Tutkintovankilassa oli Hilma synnyttänyt lapsensa ja oli sille annettu
nimeksi Kerttu, niinkuin hänen vanhemmallakin lapsivainaallaan oli
ollut. Kun Helena tämän sai tietää, lausui hän:
-- Hilma tahtoo alkaa elämän uudestaan, koska hän lapselleen antaa tuon
nimen. Kyllä hänestä vielä ihminen tulee, siitä minä olen varma.
Marraskuussa tuli tieto, että hovioikeus oli määrännyt
Hilman mielisairaalaan lausunnon saamiseksi hänen henkisestä
terveydentilastaan. Asianajaja ilmoitti tästä Marille. Joku aika tämän
jälkeen tuli mielisairaalasta tiedustelu, voiko Hilman äiti tai joku
muu hänen aivan läheisistä omaisistaan saapua antamaan tietoja
potilaasta ja hänen suvustaan. Ellei se olisi mahdollista, niin
sairaalasta kyllä lähetetään kyselykaavakkeet, mutta suotavaa olisi,
jos joku voisi henkilökohtaisesti saapua, koska tiedot sillä tavoin
aina voivat tulla täydellisemmiksi.
Tämän kirjeen tultua päättivät Helena ja Mari yhdessä lähteä matkalle.
Heidän molempien oli jo ikävä Hilmaa ja tahtoivat hänet nähdäkin.
Sairaalaan tultuaan ja saatuaan luvan tavata potilasta he menivät tämän
luokse. Hilma oli hiukan voimistunut, poskillekin oli tullut jo punaa
ja hän oli käytöksessään jokseenkin rauhallinen.
Kyynelsilmin naiset tervehtivät toisiaan. He olisivat kovin mielellään
tahtoneet sanoa hyviä sanoja toisilleen, mutta jonkinmoinen ujous sai
heissä vallan.
-- Mitä isä on sanonut tästä kaikesta? kysyi Hilma.
-- Eihän isä sinua tuomitse, ei ainakaan enää, sanoi Mari. -- Hän
lähetti sinulle terveisiäkin ja toivoi, että pääsisit pian vapaaksi ja
silloin olet tervetullut kotiin.
-- Sanoiko hän niin? Sanoiko hän todellakin niin?
-- Sitähän me kaikki toivoisimme, lausui Helena. -- Et sinä enää saa
tuon miehen luokse mennä, sillä siitä ei kai sinulle enää ole iloa.
Uudestaan sinun täytyy alkaa elämäsi, alkaa se vanhassa kodissa
niinkuin ennenkin.
-- Niin, aloittaa uudestaan, tulla uudestaan ihmiseksi, sanoi Hilma. --
Sitähän minäkin olen kaivannut. Mutta onkohan se mahdollista?
-- Kaikki on mahdollista, sanoi Helena.
-- Mutta mitä kyläläiset sanovat, kun minä olen murhaaja?
-- Eivät kai nuo tuosta sen enempää sano. Jos alussa jotain, niin kyllä
puheet loppuvat, kun me emme sano mitään.
-- Niin, pääsisi tästä elämään jälleen, jotta ei tarvitsisi vankilaan
enää mennä.
-- Kai se sinulle vaikeaa oli siellä?
-- Päivät kyllä menivät työssä, ompeli lapsille jotain ja auttoi muita
niissä toimissa, missä jaksoi, mutta yöt, ne olivat kauheat.
-- Millä tavalla?
-- Kun ei tahtonut saada unta, ei millään lailla. Ja sitten ne hirveät
kummitukset...
-- Millaiset kummitukset?
-- Minä kuulin toisinaan aivan selvästi ääniä, jotka puhuivat. Pidin
silmäni kiinni ja kuuntelin. Kuulin aivan selvästi, miten Ester oli
naapurin naisten kanssa vankilan käytävässä ja puheli pahaa minusta. Ja
sitten hän nauroi vahingonilosta.
-- Mutta tiesithän sinä, ettei hän voinut siellä olla? sanoi Mari. --
Kuinka hän siellä olisi ollut?
-- Kyllähän minä sen päivällä tiesin, mutta yöllä minä aina uskoin
sitä.
-- Mitä pahaa hän sinulle enää tahtoisi, vaikka olisi tullutkin?
-- Hän tahtoo ottaa lapsen pois.
-- Minkä lapsen?
-- Pikku Kertun. Ja häntä minä en anna, minä en anna häntä pois.
Hilma nousi kiihkeästi ja huusi.
-- Ei hän sitä tule ottamaan, sanoi Mari.
