Produced by Tapio Riikonen
SOKRATEEN PUOLUSTUSPUHE
Kirj.
Platon
Kreikan kielestä suomensi ynnä johdannolla ja selityksillä varusti
K. G. Aminoff
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1898.
Johdanto.
Sallima oli määrännyt Sokrateen elämään Athenassa aikana, jolloinka
sofistit esiintoivat ajatuksensa: _ihminen on totuuden mitta_,
sovittaen sen myös uskontoon ja siveellisyyteen ja tullen siten
yhteiskunnan olemassaololle vaarallisiksi henkilöiksi. Heitä vastaan
alkoi siksi ankara reaktsiooni. Tahdottiin pelastaa uskonnon
auktoriteetti, pelastaa vanha, vakaa moraali, tukahuttaa nuo uudet,
alasrepivät, kriitilliset ajantuulahdukset. Mutta tässä vastustuksessa
meneteltiin sokeasti. Uudessa ei tehty nim. minkäänmoista erotusta;
uusi oli uutta ja semmoisena perin poisperattava. Niin tapahtui myös,
että se mies, joka oli täysi vastakohta sofisteille, kuitenkin sai
osakseen saman kirouksen kuin he. Tarkoitamme Sokratesta. Että Sokrates
oli vastakohta sofisteille, se käy jo riittävästi selville, jos
mainitsemme, että hänen katsantoansa voi karakteriseerata kääntämällä
sofistein periajatuksen lauselmaksi: _totuus on ihmisen mitta_.
Sokrates katsoi siis, että on olemassa objektiivista totuutta, kun
sofistit sitävastoin kielsivät sen: hän oli positiivisen kannan mies,
nämät negatiivisen. Mutta toiselta puolen oli hänkin asettautunut
entistä maailmankatsantoa vastustamaan; sen toiseksi muuttamisen oli
hän valinnut juuri elämäntehtäväkseen. Hänkin niinmuodoin oli
reformatoorinen henkilö. Sen vuoksi kohdistui myös häneen yleinen viha
sofisteja vastaan ja siinä määrin tavallista suuremmalla voimalla, kuin
hän vaikutti kaikissa piireissä, yksin alhaisimmissa ja köyhimmissä, ja
hänen ihailijainsa lukumäärä näkyi rajatta karttuvan varsinkin
nousevassa nuorisossa, jonka käsissä valtion tulevaisuus oli.
Tällä kannalta katselivat Sokratesta ja hänen pyrkimystään myös ne
miehet, jotka oikeudessa esiintyivät Sokrateen syyttäjinä.
Niinkuin tiedämme, päättyi tämä oikeudenkäynti niin, että Sokrates
tuomittiin kuolemaan. Hän tyhjensikin pian sen jälkeen myrkkypikarin.
Mutta joskin hänen elonsa lanka näin katkaistiin, jäi hänen henkensä
kuitenkin perinnöksi hänen oppilailleen, eritenkin Platonille. Tämä
mies oli koko sydämellään ollut mestariinsa kiintynyt, häntä milt'ei
jumaloinut niinkuin myös hänen ylevää oppiansa, hänen filosoofista
maailmankatsantoansa. Sen suurenmoinen kehittäminen joutui nyt hänen
osalleen. Sen kautta tuli hänestä myös se mies, joka Sokrateelle hänen
kuolemansa perästä tuotti oikeutta ja tunnustusta. Tunnustuksen tuotto
on sitä enemmän käteen tuntuva, kun Platon useimmissa filosoofisissa
dialoogeissaau panee juuri Sokrateen esittämään aatteitaan. Mutta
vieläkin suoranaisemmin hän antoi Sokrateelle oikeutta. Häneltä on nim.
meillä muudan teos, joka lennättää murhaavan nuolensa nimenomaan
Sokrateen tuomitsijoihin, samalla kuin se toisaalta kirkastaa
kristalliksi Sokrateen muiston. Tämä teos on juuri "Sokrateen
puolustuspuhe".
Niinkuin tavallista, piti näetsen Sokrateskin oikeudessa
puolustuspuheen. Kuulijain joukossa oli m.m. myös Platon, ja me
saatamme kyllä arvata, että hän suurimmalla mielenkiintymyksellä
tarkkasi Sokrateen puhetta sekä painoi sanat syvälle muistiinsa.
Jälestäpäin kirjoitti hän ne paperille, ja siten syntyi teoksemme.
Tietysti tämä ei saata olla mikään täydellinen jäljennös Sokrateen
puheesta, sillä parhainkin muisti pettää; lisäksi tiedetään, ett'ei
Sokrates koskaan valmistellut puheitaan, vaan suoritti ne tilapäisesti
ja että niissä sen johdosta mahtoi olla yhtä toista muodollisessa
suhteessa muutettavaa. Niin ollen täytyy teoksessamme olla paljon
Platonin omaa ja varsinkin on esityksen muoto suureksi tai kenties
suurimmaksi osaksi katsottava hänen taitonsa tuotteeksi. Hänen
pihtiensä jälkiä ei kuitenkaan helposti huomaa, syystä että hän on
mestarillisesti osannut kaikessa, puhelutavassa y.m., asettautua
Sokrateen ominaiselle kannalle. Mutta perustukseltaan on Platonin
esitys joka tapauksessa pidettävä historiallisesti tosiperäisenä; itse
ydin siinä on Sokrateen puhumaa.
Kun Platon ryhtyi tämän puheen kirjoittamiseen, niin oli se todellakin
nerollinen teko. Mitä muuta kappaletta Sokrateen elämästä esittämällä
hän olisi paremmin saavuttanut silmämääräänsä, s.o. jälkimaailmalle
kirkastaa Sokrateen sekä persoonallisuutta että oppia kuin esittämällä
juuri tätä ratkaisevaa hetkeä, jolloinka hän esiintyy oikeudessa? Miten
toisin Platon oli saattanut luoda meille täydellisempää kuvaa
mestaristaan ja hänen maailmankatsannostaan? Mainitussa tilaisuudessa
yhtyvät Sokrateen ylevät persoonalliset ominaisuudet, sielun tasapaino,
mielen hurskaus ja ihmisrakkaus kaikki sopusointuun, ja siinä
tekee hän itse tiliä opistaan, loihtien eteemme varsinkin siveys- ja
uskon-opillisia helmiä. Tosin eivät tuomarit osanneet näille arvoa
antaa enempää kuin hänen persoonansa aateluudelle, mutta se on vain
omansa kohottamaan niitä meidän silmissämme. Tuomarien arvostelun
puute, siveellisen tajunnan hämmennys muodostavat ikäänkuin mustan
taustan, jolta Sokrateen valoisa henki kimmoaa sitä suuremmalla
voimalla näkyviimme, valaisten ja lämmittäen.
"Sokrateen puolustuspuhe" tekee eittämättä yhtä valtavan vaikutuksen
kuin konsanaan mikään murhenäytelmä. Itse asiassa se onkin aiheeltaan
täydellinen tragediia. Siinähän näemme Sokrateen, itse personoitun
maailmansiveellisyyden, kamppailevan sortajiensa -- valtionsorron --
kanssa; tuomarit langettavat hänet, polkien maailman siveellistä
järjestystä, mutta poljettunakin tämä nousee maasta: Sokrates kehittää
olentonsa ja oppinsa siveellisen suuruuden niin mahtipontiseksi, ett'ei
epäilystä ole siitä, kumpiko itse teossa poistuu paikalta tuomitsijana,
kumpiko tuomittuna, tuomarien joukko vaiko Sokrates. Sokrates, hän se
on tuominnut tuomarit totuuden silmissä vikapäiksi siveelliseen
kehnouteen, samalla kuin hän itse kirkastettuna lähtee vankilaan, mistä
hänen henkensä kohta oli liitävä halajamilleen ylimmän sopusoinnun
maille.
