HELENA: Vai "talolle" siis tänä iltana? Ja tanssimaan?
AURA (Keittäen kahvia, jonka sitte tuo pöytään). Täytyyhän sitä, Helena
hyvä, henkensä pitimeksi vähän huvitellakin.
HELENA: Henkensäkö pitimeksi? Mikäs se nuorelle emännälle nyt niin on
raskaaksi käynyt?
AURA: Mikäkö on käynyt?
HELENA: Niin, sitähän minä kummissani kyselen.
AURA: Tuo tämä elämäni, hyväseni.
HELENA: Ihan minä sinua jo katselen, suu kolmantena silmänä! Noinko
hyvän miehen eukkona, kuin Reetu Ahkio on?!
AURA: Hyvä, kelle hyvä, vaan ei minulle.
HELENA: Jo nyt minä kummia kuulen. Ja vasta vuoden naimisissa olette
olleet.
AURA: On sitä jo siinäkin!
HELENA: Eikä puutetta mitään. Talteen oli Ahkio ansiotaan pannut etkä
sinäkään tyhjin käsin miehelle mennyt.
AURA: Siinäkö se varallisuudessa sitte aina onnikaan on?!
HELENA: Jokos se mies sitte sinuun kyllästynyt on, vai mitä teidän
välillenne on tullut? Eihän se toki sen luontoinen ole, että vaimoaan
pahoin pitelisi, kah!
AURA: Vaikea se on kolmannen ihmisen kahden hengen avioelämää
arvostella! Sillä paljon siinä on semmoista, jota ei korva kuule eikä
silmä erota.
HELENA: Niinpä niin, Aura kulta, mutta enpä tuota toki olisi Ahkiolta
odottanut, jos se hänen syykseen lankeaa!
AURA: Siinäpä se! Ei, näämmä, sovita yhteen. Mutta olkoon! En tahdo
sitä asiaa sen enemmän penkoa. Jääkööt nyt sanomatta!
HELENA: Näkeehän tuon osaksi sanomattakin. Onhan iässänne ero ja
suurikin. Ja kun vanha aina katsoo elämää toisella silmällä kuin nuori,
niin arvaahan jo asian vähän siitäkin.
AURA: Voihan se olla sitäkin. Enpä sitä kiellä.
HELENA: Mutta eipä olisi sitte pitänyt vanhalle mennä, jos luonto,
tuota, niinkuin nuorempaa vaati.
AURA: Vai ei olisi pitänyt mennä?!
HELENA: Niin, tuota, enhän minä sitä nyt ihan silläkään lailla, meinaa,
sillä tunnenhan minä asian...
AURA: Sehän se minua kummastutti kuulla semmoisen sanan Helenalta, joka
on ainoa, joka sen asian oikeinpäin tietää...
HELENA: Niin, en, Jumal' avita, ole siitä kellekään sanaakaan
hiiskunut, niinkuin sen lupasin ja vannoin. Mutta sitähän minä meinaan,
että olisi pitänyt vaatia isännöitsijän sen asian silloin toisella
lailla reilaamaan.
AURA: Hyväpä siitä asiasta nyt on perästäpäin puhua.
HELENA: Onhan se, hyväseni, sitäkin. Ja parhainpäin kai se insinööri
luuli silloin asiansa toimittaneensa, kun sinut Ahkiolle naitti, sillä
tuskinpa hän tiesi parempaa miestä koko tehtaalla olevankaan.
AURA: Hyvinhän se ne omat jälkensä peittymään sai sillä lailla.
HELENA: Hätäkös?! Kun rahaa on, niin rahalla saa jos mitä aikaan.
AURA: Vaan ei siitä ainakaan minulle onnea koitunut, sen nyt kyllä
tunnen.
HELENA: No, kah, mutta peittyihän siinä samassa sinunkin
onnettomuutesi. Ja onneahan se on, tiedän mä, kai vähän sekin.
AURA: Mitä lienee! Olisinpa, kissa vie, pitänyt mieluummin tuon kakaran
aviottomanakin, kuin nyt sen omallatunnollani kannan, että se vieraalle
työnnettiin, joka sitä omakseen luulee ja itseään sen isäksi, sillä
kaupalla, että minä muka, onnellisiin naimisiin joutuisin.
HELENA: Niinköpä olet vissi, että...
AURA: Ettäkö se on Roslundin ja minun?
HELENA: Niin, tuota, että Roslund sen isä on?
AURA: Enhän minä toki semmoinen hutsu ole, Helena hyvä.
HELENA: Mitä Aura nyt?! Taivaan Jumala! Enhän minä niin tarkoittanut.
Mutta jos se Ahkion olisi sittenkin. Eihän teidän valinne huonot olleet
ennen yhteenmenoannekaan. Sitähän minä, että ehkäpä hänellä todellakin
olisi syytä sitä omanaan pitää?
AURA: Eipä ei. Kyllä ei hän niin pitkälle ennen aikojaan mennyt, vaikka
kovin mieltyneen näköinen minuun kauan olikin.
HELENA: No, kun ei, niin ei. Eikäpä taida sitte mies parka aavistaakaan
koko asian laitaa?
AURA: Aavistaako taikka ei, sitä en tiedä. Saattaa tietää ja saattaa
olla tietämättä. Voi olla siitä välittämättä, mutta voi myös olla
sokea. Kuka sen oikein ymmärtää.
HELENA: Eiköpähän sen tunteet sinua ja lasta kohtaan kuitenkin todista,
mitä miehen mielessä liikkuu.
AURA: Ellei vain ole teeskentelevinään. Kukapa sen arvaa. Kun tiesi
minun takanani vähän rahaa olevan, niin ehkäpä sen takia otti minut
semmoisenakin.
HELENA: No, nyt vain, kultaseni, joutavia höpiset. Ja turhaan tilasi
tuommoiseksi kuvittelet. Ihan ilman aikojasi, toden perään.
AURA: Kyllä se nyt niin vain on, että jospa voisin, niin rahalla
ostaisin vapauteni takaisin. Tätä ainaista kinaa ja toraa minä en kestä
kauemmin. Parempi olisi, jos pieksäisi minut kuoliaaksi. (Itkee.)
HELENA: No, jo minä nyt tänään kummia kuulen. Mikä ihme sinut nyt, Aura
kulta, tuolle päälle on saanut? Oikein teet, kun menet "talolle" tänä
iltana. Tanssi pois siellä kaikki huolet ja houreet päästäsi, niin että
pölyää!
AURA (Pyyhkien kyyneleensä, uhmaavasti). Niin teen ja uhallanikin. Elää
minä tahdon enkä kitua tämmöisessä orjuudessa, nuoruuteni ja terveyteni
tuhlaten miehen parissa, jota...
HELENA (Vilkaisten ikkunaan). Älähän, katso! Lainahan se tuolla Manun
kanssa kävelee.