Erään rodun loppu.
Sinä aamuna oli pallonlyönti ollut sangen kiihkeää. Ympäri laajan,
kovaksi poljetun, sirkusmaisen urheiluradan oli viritetty verkko
erottamaan katselijoista nuo kuusi pallonlyöjää, jotka valkeihin
puseroihin ja erityisiin jalkineisiin puettuina kovasti huudahdellen
juoksivat ympäri rataa heiluttaen raskaita sauvojansa eli mailojansa.
Päivän valo tulvasi sisään ylhäällä olevista, korkeista akkunoista.
Viritetty verkko, käheät huudot, kieppaukset (valtit), valkoiset
puvut, jäykät ja suoraselkäiset lakeijat, jotka kaikki olivat
englantilaisia ja vakavin askelin kävelivät ympäri rataa, aitauksen
ulkopuolella -- kaikki tämä vaikutti kuin mikäkin maneesi
harjoittelevine voimistelijoinensa ja klowninensa. Viimemainittujen
joukossa oli Axelin prinssi, jolle lääkärit olivat määränneet
ruumiillisia harjoituksia unitautia vastaan, ehkä suuriäänisin ja
meluavin. Edellisenä päivänä oli hän juuri saapunut takaisin Nizzasta,
missä hän kuukauden ajan oli mielistellyt Colettea, esiytyen nyt ensi
kerran Parisissa. Huutaen kuin rantajätkä heitti hän pallonsa ja huitoi
käsillänsä tavalla, joka ehkä olisi saavuttanut ihailijoita jossakin
teurastuslaitoksessa. Juuri kun hän oli täydessä vauhdissa, tuli eräs
palvelija ilmoittamaan hänelle, että häntä odotti joku ulkona.
»Ssh!» oli ainoa vastaus, minkä kruununperillinen ensin antoi ...
kääntymättä edes puhujaan päinkään.
Kun palvelija vielä koetti herättää hänen huomiotansa ja sitten
kuiskasi henkilön nimen prinssin korvaan, rauhoittui tämä ja näytti
hämmästyvän.
»Hyvä, hyvä, hyvä on!... Pyydä, että hän odottaa hiukan ... minä tulen
heti paikalla, kun peli on lopussa...»
Kun hän sitten hävisi erääseen pieneen kylpyhuoneeseen, joita oli tehty
useampia ympäri gallerian, tapasi hän ystävänsä Rigolon, joka allapäin
nuokkui sohvan nurkassa.
»Voi, rakas prinssi, millaisten kujeiden ja vehkeiden uhriksi minä olen
joutunut!» aloitti Illyrian eronnut kuningas katsahtaen ylös kovin
surullisen näköisenä.
Hän keskeytti puheensa nähdessänsä kylvettäjän samassa tulevan
pyyhinliinojen ja kuivaushansikkaiden kanssa. Sitten alkoi tämä muokata
ja harjata hänen kunink. korkeuttansa, joka hikoili ja uhosi kuin
mikäkin ajurinkoni ankaran mäen päälle päästyänsä. Kun toimitus oli
suoritettu, jatkoi Kristian väristen ja kalpein huulin:
»Kuulkaas, mitä täällä on tapahtunut... Ehkä olettekin jo siellä
Nizzassa kuullut jutun kohtauksesta perhehotellissa?...»
Kunink. korkeus tuijotti häneen hölmöillä silmillänsä:
»Pöllöjäkö suosammalessa, häh?»
Kuningas nyökkäsi myöntäen ja käänsi kauniit silmänsä sivulle. Hetken
vaiti oltuansa jatkoi hän:
»Voitte kuvitella, millainen näytelmä se oli... Polisi saapui keskellä
yötä ... tyttö letukka itki ja vääntelihe... Milloin kynsi hän
polisipalvelijoita, milloin taas tarttui minua polvista huutaen:
'prinssi, prinssi, pelastakaa minut!' Koetin saada häntä vaikenemaan,
mutta se oli jo liian myöhäistä... Ilmoitin keksityn nimen, mutta
komisario hymyili sanoen: 'ei se auta ... väkeni on tuntenut teidät ...
tehän olette Axelin prinssi...'»
»Paljo kiitoksia!...» murisi prinssi ... kasvot pesuvatiin upotettuina,
»no, ja sitten?...»