Niinkuin aihe on traagillinen, muistuttaa muotokin suuresti
kreikkalaista tragediiaa. Teos on nim. kolmijakoinen käsittäen kolme
eri puheosuutta. Ensi puheosuudessa tapahtuu varsinainen yhteentörmäys
Sokrateen -- maailman siveellisen järjestyksen -- ja hänen
vihamiestensä -- valtiosorron -- välillä ja päättyy Sokrateen
syylliseksi julistamiseen; tästä aiheutuu sitten toinen puheosuus,
jonka päättää toinen rikos tuomarien puolelta -- Sokrateen kuolemaan
tuomitseminen, ja siitä taas kehittyy puheen kolmas osa, joka riistää
voiton tuomareilta Sokrateelle ja siten sovinnollisesti lopettaa
puheemme. Emmekö tässä ehdottomasti tule muistelleiksi Kreikan suuren
traagikon Aiskhyloksen "maailmantragediioja", jotka aina kolme yhdessä
muodostivat n.s. trilogiian siten, että ensimäisen näytelmän toiminta
jatkui vielä toisessa ja vasta kolmannessa saatettiin päähän; myös
hänellähän ensimäinen kappale sisälsi konfliktin, kolmas taas sovinnon.
"Sokrateen puolustuspuhetta" saatamme ylläolevista syistä täydellisesti
nimittää Sokrates-tragediiaksi ja asettaa sen vastakappaleeksi
Aristophaneen "Pilville" -- Sokrates-ilveilylle (ks. selit. 1).
* * * * *
Mainitsimme, että "Sokrateen puolustuspuheessa" on kolme eri osaa;
niinikään viittasimme siihen, että tämän kolmijaon määrää tuomarien
kaksi äänestystä. Kun nimittäin kummatkin asian-osaiset olivat
määräaikansa puhuneet, äänestivät tuomarit, niinkuin tavallista, oliko
Sokrates katsottava syylliseksi vai eikö. Kun tulokseksi oli tullut:
syyllinen, päästettiin molemmat puolet uudelleen puhumaan, mikäli
heidän nyt oli tehtävä rangaistus-ehdotus; kysymyksessä oleva
oikeudenkäynti oli näetsen n.s. agan tmetos s.o. siihen rikokseen,
johon Sokrates oli julistettu vikapääksi, ei ollut laeissa mitään
rangaistusta määrättynä, vaan tuli tuomarien omaperäisesti määrätä se
uudella äänestyksellä, sen jälkeen kuin asian-osaiset olivat
tehneet ehdotuksensa. Kantajat ehdottivat nyt Sokrateelle
kuolemanrangaistusta, joka myös tuli tuomarien uuden äänestyksen
tulokseksi. Sokrates oli siis jo saanut lopullisen tuomionsa, mutta
yhtäkaikki käytti hän yksityisesti vielä kolmannen kerran puheenvuoroa,
ennenkuin hänet vietiin oikeudesta pois.
Näin muodostuneista puheosuuksista käsittää ensimäinen luvut 1-24,
toinen luv. 25-28 ja kolmas luv. 29-33.
Ensimäinen puheosuus on siis pisin, kuten se myös taiteellisen
sommittelunsa puolesta on täydellisin. Jos nim. tarkastaa sitä, huomaa,
että se itsessään sisältää kaikki ne eri momentit, joita sen ajan
retoriikka vaati puheelta.
_Ensinnä on exordium_, johdanto, sisältyen lukuun 1. Siinä vakuuttaa
Sokrates tulevansa totta puhumaan; samalla mainitsee hän syyn, miksi
hänen on puhuminen yleisyydestä poikkeavalla tavalla -- koruitta,
tilapäisin sanoin. Täten koettaa Sokrateskin sulkeutua tuomarien
suosioon, mutta hän tekee sen harvinaisella maltilla ja tyyneydellä,
ikäänkuin hän puhuisi jostakin kolmannesta henkilöstä eikä itsestään.
Se on tuota koko puheen läpitunkemaa katsantoa, joka tahtoo opettamalla
suostuttaa tuomareita, mutta ei niin sanoaksemme kuohulla ja myrskyllä
rynnistää heitä.
_Toiseksi tulee propositio_, tehtävän esitys, joka samalla on
_partitio_, tehtävän ositus. Luku 2 on siltä varalta. Siinä ilmaisee
Sokrates, miten hänen tehtävänään on puolustaa itseään kahdenlaisia
syyttäjiä vastaan: ensiksi aikaisempia syyttäjiä ja sen jälkeen
Meletosta, Anytosta ja Lykonia vastaan. Edelleen selittää hän, miksi
hänen on otettava myös mainitut aikaisemmat huomioon ja miksi hän ensi
työkseen lähtee juuri heitä kumoamaan. -- Täydellisemmissä puheissa oli
toisena momenttina n.s. _narratio_, asia(i)n kertominen, ja oli se
usein hyvinkin laajaperäinen; tämä oli kuitenkin toisinaan syystä tai
toisesta joutava ja korvattiin, niinkuin meidän puheessamme on laita,
propositiolla ja partitiolla, jotka jouduttivat esityksen edistymistä
sen ydinkohtaan:
_Kolmanteen_ momenttiin -- _probatioon_ eli todistukseen. Jos puhe oli
puolustuspuhe, niinkuin kysymyksessä oleva, muodostui todistus
_confutatioksi_ eli syytösten kumoamiseksi. Luvut 3-22 sisältävät tämän
osan. Se on tietenkin kaksijakoinen: 1) aikaisempain syytösten
kumoaminen, luv. 3-10, 2) myöhempäin kum., luv. 11-22. Että Sokrates
tässä kohden enemmän kuin muualla käyttää dialektista metoodiaan, on
luonnollista.
_Neljäntenä momenttina on n.k. egressio_ eli poikkeaminen varsinaisesta
asiasta. Kun suoranainen todistaminen oli saatettu päähän, lähti puhuja
vanhan ajan puhe-teoriian mukaan käsittelemään sellaisia aineita, jotka
epäsuorasti olivat omansa tukemaan hänen asiaansa. Hänen puhetaidolleen
tarjoutui siinä suurempi vapaus, ja siksi käsittikin tämä osa
tavallisesti puheen loistokohdan. Myös Sokrateella siivistyy tässä
puheensa m.m. lentämään Homeroksen ikisoittimen kielille, jotka
painuvat muutaman murrossävelmän soinnutukseen. Tämä kauneus, mikä
Sokrateella tavataan, on kuitenkin sisällistä kauneutta, sitä, jolla on
juurensa puhujan olennon siveellisessä suuruudessa. Ulkonaista korua ja
prameutta etsit häneltä suotta. Lyhyt on tämä osuus myös, täyttäessään
vain luvun 23.
_Viidennen_, viimeisen momentin sisältää vihdoin luku 24; se on n.s.
_peroratio_, loppulause. Siinä oli puhujilla tapana koettaa jos
minkinlaisilla keinoilla vaikuttaa tuomarien tunteisiin (esim. herättää
heissä sääliä). Miten eroavasti päättää Sokrates puheensa! Hän
tuomitsee nimenomaan yleisen tavan, koska se ei ole kaunista eikä
oikein, ja halpamielisten valitusvirsien sijasta jääpi korviin soimaan
kristin-uskon: "tapahtukoon sinun tahtosi, Herra."