-- Mitä hän sitä tulisi ottamaan?
-- Kun hän ei tahtonut, että minulla olisi lasta hänen veljensä kanssa.
Kyllä hän tahtoo, että tämäkin kuolisi.
-- Rauhoitu Hilma, rauhoitu, sanoi Helena.
-- Sinä ajattelet suotta sellaista.
-- Kyllä minä tiedän, tiedän aivan varmasti. Minä näin eilen täällä
viisi mustaa miestä, jotka olivat tuolla puiston portin takana. Nekin
olivat tulleet noutamaan lasta. Kaikki tahtovat minulle pahaa!
-- Hyvää me kaikki sinulle tahdomme, emme muuta kuin hyvää, sanoi Mari.
Hilma meni vuoteen luo, jolla hänen lapsensa oli, otti sen syliinsä ja
puheli sille:
-- Emmehän me kaksi enää eroa koskaan, emme koskaan. Äiti hoitaa sinua
hellästi aina. En minä sinulle pahaa tee, en ollenkaan. Minä annan
vaikka henkeni sinun tähtesi.
Helena päätti kääntää keskustelun toisaanne ja kertoi Emmasta ja kuinka
tässä oli äkkiä herännyt rakkaus Jaakkoon. Äiti oli ensi aluksi ollut
niin hellä pojalle, että jos tämä ennen läksi äitinsä pahuutta pakoon
mummonsa luo, niin karttoi hän nyt äitinsä hyväilyjä. Ja tälle täytyi
Hilmankin nauraa.
Naurun ohella katosi alakuloinen mieliala ja hän saattoi jälleen
puhella aivan rauhallisesti.
-- Kyllä ne täällä kaikki ovat olleet kovin ystävällisiä, sanoi hän. --
Tohtorikin on ollut hyvä, ja minä näen, että hän ymmärtää minua
erinomaisen hyvin. Hänelle on niin helppoa puhua kaikesta, aivan
kaikesta, ei hän väsy kuuntelemaan. Kyllähän se on hiukan ikävää, että
on täytynyt tulla tällaiseen paikkaan, mutta olenhan minä sen
ansainnut. En minä nyt ole hullu, mutta kyllä kai minä olin silloin.
-- Silloinko, kun tuo teon teit?
-- Niin, silloin kun minä sen tein, sanoi Hilma ja kyyneleet nousivat
hänen silmiinsä.
-- En minä silloin osannut mitään muuta, minun täytyi niin tehdä.
Ajatus tuli aivan äkkiä ja sitten ei siitä enää päässyt irti, se aivan
kun ajoi ihmistä tekemään juuri niin kuin minä tein. Ja kyllä minussa
silloin oli vikaa, sen minä uskon nyt, kun olen täällä tullut asioita
ajatelleeksi.
-- Mistä sinä sen päätät? kysyi Helena.
-- Katsokaas, kun minä en tuntenut mitään kipua silloin, kun vedin
tämän haavan kurkkuuni, sanoi hän ja näytti arpea kaulassaan.
-- Minä en tuntenut mitään, enkä silloinkaan, kun sitten otin
perunanuijan ja sen pienemmällä päällä koetin haavaa suurentaa. Eihän
sellainen ole ihmiselle mahdollista, ellei hänessä ole jotain vikaa. Ja
oliko se ihmeellistä, kun minua oli niin kovasti kiusattu.
-- Voi, voi, kuinka hyvin me sen ymmärrämme, sanoi Mari kyynelsilmin.
-- Kyllähän ihminen joskus väsyy niin, ettei enää tiedä, mitä tekee.
Eihän naiselle suurtakaan tarvita, ennenkuin viimeinen pisara on tullut
ja malja vuotaa yli reunan.
-- Niin, en kai minä olisi sellaiseen joutunut, ellei olisi väsymyskin
ollut niin suuri, sanoi Hilma. -- Ei jaksanut silloin ajatella niin
vahvasti kuin olisi pitänyt.
-- Niin, kun vain jaksaa ajatella, kun vain jaksaa, sanoi Helena
hiljaa.
-- Siinähän se kaikki on, sanoi Mari.
Hilma oli vähän aikaa vaiti ja sanoi sitten ensin hiukan epäröiden:
-- Minä taisin äsken puhua noista miehistä, jotka tulevat ottamaan
Kertun pois?
-- Puhuithan sinä, sanoi Helena, -- mutta ethän sillä kai totta
tarkoittanut?
