language: Finnish
ILOINEN HARBORI I
Kirj.
Kalle Potti
Duluth, Minn.,
Päivälehti Kustannusyhtiö,
1924.
ILOINEN HARBORI
Ollaksensa suojassa heinäkuun paahtavalta auringon paisteelta, on
suomalaisen "kängin" paasi etsinyt itsellensä varjoisan paikan laivan
komentosillan alla. Siellä hän nojaa isoa köysikasaa vasten. Mies on
syviin mietteisiin vaipunut ja hänen kasvoistaan kuvastuu surullinen
ilme. Näin hän oli hetken uinaillut, sivullisen mielestä vetelehtijän
joutilasta raukeaa nuokkumista. Mutta ken tunsi Stenroosin, tiesi, että
tämä mies ei kuluttanut aikaansa turhuuteen. Hiljaisina, yksinäisinä
hetkinä hänellä oli aatokset sitä vilkkaammassa työssä. Mitä tuossa
siimeksessä nyt mietti, sen hän itse vain tiesi. Mutta mitä meinaa
miehet, kun työn kiireimmillään ollessa nousevat ylös laivan kannelle
yksi toisensa perästä! Stenroos havahtuu uinailustaan ja hyökkää
ensimäistä tulijaa vastaan ja hirmuisen uhkaavalla äänellä, silmät
tulta iskien kysyy: "Mitä tämä merkitsee?"
"Mitäpä tämä muuta merkitsee, kuin, että joka mies Romulaan olutta
juomaan!" ärjäsi Vähänkyrön Teemu ja jatkoi hyvin kiusoittavalla
äänellä: "Kukahan viitsisi kaiken päivää juoda tuota ämpärillä
kannettua lämmehtynyttä lerua!" päättäväisenä nousten joukon etumaisena
laivan kaidepuulle.
Stenroosin hahmo muuttui, silmät sädehti tulta kun hän tämän nähtyään
syöksähti laivan kaidepuulle yhtä päättäväisenä estää miesten aikeen.
Myrskyä ennustavalla äänellä puhuen hän ensin veti Teemun tilille:
"Minä olen sinua pitänyt miesten parhaana, Teemu", jyrisi Stenroosin
ääni, "mutta sinä oletkin kelvotoin raukka. Lähdeppäs nyt keskellä
kiireintä työaikaa kapakkaan ja yllytä koko joukko mukaasi!" Näin
pauhasi Stenroos, ja hänen nyrkkinsä huitoi juuri uhkaavasti Teemun
nenän, alla. "Etkö sinä muista, kun viime talvena pyysit minun
kirjoittamaan vaimollesi, itse kun et osaa, että et enää tule koskaan
juopottelemaan, et kapakoitsijoille rahojasi pänttäämään? Eikö vaimosi
kirjoittanut sinulle, että hän oli viime talvena pakoitettu kulkemaan
talollisten halonhakkuussa, kipristelemään viluissaan pakkasessa,
ansaitaksensa edes leipää ja suolaa lastensa henkipitimiksi? Eikö hän
surkeasti valittanut sitä, kun hänen oli pakko viedä pahanpäiväinen
poikaressu kanssansa metsään auttamaan halkojen pinoamisessa, että
olisi tullut enemmän näkyvää, ja eräänä pakkaspäivänä poikasen toinen
jalka paleltui? Tahdotko sinä nyt tällä hurjalla, mielettömällä
juomahimosi tyydyttämisellä saada sen aikaan, että lapsesi toinenkin
jalka paleltuu ensi talvena lumikinoksissa rämpiessään, kun sinä itse,
tunnotoin isä, kesäpäivänä istut kapakassa meluten ja hoilaten?"
pauhasi Stenroos Teemulle ja kääntyen toisten junkkarien puoleen hän
jatkoi ripitystänsä: "Jos te ette lopeta tätä kurjaa menoa, niin se
ei tule päättymään hyvin. Kunnian kukko ei teille laula! Te saatatte
suomalaisten maineen sellaiseen asemaan, että sitä ei ainakaan yhden
sukupolven aikana voida nostaa siitä loasta mihin sitä miesvoimin
yritätte polkea. Koko suomalainen kansallisuus joutuu teidän ja näissä
satamissa työskentelevien meikäläisten tähden kärsimään. Uskonpa, että
teidän raakalaisuutenne on antanut viranomaisille aihetta miettimään,
että suomalaisilta olisi suljettava portit Amerikaan pääsylle kokonaan.
Ettekö te, senkin hunsvotit, käytä järkeänne ensinkään, vai onko se
kokonaan himmennyt tämän kesän juomingeissa! Katsokaas, tämä laiva on
seisonut täällä jo kaksi viikkoa odottaen lastin purkamista. Eilen te
keskeytitte työn samoin kuin nytkin. Tämä on hävytöntä!
"Meissä; kaikissa, lukuunottamatta tuota raumalaista, virtaa Vaasan
veri ja me teemme mitä itse tahdomme, herroilta siihen lupaa kysymättä!
Vai mitä pojat?" ärjäsi toinen vähäkyröläinen tönkäisten Teemua, joka
Stenroosin ripityksestä oli vähän pehmennyt, kylkeen.
"Joo, kyllä meissä Vaasan veri kiehuu, mutta eikö sittekin olisi
viisainta seurata Stenroosin neuvoa ja tyhjentää tämä laiva ensin
Mikään ei meitä sitte voi estää menemästä Romulaan, ei pienet eikä
suuret herrat eikä itse Stenroosikaan. Ei voi, sen minä sanon pojat!"
esitti kantansa asiassa latvaheikkoolainen.
"Kuulitte mitä körttiläinen puhui. Hänessä on varmaankin tapahtunut
uusi kääntyminen!" ivasi Lehmäjoen Piltto. "Ettekö tiedä, että
latvaheikkoolainen viime lauantai-iltana putkasta päästyään vannoi
kaikkien Ylistaron körttiläisten nimessä, että hän ei koskaan enää
juopottele, eikä mene Ison Liisan yörauhaa rikkomaan", säesti
vähäkyröläinen.
"Huolehdi omista asioistasi ja jätä minun asiani tonkimatta", ärjäsi
latvaheikkoolainen närkästyneenä ja lisäksi letkautti: "Ei minun akkani
tarvitse fyrrykaupalla kulkea Laihialla niinkuin kyröläisten akat
tekevät."
"Sano vähäkyröläinen, ettei nuo muunpaikkaset luule, että
Isossakyrössäkin on fyrrytehdas", oikaisi isokyröläinen.
"No, ei ole suurta eroa fyrrytehtaan ja luutatehtaan välillä.
Luutataakka selässä niitä näkee Isohkyrönkin Amerikan leskiä
tallustelevan pitkin Ylistaron kylien kujia", sutkasi Teemu
voitonriemuisena.
"Mitä tässä turhaa kiistellään ja aikaa kulutetaan, mennään kapakkaan
tai tyhjennetään laiva!" ärähteli laihialainen.
"Samaa sanon minä, joka mies Romulaan!" hihkasi raumalainen.
Miesjono ohjasi askeleensa kohti Romulan kapakkaa korviansa
lotkauttamatta Stenroosin uhkauksille ja pelottelulle. Kapakkaan painui
joka mies.
Stenroos jäätyään yksin laivalle, sääli miehiään heidän onnettoman
juomapaheensa tähden. "He ovat kaikin puolin miesten parhaita työssä",
puheli hän itsekseen vähän lauhduttuaan vihasta, "mutta heikkoja
taistelemaan paheita vastaan. Mikä meidät nyt perii kun työ taas
keskeytettiin! Miehet mellastavat kapakassa kiireimmän työn aikana!