_Toisessakin puheosuudessa_ on eri momentteja erotettavana: luku 25 --
_exordium_, l. 26 = _narratio_, l. 27 = _confutatio_ ja 1. 28 =
_egressio_. Näistä sisältää exordium silmäyksen tapahtuneen äänestyksen
tulokseen; narratiossa taas Sokrates kertoo elämänlaatunsa, jonka
pitäisi oikeuttaa hänet palkinnon saantiin rangaistuksen sijasta;
confutatiossa hän esittää ne syyt, joiden takia hän hylkää mahdolliset
vastaehdotukset (vankeuden, korkeamman rahasakon, maanpaon);
egressiossa hän siivistyy leimaamaan oman työskentelynsä jumalan
määräämäksi ja kaikkein ylevimmäksi ihmistoimeksi.
Peroratio vain siis puuttuu, mutta sen sisältää seuraava kolmas
puheosuus, joka sekä asemaltaan että säveleeltään on siihen omansa.
_Kolmannessa puheosuudessa_ kohdistaa Sokrates sanansa ensinnä niihin
tuomareihin, jotka olivat äänestäneet hänen kuolemaan tuomitsemistaan,
sen jälkeen toisiin. Edellisille julistaa hän heidän siveellisen
kehnoutensa, samalla kuin hän viittaa siihen rangaistukseen, joka heitä
odottaa (luv. 29-30). Jälkimäisille -- ystävällisille tuomareille --
hän taas tekee selkoa siitä, miten hän nyt maailmasta eroaa omaksi
paraakseen, ja ilmaisee toiveensa kuoleman suhteen; lopuksi kehottaa
hän myös heitä olemaan hyvässä toivossa ynnä pyytää, että he
oikaisisivat hänen poikiaan, jos nämät vastaisuudessa ehkä
poikkeaisivat hyveen ja totuuden tieltä (31-33).
Sokrateen puolustuspuhe.
(Ennen ensimäistä äänestystä.)
1. Minkä vaikutuksen syyttäjäni ovat teihin, Athenalaiset, tehneet, en
tiedä; minä puolestani olen heidän vaikutuksestaan melkein unhottanut,
mimmoinen minä olen, niin vakuuttavasti ovat he puhuneet. Totta he
eivät kumminkaan ole, sen sanoakseni, rahtuakaan puhuneet. Mutta yhtä
heidän runsaista valeistaan olen etupäässä kummastellut, nim. sitä
kohtaa, jossa sanoivat, että teidän tarvitsee olla varuillanne, jott'en
minä vaan pettäisi teitä, "taitava puhuja" kun olen. Sillä ett'ei heitä
hävettänyt, vaikka saattoivat ajatella, että minä heti paikalla, itse
todellisuudella kumoon heidät, sikäli kuin käy selville, ett'en millään
muotoa ole "taitava puhuja", tämä oli minusta nähden heidän suurin
hävittömyytensä -- eli eivät sitä kutsu taitavaksi puhujaksi, joka
puhuu totta; jos tämä on heidän käsityksensä, niin voisinpa hyvin
myöntää, että olen "puhuja", joskaan en heidän mittaansa. Nämät eivät
siis ole, kuten väitän, juuri sanaakaan totta puhuneet; mutta minulta
kuulette sen sijaan koko totuuden. _Minun_ puheeni, Athenalaiset, ei
tule kuitenkaan, kautta Zeuksen, olemaan somilla puheentavoilla ja
sanoilla koristettu tai sirosti järjestetty, niinkuin näiden on ollut;
ei niin, vaan te saatte kuulla minun puhuvan valitsemattomin,
tilapäisin sanoin; minä turvaudun nimittäin siihen, että _sanani ovat
todenperäiset_. Älköönkä kukaan teistä muuta lisäksi odottako; sillä
eihän näin ijäkkäälle miehelle olisi sopivaa astua eteenne nuorukaisen
tavoin korupuheita sepittäen. Siis anon ja pyydän teiltä, Athenalaiset,
hartaasti seuraavaa: jos kuulette minun puolustavan itseäni
samallaisilla puheilla, joita tapani on käyttää sekä torilla
rahanvaihtopöytäin ääressä, missä useat teistä ovat kuunnelleet minua,
että muuallakin, niin älkää ihmetelkö älkääkä melua pitäkö sen
johdosta. Sillä näin on asian laita. Ensi kerran olen nyt astunut
oikeuden eteen, vaikka jo olen seitsemänkymmenen vuoden vanha;
luonnollisesti olen siis vieras täkäläiselle puhelutavalle. Niinkuin,
jos todella olisin vieras (-maalainen), antaisitte minulle anteeksi,
jos puhuisin sillä murteella ja sillä tavalla, joihin olisin
kasvatukseni kautta tottunut, niin nytkin pyydän teiltä tätä -- ja
ainakin omasta mielestäni kohtuudella --, ettette ottaisi huomioonne
puhelutapaani -- mahdollisesti on se tavallista huonompi, mahdollisesti
myös pahempi --, vaan ainoastaan sitä silmällä pitäisitte ja
tarkkaisitte, puhunko oikeudenmukaisesti vai en. Sillä tämä on tuomarin
tehtävä, puhujan taas puhua totta.
2. Ensiksi olen siis, Athenalaiset, velvoitettu puolustautumaan niitä
valeita vastaan, joilla minua ensiksi on syytetty, ja ensimäisiä
syyttäjiäni vastaan, sen jälkeen myöhempiä syytöksiä ja myöhempiä
syyttäjiä vastaan. Sillä teille ovat minua kauvan, jo useita vuosia
monet syytelleet puhumatta kuitenkaan mitään totta, ja heitä
pelkään minä enemmän kuin Anytosta seuralaisineen, vaikka nämätkin
ovat pelättäviä. Vaan nuotpa ovat pelättävämpiä, koska he
lapsuuden-ijästänne pitäen ovat toimekseen ottaneet houkutella useimpia
teistä uskomaan sitä valheellista syytöstään, "että on olemassa muudan
viisas mies Sokrates, joka märehtii mielessään yläilman salaisuuksia ja
on tutkinut kaikki maan-alaiset esineet sekä vääntää vääryyden
oikeudeksi". Nämät miehet, Athenalaiset, jotka ovat levittäneet tämän
huhun, ovat minun pelättävät syyttäjäni. Sillä ne, jotka sen kuulevat,
arvelevat, että moiset tutkijat eivät edes tunnusta jumalain
olemassa-oloa. Edelleen on näitä syyttäjiäni paljo ja he ovat jo pitkän
aikaa minua syytelleet; lisäksi ovat he puhuneet teille juuri siinä
ijässänne, jossa uskonne oli herkin, nim. kun olitte lapsia, muutamat
nuorukaisia, ja ovat saattaneet täysin vapaasti syytöksiään tehdä, kun
ei ketään ole ollut minua puolustamassa. Suunnattominta on kuitenkin,
ett'ei heidän nimiään kykene tietämään ja ilmiantamaan paitsi mikäli
joku heistä sattuu olemaan komediainkirjoittaja.[1] Mutta kutka kaikki
kateudesta ja panettelemishalusta ovat teitä uskotelleet tai tehneet
sitä vain uskotellakseen toisille, mitä heille itselleen on uskoteltu,
kaikkiin näihin nähden on minun vaikein suoriutua. Sillä ei käy ketään
heistä tänne oikeuteen haastaminen eikä tutkiminen, vaan on minun pakko
itseäni puolustaessani niin sanoakseni varjon kanssa otella ja tutkia
ilman että kukaan kysymyksiini vastaa. Hyväksykää siis tekin
katsantoni, että minulla on ollut kahdenlaisia syyttäjiä: yhtäältä ne,
jotka nyt vasta ovat minua syyttäneet, toisaalta taas aikaisemmat
(-- ne, joista tässä puhun --), ja arvelkaa minun ensinnä täytyvän
puolustautua jälkimäisiä vastaan; sillä heidänhän te juuri olette
kuulleet syyttävän minua aikaisemmin ja paljoa enemmän kuin myöhempäin
syyttäjieni.