-- En minä nyt taas tarkoitakaan, vastasi Hilma. Minä jaksan taas
ajatella. Se tulee vain toisinaan minun ylitseni. Eihän kukaan minulle
tahdo pahaa, ei kukaan, kyllä minä sen nyt taas näen. Ja kuka
viitsisikään Kertusta pitää huolta, ellen minä sitä tee? Täytyyhän
minun elää sitä varten. Niin, sitä varten minä olen. Äidin hän
tarvitsee ja minun tarvitsee olla hänelle hyvä äiti. Ei sellainen kuin
niille toisille.
Hän sanoi tämän aivan hiljaa. Mari ojensi kätensä ja siveli hiljaa
tyttärensä kättä.
-- Kas niin, älä nyt ajattele sitä enää. Ei kukaan sinua siitä syytä,
ei kukaan. Kyllä jokainen sen ymmärtää.
Hoitajatar tuli ilmoittamaan, että vieraitten oli poistuttava, sillä
määräaika oli jo kulunut umpeen. Naiset jättivät toisilleen hyvästi ja
Mari ja Helena lupasivat vielä seuraavana päivänä tulla Hilmaa
katsomaan.
Käytävässä sanoi hoitajatar:
-- Tohtori tahtoo puhutella teitä molempia.
-- Niin, sitähän varten me olemme tulleet kaupunkiin, sanoi Mari.
-- Olkaa niin hyvät ja seuratkaa minua, virkkoi hoitajatar.
Hän ohjasi heidät tohtorin vastaanottohuoneeseen.
Sairaalan ylilääkäri tuli hyvin ystävällisesti heitä kohden ja sanoi:
-- Emännät ovat niin ystävälliset ja astuvat sisään, minulla olisi
tehtävä teille muutamia kysymyksiä, jotka koskevat potilasta ja hänen
sukuaan.
-- Niinhän siinä kirjeessä oli, sanoi Helena. -- Ja me ajattelimme,
että parasta on kai tulla itse, kun ei kai kirjeessä kuitenkaan kaikkea
voisi tarkkaan selvittää. Ja kun oli aikaa. Ja kun me niin kovasti
mielellämme tahtoisimme auttaa Hilmaa, jos vain voimme.
-- Niin, auttaahan me tahtoisimme häntä, sanoi Mari.
-- Olen tiedustellut potilaalta jo yhtä ja toista ja kyllä minä luulen
sairaalan lausunnon tulevan sellaiseksi, että hänelle tulee ainakin
huojennusta rangaistuksessa.
-- Olisihan se hyvä, sanoi Helena. -- Kun Hilmakin niin mielellään
tahtoisi aloittaa elämän uudestaan. Ja ei kai se vankilassa käy päinsä,
kovettuu vain mieli, kun sellaisessa paikassa oleskelee.
-- Aivan oikein, sanoi lääkäri. -- Kumpi teistä on potilaan äiti?
-- Minähän se olen, sanoi Mari.
-- Olette kai sisarukset?
-- Tämän äitihän minä olen, sanoi Helena.
-- Ei juuri uskoisi, lausui lääkäri hymyillen.
-- Kun tulee vanhaksi niin eihän sitä silloin enää erotusta niin
huomaakaan äidin ja tyttären välillä, sanoi Helena.
Tohtorin ystävällisyys tuntui kovin hyvältä ja oli helppoa hänen
kanssaan puhua.
-- Niin, eihän se sitten enää tunnu, sanoi lääkäri. -- Jos me siis
ryhtyisimme asiaan.
Ystävällisellä tavalla hän sitten tiedusteli Hilman lapsuudesta. Ja
Mari kertoi, miten Hilma oli alkanut kävellä tavalliseen aikaan, samoin
puhua, oli ollut hyvin opinhaluinen ja ahkera. Ujo Hilma aina oli ollut
ja kun ensi kertaa vietiin kouluun, niin karkasi sieltä kotia, kun ei
tullut toisten lasten kanssa toimeen. Ei hän muutenkaan toisten lasten
kanssa leikkinyt, oli vain yksikseen. Ripille pääsi heti ensimäisellä
kerralla. Meni sitten Helsinkiin ompelukouluun ja siellä tutustui
nykyiseen mieheensä. Purki kerran kihlauksensa, mutta suostui sitten
kuitenkin viimein. Että avioliitto ei ollut aivan onnellinen, sen kyllä
äiti oli tiennyt, mutta kun ei monenkaan naisen avioliitto kovin
onnellinen ole, niin arveli hän Hilmankin tottuvan siihen, mikä oli
pakko. Mitä Hilman kotoisista vaikeuksista oli tiedettävissä, sen Mari
kertoi sen mukaan, mitä Hilma hänelle oli kertonut noin kuukausi ennen
murhatekoa.
