Vähitellen, hyvin vähitellen alkoi Hilmassa tapahtua henkinen
parantuminen. Hän saattoi olla pitkät ajat aivan terve ja silloin työn
rakkaus oli hänessä suuri, hän tahtoi ottaa osaa kaikkeen siihen
työhön, minkä sairaala hänelle tarjosi. Hän auttoi siistimisessä ja
potilaitten ruokkimisessa ja uurasti voimiensa takaa. Ja suuri ja syvä
sääli oli hänessä kaikkia noita onnettomia kohtaan, jotka maailman
peloittavimman sairaalan, mielisairaalan, seinien sisään ovat suljetut.
Toisinaan potilaat hänelle kertoivat kohtaloistaan, kertoivat omalla
sekavalla tavallaan ja silloin Hilma tunsi sydäntä vihlaisevaa tuskaa,
varsinkin kun hän tapasi olentoja, joissa äidintunne tavalla tai
toisella oli saanut ankaran kolauksen ja sammuttanut järjen. Etenkin
muuan hieno rouva, joka ei koskaan puhunut mitään, ei kuukausimääriin
näyttänyt huomaavan mitään ympärillään, herätti hänen syvää sääliään.
Tämän naisen lapsi oli kuollut ja silloin äidin järki oli pimennyt.
Muuan sairaanhoitajatar oli Hilmalle tämän maininnut, ja sen jälkeen
Hilman katseet olivat aina kiintyneet tähän naiseen, tavatessaan hänet
ruokapöydässä. Kuinka rikkaaksi hän tunsikaan itsensä, jolla oli
Kerttunsa, oma pikku Kerttunsa, joka alkoi jo vähitellen kävellä ja
lapsen kielellään leperrellä hänelle.
Eräänä päivänä nähdessään tuon hiljaisen naisen liikkumattomana istuvan
paikallaan ja kulkiessaan hänen ohitseen oma lapsensa sylissään, ei
Hilma enää voinut hillitä sydäntään. Hän oli rikas, hänen täytyi saada
jakaa toiselle onnettomalle. Hän meni sairaan luo ja laski hiljaa oman
lapsensa tämän syliin.
Sairas sävähti, katsoi lapseen, katsoi pitkään ja kummastellen, sitten
hän kumartui sen puoleen ja kuiskasi:
-- Karin!
Mutta samassa jo äidinrakkauden suuri kateus sai Hilmassa vallan, hän
otti lapsen sairaalta ja riensi pois, mutta ovessa kääntyessään hän
näki tuon hiljaisen naisen, joka ei koskaan katsonut muualle kuin
maahan, aivan kuin kysyvänä seuraavan häntä katseillaan.
Pariin päivään ei Hilma tahtonut tuoda lastaan pois omasta huoneestaan,
vaan piti sitä aivan kuin piilossa. Mutta eräänä päivänä oli hän
voittanut itsekkäisyytensä. Hän astui jälleen sairaan rouvan luo ja
antoi Kertun opetella seisomaan hänen polveaan vastaan.
Tästä päivästä alkoi näiden kahden onnettoman äidin välillä omituinen
suhde. Hilma hoiteli tuota toista koko suurella sydämellisyydellään,
palveli häntä aivan kuin tämäkin olisi ollut hänen lapsensa, puheli
hänelle, ja vaikka toinen ei vastannutkaan, vaikka ei millään
osoittanut ymmärtävänsä hänen sanojaan, niin sittenkään hän ei väsynyt.
Mutta vaikka tämä hellyyden osoittaminen toiselle onnettomalle äidille
tavallaan siirsi Hilmasta tuskaa kauemmaksi, niin palasi se häneen
kuitenkin toisinaan suurella voimalla, varsinkin kuukautisten aikana.
Silloin hän saattoi olla kade jokaista kohtaan, joka vain katsoi hänen
lapseensa, hän ei tahtonut päästää Kerttua sylistään, vaan oli
vakuutettu siitä, että se häneltä jälleen riistetään. Ja tämä pelko oli
niin suuri, epäilyksensä kaikkia kohtaan niin rajaton, että hän pari
kertaa hyökkäsi samassa huoneessa olevan mielipuolen naisen kimppuun ja
repi tätä tukasta, kun tämä oli katsonut Kerttuun.