No niin! Minun on siis itseäni puolustettava, Athenalaiset, ja
koetettava tällä näin lyhyellä hetkellä riistää teiltä pois se huono
ajatus, jonka pitkä aika on minusta teihin juurruttanut. Mielelläni
kyllä soisin tässä itselleni menestystä, jos se olisi sekä teille että
minulle hyödyksi, soisin, että puolustuksellani jotakin aikaansaisin;
mutta luulen sen olevan vaikeata, mikäli täysin tiedän, kummoista se
on. Kuitenkin käyköön, niinkuin jumala tahtoo, minun asiani on totella
lakia ja puolustaa itseäni.
3. Tarkastakaamme vielä kerran alusta pitäen, mikä syytös on
aiheuttanut minun huonon huutoni, johon Meletos luotti manatessaan
minut oikeuteen. No niin: millaisilla puheilla ovat siis panettelijani
minua panetelleet? Mehän nyt pidämme heitä todellisina syyttäjinä,
jotka ovat oikeuteen jättäneet valalla vahvistamansa kannekirjan, ja on
minun sen vuoksi julkiluettava se:
_Sokrates on rikollinen ja tekee turhia, mikäli hän tutkii, mitä maan
alla ja taivaassa on ja vääntää vääryyden oikeudeksi sekä opettaa
muille samaa_.
Jotenkin tähän suuntaan käy heidän syytöksensä. Senhän olette itsekin
omin silmin nähneet Aristophaneen komediassa, jossa muudan Sokrates
heiluu edestakaisin kehuen astuvansa ilmassa ja laskettaen runsaasti
muitakin loruja, joita minä puolestani en mitenkutenkaan ymmärrä. Tätä
en kuitenkaan sano halventaakseni sellaista tiedettä, jos joku
todellakin on moisissa asioissa viisas, ja sen kautta ehkä välttääkseni
varsin ankaria syytöksiä Meletoksen puolelta, vaan syystä ett'eivät ne
(asiat), Athenalaiset, yhtään koske minua. Todistajiksi kutsun useimmat
teistä itsestänne ja vaadin, että kertomalla opetatte toisianne kaikki
te, jotka joskus olette kuulleet minun keskustelevan. Sellaisia on
kyllä useita joukossanne. Kertokaa siis toisillenne, onko kukaan teistä
kuuna päivänä kuullut minun hituisenkaan sentapaisista aineista
keskustelevan. Ja tästä voitte huomata, että niin on kaiken muunkin
laita, mitä ihmiset minusta kertovat.
4. Vaan näistä kaikista syytöksistä ei mikään ole tosi enempää kuin
myöskään on paikkansa pitävää, jos joltakulta olette kuulleet, että
minä rahasta otan kasvattaakseni ihmisiä. Muuten näyttää tämä kyllä
jalolta taidolta, jos joku kykenee ihmisiä kasvattamaan niinkuin
Leontinilainen Gorgias, Keolainen Prodikos ja Eliiläinen Hippias.[2]
Sillä näistä matkustaa jokainen, miehet, ympäri kaupunkeja ja osaa
houkutella sikäläiset nuorukaiset, joilla on tilaisuus ilmaiseksi
oppilaana olostaa minkä oman kaupunkilaisensa parissa hyvänsä,
kuitenkin hylkäämään näiden seurat ja sen sijaan olemaan heidän
kanssaan, suorittamaan tästä hyvästä heille maksua ja päällepäätteeksi
vielä tuntemaan kiitollisuutta. Onpa täällä heitä paitsi myös muudan
Parolainen viisas mies, jonka kaupungissa olo on tullut tietoihini.
Minä, nähkääs, satuin kohtaamaan miehen, joka on sofisteille maksanut
enemmän rahaa kuin kaikki muut yhteensä, nim. Kalliaan, Hipponikoksen
pojan.[3] Tältä, jolla on kaksi poikaa, kysyin: "Kuules Kallias", aloin
sanoa, "jos sinun poikasi olisivat varsoja tai vasikoita, niin
voisimmekohan heille hankkia tai palkata kasvattajan, joka tekisi
heidät oivallisiksi omassa lajissaan; tämä olisi siinä tapauksessa joko
hevoshoidossa tai maanviljelyksessä taitava mies. Mutta koska he kerta
ovat ihmisiä, niin kenenkä aijot ottaa heidän kasvattajakseen? Kuka on
asiantuntija kysymyksessä olevain ihmis- ja kansalais-avujen alalla?
Olet luullakseni poikiesi vuoksi tätä kyllä ajatellut. Onko ketään",
lausuin, "vai eikö?" -- "Kyllä", sanoi hän. -- "Kuka niin?" lausuin
edelleen, "ja mistä hän on kotoisin? ja mistä hinnasta hän opettaa?" --
"Euenos, Sokrates", vastasi hän; "hän on Paroksesta kotoisin, ja maksu
on viisi mnaata".[4] Minä ylistin Euenosta onnelliseksi, jos hänellä
todellakin oli tämä taito ja niin oivasti opetti. Myös itse siis
upeilisin ja prameilisin, jos tämän osaisin; mutta nyt, Athenalaiset,
en osaakaan sitä.
5. Tässäpä saattaa joku teistä tokaista: "Mutta, Sokrates, miten on
sinun laitasi? Mikä on syynä siihen, että sinua on näin paneteltu?
Sillä vaikk'et olekaan toiminut mitään yli tavallisuuden, niin ei
kuitenkaan ole saattanut näin suurta puhetta ja huutoa syntyä, ell'ei
toimintasi ole jotenkuten ollut toisenmoinen kuin ihmisten yleensä.
Sano siis meille, miten laitasi on, jottemme aivan umpimähkään
langettaisi arvosteluamme sinusta." Se, joka tämän tokaisee, puhuu
minusta nähden siinä aivan oikein; minä koetan siksi myös _teille_
selittää, mikä minulle on tuottanut sen nimen ja sen huonon huudon,
jotka minulla on. Kuulkaa siis! Kenties tulevat jotkut teistä
luulemaan, että lasken vain leikkiä; siitä kuitenkin olkaa varmat, minä
sanon teille täyden totuuden. Minä, nähkääs, Athenalaiset, en ole
saanut tätä nimeäni muun kuin jonkunlaisen viisauden johdosta.
Millainen on tämä viisaus? Juuri sellainen, jota ehkä voidaan kutsua
_ihmisviisaudeksi_. Sillä itse teossa näyn olevan juuri sikäli viisas.
Nämät sitävastoin, jotka vastikään mainitsin, ovat pian-aikaa
_enemmälti_ kuin pelkän ihmisviisauden mittaan viisaita, tai sitten en
tiedä mitä heidän viisaudestaan sanoa. Joka tapauksessa on varmaa,
ett'ei minulla sitä ole, vaan jokainen, joka sitä väittää, valehtelee
ja puhuu minua panetellakseen. Älkää, Athenalaiset, nostako melua, minä
pyydän, älkää, vaikka teistä näyttäisinkin liian suurellisesti puhuvan.