-- Kaikki tämä on aivan samaa, mitä potilas itse on kertonut, lausui
lääkäri. -- Mutta nyt on minun tehtävä teille muutamia kysymyksiä,
jotka voivat olla hiukan tuskallisia vastata, mutta tyttärenne tähden
on minun pakko ne tehdä.
-- Kyllä minä vastaan, kyllä minä ymmärrän, sanoi Mari. -- Täytyyhän
minun.
-- Jos tahdotte, että äitinne ei ole läsnä, niin...
-- Kyllähän äiti voi kuulla, mitä tyttärellään on sanottavaa, lausui
Mari yksinkertaisesti. -- Ei kai minulla ole häneltä enää mitään
salattavaa. Ei ainakaan nyt enää. On tullut puhuttua niistäkin jo,
joita on tähän asti salannut. Kyllä äiti saa kuulla.
-- Tämä Hilma on teidän vanhin lapsenne?
-- Niin on.
-- Ja sen jälkeen on ollut muita sisaruksia?
-- On. Hänen jälkeensä tuli Emma.
-- Ja hän on elossa?
-- On. On Hilmaa puolitoista vuotta nuorempi.
-- Ja hänen jälkeensä?
-- On poikani Esko Johannes, joka on talossa nyt nuorena isäntänä.
-- Ja näiden jälkeen?
-- On ollut vielä seitsemän lasta, mutta ne ovat kuolleet jo lapsina.
-- Voitteko sanoa mitään syytä heidän kuolemaansa, tautia tai jotain
muuta?
-- Kyllä minä syyn tiedän, sanoi Mari. -- En ennen tiennyt, mutta se on
niinkuin selvinnyt viime aikoina.
Ja hän kertoi siitä, kuinka hän oli rasittunut työstä, jota hänen
täytyi tehdä vähän synnytyksen jälkeen, kun talossa oli kova kiire, ja
kuinka hän sen jälkeen oli aina tuntenut itsensä sairaaksi.
-- Ei näiden lasten kuoleman yhteydessä ollut jotain muuta, joka
jotenkin olisi aiheuttanut heidän heikkouttaan syntyessään?
-- Tarkoittaako tohtori sen ulkopuolella, mitä sanoin omasta
terveydestäni?
Hänen äänensä oli tullut hiukan väräjäväksi.
-- Kyllä. Onko mitään sellaista ollut?
Mari oli hetkisen vaiti ja katsoi tohtorin ohitse ulos ikkunasta.
-- Jos se teille on vaikeaa ilmoittaa, niin voihan se vaikka jäädäkin,
sanoi lääkäri ystävällisesti.
-- Ei se ole minulle vaikeaa. Ei nyt enää. Kyllä minä sen voin
ilmaista, senkin. Nyt jo. Minä en tiedä varmaan sanoa, mutta minä
luulen, että mieheni on syypää jossain määrässä sinä aikana, kun
odotin...
-- Minä ymmärrän, ei teidän tarvitse jatkaa. Mitä tulee tuohon toiseen
tyttäreenne, Emma nimiseen, niin onko hänessä ollut huomattavissa
mitään sellaista, joka olisi viitannut ajoittaiseen mielenhäiriöön. Hän
on kai naimisissa?
-- On.
-- Onko hänen elämässään ollut mitään sellaista, joka olisi
tavallisuudesta poikkeavaa?
-- Hän oli nuorena hyvin äksy ja kiukkuinen. Hän on perinyt aivan
isänsä luonteen, joka on, kun siksi tulee, hyvin kiivas. Hän juoksi
nuorten miesten kanssa. Hän tuli sitten raskaaksi ja meni naimisiin
nykyisen miehensä kanssa, joka myös on lapsen isä.
-- Oliko hänessä huomattavana sinä aikana, jona hän oli raskaana,
mitään erikoista? Huomautan, että Hilma tyttärenne oli tekoaan
tehdessään myös raskaana.
-- En minä varmaan tiedä, mutta minä luulen, että Emma koetti jotenkin
päästä vapaaksi lapsestaan, silloin kun se vielä ei ollut syntynyt.
Mari katsahti Helenaan ja heidän katseensa yhtyivät. Mari näki, että
Helena ei tästä asiasta ollut tätä ennen tiennyt mitään. Tohtori teki
muistiinpanojaan.
-- Ja millainen hän sen jälkeen on ollut lapsiaan kohtaan?
-- Hän ei ole tahtonut saada muuta kuin tämän yhden ja on sitä vihannut
aivan viime aikoihin asti.