Ovat nämä kauniita poikia, nämät minun suomalaiseni! Millähän keinolla
nyt voin puolustaa heitä jouduttuani tilille tästä kolttosesta,
minkä taas tekivät? Olen niin usein käyttänyt valttinani suomalaisen
työkuntoa, jonka herrat itsekin tietävät. Mutta voiko sitä aina
käyttää? Ei ainakaan silloin, kuin työ jätetään keskeneräiseksi ja
mennään mässäämään. Mitenkähän tästä vaan selvitään." Tällaiset
mietteet ja kysymykset liikkui Stenroosin ajatuksissa kävellessään
kiihkeästi laivan kannella yksin jäätyään, miestensä melutessa
Romulassa.
Romula oli Suomen ruotsalainen ja tunnettiin hänet samalla nimellä
kuin kapakkansakin, jonka ylistarolainen körttiläinen oli ristinyt
erään kerran kohmelon jälkeen parannusta tehdessään. Kapakoitsija osasi
riittävästi suomeakin tullakseen toimeen suomalaisten kuntiensa kanssa.
Vaimonsa oli myös Suomen ruotsalainen, eikä osannut suomea enempää
kuin miehensäkään, paitsi että hän oli etevämpi ruokottomien sanojen
käyttämisessä rivojen ja juopuneitten tokkamiesten kanssa. Niinpä usein
kuului naurun hörötystä kapakasta, kun Romulan emäntä pani parastansa
laulamalla murheellisesti suomalaisia renkutuslauluja höystellen niitä
runsaasti rivoilla sanoilla. Silloin yksi ja toinen suomalaisista
kilvan "pani pystyyn koko rauntin." Sellaiset päivät olivat rahallisia
päiviä Romulan kapakassa.
Harborissa oli jo silloin kaksikin suomalaista kapakkaa. Niissä
tavallisesti käytiin ottamassa ensimäiset ryypyt, mutta sitte kun
päästiin "toiselle kymmenelle", niin sitte mentiin aina Romulaan.
Romulassa tuntui olevan vapaampi rallattaa. Romulan emäntä, Anna, osasi
päihtyneitä niin miellyttää, että missään ei ollut niin miellyttävää
paikkaa aikaansa ja rahojansa tuhlata kuin Romulassa. Romulassa ne
juhlittiin juhlat, tapeltiin tappelut ja siellä ne juotiin rahatkin.
Täällä sitä näemme "Iloisen Harborin" suomalaiset tokkamiehet
helteisinä kesäpäivinä istumassa, lyömässä korttia ja latkimassa
olutta muutamien remutessa lattialla tanssin touhussa. Tämä on ajassa
noin neljäkymmentä vuotta sitte, silloin, kun ensimäiset suomalaiset
saapuivat Ohion satama-alueille.
Laivan kapteeni kun huomasi, että miehiä ei ala tulemaan takaisin
kapakasta, meni tokan superintendentin luokse ilmoittamaan, että jos
ei puolen tuimin kuluttua aleta hänen laivaansa tyhjentämään, niin hän
vie laivan toiseen satamaan tyhjennettäväksi ja jättää tehdyn työn
maksamatta.
Tokan superintendentti kiiruhti Stenroosin luo neuvottelemaan mitä
olisi tehtävä. He lähtivät yhdessä Romulaan puhuttelemaan miehiä.
"Täälläkö te vaan juopottelette ja pelaatte korttia kun laiva odottaa
tyhjentämistä?" ärjäsi Stenroos huomattuaan, että miehet kahdessa eri
pöydässä pelasivat korttia ja kummankin pöydän vieressä oli suuri
oluttynnyri lattialla. "Se on nyt miehet sillä tavalla, että jos te
ette heti lähde työhön, niin laiva lähtee toiseen satamaan ja me jäämme
ilman palkkaa. Kapteeni äsken oli jo hyvin äkäinen, ja minä uskon, että
hän panee uhkauksensa täytäntöön", jatkoi Stenroos.
Tokan supitentti pyysi myös hyvin kauniisti, että miehet lähtisivät
työhön.
Raumalainen, joka merimiehenä ollessaan oli oppinut englanninkieltä,
lausui hyvin röyhkeästi: "Weit, till ve finis tis keim, ant ämpti tät
piir käk!"
"Minä tykkä meehet, että kyllä se on paremp panna yks mees vakti tämä
laiva, ettei se on saada mennä ja jättä kaikki mees ilma, raha. Minä
anta täme Romuse pyssy, että se on saada ampu kun joku otta se köysi
irti", ehdotti Romusen emäntä ja tarjosi pyssyä latvaheikkoolaiselle.
"En minä ota teidän pyssyjänne enkä myös mene laivaa vahtimaan, mutta
antaa sen tuolle Tuhkalan Iiskalle. Sehän se aina ylpeilee kuinka hänen
isänsä on kaatunut Napuen taistelussa, ja tottapa poika on tullut
isäänsä, että uskaltaa pyssyä käsitellä, jos tarve vaatii. Vaikka
muuten minä olen hänen isänsä suhteen siinä varmassa luulossa, että
hän oli yksi niistä kolmesta raadosta, jotka pari vuotta tappelun
jälkeen löydettiin erään talon navetta prunnista, jonne pelkurimaisuus
oli heidät ajanut piiloon. Kävikin heille niin hullusti etteivät
päässeetkään pois, vaan täytyi kuolla sinne. Urhoollisuutta siinäkin
tarvittiin!" ivaili latvaheikkoolainen.
"Körttiläinen taas haaveilee", pisteli Tuhkalan Iiska ja jatkoi:
"Etkös tiedä, ettei minun isäni ollut körttiläinen, vaan sotilaan
pukua kantava suomalainen soturi? Niillä kolmella miehellä, jotka
sieltä puinnista löydettiin, oli jokaisella körttipuku päällä! Minä
olen vieläkin ylpeä, että isäni kuoli kunnialla taistellessaan maansa
puolesta. Mitä tulee itseeni, niin en vähääkään pelkäisi ottaa pyssyä
käteeni, jos pitäisi taistelemaan lähteä eestä Suomen maan. Mutta
muutaman päiväpalkan takia en ota ampuma-asetta käteeni."
"No nyt, ne riivatut irroittavat jo köysiä laivasta! Menkää joutuun
ottamaan kiinni ettei pääse lähtemään!" huusi joku joukosta nähdessään
auki olevasta ovesta, kun yksi laivamiehistä irroitti köyttä laiturilla
olevasta paalusta. Pöydät ja tuolit lensivät nurin miesten äkkinäisen
lähdön johdosta, ja jos he eivät niin kiireisesti olisi lähteneet,
niin laiva epäilemättä olisi mennyt, sillä seilari oli juuri ottamassa
viimeistä köyttä irti kun Tuhkalan liska tarttui häntä kauluksesta
kiinni ja antoi pari suomalaista korvapuustia "kuka käskisi".
Kun kaikki miehet olivat taasen saapuneet laivaan ja alottaneet työn,
kutsuttiin Stenroos tokan konttoriin. Stenroos arvasi heti, mistä on
kysymys ja pahaa aavistaen noudatti kutsua.
"Se on nyt sillä tavalla Mr. Stenroos", alotti tokan supitentti, "että
koska te ette saa miehiänne tottelemaan, niin että he tyhjentäisivät
laivan yhtämittaa silloin kun se saapuu satamaan, niin meidän on
pakosta hankittava uudet miehet suomalaisten tilalle, niin ikävältä
kuin se tuntuukin. Saamme ilmoittaa teille, että meille on jo tulossa
irlantilaisia ja joitakin ruotsalaisia, joten voitte ilmoittaa siitä
miehillenne."
Stenroosia tahtoi naurattaa tällainen puhe, mutta hän pidättäytyi
sanomasta mitä oli mielessään, kuunteli vaan.