Sillä ne sanat, jotka tulen lausumaan, eivät ole omiani, vaan suhteutan
ne lausujaan, johon voitte täysin luottaa. Mitä nimittäin "viisauteeni"
tulee, niin sen, onko minussa todellakin mitään viisautta ja
millainen se on, todistan teille -- Delphoin jumalan avulla.[5]
Tiedättehän kyllä Kairephonin.[6] Tämä mies oli lapsesta pitäen minun
seurustelukumppanini; hän seurasi teidän demokraattisen puolueen
mukana, kun tämän viimein täytyi lähteä maanpakoon, ja yhdessä teidän
kanssanne taas palasi. Myöskin tiedätte, millainen Khairephon oli,
miten kiivas kaikessa, johon hän kävi käsiksi. Niinpä hän myöskin
kerran Delphoihin tultuansa arvelematta kysyi oraakelilta seuraavaa.
Älkää vain, kuten sanon, pitäkö melua, miehet. Hän siis kysyi, onko
ketään minua viisaampaa. Silloin vastasi Pythia,[7] ett'ei kukaan ole
viisaampi. Tämän voi teille todistaa hänen veljensä tässä, koska hän
itse on kuollut.
6. Katsokaa nyt, miksi tämän mainitsen; tahdon nimittäin teille
osottaa, mistä epäsuopeus minua kohtaan on aiheutunut. Minä nähkääs
oraakelin vastauksen kuultuani ajattelin itsekseni seuraavasti:
"Mitähän jumala sanoillaan tarkoittanee ja mitä tahtonee hän niillä
arvoitella? Minä nimittäin kyllä tiedän, ett'en ole viisas suurissa
asioissa enempää kuin pienissäkään; mitä hän siis tarkoittanee
sanoessaan minun olevan viisaimman? Valehdella hän tietysti ei saata,
sillä se ei ole hänelle mahdollista." -- Pitkän aikaa oli minulla hänen
sanojensa tarkoitus selvittämättä; lopulta sitten käännyin, vaikka
vasta paljon arveltuani, seuraavalla tavalla asiata tutkimaan. Menin
erään sellaisen luo, joka yleensä kävi viisaasta, ajatellen, että
täällä jos missään saattaisin kumota jumalanlauselman ja osottaa
oraakelille: "mies tässä on kuin onkin minua viisaampi, vaikka sinä
olet minut siksi selittänyt". Kun tätä miestä tutkin keskustelemalla
hänen kanssaan -- nimeähän ei minun tarvitse mainita, oli vain muudan
valtiomies, jota tutkiessani tein seuraavanlaisen huomion, Athenalaiset
--, kävi minulle selväksi, että hän oli sekä useiden muiden ihmisten
että eritenkin omissa silmissään viisas, mutta että hän todellisuudessa
kuitenkaan ei ollut sitä. Sen jälkeen koetin osottaa hänelle, että hän
vain kuvitteli olevansa viisas, mutta ett'ei hän itse asiassa ollut
sitä. Siitäpä suuttuivat minuun sekä hän että monet niistä, jotka
kuuntelivat keskusteluamme. Poislähtiessäni arvelin itsekseni: "tätä
miestä olen minä kyllä viisaampi; sillä ei kumpikaan meistä näy mitään
kaunista ja jaloa tietävän, mutta tämä kuitenkin kuvittelee tietävänsä
jotakin, vaikkei mitään tiedä, kun sitä vastoin minä yhtä vähän
kuvittelen tietäväni kuin itse asiassa tiedän. Tuntuupa siis siltä,
että minä olen juuri tämän vähäisen verran viisaampi kuin hän, että,
mitä en tiedä, sitä en myöskään kuvittele tietäväni."
7. Tämän jälkeen menin toisen luo, joka kävi vielä viisaammasta
miehestä kuin edellinen, ja tein uudelleen aivan saman huomion; ja
täällä jouduin taas sekä hänen että useain muiden vihoihin. Sen perästä
kävin järjestäin useampain luona tehden surukseni ja pelokseni sen
havainnon, että olin vihattu; kuitenkin näytti minusta olevan
pakko pitää jumalan asiaa suurimmassa arvossa. Minun oli siis
oraakelinvastauksen sisältöä yhä edelleen tutkiakseni käytävä kaikkien
niiden tykönä, joiden yleisesti katsottiin jotakin tietävän. Nimessä
koiran,[8] Athenalaiset -- minun täytyy nimittäin lausua teille totuus
-- tottatotisesti tulin kokemaan jokseenkin seuraavaa: ne, jotka
olivat suurimmassa maineessa, olivat minusta melkein kaikkein
puutteellisimmat, kuu minä heitä jumalan vihjauksen mukaan tutkin, kun
sitävastoin toiset, jotka yleensä kävivät vähempiarvoisista, tuntuivat
olevan ymmärryksen puolesta laatuisampia. Minun täytyy esittää teille
koko ympärikulkuni, jonka vaivoin suoritin -- jotta oraakelin vastaus
lopullisesti kuitenkin tulisi kumoamattomaksi. Valtiomiesten perästä
menin runoilijain, sekä traagillisten ja dithyrambisten että muitten
tykö siinä mielessä, että täällä verekseltä havaitsisin itseni heitä
oppimattomammaksi. Siis otin heidän teostensa joukosta esille ne, jotka
katsoin heidän huolellisimmiksi luomikseen, ja kyselin heiltä, mihin
niillä tähtäsivät, jotta minä samalla myös jotakin heiltä oppisin.
Oikeinpa minua hävettää sanoa teille totuus, Athenalaiset; kuitenkin on
se lausuttava. Sanalla sanoen puhuivat melkein kaikki, jotka kulloinkin
olivat läsnä, viisaammin kuin runoilijat itse niistä asioista, joista
nämät olivat runoilleet. Havaitsin siis vähässä ajassa runoilijoihinkin
nähden sen tosiasian, ett'eivät he viisauden avulla runoilleet
runoelmiaan, vaan jonkunlaisen luonnonvaiston ja jumalallisen
innostuksen vaikutuksesta niinkuin ennustajat ja tietäjät. Sillä myös
nämät puhuvat paljon kaunista, mutta eivät tiedä, mitä puhuvat. Saman
huomasin olevan myös likipitäin runoilijain laidan. Samalla havaitsin,
että he runoilija-lahjansa vuoksi luulivat myös kaikessa muussa
olevansa viisaimmat ihmiset, vaikkeivät kuitenkaan sitä olleet. Läksin
siis heidänkin luotaan pois siinä arvelussa, että olin heitä samassa
kohden edellä kuin valtiomiehiä.
8. Lopulta menin käsityöläisten luo; sillä itsestäni tiesin, ett'en
suoraan sanoen mitään taitanut, näistä sen sijaan, että kohtaisin
heissä miehiä, jotka taisivat useita kauniita töitä. Enkä tässä kohden
pettynytkään, vaan he taisivat, mitä minä en taitanut, ja olivat minua
siinä määrin viisaampia. Mutta, Athenalaiset, sama vika kuin
runoilijoissa oli mielestäni parhaimmissa käsityöläisissäkin: koska he
oman ammattinsa alalla tekivät oivaa työtä, katsoi jokainen, että hän
oli myös muilla kaikkein tärkeimmillä aloilla viisain, ja tämä heidän
harhaluulonsa sumensi heidän viisauttaan, niin että minä oraakelin
puolesta kysyin itseltäni, ottaisinko mieluummin ollakseni, niinkuin
itse olin, taitamatta heidän taitojaan, mutta myöskin vapaana heidän
tietämättömyydestään, vaiko kumpaisessakin suhteessa ollakseni heidän
kaltaisensa. Vastasin itselleni ja oraakelille, että minun oli parempi
olla, niinkuin olin.