»Niin, Jumala paratkoon, minä tunsin itseni niin noloksi ja
yllätetyksi ... sitä paitsi oli minulla muitakin syitä, joista joskus
vasta teen selkoa... No niin, minä annoin miehen pysyä uskossansa,
olletikin kun luulin koko jutun painuvan siihen. Mutta vielä mitä! Nyt
on se jälleen kaivettu esille ja kun asianhaarat voivat vaatia, että te
saatte kutsun saapua polisituomarin luo, niin aioin pyytää teitä...»
»Ottamaan seuraukset niskoilleni oikeuden edessä...»
»Ah, niin pitkälle ei se sentään menne... Mutta sanomalehdet voivat
jälleen ottaa asian puheeksi ... ja ilmoittavat ehkä nimen ... ja kun
Illyriassa par'aikaa on syntymässä suurempi kuningasmielinen liike,
josta voi olla seurauksena, että meidät kutsutaan takaisin, niin ...
tällainen häväistysjuttu voisi turmella kaikki.»
Kuinka surkealta hän näyttikään, poloinen Rigolo, vartoessansa
vastausta »orpanaltansa» Axelin prinssiltä, joka vallan äänetönnä
peilin edessä järjesti kolmea hiussuortuvaansa.
Vihdoinkin avasi hän suunsa vastaten:
»Vai niin, vai luulette te, että sanomalehdet...»
Sitten vaikeni hän taas, kunnes uneliaasti ja veltosti jatkoi:
»_Chic ... très chic_!... Ehkäpä se tekee hyvää sedälleni ... voinpa
kuvitella, kuinka hän on raivostuva.»
Prinssi oli valmis, otti kävelykeppinsä, asetti hatun kallellensa ja
sanoi:
»Nythän me voimme mennä syömään aamiaista.»
Ja sitten lähtivät hyvät ystävykset taivaltamaan kulkien yli
Feuillants-terassin Tuilleriain puutarha-aidan luo, missä Kristianin
vaunut odottivat. Oli kaunis, mutta kylmä talvinen päivä. Turkkeihin
kääriytyneinä istahtivat he ajopeleihin ja tuulen nopeudella vierivät
vaunut Café de Loudres'iin, minne toverukset saapuivat virkeinä ja
tyytyväisinä kumpikin. Rigolo oli saanut lohtua surkeuteensa ja
Kukonpyrstöä, joka oli havahtunut ihan valveillensa pallonheitossa,
huvitti kuvitella itsellensä, kuinka koko Parisi pian puhuisi
tuollaisesta »skandalista». Vendôme-torin yli ajaessansa, joka tähän
aikaan vuorokaudessa on jotenkin autio, huomasivat he käytävällä
nuoren, hienon naisen, joka poikasta taluttaen katseli talojen
numeroja. Hänen kunink. korkeutensa, joka korkealta istuimeltansa
(phaëton-vaunuissa) tähysteli kauniita naisia bulevardileijonan
innolla, keksi hänet sitä pikemmin, kun hän oli ollut kolme kokonaista
viikkoa poissa Parisista ja sen huvituksista.
Hän säpsähti.
»Katsokaa tuonne, Kristian, luulisipa melkein, että...»
Mutta Kristian ei välittänyt hänen huomautuksestansa, sillä hänellä oli
kyllin tekemistä hevosensa hillitsemisessä, joka tänään oli ihan
hurjalla päällä. Kun hän sittemmin kääntyi katsomaan kauniin
kävelijättären jälkeen, oli tämä jo ehtinyt poikasen kanssa hävitä
oikeusministeristön palatsin vieressä olevan rakennuksen
holvikäytävään.
Kaunottaremme kulki nopein askelin, mutta hieman empien niinkuin tekee
nainen, joka menee ensimäiseen yhtymykseensä. Mutta vaikka hänen tosin
vakava, mutta valittu pukunsa ja salaperäinen katsantonsa voikin antaa
hieman tukea tällaiselle otaksumiselle, niin poistuivat varmaan kaikki
epäilykset lemmenseikkailuista siltä, joka kuuli millä huolestuneella
äänellä hän puhutteli portinvartijaa, kysyen erästä koko tieteellisessä
maailmassa kuuluisaa nimeä.
