi Laina tuossa,
niin silmät repisin hänen päästään.
HELENA: Sinulla on pahaa verta suonissasi, Aura!
AURA: Niin on, Helena. Minä tiedän sen. Olenhan äpärälapsi itsekin?
HELENA: Niinhän ne kertovat.
AURA: Äitini oli tehtaantyttö, niinkuin minäkin. Vaan isästäni ei ole
tietoa, kuka hän oli. Vai oletko sinä sen kuullut?
HELENA: Ovathan ne kertoneet äitivainajasi täällä ennen erään
engelskalaisen insinöörin kanssa honklanneen...
AURA: Se on siis maankiertäjän veri, joka minussa näin kiehuu.
HELENA: Mutta kukapa sen pilkulleen hänenkään tietää. Sillä eipä hän
liene jättänyt mitään puumerkkiä jälkeensä enempää kuin muutkaan
samantapaiset siinä jutussa.
AURA: Niin, niin. Sehän se on meikäläisten kohtalo. Rakkautemme annamme
tyysti, vaan halveksimisen ja pilkan saamme palkaksi. Kummako siis, jos
mieli katkeroituisi?! Kummako, jos rakkautemme vihaksi muuttuisi ja
perintönä veressä kulkien vihdoin kostoksi puhkeaisi koko
yhteiskuntaakin kohtaan?!
HELENA: Siinä sen oikein sanoit, Aura. Sen tunnen minäkin sisimmässäni.
Vaan minkä me sille voimme? Milloinka tämä maailma meidän mielemme
mukaiseksi muuttuu?
AURA: Muuttuu se, jahka mekin kerran valtaan pääsemme.
HELENA: Pääsemme, milloin pääsemme! Mutta ennen kurki kuolee, kuin suo
sulaa. Ja siksi ei auta muu, kuin kärsiä yhä edelleen vain.
AURA (Kuin itsekseen, pää käsien peitossa ja pöytään nojaten). Mutta
minä en kärsi. Minä en jaksa kärsiä. Minä en tahdo kärsiä. Ne ovat
sietämättömiä, nämä ihmisten panemat ikeet, nämä niitten
aviosäädynlait. Näin minutkin rakkauteni tähden tähän tupaan
työnnettiin, että kaikki vain ihmisten silmissä siloiselta näyttäisi.
Vaan mitä sydän tunsi ja mieli pakahtuakseen kärsi, sitä ei kukaan
kysynyt. Ja nyt, kun sydämeni jälleen tuntee ja tuskittelee, niin
kuolettaa vain pitäisi kaikki ja hiljaa kärsiä, että taaskin kaikki
ihmisten silmissä siloiselta näyttäisi ja niiden lait tulisivat
täytetyiksi. Vaan ei, nyt en minä siihen suostu enää, tulkoon vaikka
kuolema. Irti minä tahdon näistä pauloista, vapaaksi minä tahdon, elää
minä tahdon, niinkuin minun sydämeni käskee, eikä niinkuin muut hyväksi
katsovat määrätä.
HELENA: Aura hyvä! Rauhoitu nyt kultaseni! Mitä sinä nyt tuolla
lailla?! Sekö sinut noin alakuloiseksi sai, että vahingossa tulin
sinulle huomauttaneeksi Lainan ja Manun tuolla yhdessä kävelevän.
AURA (Hypähtää pystyyn ja katsoo ikkunaan). Vieläkö ne siellä ovat?
HELENA: Ei, kultaseni. Poishan ne menivät.
AURA: Minne ne menivät? Yhdessäkö ne menivät?
HELENA: Eikä, kah. Erosivat kai ne, niinkuin minusta ainakin näytti.
AURA: Minä käyn katsomassa. (Sieppaa huivin päähänsä.) Minä käyn
pyytämässä Lainaa tänne. Odota, Helena, täällä niin kauan!