9. Tämänpä tarkasteluni johdosta, Athenalaiset, olen yhtäältä
joutanut useitten ihmisten vihan alaiseksi (ja mitä ankarimman ja
vaivalloisimman vihan alaiseksi, niin että paljon panettelua on siitä
johtunut), toisaalta taas saanut tämän "viisaan" nimen. Sillä
läsnäolijat ovat aina kulloinkin olettaneet minussa itsessäni sitä
viisautta, jonka olen näyttänyt toiselta puuttuvan. Mutta itse asiassa,
Athenalaiset, näyttää vain Jumala olevan viisas, ja tarkoittaakin hän
nähtävästi tällä oraakelinvastauksellaan sitä, _että ihmisviisaus on
jotenkin vähäarvoista, vieläpä aivan arvotonta_. Myös on ilmeistä,
ett'ei hän tahdo sanoa tätä erityisesti Sokrateesta, vaan käyttäessään
minun nimeäni valitsee minut ainoastaan esimerkiksi, ikäänkuin hän
sanoisi: "se teistä, ihmiset, on viisain, joka niinkuin Sokrates on
havainnut, että hän itse teossa on, mitä viisauteen tulee, aivan
arvoton."
_Ensiksi minä_ sen johdosta vielä nytkin astuskelen Jumalan mielen
mukaan ympäri ja tutkin ja perään sekä kaupunkilaisia että muukalaisia,
jos vaan katson jonkun heistä viisaaksi; ja kun en enää pidä häntä
sinä, autan Jumalaa näyttämällä tuolle, ett'ei hän ole viisas. Tältä
toimeltani ei minulla myös ole ollut aikaa mitään mainittavaa toimittaa
valtiollisen elämän alalla enempää kuin kotini piirissäkään, vaan olen
köyhiäkin köyhempi tämän Jumalalle pyhitetyn palvelukseni takia.
10. Mutta lisäksi ne nuorukaiset, jotka seuraavat minua vapaasta
tahdostaan, -- ne, joilla siihen on enimmän aikaa, nim. rikkaimpain
kansalaisten pojat -- kuuntelevat ilolla, miten ihmisiä tutkitaan; myös
koettavat he, minua jäljitellen, usein itsekin toisia tutkia ja
tapaavat tällöin luulenma runsaan määrän sellaisia ihmisiä, jotka
luulevat tietävänsä jotakin, mutta jotka todellisuudessa tietävät vähän
tai eivät tiedä mitään. Siitäpä suuttuvat ne henkilöt, joita he
tutkivat, minuun eikä heihin ja väittävät, että Sokrates on mitä
häijyin olento ja turmelee nuorisoa. Mutta kun heiltä kysyy, mitä hän
tekee ja mitä hän opettaa, koska kerta turmelee, eivät he osaa mitään
sanoa, vaan ovat ymmällään; mutta jotteivät _näyttäisi_ neuvottomilta,
turvautuvat he siihen syytökseen, joka on käsillä kaikkia filosoofeja
vastaan, mainiten, "että hän tutkii yläilmain ihmeitä ja maan alustaa,
ei tunnusta jumalia ja vääntää vääryyden oikeudeksi." Sillä totuutta
eivät he luullakseni mielellään tahtoisi sanoa, nim. että he tekeytyvät
tietäviksi, vaikkeivät mitään tiedä. -- Kunnianhimoisia, innokkaita ja
monilukuisia kun he, ajattelenma, ovat ja kun he sen lisäksi osaavat
panna kokoon minusta puheita, joita uskotaan, ovat he sekä aikaisemmin
että nyt täyttäneet korvanne kiivailla parjauksilla. Näiden joukosta
ovat nyt minun kimppuuni käyneet Meletos, Anytos ja Lykon, Meletos
runoilijain puolesta minua vihaten, Anytos käsityöläisten ja
valtiomiesten ja Lykon puhujain.[9] Sen vuoksi minua myös, niinkuin
alussa sanoin, ihmetyttäisi, jos näin lyhyessä ajassa kykenisin
poistamaan mielestänne tämän epäsuopeuden, sittenkuin se on varttunut
näin suureksi.
Tässä on teillä, Athenalaiset, totuus, ja olen sen lausunut julki
salaamatta ja peittämättä teiltä mitään, oli seikka suuri tai pieni.
Kuitenkin tiedän jotenkin varmaan, että juuri sen kautta saatan itseni
vihatuksi. Mutta se taas todistaa, että minä puhun totta ja että juuri
tämä on minun huono huutoni ja nämät sen syyt. Jos te joko nyt tai
vastedes tutkitte asiaa, niin kyllä havaitsette sen tällaiseksi.
11. _Ensimäisten_ syyttäjieni kanteisiin nähden riittäköön jo tämä
puolustussanakseni teidän edessänne; tämän jälkeen koetan puolustautua
Meletosta, tätä kunnon miestä ja isänmaan ystävää vastaan, joksi
itseänsä sanoo, ja yleensä myöhempiä syyttäjiäni vastaan. Ottakaamme
siis uudelleen näidenkin kannekirja tarkastettavaksemme, koska he
tavallansa ovat uusia syyttäjiä. Kanteensa on likipitäin seuraava:
_Sokrates on rikollinen, sikäli kuin hän turmelee nuorukaisia eikä
tunnusta valtion Jumalia, vaan toisia, uusia daimonisia asioita_.[10]
Tällainen on nyt heidän syytöksensä, ja sitä tahdomme kohta kohdalta
tarkastaa.
Hän siis väittää minua rikolliseksi, mikäli turmelen nuorukaisia. Mutta
minäpä, Athenalaiset, väitän Meletosta rikolliseksi, koska hän
totisessa asiassa laskee leikkiä ja kevytmielisesti haastaa ihmisiä
oikeuteen, ollen innokkaasti huolehtivinaan seikoista, jotka kuitenkaan
eivät kuuna päivänä ole vähemmitenkään olleet hänen sydämellään. Että
näin todellakin on laita, sen koetan tehdä myös teille selväksi.
12. Tuleppa tänne Meletos, ja vastaa: Etköhän katso mitä tärkeimmäksi,
että nuorisosta tulee kunnollisinta kansaa? -- Tiettävästi. -- No hyvä,
mainitse sitten näille miehille, kuka sitä parantaa. Luonnollisesti
sinä sen hyvin tiedät, koska asia kerta on sydämelläsi. Sen
turmelijanhan olet, kuten väität, löytänyt, nimittäin minut, ja sen
vuoksi myös tuot minut näiden eteen ja syytät minua; no mainitse nyt
myös sen _parantaja_ ja ilmoita näille, kuka hän on... Huomaatko,
Meletos, että olet ääneti etkä tiedä, mitä sanoa? Eikö tämä sentään ole
sinusta häpeällistä, samalla riittävä todistus sille minun
väitteelleni, ett'ei nuoriso lainkaan ole ollut huolenpitosi esineenä?
Vaan sano nyt kumminkin, hyvä mies, _kuka_ sitä parantaa. -- Lait. --
Mutta enhän minä, paras ystävä, tätä kysynyt, vaan mikä ihminen on
moiseen kykenevä, ihminen, joka toki edellytyksenä taitaa myös nämät
lait. -- Tuomarit tässä, Sokrates. -- Mitenkä sanot, Meletos? Nämätkö
siis ovat omansa nuorisoa kasvattamaan ja parantamaan? -- Varsin niin.