»Missä tohtori Bouchereau asuu?»
»Toisessa kerroksessa ... vastapäätä ylöskäytävää! Mutta onko rouvalla
numeroa? Muussa tapauksessa sinne ei kannata mennä.»
Nainen ei vastannut, vaan riensi ylös portaita poikansa kanssa
ikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku hänet palauttaisi takaisin.
Toiseen kerrokseen tultuansa tapasi hän palvelijan, joka sanoi melkein
samaa kuin portinvartijakin:
»Ell'ei rouva ole ilmoittanut tuloansa jo eilen, niin on tarpeetonta
ollenkaan mennä sisään...»
»Minä odotan», sanoi nainen.
Palvelija ei enää vastustellut, vaan saattoi hänet sisään ensimäisen
etehisen kautta, missä useita henkilöitä istui pakkilaatikoilla ja
kirstuilla, ja sitten suureen saliin toisen etehisen läpi, joka
niinikään oli kapineita täynnä. Kun palvelija sulki oven hänen
jälkeensä, näytti hän katseellansa sanovan:
»No, koska rouva tahtoo odottaa, niin ... odottaa te saattekin!»
Sali oli suuri ja korkea niinkuin toisen kerroksen huoneet ovat
kaikissa rakennuksissa Vendôme-torin varrella. Koristettu oli se
seinämaalauksilla ja varustettu hienolla panelauksella. Tähän komeuteen
ei oikein soveltunut granatinvärinen huonekalusto, joka vaikutti
pikkukaupunkimaiselta ja sitäpaitsi oli liian harvalukuinen tuohon
suureen salonkiin. Samanväriset olivat myöskin akkuna- ja oviverhot;
seinäin viereisiä aukkoja taas oli täytetty erikuosisilla tuoleilla ja
pyöreillä »puhveilla», jotka kaikki olivat päällystetyt korukudoksilla.
Kynttiläkruunu taas oli Ludvig XVI:n tyyliin; sen alla seisoi pyöreä
sohvapöytä ensimäisen keisarikauden kuosia. Huonekaluston täydensi pari
kandelabria ja näiden välillä oleva kuvioilla koristeltu pendelikello.
Ei mitään taide-esineitä eikä tauluja. Kaikki todisti siis, että oltiin
elämäntavoiltansa vaatimattoman lääkärin luona, joka ei ollut
valmistautunut vastaanottamaan niin suurta potilasmäärää kuin mikä
täällä joka päivä vartosi, eikä myöskään pyrkinyt muotilääkäriksi.
Mutta mikä paljous vartojia! Tällaista ihmistulvaa tapaa ainoastaan
Parisin lääkärein luona, sillä näiden luo saapuu sairaita, rikkaita ja
köyhiä, korkea- ja alhaissyntyisiä idästä ja lännestä, maaseuduilta,
ulkomailta, jopa kaikista Europan maista. Ja tätä menoa on jo kestänyt
kymmenen vuotta lakkaamatta ja vähentymättä, kuten ammattitoverit
kaikki tiesivät kertoa. Tohtori Bouchereau ei ollut saavuttanut
mainettansa varmakätisenä leikkausten suorittajana, ei erinomaisen
taitavana anatoomina eikä ihmisruumiin suurena tuntijana, vaikka
hänellä nämäkin avut olivat, vaan tiukalla katseellansa, joka oli
terävä kuin hänen teräksiset koneensa ja asiain syvyyksiin tunkeva
runoilijan ja ajattelijan nerokas katse. Sellainen voi tieteessä tehdä
ihmeitä. Ja sellaiselta kysytään neuvoa kuin orakelilta, sillä häneen
luotetaan sokeasti ja arvostelematta. Kun hän sanoo: »ei se ole
mitään», niin saa ontuva käyntikykynsä ja kuolemaan tuomittu sairas on
samassa terve. Tässä syy hänen suosioonsa, joka voi käydä lääkärille
raskaaksi ja ikäväksi, sillä hän ei saa aikaa hengittää eikä elää.