-- Vai niin. -- Sanoitte, että hän on vihannut tähän asti. Onko hänessä
siis aivan äskettäin tapahtunut muutos?
-- On, hyvin suuri muutos. Poika oli hukkumaisillaan, silloin äiti
riensi jälestä ja pelasti pojan ja sen jälkeen on hän ollut aivan kuin
toinen ihminen. Hän tuli niinkuin silloin vasta äidiksi.
-- Niin, niin, sanoi lääkäri. -- Usein tarvitaan vain tuollainen
ulkonainen seikka, joka herättää äidintunteen joko hyvään tai
pahaanpäin toimimaan. Ja poikanne, tuo kolmas elossa olevista
lapsistanne. Millainen hän on?
-- Kyllä hän on erinomaisen terve ja kunnollinen poika, hyvä äidilleen
ja ymmärryksensä mukaan vaimolleenkin, varsinkin sen jälkeen, kun
Hilmalle tuo onnettomuus tapahtui. Hän näytti silloin aivan kuin
huomaavan, että sellainen vaara voi olla melkein kellä äidillä tahansa.
Hän on ollut niin kovasti hyvä nyt.
-- Ja oliko hänen syntymisensä yhteydessä mitään erikoista
merkillepantavaa.
-- Oli.
Marin ääni oli aivan kirkas nyt sanoessaan:
-- Minä olen aikonut surmata hänet, kun hän oli vuoden vanha, mutta
äitini sinä hetkenä pelasti kaiken muutamalla hyvällä sanalla.
-- Onko teille vaikeata kertoa lähemmin tästä asiasta ja sen yhteydessä
olevista seikoista?
-- Kuinka se olisi vaikeaa, jos siitä Hilmalle on apua.
-- Siitä on hyvin paljon.
-- Silloin minä kerron.
Ja Mari kertoi kaiken sen kärsimyksen, mikä hänet oli saattamaisillaan
tuohon tekoon. Kun hän oli lopettanut, sanoi lääkäri sydämellisesti:
-- Teillä on elämässä ollut monta vaikeaa hetkeä.
-- On kyllä, herra tohtori, on kyllä, mutta on kai niitä sellaisia
jokaisella äidillä ja on kai monella vielä pahempiakin. Olenhan minä
nämät hyvin kestänyt ja olenhan minä onnellinen, hyvin onnellinen ollut
senkin jälkeen.
Lääkäri nyökkäsi hänelle ystävällisesti hiljaa.
-- Ja nyt muutamia kysymyksiä miehenne suvusta, koska se voi valaista
muutamia seikkoja tyttärenne luonteessa. Onko hänen suvussaan ollut
huomattavissa mitään sellaisia tauteja kuin mielisairautta,
kaatuvatautia tai pahaatautia?
-- Ei ole. Kyllä hänen sukunsa on aivan terve. Yksi hänen
veljistään,joka jo on kuollut, piteli kyllä vaimoaan kovin pahoin,
mutta sellaistahan tapaa niin usein maaseudulla, eikä tuo hänen
vaimonsakaan siitä ottanut kovasti sydämistyäkseen. Mielisairaita ei
ole ollut minun tietääkseni laisinkaan.
-- Ja millainen on miehenne itse ollut? Onko hänessä ollut mitään
sellaista, joka eroittaa hänet tavallisesta ympäristöstään? Sanoitte
äsken, että hän on hyvin kiivas ja itsepäinen.
-- Sitä hän kyllä on. Mutta hyvä sydän hänellä on, kun siksi tulee, ja
silloin hän kyllä on valmis tekemään vaikka mitä.
-- Hän ei teidän suhteenne ole millään tavoin osoittanut erikoista
kiivautta?
-- On.
Mari kääntyi Helenaan päin ja sanoi:
-- Äiti, minun täytyy nyt kertoa jotain sellaista, jota te ette tiedä,
mutta elkää mainitko siitä mitään Kallelle. Onhan asia jo niin kovasti
vanha.
-- Jos sinä et tahdo sitä minun kuulteni sanoa, niin kyllä minä menen
siksi aikaa pois, lausui Helena.
-- Ei äiti, kyllä se on hyvä, että tekin kaikki saatte tietää.