-- Tokkohan kaikki vaiko ainoastaan toiset, toiset eivät? -- Kaikki. --
Hyvinpä Herran nimessä puhut ja suurenpa määrän sellaisia mainitset,
jotka osaavat heitä hyvässä edistää! Entäs edelleen! Parantavatko nämät
kuulijatkin sitä vai eivätkö? -- Myös nämät. -- Mitenkä taas on
neuvosmiesten laita? -- Myös neuvosmiehet. -- Mutta eivätkö sitten
kansankokousten osan-ottajat turmele nuorisoa? Vai parantavatko hekin
kaikki sitä? -- Myös he. -- Näyttääpä siis siltä, että kaikki muut
Athenalaiset jalostavat sitä paitsi minä, joka yksinäni turmelen.
Näinkö tarkoitat? -- Totta totisesti niin tarkoitan. -- Varsinpa kovan
kohtalon omaksi minut tuomitset! Vastaa minulle: Näyttääkö sinusta näin
olevan laita, myös kun on puhe hevosista, nim. että kaikki muut ihmiset
parantavat niitä paitsi yksi, joka ne turmelee? Vai eikö aivan
päinvastoin vain yksi tai muutamat aniharvat, nim. ratsumestarit,
kykene niitä parantamaan, kun sen sijaan useimmat turmelevat hevosia
niitä pidellessään ja käyttäissään? Eikö näin ole laita, Meletos, sekä
kun on kysymys hevosista että kaikista muista eläimistä? Kyllä varmaan,
joko sen sitten sinä ja Anytos kiellätte tai myönnätte. Taivahainen
olisi todellakin nuorten onnellisuus, jos yksi ainoa vain heitä
turmelisi, kaikki muut sitävastoin hyödyttäisivät. Mutta, Meletos, sinä
osotat yltäkyllin, ett'et koskaan ole nuorista piitannut, ja selvään
ilmaiset välinpitämättömyytesi, nim. ett'et ole yhtään väliä pitänyt
siitä, jonka vuoksi kuletat minut oikeuteen.
13. Vielä sano meille, kautta Zeuksen, Meletos, onko parempi asua
kunnon ihmisten seassa vaiko kunnottomien?... Vastaa, ystäväni, sillä
en mitään vaikeata sinulta kysy. Eivätkö kunnottomat ihmiset tee
jotakin pahaa niille, joiden kanssa kulloinkin joutuvat tekemisiin,
kunnolliset taas jotakin hyvää? -- Varsin niin. -- Onkohan siis ketään
olemassa, joka mieluummin tahtoisi saada vahinkoa kuin hyötyä niistä,
joiden parissa hän oleskelee? Vastaa, hyvä mies, sillä myös laki käskee
sinua vastaamaan. Onko ketään, joka kernaammin tahtoisi saada vahinkoa?
-- Ei suinkaan. -- No hyvä: kun olet haastanut minut tänne nuorison
turmelemisesta ja pahentamisesta, niin onko ajatuksesi se, että teen
sitä _tahallani_ vaiko _vasten tahtoani_? -- Tahallasi, se on minun
ajatukseni. -- Mitä, Meletos? Oletko sinä, joka olet noin nuori, niin
paljon viisaampi kuin minä, joka olen näin vanha, että sinä puolestasi
olet havainnut pahain ihmisten aina tekevän jotakin pahaa niille, jotka
ovat heidän lähin ympäristönsä, hyväin taas jotakin hyvää, kun
sitävastoin minä edistyneeltä ymmärtämättömyydeltäni en edes sitä
käsitä, että, jos teen jonkun niistä, joiden parissa oleskelen,
kunnottomaksi, niin joudun vaaraan itse saada hänen puoleltaan jotakin
pahaa kokea, -- jonka takia myös tuotan itselleni tahallani, kuten sinä
väität, tämän niin suuren onnettomuuden? Tätä minä en usko, Meletos,
enkä luule kenenkään muunkaan uskovan. Ei, vaan joko minä en turmele
nuorisoa tai, jos turmelen, niin vasten tahtoani, niin että kummassakin
tapauksessa valehtelet. Mutta jos vasten tahtoani turmelen, niin ei
lakien mukaan saa tällaisista aiheettomista hairahduksista haastaa
tänne, vaan on moinen otettava yksityisesti opetettavaksi ja
varotettavaksi. Sillä selvää on, että, jos saan oppia, lakkaan
tekemästä sitä, mitä vasten tahtoani teen. Mutta sinäpä olet välttänyt
seurustelemasta kanssani ja opettamasta minua; sitä et ole tahtonut
tehdä; sen sijaan olet haastanut minut tänne, minne lakien mukaan tulee
manata niitä, jotka tarvitsevat rangaistusta, vaan ei niitä, jotka
kaipaavat enempää oppia.
14. Mutta, Athenalaiset, tämä on jo käynyt selväksi asiaksi, mitä
sanoin, nimittäin, ett'ei Meletos ole näistä seikoista milloinkaan
mitenkutenkaan huolehtinut. Yhtä kaikki sano meille, Meletos, miten
väitteesi mukaan nuorisoa turmelen. Enkö silminnähtävästi --
opettamalla kasvavaa polvea kieltämään valtion jumalia ja niiden
sijasta tunnustamaan "toisia daimonisia asioita?" Etkö väitä tätä, että
opettamalla sitä turmelen? -- Varsinpa niin; se on minun vakaa
väitteeni. -- Juuri näiden jumalien nimessä, Meletos, joista nyt on
puhe, lausu vielä selvemmin, jotta sekä minä että nämät miehet
käsittäisimme. Sillä minä puolestani en kykene käsittämään,
tarkoitatko, että opetan nuorukaisia kyllä tunnustamaan _joitakuita
jumalia_ oleviksi, joten siis itsekin tunnustan jumalia olevan olemassa
enkä ole varsinainen jumaltenkieltäjä ja sillä tavalla rikollinen,
mutta ei samoja, joita valtio tunnustaa, vaan toisia, niin että sinä
minua syytät tästä toisten jumalten opettamisesta; vai väitätkö, ett'en
itse laisinkaan tunnusta jumalia ja että sitä muillekin opetan. -- Tätä
väitän, ett'et laisinkaan tunnusta jumalia. -- Oi kumman Meletos, mitä
varten tätä väität? Enkö siis tunnusta aurinkoa ja kuuta jumaliksi,
niinkuin kaikki muut ihmiset? -- Eihän mitenkään, Zeuksen nimessä,
tuomarit, koska hän kerta arvelee auringon olevan kiveä, kuun maata. --
Anaxagorastako nyt luulet syyttäväsi, rakas Meletos? Ja onko sinulla
niin huonot ajatukset näistä miehistä ja katsotko heidän olevan niin
vähän lukeneita, ett'eivät tiedä Klazomenelaisen Anaxagoraan teoksen
olevan täynnä näitä opinkappaleita? Siis käyvät kuitenkin nuorukaiset
minulta hakemassa näitä oppeja, joita he, jos korkeintaan maksavat
drakhman, useasti kyllä saattavat ammentaa itselleen orkheestran
esityksistä, voidakseen jälestäpäin nauraa Sokrateelle, jos hän omiksi
keksimikseen väittäisi niitä, -- oppeja, jotka kaiken päälliseksi ovat
niin suunnattomia.[11]
Mutta onko, kautta Zeuksen, todellakin ajatuksesi se, ett'en laisinkaan
tunnusta jumalia? -- Sitä et, Zeuksen nimessä, tee, et mitenkutenkaan.