Bouchereau on suuren sairaalan ylilääkäri. Joka aamu tekee hän siellä
kiertokäyntinsä vuoteelta vuoteelle, seurassansa tarkkaava
nuorukaisparvi, joka katsoo häneen kuin puolijumalaan. Tarvitessansa
leikkausveistä tai sondia lainaa hän sen joltakin läheiseltä --
itseltänsä hänellä ei terä-asetta ole koskaan mukanansa -- eikä
tavallisesti muista antaa sitä takaisin. Sairashuoneelta päästyänsä käy
hän muutamia yksityisiä potilaita katsomassa ja palaa sitten kotiinsa
niin pian kuin suinkin; mutta tuskin on hän ehtinyt aterioida, kun
vastaanotto kotona alkaa jatkuen iltaan saakka.
Vaikka kello ei vielä ollut kahtatoistakaan, oli sali täynnä
alakuloisia, levottomia ihmisiä, jotka istuivat vieretysten pitkin
seiniä. Keskellä huonetta olevan pöydän ympärillä istui muutamia
katsellen kuvitettuja kirjoja tai sanomalehtiä. Kukin ajatteli vain
itseänsä ja omaa tautiansa odottaen ahdistuneena tietäjän lausuntoa
itsestänsä, sillä mitä hän muista välitti? Uuden potilaan saapuessa
viitsivät toiset tuskin kääntää päätänsä sinne päin. Alakuloinen
hiljaisuus vallitsi koko tätä sairasta, kapeakasvoista ja
kankeakatseista seuraa; silloin tällöin leimahti sentään jonkun
silmissä luonnoton tuli todistaen kivun äkkiärtymystä. Naiset jaksoivat
toki peittää kärsimyksensä hienolla kiemailulla näytellen mikä
katsannolta ylpeää, mikä mitäkin. Mutta miehet, jotka sairaus oli
pakottanut luopumaan työstä ja toiminnasta, näyttivät yleensä synkän
näköisiltä miettien nähtävästi ainoastaan kipujansa.
Keskellä tätä surullista kurjuutta ja itsekästä sairalloisuutta
muodosti ylhäinen äiti lapsinensa liikuttavan ryhmän: poikanen niin
rihaisena ruumiiltansa ja laihana kasvoiltansa, joissa ainoastaan
toinen silmä enää eli, ja äiti liikkumattomana ja ikäänkuin
ahdistuksesta kivettyneenä. Ikävystyen odotukseen nousi poikanen kerran
ylös tuoliltansa etsiäksensä kuvia pöydältä, mutta silmäpuolena ollen
avuton ja arka liikkui hän niin epävarmasti, että kyynärpäällänsä tuli
tyrkänneeksi erästä potilasta, joka samassa loi häneen niin synkän ja
vihaisen katseen, että poika raukka hetipaikalla palasi paikoilleen ja
pysyi siinä jäsentä järkyttämättä pitäen sokeiden tavalla päänsä
kallellansa kuin oksalla istuva lintunen.
Kaikki elämä näytti todellakin seisahtuneen täällä kuuluisan lääkärin
luona ja kaikki olivat kuin taikauneen uupuneita. Hiljaisuutta häiritsi
silloin tällöin sentään joku huokaus, rykäisy, hillitty voihkaus,
hameen kahina tai ovikello, joka ilmoitti uuden potilaan tulon. Joskus
huomaa tulokas kauhistuneena, että huone on täynnä odottavia, ja
vetäytyy heti pois sulkien oven jäljessänsä; etehisestä kuuluu sitten
keskustelua, jonka päätös näkyy siitä, että avunhakija palaa takaisin
ja suostuu odottamaan. Bouchereaun luo ei näet kukaan pääse muuten kuin
vuorollansa. Ainoastaan sairaansa kanssa saapuvalla parisilaisella tai
maaseutulaisella lääkärillä on etuoikeus toisten rinnalla. Niin pian
kuin tilapäisesti Bouchereaun luona oleva potilas tulee ulos, pääsee
tämä heti ammattitoverin puheille. Nämä kävijät tunteekin tavallisesti
heidän koteutuneesta käytöksestänsä ja reippaasta käynnistänsä. He
katselevat kelloonsa ihmetellen, ettei vastaanottohuoneesta kuulu
mitään, vaikka kello on jo yli kaksitoista. Alinomaan saapuu
erisäätyisiä ihmisiä alkaen paksusta ja lihavasta pankkiirista, jolle
palvelija jo varhain aamulla on vuoron kysynyt ja varannut kaksi tuolia
istuttavaksi, ja päättyen vähäpätöiseen konttorikirjuriin, joka
miettii, että »maksakoon mitä tahansa, niin Bouchereaulta minä kysyn.»