Erien tokalla, josta suomalaiset Harboriin tuotiin, oli jo ollut
kaikkia kansallisuuksia koittamassa mihin miehet pystyy, irlantilaisia
kaksikin eri kertaa, mutta "oorin" käsittely oli niin raskasta, että
siihen ei pystynyt muut kuin suomalaiset. Stenroos tiesi sen, että
ilman suomalaisia ei tulla Harborissakaan toimeen. Hän kumminkin lupasi
tehdä parhaansa, että miehet tästäedes säännöllisesti tekisivät työtä,
mutta samalla hän kumminkin aivan kuin hienona uhkauksena miestensä
puolesta huomautti, että kyllä suomalaiset ovat valmiit poistumaan
vaikka heti, jos niin vaaditaan, käyttäen tätä keinoa valttinaan tällä
kertaa. Stenroos rakasti miehiään sentään ja oli aina valmis pian
unohtamaan heidän virheensä.
Joitakin päiviä myöhemmin saapuikin irlantilaisia noin nelisenkymmentä
miestä ja kymmenen ruotsalaista heidän mukanaan Harboriin. Tämä
oli suomalaisille yllätys ja samoin Stenroosille. Stenroosikin oli
ollut siinä uskossa, että yhtiön päällystö vaan peloitteli häntä.
Irlantilaisia tosiaan oli jo Harborissa entuudestaan, mutta he olivat
rautatien töissä ja muissa kaupungin töissä, mutta ei tokka hommissa.
Saman päivän iltana, kun nämä irlantilaiset saapuivat Harboriin,
olivat ennen tulleet irlantilaiset järjestäneet kapakkatanssit
uusien tulokkaitten vastaanotoksi. Suomalaiset eivät koskaan menneet
irlantilaisten toimeenpanemiin juhliin enempää kuin he kävivät
irlantilaisissa kapakoissakaan. Mutta nyt, kun Romulassa oli päästy
juhlatuulelle ja tokkakomppanian huomautus tuottaa irlantilaisia,
suomalaisten tilalle kirveli heidän mieliä, niin he päättivät mennä
katsomaan minkä näköisiä nuo uudet tulokkaat, jotka heidän tilansa
työpaikalla uhkaavat ottaa, oikeastaan ovat. Astuttuaan kapakkaan
kävelivät he suoraan tiskin luokse ja Tuhkalan Iiska tilasi joka
miehelle viinaryypyn ja olutlasin. Kapakoitsija huomasi, että miehet
ovat jo kovin päissään ja peläten tappelua, kieltäytyi antamasta
heille juotavia, sekä kehoitti sensijaan menemään heitä kotiinsa.
Iiska uudisti tilauksensa, mutta kun kapakoitsija ei nytkään ottanut
sitä huomioonsa, niin hän tarttui kiinni tiskin päällä makaavan kissan
takajalkoihin ja heitti sen auki olevasta ovesta tanssihuoneeseen sillä
seurauksella, että se siellä osui erään punatukkaisen naisen päähän.
Muuta ei tarvittu. Useampia miehiä syöksyi heti tanssihuoneesta kapakan
puolelle. Takit riuhtaistiin päältä ja niin alkoi nyrkit salamoida
joka puolelta. Suomalaiset, jotka eivät osanneet nyrkkeilemisen taitoa
eivät voineet pitää puoliaan, vaan kasvot verissä ja silmät pullollaan
ja mustina olivat pakoitetut perääntymään ulos. Siihen ei tappelun
temmellys kumminkaan loppunut. Suomalaiset menivät takaisin Romulaan,
jossa oli vielä useampia suomalaisia ja täällä varustauduttiin
oikeilla tappeluaseilla ja niin mentiin uudestaan mittelemään voimia
irlantilaisten kanssa. Irlantilaiset olivat aavistaneet, että
suomalaiset tulevat uudestaan ja ehkä suuremmalla voimalla ja siinä
pelossa he olivat lukinneet ovet.
"Ikkunasta sisään!" huusi ilmajokelainen ja samalla työnsi tyhjällä
oluttynnyrillä ikkunan puitteineen sisälle.
"Aukee se ovikin!" riemuitsi laihialainen, ja samoin tyhjällä
oluttynnyrillä läimäytti oven säpäleiksi.
Sisältä alettiin ampua seurauksella, että panos sattui
latvaheikkoolaisen käteen, murskaten etusormen. Mutta viis hän siitä
välitti, sisälle päästä piti! Katossa oleva öljylamppu lyötiin rikki ja
pian huoneessa vallitsi pimeys.
Kutka tappelussa olivat pitäneet puolensa, siitä ei oltu varmoja.
Se vaan tiedettiin, että seuraavana päivänä oli lievemmin ja
ankarammin kolhittuja kummallakin puolen joukkueessa, toisia hyvin
vaarallisestikin runneltuja.
Tämä oli alku suomalaisten ja irlantilaisten vihollisuuksiin, jota
kesti vuosi sen jälkeen; harva se päivä ettei kuultu pienemmästä
tai suuremmasta käsirysystä suomalaisten ja irlantilaisten välillä,
joissa suomalaiset käyttivät melkein aina puukkojaan. Juhliksi aina
valmistettiin joukkorysy. Suomalaiset iskivät aina kansallisella
aseellansa "härmäläisellä", jota irlantilaiset kauhulla pelkäsivät.
Suomalaiset näkivät turvallisuutensa vuoksi parhaaksi asettua asumaan
kaikki samaan taloon voidakseen hyökkäyksen sattuessa yhteisvoimin
puolustautua. Talo, johon he asettuivat, sijaitsi Joseph-kadun päässä
Siltakadulla. Tälle talolle irlantilaiset antoivat nimeksi "Castle
Cart". Usein he tekivät tuimia hyökkäyksiä taloa vastaan, mutta
verissäpäin he aina palasivat takaisin. Ikkunat he kyllä rikkoivat
Mäntykadun puolelta usein, varsinkin öisin, mutta sen pahempaa eivät
he voineet saada aikaan. Irlantilaiset tulivat kumminkin niin paljon
ylivoimaisemmaksi suomalaisia, että suomalaiset päättivät linnoittaa
Castle Cartin Mäntykadun puolelta. Korkea lauta-aita rakennettiin
melkein ympäri talon ja aidan päälle vielä asetettiin piikkilanka,
joka esti aidan yli kiipeämästä. Yön aikana oli aina yksi vahti
porttikäytävällä pitämässä huolta ettei kukaan vaarallisen näköinen
henkilö päässyt sisään.
Stenroosiin tämä elämä koski masentavasti. Hän ei niin paljon kärsinyt
itsensä tähden, mutta kun hänen tarkoituksenaan aina oli ollut
perustaa Harboriin pysyvä suomalainen kylä, ja nyt kun hän näki,
miten suomalaisten maine oli mennyt, että heitä kohdellaankin kuin
koiria, niin tämä saattoi hänet murheelliseksi. Stenroos oli hyvin
uskonnollinen mies ja luotti Korkeimman johtoon. Monta kertaa hän
oli polvistunut vuoteensa vieressä rukoilemaan, että Jumala avaisi
kansalaistensa silmät näkemään ja sydämet ymmärtämään sen surkean
tilan, johon he ovat juoppouden tähden joutuneet. Hän mietti kaikkia
keinoja, joilla voisi saada maanmiehensä luopumaan hurjasta ja
synnillisestä elämästään ja herätetyksi heissä harrastuksia hyveisiin.
Hän oli vakuutettu, että jos suomalaiset kerran saadaan luopumaan
kapakkaelämästä, niin silloin on helppo saada parempaa tilalle.