Ja kääntyen lääkärin puoleen jatkoi Mari:
-- Siihen aikaan kun minä kannoin Hilmaa, se tapahtui. Eräs nuori mies,
hyvin siivo ja hyvin kunnollinen mies, oli rakastanut minua jo kauan
aikaa. Hän olisi tahtonut ottaa minut vaimokseen, mutta sitten tulikin
Kalle, ja kun hänessä oli niin paljon sellaista, joka ihan kuin väkisin
pakoitti tulemaan hänen luokseen, niin minä jätin tuon toisen. Kun
sitten kerran tapasin hänet metsätiellä sattumalta, aivan sattumalta,
niin puhui hän minulle siitä, kuinka vaikeaa elämä hänelle oli ollut
sen jälkeen, kun hän ei minua saanut. Se oli kuukautta ennen Hilman
syntymistä, minä muistan sen aivan hyvin. Kun me juuri puhelimme, niin
tuli Kalle siihen. Ja silloin nuo miehet iskivät toisiinsa puukot
kädessä. Minä pyörryin. Kun heräsin, oli Kalle vieressäni ja tuo toinen
oli poissa. Ja silloin Kalle syytti minua siitä, että olin muka
kuulunut aikaisemmin tuolle nuorelle miehelle. Hän oli kovin sydämetön
silloin sanoissaan. Me tulimme kotia, enkä minä siitä puhunut
kellekään, en silloin, enkä sittemminkään. Isäni piti paljon Kallesta
samoin äitinikin, ja oikein he siinä tekivätkin. Väärinhän olisi
silloin ollut rikkoa kaikkea sitä hyvää, mikä heissä oli Kallen
suhteen. Ja kun Hilma sitten syntyi, niin Kalle tuli vasta toisena
päivänä saunaan, jossa makasin hyvin heikkona. Hän ei sanonut mitään,
ei edes yhtä hyvää sanaa. Ja vaikka hän ei sitten olekaan koskaan
sanonut, että tuo epäilys olisi hänessä pysynyt, niin kun Hilmalle tuli
kovat ajat, kielsi hän tätä tulemasta kotiin. Ja se kai johtui siitä
ajatuksesta, että lapsi ehkä ei ollut hänen.
Lääkäri sanoi Marille hyvin ystävällisesti:
-- Nyt minulla ei ole enää teiltä mitään kysyttävää. Minä kiitän teitä.
Vaikka ette sitä nyt taidakaan ymmärtää, niin olette näillä
tiedonannoillanne antanut hyvin paljon erittäin tärkeitä tietoja, jotka
voivat vaikuttaa edullisesti tyttärenne kohtaloon.
-- Voi, hyvä herra tohtori, sanoi Mari -- minä olisin valmis kärsimään
uudestaan, jos sen kautta voisin auttaa omaa lastani.
-- Sen minä uskon, sen minä aivan täydellisesti uskon.
Lääkäri kääntyi Helenan puoleen ja kysyi:
-- Onko teillä mitään erikoista mainittavana tämän tyttärenne
syntymisen ja aikaisemman nuoruuden suhteen.
Helena oli aivan kalman kalpea.
-- Voitteko pahoin? kysyi lääkäri.
-- En, sanoi Helena. -- En minä voi pahoin. Tuntuu vain niin oudolta
kaivaa esiin kaikkea sitä, mikä jo on ollut haudattuna vuosikymmeniä.
-- Ellei se ole oman mielipiteenne mukaan suorastaan yhteydessä tämän
tyttärenne tytärtä kohdanneen asian kanssa, niin ei teidän tarvitse
siitä mainita mitään.
-- Minä uskon, että se on aivan täydellisesti sen yhteydessä.
-- Mitä sillä tarkoitatte?
-- Sitä, että minä olen koettanut surmata Marin silloin, kun hän oli
pieni, mutta en onnistunut.
-- Äiti! huudahti Mari ja katsoi säikähtyneenä äitiinsä.
-- Hyvähän on, että sinä sen kerran saat tietää, sanoi Helena.
-- Ei, ei, elkää sanoko mitään, elkää sanoko! lausui Mari ja ojensi
kätensä äitiään kohden. Eihän teidän tarvitse. En minä vaadi, ei kukaan
vaadi!
-- Mutta minä vaadin, sanoi Helena. -- Minä olen nyt jo viisikymmentä
vuotta sitä ajatusta kantanut itsessäni. Sen täytyy kerran tulla esiin.
Minä tiedän, että sinä rakastat minua sen jälkeen enemmän. Siitä minä
olen aivan varma.
-- Hyvä emäntä, sanoi tohtori estellen. -- Minä en ole täällä tuomari,
ainoastaan lääkäri. Teidän ei tarvitse ilmoittaa seikkoja lähemmin.
-- Kun kerran on tullut tilityksen päivä, sanoi Helena vakavasti, --
niin silloin on kaikki yhdellä kertaa selvitettävä. Minun on puhuttava
nyt, sillä nyt on oikea hetki.