Mutta kuukausi kuukaudelta kaikki nämät ilmiöt tulivat heikommiksi,
sammuivat aivan kuin tuli, johon ei uusia puita heitetä ja kun vuosi
oli kulunut umpeen, saattoi sairashuoneen ylilääkäri antaa
hovioikeudelle lausunnon, jossa hän lääkärivalallaan vakuutti, että
Hilma oli tekoaan tehdessään ollut mielenhäiriössä, mikä oli johtunut
liiallisesta väsymyksestä, suurista huolista ja perinnöllisestä
sukurasituksesta.
Jännitettyinä odottivat Helena ja Mari, mitä tämä lausunto, josta
asianajaja oli heille ilmoittanut, saisi muutosta aikaan Hilman
tuomiossa. Hovioikeus alensi rangaistuksen kahteen vuoteen tavallista
vankeutta, josta vielä oli otettava pois se aika, minkä Hilma oli
tutkittavana ollut mielisairaalassa. Tosinhan yleinen syyttäjä tästä
valitti senaattiin, mutta tämä vahvisti hovioikeuden päätöksen.
-- Vielä siis enää vuosi odotettavana, sanoi Mari, -- yksi vuosi ja
sitten Hilma on vapaa.
* * * * *
Ja vuosi kului, kului hiljalleen työssä ja toimessa. Helena ja Mari
eivät juuri mistään muusta kahden kesken ollessaan puhuneet kuin
Hilmasta. Ja kun he sattuivat vaikenemaan ja toisessa katseen
kohtasivat, niin kumpikin oli varma siitä, että toinen muisti tuon
hetken sairaalan ylilääkärin asunnossa, jolloin kumpikin oli
paljastanut elämänsä suuren ja raskaan synkeyden, ja syvä kiintymys
kasvoi heidän välillään, kasvoi niin väkeväksi, että he eivät voineet
enää elää ilman toistensa seuraa.
Helena tunsi, että elämänsä oli saanut aivan kuin uuden ja suuren
sisällön sen kautta, että tämä onnettomuustapaus oli tullut. Se oli
avannut hänen silmänsä näkemään elämän juhlallista kauneutta äitiyden
muodossa. Kerran oli hänen täytynyt luopua tyttärestään, silloin,
kun tämä meni miehelle. Mutta nyt olivat jo kiihkot sammuneet
aviopuolisoiden välillä ja Helena uskalsi tavallaan ottaa uudelleen
tyttärensä omakseen.
Tämän tuskallisen ajan alkuaikoina oli Marissa kasvanut kiintymys sekä
Emmaan että Eskoon, molemmille hän tahtoi jakaa rakkauttaan enemmän
kuin ennen, palvella heitä kaikessa, uhrata kaikki voimansa heidän
onnensa hyväksi. Mutta pian hän surukseen näki, että samoin kuin hän
kerran oli omasta äidistään luopunut samoin nyt hänenkin lapsensa
luopuivat hänestä, ei millään vihalla vaan luonnon suuresta pakosta.
Heidänhän täytyi saada elää omaa elämäänsä, elää se sillä tavoin kuin
se heille oli luonnollista. He olivat vielä nuoria, eivät he voineet
katsoa taaksepäin, vaan ainoastaan eteenpäin. Emma kiintyi mieheensä ja
poikaansa entistään lujemmin ja Esko oli omaan vaimoonsa niin
rakastunut, että iloisuuden saadessa perheessä vallan siitä tehtiin
hiukan pilkkaa, naurettiin sille ja lasketeltiin pieniä sukkeluuksia,
jotka saivat punan nousemaan Alman poskille, mutta hymyn huulille ja
suuren kirkkauden silmiin, ja pakoitti Eskonkin hämillään vetelemään
viiksiään tai turvautumaan johonkin leikinlaskuun.
Ja kun Mari viimein täydellisesti huomasi, ettei hän kuitenkaan koskaan
saisi lastensa täyttä rakkautta omakseen, että niiden täytyi saada
elää omaa elämäänsä, niin silloin hän aivan kuin palasi entiseen
nuoruuteensa, etsi Helenaa ja lahjoitti kaiken tunteensa jakamattomana
hänelle.