Suomalainen tahtoo toimia, ja on toimiessaan uuttera. Paheissakin on
hän ylinnä.
Stenroos tunsi mielessään, että hänen velvollisuutensa oli pelastaa
kansalaisensa siitä vaarasta, jota kohden he olivat kulkemassa. Mutta
millä tavalla? Siinä oli kysymys, joka tuotti hänelle päänvaivaa.
Stenroos oli juuri lukemassa Raamattuaan, joka olikin ehkä ainoa
suomalainen kirja Harborissa, kun hänelle selveni tästä pyhästä
kirjasta aivan kuin kehoituksena, että hänen tulisi ryhtyä perustamaan
raittiusseuraa paikkakunnalle. Hänelle selvisi asia pian, ja hän päätti
ryhtyä hommaan. Oli saatava miehet koolle asiasta neuvottelemaan,
jonkatähden hän kirjoitti kokousilmoituksen, jossa teki selkoa
kokouksen tarkoituksesta. Ilmoituksen sisältö oli: "Suomalaiset
kokoontukoot tähän huoneeseen keskustelemaan asiasta, joka koskee
olemassaoloamme Harborissa." Ilmoituksen hän naulasi Castle Cartin
kokoushuoneen seinälle. "Vielä kerran irlantilaiset, samoin kuin
muutkin kansallisuudet, tulevat näkemään, että suomalaisten sivistys
Harborissa on yhtä korkealla, jos ei korkeammallakin, kuin toistenkin
kansallisuuksien, vaikka se nyt onkin surullisen alhainen", puheli hän
itsekseen, kun oli saanut naulatuksi ilmoituksen seinälle.
"Mikäs se niin tärkeä asia on, joka koskee oikein olemassaoloamme?"
tiedustelivat ilmoitusta tarkastelemaan kokoontuneet miehet. Mutta
Stenroos ei ryhtynyt pitempiin selityksiin tällä kertaa.
Kun määrätty päivä tuli ja ilmoitetun kokouksen piti alkaman, niin
jokainen paikkakunnalla asuva suomalainen oli saapunut tilaisuuteen;
neliin, jotka olivat väkijuomilta liikutettuja eivät malttaneet olla
poissa, lukuunottamatta puolta tusinaa, jotka edellisenä yönä olivat
joutuneet poliisin satimeen.
Tarkkaavaisina kuunneltiin kun Stenroos alkoi puheen sanoen: "Arvoisat
heimoveljet! Teistä ei kukaan voi väittää, että me eläisimme sellaista
elämää kuin ihmiseltä vaaditaan tänä valistuksen aikakautena. Teidän
jokaisen täytyy myöntää sekin, että ei eläin alentuisi rypemään
kanssanne tuolla kapakoissa, jossa te vietätte kaiken joutoaikanne
ja vieläpä olette niissä silloinkin kun pitäisi olla työssä. Me
kourallinen suomalaisia irlantilaisten ja muitten kansallisuuksien
kanssa, olemme saattaneet tämän Harborin sellaiseen huonoon huutoon,
että tätä muilla paikkakunnilla kutsutaan Amerikan helvetiksi, ja meitä
suomalaisia, jotka meistä jotain tietävät, itse pääruhtinaan kynsistä
karanneiksi pikku-paholaisiksi. Tämän lisäksi on tokkakomppania
päättänyt meidät karkoittaa työmailtansa, ellemme aivan heti lopeta
juontiamme ja kurjaa elämäämme ja ala tekemään säännöllisesti työtä.
Armotta saamme lähteä katselemaan muualta työpaikkoja, ja sattuu, niin
saamme lähteä koko maasta tiehemme."
"Mutta", jatkoi Stenroos, "meillä on yksi varma keino, jonka
kautta pelastumme ja vielä voimme pelastaa irlantilaisetkin, ja
me onnistumme, jos meiltä vaan ei puutu tahtoa. Se keino on, että
perustamme raittiusseuran tänne Harboriin. Me tahdomme täten näyttää
ruotsalaisille ja muillekin kansallisuuksille, että suomalaiset omaavat
hyviäkin aatteita ja ihanteita. Me tulemme heille, pilkkaajillemme,
näyttämään ja todistamaan, että suomalaiset eivät ole syntyneet
juomareiksi, eivätkä ole tulleet tähän maahan kapakoissa lojumaan ja
rähmästelemään."
Stenroos oli tuskin kerinnyt lopettamaan puheensa, kun useammasta
suusta yht'aikaa kuului: "Ei mitään raittiusseuraa! Kyllä sitä on
meille muuallakin tilaa, jos Harborista pois ajetaan."
"So so, pojat! Ei sitä nyt niin jyrkästi saa kieltää, puhutaan
järkevästi!" huomautti Mäki-Töyli.
"Samaa sanon minäkin. Puhutaan järkevästi, eikä kaikki yht'aikaa",
lisäsi Piltti.
"Jokaisen, joka haluaa käyttää puhevuoroa, on sitä pyydettävä ja
esitettävä mielipiteensä nousemalla seisomaan", esitti raumalainen.
Laihian mies käytti ensimäiseksi puhevuoron lausumalla: "Minä
ainakin kannatan raittiusseuran perustamista. Mutta vaikka se nyt jo
perustettaisiinkin, niin minä toivoisin, että huomenna ainakin vielä
saisi juoda ja antaa noille irlantilaisille oikein kunnon selkäsaunan,
ikäänkuin lopettajaisiksi vaan."
"En minäkään vastaan ole raittiusseuran perustamista, mutta minä
ainakin toivoisin, että joka sunnuntai aamu saisi ottaa edes pari hyvää
naukkua viinaa ja jonkun lasillisen olutta", liittyi Tuhkalan Iiska
kannattamaan laihialaisen mielipidettä.
"Olen samaa mielipidettä kuin Iiskakin, että sunnuntaisin pitää saada
ottaa joitakin ryyppyjä. Minä olen palvellut Ylistaron pappilassa
toistakymmentä vuotta ja niin kova raittiusmies kun se pastori
olikin, niin joka sunnuntaiaamu hän antoi väelle ryypyn viinaa, ja
toisinaan, kun ukko oli hyvällä tuulella sai kaksikin ryyppyä", selitti
ylistarolainen perin merkitsevästi.
"Jos kerran raittiusseura perustetaan, niin kyllä se niin pitää
perustaa, että ei yhtään tippaa saa jäsenet maistaa perustamisen
jälkeen. Mutta muuten minä olen sitä mielipidettä, että se ei ole
Jumalan sanan mukaista perustella sellaisia seuroja. Jos me olemme
todellakin kristittyjä, niin me olemme itsestään raittiita, näin
sanotaan sanassa", vakuutti latvaheikkoolainen.
"Eikö körttiläisillä olekin toisellainen sana, kuin muilla
ristityillä?" letkautti Tuhkalan Iiska.
"No, jos nyt tänä iltana perustettaisiin raittiusseura, niin mihinkä
nuo viinat ja oluet tuolta potrista pantaisiin? Ei suinkaan unta
ainakaan ojaan kaadettaisi! Sentähden minä toivoisin, että jätetään nyt
ainakin vielä koko seuran perustamishomma toiseen aikaan ja juodaan
ostetut viinat ensin pois", ehdotti kuurtanelainen.
"Voisihan jälelläolevat viinat lähettää vaikka sinne Ylistaron
pappilaan aamuryypyiksi!" letkautti Iiska taas iskien silmää
laihialaiselle.
"Pois nyt turhat väittelyt ja ivapuheet, että voidaan keskustella
asiasta rehellisesti", pyysi Stenroos, sekä jatkoi: "Täältä on nyt jo
lähes puolet miehistä mennyt tiehensä, arvattavasti kapakkaan, mutta
voimmehan me silti päättää seuran perustamisesta. Minä toivon, että
kaikki, jotka tahtovat yhtyä raittiusseuraan, tulevat ja kirjoittavat
tähän kirjaan nimensä." Samalla Stenroos asetti sitä varten varaamansa
kirjan pöydälle.