Huoneessa oli aivan hiljaista, kun Helena hengähti syvään ja alkoi
kertomuksensa:
-- Minun mieheni oli kuollessaan hyvin kunniassa pidetty mies ja hänen
arvonsa oli suuri koko läänissä. Mutta sellainen hän ei olisi ollut,
jos kaikki olisivat tienneet sen, mitä minä tiedän. Hän ei rakastanut
nuorena minua yksinään, vaan hänellä oli aina monta muuta. Minut hän
otti sen vuoksi, että hän sai talon minun kauttani, kun olin
vanhempaini ainoa lapsi. Näin heti alussa hyvin pian, minne hänen
luontonsa hänet veti, näin, kuinka hän otti milloin minkin naisen
omakseen. Ja minä kärsin sen alussa vaivalloisesti, mutta sitten hän
muuttui ja kaikki oli helpompaa, kun minulla oli lapsia, joista
kuudesta ei kuitenkaan ole jäänyt eloon muuta kuin tämä vanhin, Mari.
Muut kuolivat vähää ennen täysi-ikäiseksi tulemistaan, kuolivat siksi,
että taivas rankaisi heissä kaiken sen vääryyden, mitä vanhempansa
olivat tehneet. Minun omallatunnollani ei ole ainoastaan se, että
aijoin Marin tappaa, vaan suorastaan murha, vaikka se ei ole koskaan
tullut ilmi.
-- Voi, äiti, äiti! vaikeroi Mari.
-- Ole huoleti, Mari, sanoi Helena. -- Minä olen jo saanut rauhan. Ja
jos vanhoilla päivilläni minun on vielä vastattava kaikesta oikeuden
edessä, niin en minä sitä pelkää.
-- Sen suhteen voitte olla aivan rauhassa, sanoi lääkäri. -- Mikään
siitä, mitä täällä lausutte, ei tule muiden tietoon. Minut sitoo
lääkärivalani.
-- En minä nyt enää mitään pelkääkään, vaikka tulisikin jotain. Minä
kerron kaiken. Mieheni alkoi suhteen oman palvelijattareni kanssa. Hän
alkoi sen vähää ennen Marin syntymää. Minä näin sen, mutta en voinut
sitä estää. Talossa ei siihen aikaan ollut muita kuin me kolme.
Vanhempani olivat heti naimisiin mentyäni kuolleet ja talo ei ollut
vielä silloin niin suuri kuin se nyt on. Tämän sanon sen tähden, että
ymmärrätte, kuinka kaikki saattoi tapahtua sillä tavoin kuin tapahtui.
Mari oli puolen vuoden vanha, kun tuolle palkolliselle tuli aikansa.
Mieheni pakoitti minut silloin auttamaan synnytyksessä. Ja minä tein
sen, sillä enhän uskaltanut vastustaa mieheni käskyä. Ja lapsi syntyi,
terve poikalapsi ja minä sen autoin maailmaan. Oman mieheni aviottoman
lapsen! Minä sen tein, sillä minä rakastin sittenkin miestäni, sillä
olihan hän minunkin lapseni isä. Mutta mieheni ei tahtonut, että asia
tulisi tietoon, että lapsi jäisi eloon. Ja hän pakotti silloin minut...
-- Älkää jatkako äiti, älkää jatkako...
-- Hän pakotti silloin minut surmaamaan lapsen. Ja minä tein sen. Minä
en vieläkään voi käsittää, kuinka minä sen jaksoin tehdä, kuinka
minulla oli uskallusta. Minä olin aivan kuin unessa. Minä kuristin
lapsen ja mieheni hautasi sen jonnekin, en tiedä minne, hän ei sitä
koskaan ilmoittanut minulle. Kaikki oli rauhallista sen jälkeen. Piika
sai muuttaa talosta pois, sen minä vaadin. Hän läksi seuraavana pyhäin
miesten päivänä. Hän meni erään torpparin kanssa naimisiin ja on nyt jo
kuollut. Kaikki muut ovat kuolleet, minä yksin elän. Mutta minä en
koskaan voinut tuota hetkeä unohtaa, jolloin lapsi korisi, kun sen
kuristin. Minä kuulin sen aina öilläkin ja sävähdin äkkiä valveille.
Pelkäsin tulevani hulluksi. En jaksanut sitä tuskaa kantaa, en kestää
sitä kauhua. Eräänä päivänä otin Marin syliini, menin järven rantaan,
aivan äkkijyrkälle kohdalle ja heitin lapsen veteen ja hyppäsin itse
jälestä. Mieheni oli nähnyt sen. Hän veti meidät molemmat maalle. Siinä
on minun elämäkertani.