* * * * *
Yhdessä nämät molemmat naiset menivät eräänä kirkkaana talvipäivänä
Hämeenlinnaan noutamaan Hilmaa, jonka sinä päivänä piti päästä
vankilasta vapaaksi. He olivat tulleet kaupunkiin jo edellisenä
päivänä, käyneet vankilan konttoorissa ja saaneet tietää, että Hilma
pääsee vapaaksi kello kaksitoista seuraavana päivänä.
Jo ennen aamun koittoa olivat he majapaikassaan nousseet ylös
valvottuaan koko yön, ja jo tuntia ennen määräaikaa olivat he
astelemassa kaupungista tietä pitkin linnaa kohden.
Oli kirkas talvipäivä, hanki hohti aivan puhtaana. Molemmat emännät
astelivat vaiti toistensa rinnalla.
Vankilan lähelle tultuaan kysyi Mari.
-- Menemmekö tuonne sisälle Hilmaa odottamaan?
-- Jäädään tänne, sanoi Helena. -- Jumalan vapaan taivaan alla
ottakaamme lapsi vastaan, ei vankilan seinien sisällä.
He seisoivat tiellä ja katselivat kaupunkiin päin, jonka valkoiset
katot hohtivat auringon valossa.
-- Ja nyt siis on Hilman elämä jälleen saanut uuden alun, lausui Mari
hiljaa.
-- Uuden ja entistään paremman alun.
-- Minusta tuntuu siltä kuin vasta nyt olisin hänet synnyttänyt ja kuin
kaikki tämä vaikea olisi jo kaukana takana.
-- Niin, eiköhän tämä aika ole meissä kaikissa avannut jotain, mistä
emme ennen ole tienneet, sanoi Helena. Ennen minä elin elämää
sellaisena, kuin se jokaisena päivänä astui eteen. Nyt olen minä
alkanut siinä nähdä suuren tarkoituksen.
-- Minä tarkoituksen?
-- Tarkoituksen äitinä.
-- Tarkoituksen äitinä? Niin juuri. Kuinka monta kertaa ennen olenkaan
surrut sitä, että elämä on aivan kuin mennyt rikki käsissä, ettei siitä
ole jäänyt mitään jälelle. Ja kuinka väärin minä olenkaan silloin asiaa
ajatellut. Ei nainen ole mitään, ellei hän ymmärrä, kuinka pyhää on
olla äitinä. Se helpoittaa kaiken kantamista.
-- Mutta helpoittaako se? Antaako se minulle anteeksi sen, että olen
tahtonut kerran Hilman surmata? sanoi Mari.
-- Etkö ole tuntenut, kuinka nyt olet kaiken sen tuskan, minkä se
sinulle on tuottanut, saanut katoamaan, kun olet heittänyt oman
kärsimyksesi lapsesi elämän pelastukseksi?
Mari nyökkäsi hiljaa.
-- Olette, äiti oikeassa, minun on todellakin helpompi olla.
-- Ainakin se minulle niin on ollut, sanoi Helena. -- Minä tunsin heti,
kun tuli tieto Hilman rikoksesta, että minun täytyi uhrata kaikki
lapsenlapseni tähden, tuo suuri rikoskin, minkä olin siihen asti
salannut. Ja kuinka raskas se olikaan, kun sitä sisässään piti ja
kuinka helppo, kun sen toi sieltä ihmisten tietoon! Ja minä ostin sillä
Hilman vapautumisen, minä tiedän, että minä ostin sen sillä, niinkuin
sinäkin ostit omalla suurella tuskallasi. Ja tuskallaan Hilmakin on
ostanut itsensä vapaaksi mielipuolisuuden varjosta.
-- Niinkö sinä äiti uskot?
-- Niin minä uskon. Katso Emmaa, kuinka hän oli tavallaan sairas, kun
hän ei lastaan rakastanut. Kun hän sen äkkiä sai lähelle sydäntään,
niin elämä sai aivan kuin toisen valon. Entisen tuskansa sijaan, minkä
paha mielensä oli synnyttänyt, tuli tuska lapsensa tähden. Ja kun
Hilmaa mielipuolisuus vainosi, niin rakasti hän lastansa, ja rakkaus
auttoi häntä voittoon sen yli. Järjen hämäryys katosi ja nyt on hänellä
selvillä, minkätähden hän elää.
-- Ja minkätähden minä, sanoi Mari.
-- Ja minkätähden minä, lausui Helena.