-- Kukaan ei sinua, Meletos, usko, etpä luulenma itsekään. Minusta on
nimittäin tämä mies, Athenalaiset, varsin julkea ja hillitsemätön ja
hän on suoraan sanoen nostanut tämän kanteen vain julkeudesta ja
hillitsemättömyydestä ja nuoruuden kevytmielisyydestä. Sillä tuntuu
siltä, kuin hän sepustaisi arvoituksen ja tekisi seuraavan koetuksen:
"tokkohan viisas Sokrates huomaa, että teen hänestä pilaa ja puhun
ristiin, vai onnistuuko minun vetää nenästä sekä häntä että toisia,
s.o. kuulijoita?" Katson nimittäin, että hän puhuu ristiin kanteessaan
aivan niinkuin hän sanoisi: "Sokrates on rikollinen, koska hän ei
tunnusta jumalia, vaan tunnustaa jumalia." Mutta niinhän puhuu vain se,
joka laskee leikkiä.
15. Katsokaa nyt kanssani, Athenalaiset, miten omituinen hänen puheensa
on minun ajatukseni mukaan. Mutta sinä vastaa meille, Meletos! Te taas,
niinkuin alussa sanoin, muistakaa, ett'ette pidä melua, jos totutulla
tavallani puhun.
Onko mitään ihmistä, Meletos, joka kyllä tunnustaa ihmis-asioita olevan
olemassa, mutta ei itse ihmisiä?... Hän vastatkoon, Athenalaiset,
älköönkä tuontuosta elämää pitäkö!... Onko ketään, joka ei tunnusta
hevosia olevan olemassa, mutta sen sijaan hevos-asioita? Tai onko
ketään, joka ei tunnusta huilunsoittajia olevan olemassa, mutta kyllä
huilunsoittajia koskevia asioita? Ei ole, hyvä mies; joll'et sinä tahdo
vastata, niin sanon minä sen sinulle ja näille muille. Mutta ainakin
seuraavaan kysymykseen vastaa: onko ketään, joka tunnustaa "daimonisia
asioita" olevan olemassa, mutta ei itse daimoneja? -- Ei ole. -- Miten
suuren palveluksen olet minulle tehnyt, kun viimeinkin näiden
pakotuksesta vastasit! No -- etkö siis väitä minun tunnustavan ja
opettavan "daimonisia asioita", olkoot sitten uusia tai vanhoja;
tunnustanhan ainakin "daimonisia asioita" väitteesi mukaan, ja oletpa
sinä tämän vieläpä valallakin vahvistanut kannekirjassasi. Mutta jos
kerran tunnustan "daimonisia asioita", niin varsin on minun pakko
tunnustaa myös daimoneja. Eikö niin?... Kyllä; minä nim. otaksun sinun
myöntävän, koska et vastaa. Mitä taas daimoneihin tulee, niin emmekö
arvele niiden olevan joko jumalia tai ainakin jumalten lapsia?...
Myönnätkö vai etkö? -- Myönnän. -- Jos siis tunnustan daimoneja, kuten
sinä väität, ja jos ensiksi daimonit ovat jumalia, niin tätäpä kaiketi
kutsun arvoitusten puhumiseksi ja leikin laskemiseksi, tätä, että
väität minun yhtäältä jumalia kieltävän, mutta toisaalta niitä
tunnustavan, koska kerta daimoneja tunnustan. Jos taas daimonit ovat
jumalten lapsia, jonkunlaisia äpäriä, joita, niinkuin myös yleensä
kerrotaan, luonnottaret tai jotkut muut olennot ovat heille
synnyttäneet,[12] niin mikäpä ihminen saattaisi tunnustaa jumalten
lapsia oleviksi, mutta samalla ei itse jumalia? Sillä tämä olisi yhtä
mieletöntä kuin jos joku tunnustaisi hevosten ja aasien sekasikiöitä,
muuleja, oleviksi, mutta ei itse hevosia ja aaseja. Siis, Meletos,
sinun on täytynyt nostaa tämä kanne joko koetellaksesi meitä tai koska
et tietänyt mitään todellista rikosta, mistä syyttää. Miten voisitkaan
kenellekään uskottaa, vaikkapa hänellä olisi vain hivenen verta
ymmärrystä, että sama ihminen yhtäältä tunnustaa daimoneja ja jumälia
koskevia asioita, mutta toisaalta on tunnustamatta daimoneja, jumalia
ja puolijumalia! Sehän olisi tuiki mahdotonta!
16. Mutta, Athenalaiset, todistaakseni, ett'en ole Meletoksen
syytöksiin vikapää, en nähtävästi tarvitse pitkää puolustusta, vaan
riittää jo tämä. Mitä taas aikaisemmin olen sanonut, että useilla
tahoilla olen tullut runsaan vihan esineeksi, se tietäkää todeksi. Tämä
seikka se myös minut langettaa, jos nimittäin minut langetetaan: ei
Meletos tai Anytos, vaan yleinen epäsuopeus ja viha. Nämät ovat jo
ennen langettaneet monta muuta jaloa miestä ja luullakseni vielä
tulevat tekemään sitä; sillä ei ole pelkoa, että minuun
pysähdyttäisiin.
Mutta nytpä joku kenties tokaisee: "Etkö siis häpeä, Sokrates, moista
työskentelyäsi, joka nyt uhkaa viedä sinulta henkesi?" Tälle antaisin
minä seuraavan kohtuullisen vastauksen: "Et ole oikeassa, ystäväni, jos
arvelet, että miehen, jolla on edes vähäisen arvoa, tarvitsee
kiinnittää huomiota elämän ja kuoleman vaaraan eikä vain sitä katsella,
onko se, mitä hän tekee, oikein vai ei, onko se kunnon vai huonon
miehen työtä. Kehnoja olisivat tietenkin olleet sinun katsantotapasi
mukaan kaikki ne puolijumalat, joiden päivät päättyivät Troiassa, sekä
muutkin että eritenkin Thetiin poika, joka siihen määrään halveksi
vaaraa jokaisen häpeän rinnalla, että, kun hänen mielensä halasi
Hektorille surmaa ja hänen äitinsä, joka oli jumalatar, tällöin
puhutteli häntä jokseenkin seuraavaan tapaan: 'Poikani, jos kostat
Patroklos toverisi kuoleman ja surmaat Hektorin, kuolet itsekin; sillä
kotipaikalla Hektorin perästä -- sanoo äiti -- joudut sinä kohtalon
omaksi', niin hän, näistä sanoista huolimatta, ei välittänyt kuoleman
vaarasta, vaan katsoi pelottavammaksi elää pelkurin elämää ja
ystäviänsä kostamatta, ja hän tiuskasi sen vuoksi vastineeksi: 'Heti
paikalla Tuoni minut korjatkoon, kunhan vaan pääsen rankaisemaan
rikollista, jott'ei tarvitsisi jäädä tänne kaarevain laivain luo
kaikkien nauruksi ja maaemon rasitukseksi'.[13] Luuletko ehkä, että hän
piittasi kuoleman vaarasta?" Sillä näin on, Athenalaiset, asian
todellinen laita: _Sillä paikalla, jonne joku oman valintansa mukaan
asettautuu tai jonne esimies hänet asettaa, pitää hänen minun
mielestäni myös pysyä ja kohdata vaara tavalla, joka ei ota kuolemaa
tai mitään muuta huomioon ennen häpeätä_.