Ilmajoen mies oli ensimäinen, joka kirjoitti nimensä tähän
jäsenkirjaan, johon oli valmiiksi laadittu raittiuslupauksen kaavakin.
"Nyt on sinun vuorosi", kehoitti Stenroos ylistarolaista.
"En minä osaa kirjoittaa", vastasi tämä.
"Joka ei osaa kirjoittaa nimeään, niin hän voi tehdä puumerkkinsä.
Onhan jokaiselle vielä ainakin puumerkki jälellä, jos kaikki muu
omaisuus olisikin jo juotu", selitti Stenroos. "Tosiaan, ei minulla
muuta perintöä ole ollutkaan, ja jos senkin olisi saanut kaupaksi,
niin kyllä se olisi jo aikoja sitten mennyt. Mutta kuinkas se nyt
tehtiinkään se merkki? Jaa, nyt muistan, tuollainenhan se vain oli",
puheli ylistarolainen ja töhersi merkkinsä kirjaan.
"Latvaheikkoolainen, meneppäs tekemään yhdentoista merkki! Eikös se ole
kaikkien körttiläisten yhteinen puumerkki?" irvisteli Tuhkalan Iiska.
Latvaheikkoolainen sylkäsi suustaan purutupakan käteensä ja iski sen
Tuhkalan Iiskan naamaan tiuskaten: "Tuossa on Tuhkalan puumerkki!"
Iiska, puhdistettuaan naamansa, hapuili kenkää pöydän alta ja aikoi
viskata sillä latvaheikkoolaista päähän, mutta samalla astui Mikkoska
sisälle ja Iiska luopui aikeestaan.
"Kas, Mikkoska! Olipa hyvä, kun tulitte juuri parhaaseen aikaan",
iloitsi Stenroos, ja meni kädestäpitäen tervehtimään häntä.
"No, mitäs nyt on sitten tapahtunut, kun minunkin läsnäoloani kaivataan?"
kysyi Mikkoska.
"Ei sen kummempaa, kuin että me olemme päättäneet perustaa tänne
Harboriin raittiusseuran ja alkaa elämään uutta elämää. Minä toivon,
että Mikkoska yhtyy myös seuraan", selitti Stenroos.
"Kerrassaan jalo tarkoitus ja tavallaan historiallinen teko! Mitä
minä tiedän, niin tämä olisi ensimäinen suomalainen raittiusseura
Amerikassa", vastasi Mikkoska.
"Koska Mikkoska on kerran myöntävällä kannalla, niin minä toivon, että
te myöskin tulette ja kirjoitatte tänne kirjaan nimenne. Ehkä nämä
miehetkin sitten saavat enempi innostusta asiaan", kehoitti Stenroos.
"Ja pitäähän puurossa aina olla silmä", lisäsi Tuhkalan Iiska.
"Minä en välitä Iiskan ivapuheista", tiuskasi Mikkoska, vihaisesti
vilkaisten Iiskaan, "mutta tarkoituksenne on niin jalo, että olisi
rikos ellen yhtyisi seuraanne", myönteli Mikkoska Stenroosille ja
kirjoitti nimensä seuran kirjaan.
"Minä kiitän Mikkoskaa hänen periaatteittensa puolesta ja toivon, että
Mikkoska tuo ensikokoukseen myös sen Liisa-parin. Meillä ei ole täällä
Harborissa vielä kuin kolme suomalaista naista: Iso-Liisa, Pikku-Liisa
ja Mikkoska, ja nämä naiset toki on saatava mukaan", lausui Stenroos,
ollen hyvin mielissään kun oli saanut Mikkoskan nimen jäsenkirjaan.
"Ei ole, mutta karstulaisten puheitten mukaa pitäisi olla matkalla
toistakymmentä", selitti kuurtanelainen.
"Ja kaikki rokonarpisia", yhtyi Iiska taas ilkamoimaan.
"Nyt, on jo toistakymmentä nimeä tässä kirjassa, niin me lopetamme
tämän kokouksen ja jatkamme huomen-iltana", selitti Stenroos, sekä
jatkoi: "Tällä välillä jokainen voi ajatella mikä annetaan nimeksi
tälle seuralle, sillä nimi sillä täytyy olla. Myöskin seuran
virkailijat valitaan huomen-iltana. Siis jokainen saapukoon tähän
samaan paikkaan kello kahdeksan huomen-iltana", ilmoitti Stenroos
lopetettuaan seuran perustavan kokouksen.
Uutinen, että suomalaiset ovat perustaneet raittiusseuran, levisi
nopeasti ympäri kaupunkia. Kapakoitsijat pitivät jo samana yönä
kokouksen Daliinin johdolla Romulan kapakan yläkerrassa tapahtuman
johdosta. Mikkoska, joka oli Romulan emännän hyvä tuttava, oli kutsuttu
kokoukseen antamaan tietoja seuran perustamisesta. Mikkoska aluksi
selitti, miten raittiusseura suomalaisten keskuudessa on välttämätön ja
täysin tarpeen.
Daliini, joka välitti kaikki väkijuomat kapakoitsijoille, keskeytti
hänen puheensa ja selitti pahaa ennustaen, mitkä seuraukset
voisi koitua, jos suomalaiset lopettaisivat juomisen. "Te saatte
suurimmat tulonne suomalaisilta, sillä he juovat kaikki ansionsa,
viimeiseen senttiin asti tuovat teidän kapakoihin", puhui Daliini
huolestuneena asiakkaillensa, ja jatkoi: "Jos nyt suomalaiset saavat
rauhassa perustaa seuransa, niin se villitys tarttuu toisiinkin
kansallisuuksiin, ja silloin se on teidän liikkeenne loppu."
"Ihan varmasti se on meidän tuomio, myönsi Romunen.
"Kuules nyt Mikkoska, mitä esitän sinulle. Minä luulen, että
toisetkin saapuvilla olevat hyväksyvät ehdotukseni. Me maksamme
sinulle viisisataa dollaria, jos voit estää suomalaiset perustamasta
raittiusseuran, taikka jos et voi tehdä tyhjäksi heidän aijettaan, niin
kumminkin voit meille aina kertoa, mitä heidän kokouksissaan kulloinkin
keskustellaan ja päätetään, että me tiedämme varustautua taisteluun
heitä vastaan. Lupaathan tämän, hyvä Mikkoska? Olethan aina ollut niin
hyvä", pyyteli Romusen vaimo ja kietoi kätensä Mikkoskan kaulaan.
"Viisisataa dollaria on pieni raha sellaisesta palveluksesta, josta
kerran, kuten sanoitte, riippuu teidän liikkeenne olemassaolo ja oma
elämänne. Enemmän täytyy saada, sillä en minä viitsi omaatuntoani
niin vähällä himmentää. Ottakaa huomioon, että melkein jokaisella
suomalaisella miehellä, joka tähän vastaperustettuun raittiusseuraan
on yhtynyt, on perhe Suomessa. Arvaattehan minkälaista, puutetta
ne unohdetut perheet siellä kärsivät kun isät tuhlaavat kaiken
ansionsa täällä teidän kapakoihin. Te kehtaattekin tarjota minulle
Juudaksen penningeitä häpeän työstä! Mutta kun rahaa _täytyy_ saada
Amerikassa, niin olkoon menneeksi kunnia, jos tuhannen dollaria
maksatte, ettekä ilmaise kenellekään että olen kansalaisiani pettänyt
ja heidän luottamuksen väärin käyttänyt, niin minä toimin että seuran
perustamisesta ei tule mitään" ehdotti Mikkoska ahneuden ilme kasvoilla.