He katselivat päivän loistoa hangella, nostivat silmänsä kohden
kirkasta sineä ja odottivat aikaa, jolloin he saisivat sydämensä
täytenä ojentaa sille, joka tulee vankilasta.
Helena alkoi harvalleen puhua:
-- Minä olen näinä viimeisinä aikoina tullut ajatelleeksi niin
tavattoman paljon. Elämä on ollut ihan kuin kaunista kangasta, jonka
niidet olen nähnyt ja kutoman ymmärtänyt ja minä olen käsittänyt, että
me äidit olemme elämän kangaspuussa niidet, jotka nousevat ja laskevat
ja meidän riemujemme ja surujemme kautta langat kulkevat ja tuleville
suvuille syntyy onnen kangas.
-- Kun vaan jaksaisi pysyä rivissä, eikä katkeaisi.
-- Kun lastaan rakastaa, niin jaksaa kyllä. Rakkaus kai se solmu on
niidessä, joka sen vahvaksi tekee. Toisinaan ennen olen ajatellut, että
me naiset emme elämässä suurtakaan saa aikaan, että me olemme
ainoastaan miesten käsissä kuin heidän palvelijoitaan. Mutta nyt minä
näen kaiken kirkkaasti, ikäänkuin olisi verho vedetty ajatusten päältä
ja kaikki olisi yksinkertaista ja kaunista.
Hän oikaisi kyyryssä ollutta vartaloaan ja jatkoi:
-- Me kansannaiset, me unohdetut talojen ja torppien emännät, me kai
sittenkin olemme se, mikä kansan ja suvun pitää koossa. Ja minä olen
ajatellut niin montaa taloa, joiden vaurastumista olen katsellut pitkän
elämäni aikana, ja silloin olen huomannut, että aina niissä nainen on
kaiken pitänyt koossa. Ja kun sitä muistaa, niin on niin täydellisesti
kiitollinen jumalalle, että on naiseksi saanut syntyä ja että on saanut
tulla äidiksi. Ja jos siinä onkin ollut vaikeata kestettävänä, niin on
se kuulunut vain siihen, samoin kuin vaikeus ja vastoinkäyminen aina on
meidän osuutemme suuressa tehtävässä.
-- Kuinka kauniisti, äiti, te puhutte!
-- Rakastaa aina eteenpäin, rakastaa lastaan, ei edes äitiään, jos se
riistäisi lapselta jotain.
-- Mutta olemmehan me kaksi tulleet niin lähelle toistamme.
-- Niin olemmekin. Se on sentähden, että me olemme jo rakkaudellamme
tehneet lapsemme voimallisiksi. Sinä voit nyt kääntyä jo taaksepäin ja
muistaa äitiäsi. Ja kun Hilman lapsi kerran on tullut äidiksi, ja kun
hän rakastaa eteenpäin, silloin Hilma on kääntyvä sinun puoleesi. Mutta
nyt hän tarvitsee vielä kaiken meidän rakkautemme, koska hänen on
elämänsä alettava uudestaan, ja kun hän tarvitsee ikäänkuin kävelemään
rupeava lapsi käsiä, jotka kainalosta sitä kannattavat. Mutta hän
voimistuu kyllä pian ja silloin on hänellä lapsensa, joka tuottaa
hänelle sekä kaiken surun että kaiken ilon, ja hänkin saa tuntea sen,
mitä on äidin täysi rakkaus.
-- Min, äidin täysi rakkaus!
He eivät olleet huomanneetkaan, että Hilma oli tullut pikku Kerttunsa
seurassa vankilasta ja lähestyi heitä..
-- Tässä minä olen, sanoi Hilma. -- Otatteko minut luoksenne?
Molemmat naiset kääntyivät ja sydämellisesti kättelivät Hilmaa.
-- Me olemme tulleet sinua noutamaan kotiisi, sanoi Helena.
-- Ja nyt minulla on rauha, kun olen tekoni sovittanut, sanoi Hilma. --
Ja kun minulla on lapseni, niin elämä tulee kyllä kepeäksi.
-- Silloinhan on kaikki hyvin, kun olet äiti!
-- Min kun olen äiti!
Ja yhdessä he läksivät astumaan poispäin, nuo neljä sukupolvea, vanhin
taluttaen nuorinta vesaa, kohden uutta elämää äidinrakkauden suuressa
ja kirkkaassa valkeudessa.