-- Mikä kamala elämäkerta! sanoi lääkäri.
-- Kamalahan se on ollut, mutta sen jälkeen mieheni ja minä olemme
koettaneet sen kaiken sovittaa. Vaikka emme lain edessä olleetkaan,
vaikka ei kukaan meitä ollut tuominnut, niin me olemme tehneet kaiken,
minkä olemme voineet sovittaaksemme. Ja niin kai se on, että tämä rikos
on sitten ollut monen siunauskin. Miehestäni tuli sen jälkeen hyvin
kunnollinen ihminen, hän rakasti minua syvästi ja uskollisesti ja minä
olen aina säilyttänyt hänestä hyvän muiston.
Helena oli vähän aikaa vaiti.
-- Kun sitten tämä Hilman asia tuli, niin minä en voinut enää olla
vaiti. Minun täytyi pelastaa hänet, sillä me kaikki olemme syypäitä
hänen onnettomuuteensa enemmän kuin hän itse onkaan. Meillä kaikilla on
raskaita rikoksia kannettavana omallatunnollamme, kuinka me siis
voisimme mennä hänen tuomarikseen?
Kun he yhdessä läksivät sairaalasta pois talvisen päivän hämärässä, nuo
kaksi vanhaa vaimoa, äiti ja tytär, jotka olivat oman elämänsä
salaisuudet paljastaneen äidin sydämen uhraamisvoimassa, sen kautta
hankkiakseen pelastuksen nuorimmalle polvelle, niin oli heidän mielensä
ihmeellisen sees ja rauhallinen.
Eivät he sanaakaan toisilleen sanoneet, sillä he uskalsivat olla
toistensa seurassa vaiti, niinkuin on kaksi ihmistä, joiden sisällä
suuret voimat liikkuvat ja he tuntevat ne yhteisiksi. Mutta kun he
jonkun matkaa olivat sairaalasta tulleet, tarttui Helena Marin käteen.
Ja näin he kulkivat sanaakaan sanomatta toisilleen, näkemättä ketään
vastaantulijoista, äidinrakkauden suuren ja pyhän voiman täyttäminä
asuntoaan kohden.
Kun he sitten seuraavana päivänä jälleen tulivat katsomaan Hilmaa, niin
sanoi hoitajatar, että tämä oli nukkunut koko yön levottomasti ja että
hänellä oli jälleen harha-ajatuksia, joihin oli viisainta myöntyä.
Hilma oli levottomampi kuin edellisenä päivänä äitinsä ja äidinäitinsä
käydessä hänen luonaan. Hän alkoi heti kertoa, että kun yöhoitajatar
oli ollut poissa ja hänen sijassaan eräs toinen, niin se oli muuan
Esterin tuttava rouva, joka oli tullut sinne odottamaan sopivaa hetkeä,
jolloin veisi pikku Kertun mukanaan. Tämän tähden oli Hilma koko yön
valvonut, sillä hän antoi mieluummin pois henkensä, kuin lapsensa.
Molemmat äidit olivat uskovinaan hänen sanojaan. Mutta pian Helena oli
kääntänyt puheen toisaanne sillä suurella rohkeudella, mikä aina on
paljon kärsineellä naisella ja alkoi mielisairaalle Hilmalle kertoa
hauskoja juttuja Hilman nuoruudesta. Ja Mari kuuli, miten äitinsä
saattoi nyt kulkea ajatuksissaan hymyillen kaikkien niiden asioiden
ohitse, mitkä eilen vielä koko kauheudessaan olivat ilmenneet, jutella
tapauksista, mitkä olivat sattuneet juuri samoina vuosina, ja hänen
sydämensä täytti tavattoman korkea ja kaunis ilo siitä, että hänellä
oli juuri tuollainen äiti kuin Helena.
Kun molemmat naiset läksivät sairaalasta, niin sattui laitoksen
ylilääkäri seisomaan apulaisensa seurassa ikkunan luona. Hän silloin
sanoi tälle:
-- Katsohan noita kahta naista tuolla. Siinä on sen viimeksi tuodun
lapsenmurhaajan äiti ja äidinäiti. He kertoivat minulle eilen
elämäntarinansa, koko sen juhlallisen tarinan, missä äidintunne näkyy
koko alastomuudessaan. Ja kun minä heitä katselen, niin ymmärrän varsin
hyvin, miksi Goethe Faustin toisessa osassa antaa äitien valtakunnan
olla sen paikan, minne ei paholainen uskalla astua.