Riemastuneena Mikkoskan lupauksesta, lausui Daliini: "Me maksamme
tuhannen dollaria ja vielä lisäksi saa Mikkonen vapaasti parhaat
juotavat ja vaikka kuinka paljon!"
"Niin, ja Mikkoskakin saa vapaasti viinit ja punssit ainakin meiltä!"
lisäsi Romunen mielihyvin kämmeniään hieroen.
"Huomen-iltana minä kumoan koko heidän yrityksensä, ja se on tosi!"
suostui Mikkoska.
"Voi, kun sinä Mikkoska olet meille hyvä!" imarteli Romusen Anna.
Kuka Mikkoska oikeastaan oli, siitä ei kukaan oikein ollut selvillä se
vaan tiedettiin, että hänen pitäisi oleman Oulusta erään nimismiehen
rouva, joka oli jättänyt miehensä sinne ja lähtenyt Amerikaan erään
konttoristin kanssa, joka täällä käytti Mikkonen nimeä. Mutta tämä
arvattavasti oli keksitty nimi. Vaikkapa Mikkoska olisikin ollut
karkureisulla, niin kaikesta päättäen hän oli sivistynyt nainen. Kierä
ja väärä hän oli, sen suomalaiset olivat jo tulleet huomaamaan.
Mikkonen ei toiminut mitään. Hänellä ei ollut mitään vakituista
ammattia, ja herrasmies kun oli, niin kova työkään ei sopinut hänen
hienoille käsilleen. Tämänkin takia oli Mikkoska halukas ansaitsemaan
dollareita millä keinoilla tahansa.
"Kuuleppas kultaseni!" puheli Mikkoska miehelleen tultuaan kotiin, "nyt
meillä ei ole mitään hätää taasen pitkään aikaan, sillä minä saan parin
päivän kuluttua tuhannen dollaria aivan kuin ilmaiseksi."
"Kuinka se on mahdollista, rakkaani?" tiedusteli Mikkonen uteliaana,
"mistä näin helposti rahoja saat?"
"Näetkös", selitti vaimo, "suomalaiset ovat aikeissa perustaa
tänne Harboriin raittiusseuran. Minäkin jo kirjoitin nimeni seuran
jäsenkirjaan. Mutta nyt kun Daliini ja toiset kapakoitsijat ovat sen
saaneet tietää, niin he kutsuivat minut Romuselle ja lupasivat minulle
tuhannen dollaria, jos saan estetyksi ettei seuraa perusteta. Sehän on
helppo asia minulle!"
"Mutta kuinka sinä, kultaseni voit sen estää?" kysyi Mikkonen.
"Se on helppo tehtävä. Näetkös, huomenna on vasta se kokous, jossa
lasketaan oikea perustus, annetaan seuralle nimi ja valitaan
virkakunta. Heti kun kokous avataan, niin minä selitän kauhean
unen, jonka muka olen nähnyt. Tiedät hyvin, että suomalaiset ovat
kovin taikauskoisia. Epäilemättä he uskovat uneni ja niin seura jää
perustamatta. Silloin tuhannen dollaria on minun!"
"Ja minun!" lisäsi Mikkonen, ja suuteli naistansa poskelle.
* * * * *
Jo ennen kello kahdeksaa oli Castle Cartin ruokailuhuone täynnä miehiä.
Muutamat olivat puolihumalassa. Olipa sinne varattu pari tynnyriä
oluttakin, lähtiäisryypyiksi. Mikkoskakin oli jo saapunut. Hyvin
hartaan näköisenä hän oli asettunut istumaan pöydän päähän. Stenroos
otti kirjan ja luki mitä edellisenä iltana oli siihen kirjoitettu
kokouksen menosta.
"Te, jotka ette olleet täällä eilen iltana, kuulitte nyt mitä olemme
täällä päättäneet, ja nyt kirjoittamaan raittiusseuran jäsenkirjaan",
selitti Stenroos.
"Tuolla pöydän alla on kaksi tynnyriä olutta. Mihin ne pannaan, jos
jokainen yhtyy raittiusseuraan?" kysyi Iiska nähtävästi haluten
aikaansaada häiriötä kokouksen rauhallisessa menossa.
"Kyllä minä, pidän niistä huolen", vastasi Stenroos.
Iiskan yritys raukesi tyhjään, sillä jokainen, humalaisetkin,
kirjoittivat nimensä jäsenkirjaan, joten nyt oli jokaisen nimi
raittiusseuran kirjoissa.
"Nyt meidän pitää kaikkein ensiksi valita seuralle esimies", ehdotti
Stenroos.
"Minä esitän Mikkoskaa", sanoi Piltti.
"Hyvät ystävät", riensi Mikkoska puhumaan tilaisuuden saatuaan. "Eilen
illalla kun olin täällä ja kirjoitin nimeni seuran kirjoihin, olin minä
äärettömän iloinen seuran perustamisen johdosta, ja yhdyttyäni siihen,
kehoitin miestänikin yhtymään seuraan. Koko viime yön olen ollut asian
tähden niin kauheassa tuskassa, etten ole saanut rauhaa missään."
"Sen se tekee kun miehensä jättää", virnisteli Iiska ikäänkuin
välikysymyksenä Mikkoskalle.
"Ole nyt Iiska hiljaa ja anna Mikkoskan rauhassa jatkaa", varotteli
Stenroos Iiskaa ja muistuttaen samalla, että ei ole sopivaa häiritä
kokouksen menoa käyttämällä puheenvuoroa ilman saamatta siihen lupaa.
"Niin, illalla kun menin vuoteelle, rukoilin tämän seuran puolesta,
että tällä tulisi olemaan siunauksellinen vaikutus kansalaistemme
elämässä. Sitten kun ummistin silmäni ja olin vasta horroksissa, niin
vuoteeni ääreen ilmestyi valkoisiin vaatteisiin puettu olento. Olin
säikähdyksissäni ensin. Tyynnyin kuitenkin niin että sain kysytyksi
mitä hänellä oli asiaa, mitä hän tahtoi ja kuka hän oli. Valkoisiin
verhottu olento tuli lähemmäksi vuodettani ja lausui suloisella
äänellä: 'Mikkoska, sinä rukoilit sen raittiusseuran puolesta.
Rukouksesi on Jumala kuullut ja Hän lähetti minut luoksesi sanomaan,
että se seura sotii Hänen tahtoansa vastaan, että se pitää tänä iltana
hajoitettaman. Jos sitä ei hajoiteta heti niin Jumalan viha lepää sinun
maamiestesi päällä. Niin totta kuin minä olen Herran enkeli, näin
pitää tapahtuman!' Minä lupasin täyttää enkelin käskyn. Samalla enkeli
katosi ja minä heräsin. Minä olen vieläkin ymmällä salaperäisen uneni
johdosta."
"Minä jo eilen illalla sanoin, että tämä koko hökötys on Raamattua
vastaan, mutta minulle vaan naurettiin. Nauratteko vieläkin!" sanoi
latvaheikkoolainen, hänkin käyttäen puheenvuoroa ilman pyytämättä.
"Minkä, näköinen se enkeli oikeastaan oli?" kysyi Piltti.
"Oletpa sinä olevinasi tyhmä! Jokainenhan voi kuvitella minkä näköinen
enkeli on", nasautti Mikkoska heittäen halveksivan katseen Pilttiä
kohden.
"Mutta, mitäs kieltä hän puhui?" kysyi Tuhkalan Iiska yhtä ivallisesti
kuin Pilttikin.
"Oikein kaunista ruotsinkieltä", vastasi Mikkoska, huomaamatta Iiskan
ilkeätä ivahymyä.
"Se on ihmeellistä kuinka se ruotsinkieltä puhui, Mikkoska kun osaa
sitä niin huonosti!"
"Miksi ei enkeli puhunut suomenkieltä?" ihmetteli Piltti.
"Se ei ole ollut kukaan muu kuin Romusen Anna, joka Mikkoskalle on
unissa tullut kummittelemaan", selitti kuurtanelainen.
"Mitä me tässä turhia, väitämme! Minä uskon Mikkoskan näyn
täydellisesti. Mutta minä en tiedä mitä tekemistä on ruotsalaisella
enkelillä suomalaisen raittiusseuran kanssa, ja tämä kohta johtaa
juuri siihen, että se on täytynyt olla Romusen Annan henki, joka on
kummitellut Mikkoskalle unissa", selitti Talso.
"Samaa sanon minä, että ruotsalaisella enkelillä ei ole mitään
tekemistä meidän kanssa. Jos taas tämän seuran perustaminen ei
ole Jumalan tahdon mukaista, niin kyllä Hänellä on riittävästi
suomalaisiakin sanansaattajia lähettää meitä varoittamaan", vakuutti
Mäki-Töyli.
"Raamatussa sanotaan: 'Juomarin ei pidä taivaan valtakuntaa perimän',
ja se pitää paikkansa vielä tänäpäivänäkin. Minä tiedän, että
paholaisella on hätä, sillä me juuri teemme hänen kanssansa pesäeroa.
On paljon mahdollista, että paholainen on lähettänyt enkelinsä
Mikkoskan luokse unessa ja käskenyt tämän hajoittaa seuramme. Jos
Mikkoska ei olisi ollut epäuskoinen, niin hän olisi tuntenut äänestä
kumpi enkeli se oli, hyväkö vai paha. Paholainen voi epäuskoisen luokse
lähettää enkelinsä hyvänä enkelinä; ainoastaan puhtaat sydämestä
voivat sen eroittaa. Kumminkaan emme tästä nyt väittele, vaan jatkamme
kokousta", puhui Stenroos ja pyysi, että pysyttäisi asiassa eikä
jaariteltaisi Mikkoskan unen johdosta.
"Onhan minulla oikeus puolustaa itseäni jollakin sanalla?" pyysi
puheenvuoroa Mikkoska osoittaen syvää loukkaantumista.
"On on, olkaa hyvä!" myönsi Stenroos, mutta lisäsi: "Mikkoska lopettaa
unestansa puhumisen tähän."
"Te teette ivaa minun unestani ja te saatte tehdäkin, mutta minä tahdon
vaan huomauttaa, että kyllä minä nyt vielä eron tiedän Romusen Annan
ja enkelin välillä. Jos se vielä ensi yönä ilmestyy vuoteeni viereen,
niin pyydän hänen tulemaan tänne kokoukseen itse", selitti Mikkoska
voitonriemuisena, huomattuaan yhden ja toisen kalseita ilmeitä, kuin
olisivat tahtoneet sanoa: Herra armahda minua joutumasta aaveitten
pariin.
"Joo, käskekää vaan tulla tänne, mutta älkää unhoittako sanoa
latvaheikkoolaiselta terveisiä", rienasi Tuhkalan Iiska vielä, mutta ei
läheskään niin urhoollisen näköisenä kuin ensin.
"No nyt täällä kirjassa on jo yhtä vaille kaksikymmentä nimeä, ja
se on kaunis alku! Mutta nyt me valitsemme virkailijat, nimittäin
puheenjohtajan, kirjurin ja rahastonhoitajan. Esittäkää ensiksi joku
puheenjohtajaksi", kehoitti Stenroos, jatkaen rauhallisesti kokouksen
menoa.
"Ilmajokelainen sanoi Suomessa olleensa kolme vuotta sonni-yhdistyksen
puheenjohtajana ja minä esitän häntä tämänkin seuran puheenjohtajaksi",
ehdotti Tuhkalan Iiska.
"Ei suinkaan tätä raittiusseuraa nyt juuri sentään voida verrata
sonni-yhdistykseen, vai mitä Iiska tarkoittaa?" kysyi ilmajokelainen.
"Ei suinkaan. Mutta itsehän sinä sanoit, että sonnitkin olivat
jonkunlaisessa tekemisessä raittiuden kanssa, sillä ei niitä koskaan
lääkitty viinalla. Minä ajattelen, että sinä saisit kulkea ikäänkuin
vanhaa opittua latua, sillä jotain kai sinä olet oppinut siinä
sonniyhdistyksessäkin", vastasi Iiska, peittäen suuren annoksen ivaa
salaperäiseen silmäniskuun.
"Minä en välitä Iiskan ilveilyistä, vaikka se ei olekaan sopivaa
vakavassa asiassa. Mutta meidän pitää saada seuran puheenjohtajaksi
mies, joka voi seisoa lujana, eikä mene itse edellä Romulaan. Minä
esitän siksi Stenroosia", ehdotti ilmajokelainen.
"Hyvä on!" kuului useammasta suusta, ja niin tuli Stenroos valituksi.
Kirjuriksi valittiin myös yksimielisesti Talso, Laihialta.
"Nyt puuttuu enää rahastonhoitaja. Esittäkää siihen joku luotettu
henkilö", kehoitti Stenroos.
"Minä esitän siihen virkaan latvaheikkoolaista", esitti raumalainen.
"Minä panen vastalauseen sillä perusteella että latvaheikkoolainen
ei osaa tehdä edes puumerkkiään. Kuinka hän sitten voisi hoitaa
kirjanpitoa rahoista!" vastusti kuurtanelainen.
"Ja toiseksi, eikös hän ollut Vakkiselle säkin suuta pitämässä silloin
kun Ylistaron kunnanmakasiini ryöstettiin?" ehätti Tuhkalan Iiska
taaskin irvistelemään.
"Eikö Tuhkalan piimäleuka tiedä, että minä olen ollut silloin jo tässä
maassa, kun Vakkinen Ylistaron kunnan makasiinin ryösti!" kimpaantui
latvaheikkoolainen sanomaan pidätellen kiukkuaan.
"No, jos ei latvaheikkoolainen kelpaa, niin minä esitän Mäki-Töyliä.
Eikös hänen maineensa ole puhdas?" kysyi Piltti.
"Kannatusta sille!" kuului huutoja, ja niin Mäki-Töyli tuli valituksi
rahastonhoitajaksi.
Seuralla oli nyt virkailijat.
"Onkos kukaan miettinyt seuralle nimeä?" kysyi Stenroos.
"Mikäs sen Ilmajoen yhdistyksen nimi olikaan? Se sointuu niin
sopivalta", muistutteli Tuhkalan Iiska.
"Tuhkalan piimäleuka! Eikös se olisi sopiva nimi?" läimäsi
ilmajokelainen hammasta purren vastaan.
"Minä esitän, että pannaan nimeksi 'Hyvä Toivo'", esitti Piltti.
"Se kyllä olisi johdonmukainen nimi, jos ei kellään ole sopivampaa
harkittuna", myönsi Stenroos.
Lopputuloksena pitkästä keskustelusta nimen suhteen hyväksyttiin
nimeksi "Hyvä Toivo".
"Täällä olisi minulla kaavake jäsenkorttiin. Tässä ei paljoa sanota,
mutta siihen sisältyy kumminkin pääkohta tarkoituksestamme", esitti
Stenroos ja otti paperin taskustaan, johon oli piirretty periaatetta
selvittäviä kuvia ja kirjoitettu seuran tarkoitus: _"Ei vihasta, vaan
rakkaudesta kaikkia kohtaan, lupaan minä allekirjoittanut Jumalan
avulla luopua kaikista juovuttavista juomista ja kaikilla luvallisilla
keinoilla kehoittaa toisia samoin tekemään."_ Sitten seurasi viiva,
jonka päälle tuli kirjoittaa nimensä. Kortin vasempaan päähän oli
poikkipäin kirjoitettu: _'Raitis ruumis, Raitis mieli'_ ja oikeaan
päähän _'Jumala on Heikoissa väkevä'_. Tällaisia korttia päätettiin
hankkia ja lisäksi ruotsalaiselta raittiusyhdistykseltä New Yorkista
siniset nauhat. Ennenkuin kokous lopetettiin, esitti ilmajokelainen,
että laulettaisiin yhteislaulu. Hän sanoi Suomessa olevan tapana, että
aina kokouksen alussa ja lopussa lauletaan joku kansallislaulu.
"Se on kaunis tapa ja aivan yleinen Suomessa", yhtyi Mikkoska esitystä
puolustamaan.
"Lauletaan vaan, mutta mikä laulu laulettasi, että sen osaisi
jokainen", myönsi Teemukin.
"Lauletaan tuo kaikille tuttu laulu, jota kapakassakin laulamme: 'Kun
Hallin Janne se postia löi, niin aisallen se lensi'", esitti Tuhkalan
Iiska yhä ilkeys mielessä.
"Ei sellaisia lauluja lauleta muualla kuin kapakassa", sanoi Mikkoska.
"Minä meinasin sanoa juuri samaa, ja esittää, että eikö lauleta
joku kansallislaulu, esim. tällainen, tässä on niin kaunis nuotti:
'Pöyryn Miska on Laihialta ja Suarttin Jaska on toinen ja Anssin Jukka
on Alahärmästä kolmas samanmoinen!'" ehdotti Teemu pitäen hänelle
rakkaaksi käynyttä lauluaan hyvinkin kansallisena.
"Eikö Teemu ole juomalauluja tarpeeksi saanut Romulassa laulaa, kun
niitä nyt vielä pitäisi täälläkin jatkaa!" nuhteli Mäki-Töyli.
"No, jos ei laulaa saa, niin veisataan sitten!" vastasi Teemu olevinaan
närkästyksissään.
Samassa latvaheikkoolainen alkoi virren: "Etkös ole ihmisparka aivan
arka, ettäs itket yli öin! —"
Ensimäisen värsyn aikana seurasi kaikki mukana, mutta toiset värsyt
sai latvaheikkoolainen laulaa yksin. Hän lauloikin virren loppuun
niin kovalla äänellä, että laulu avonaisesta ikkunasta kuului ympäri
Harboria.
"Jos joskus hankimme tänne papin ja perustamme seurakunnan, niin
latvaheikkoolaisesta me saamme mainion lukkarin", kehui Piltti kun
latvaheikkoolainen oli päässyt virren loppuun.
"Kyllä Heikkoolan poika voi tehdä papinkin tehtävät", sanoi Tuhkalan
Iiska ja lisäsi: "Hyvä kuppari täällä ensiksi tarvitaan. Hankitaan
sitte myöhemmin pappi. Ensin ruumiillista terveyttä, sitten vasta
sielun ruokaa."
"Pysykäämme nyt asiassa," kehoitti Stenroos ja kopisti pöytään
saadakseen miesten huomion puoleensa. "Tämä on 'Hyvä Toivo'
raittiusseuran ensimäinen järjestynyt ja virallinen kokous. Minä
toivon, että työmme tulee menestymään ja seuraan liittyneet
jäsenet pysyvät lupauksessaan lujina", lausui Stenroos ja ilmoitti
kokouksen virallisesti loppuneeksi. Vielä hän leikillisesti lisäsi:
"Jälkipolitiikkana jutelkaa vaikka kupparista, kunhan ette vaan mene
kapakkaan."
Kun viikko oli kulunut niin miehistä yksi ja toinen alkoi
valittelemaan, että elämä aikaa käydä yksitoikkoiseksi, ja moni heistä
valitteli huonoa, vointia, joka muka johtui liian äkillisestä juonnin
lopettamisesta. Niinpä eräänä päivänä taas kun kokoon tultiin, alettiin
puhua siitä kupparista.
"Jaa, se tosiaan olisi nyt tarpeeseen, kun on lopetettu juominen.
Ajatelkaa mikä määrä pahaa verta siitä kasaantuu kruppiin, ja jos
ei sitä saa pois, niin voi sitä kipua minkä se synnyttää!" alkoi
latvaheikkoolainen sairaalloisessa ääniasteessa valittamaan.
"Kuppari olisi tosiaankin ollut jo aikoja tarpeeseen, mutta mistähän
sen saisi? Suomessa niitä kyllä olisi, mutta sinne pitäisi lähettää
piletti, sillä harvoilla kuppareilla on rahaa niin paljon, että
omillaan Amerikaan pääsisi", yhtyi kuurtanelainen sanomaan.
"Siellä Kainaaston loukolla olisi se Tuppelan-Kreeta ja hänellä olisi
vähän itsellänsäkin tekeviä", selitti latvaheikkoolainen.
"Mutta voihan tällainen miesjoukko nyt yhdelle kupparille piletin
lähettää vaikka ensi luokassa, jos se siksi tulee", sanoi Teemu.
"Kolme dollaria miehestä! Antakaa rahat tänne, niin pian me kupparin
saamme", innosti Piltti miehiä ja alkoi keräämään rahoja.
"Kun Piltti kerää rahat, niin hän myös saa lähettää piletin ja
kirjoittaa hartaan toivomuksemme kupparin pikaisesta saapumisesta",
esitti ilmajokelainen.
"Kyllä minä kirjoitan. Nythän sitä rahaa onkin jo yli viisikymmentä
dollaria! Kuka lisäisi vielä kaksi dollaria, että tulisi tasan
kuusikymmentä?" kysyi Piltti, kun oli toimittanut keräyksen.
"Täällä on se puuttuva kaksi dollaria! Onhan se Kreeta minun vanha
helluni, Ja joutaa hän tulla tänne pois sieltä Kainaaston loukolta,
jossa tuskin saa enää yhdenkään kunnon miehen selkään imeä sarvia",
innostui latvaheikkoolainen sanomaan.
"No, nyt on kirje valmis. Minä olen tämän kirjoittanut
latvaheikkoolaisen nimessä, koska Kreeta kerran kuuluu olevan
hänen vanha, hellunsa, niin ehkä hän sitte paremmin ottaa kutsumme
huomioonsa. Jos voitte olla hetken hiljaa, niin minä luen tämän",
huomautti Piltti ja alkoi lukemaan:
"Harbor, Ohio, heinäkuun 25 päivä 1882.
"Rakas ja aina muistossaoleva Kreeta: —
"Nyt minä lähestyn sinua Kreeta-kulta tämän paperin avulla pitkästä
aikaa, ja saan ensiksi ilmoittaa, että minä olen terve muuten, mutta
paha veri pakkaa nousemaan pitkin selkääni, ja sitä samaa Herran
armolahjaa toivon sinullekin. Minä olen nyt lähettänyt sinulle
piljetin tullaksesi tänne kultalaan. Saat hakea sen Vaasasta,
Hulttiinin piljettitoimistosta. Kun tulet, niin muista ottaa ainakin
parisataa kuppasarvea mukaasi, sillä täällä ei saa niitä ollenkaan.
Katso, että ne ovat kyllin suuria. Olisi hyvä kun lähtisit heti kun
olet saanut piljetin.
"Jääden odottamaan pikaista saapumistasi piirrän vanhalla rakkaudella,
"Latvaheikkoolainen."
"Se oli mainion hyvä!" kuului kuin yhdestä suusta kun Piltti oli
lukenut kirjeen.