Naispukuja nähdään täällä mitä erilaisimpia; samoin hattuja alkaen
kalleimmista vieraskäyntihatuista aina palvelijattarien pellavaisiin
myssyihin asti. Ja komeimman silkkihameen rinnalla voi tavata suppean,
mustan villapuvun. Mutta kaikkien näiden eroavaisuuksien ohessa nähdään
myöskin yhtäläisyyksiä: molempien silmät voivat olla itkusta punertavia
ja molempain otsat huolten rypyissä. Sanalla sanoen: kaikille
yhtäläiset surut ja vaivat näkyvät kaikkien kasvoilla täällä suuren
parisilaislääkärin salissa.
Viimeksi saapuneiden joukossa oli eräs vaaleaverinen, karkeapintainen,
leveänaamainen talonpoika, joka tuki pientä ja raihnaista,
kainalosauvan varassa kulkevaa poikasta. Isä näytti pitävän liikuttavaa
huolta lapsestansa, milloin koukistaen työstä kyyristyneen selkänsä
puhutellakseen poikasta, milloin taas auttaen tätä istumaan suurilla,
karkeilla ja jäykillä käsillänsä, jotka hän koettaa tehdä niin
taipuisiksi kuin mahdollista.
»No, onko sinun nyt hyvä olla? Nojaa itsesi tähän, odotahan, kun minä
panen tyynyn allesi.»
Näin puhuu hän äänekkäästi ja mitään välittämättä ympäristöstänsä, jota
hän häiritsee etsiessänsä meluavasti pojalle tuolia ja jalkajakkaraa.
Kärsimysten ujostamana ja hienostamana lapsi taas istuu äänetönnä
kumarruksissa pitäen kainalosauvansa polviensa välissä. Vihdoinkin ovat
he sijautuneet, jonka jälkeen talonpoika nauraa väkinäisesti, vaikka
kyyneleet välkkyvät hänen silmissänsä.
»Kas niin», sanoo hän, »nyt me olemme täällä!... Tämä tohtori on oikein
taiturimiehiä, saat uskoa, ja hän sinut kyllä parantaa, ole varma
siitä.»
Ja sitten kääntyy hän ystävällisesti naureskellen vartovaan seuraan
päin, mutta tyrmistyy kaikkien kylmästä ja tylystä katsannosta.
Ainoastaan tuo mustiin puettu nainen, jolla myöskin on poika mukanansa,
katselee häntä ystävällisin silmin. Ja niin ylhäiseltä ja kopealta kuin
hän muuten näyttääkin, antautuu hän puheisiin talonpojan kanssa, joka
nyt kertoo hänelle kokonaisen tarinan.
Hänen nimensä oli Raizou ja muuten oli hän vihannesten viljelijä
Valentonissa; ikävä kyllä oli hänen vaimonsa kovin kivuloinen ja lapset
näyttivät tulevan äitiinsä eivätkä isäänsä, joka taas kehui olevansa
vahva ja luja mies. Kolme vanhinta lasta oli kuollut johonkin
luustorakennusta vaivaavaan tautiin; muutamia kuukausia sitten oli tämä
nuorinkin, joka on näyttänyt varttuvan hyvänne päin, saanut kolotuksen
lanteihinsa niinkuin ne vanhemmatkin. Siispä ei auttanut muu kuin panna
tyyny kärryjen istuimelle ja tulla kaupunkiin Bouchereaun puheille.
Kaiken tämän kertoi mies varsin levollisesti ja yksityisseikoissansa,
kuten talonpojat aina asiansa kertovat. Ylhäinen nainen kuunteli häntä
osanottavaisena ja sairaat poikaset katselivat toisiansa erityisen
tarkasti. Yhteiset kärsimykset lähentävät meitä toisiimme, sillä vaikka
toiset meistä käyvätkin liinapuserossa ja villaisessa kaulahuivissa ja
toiset hienoissa turkiksissa, niin on molemmilla sentään surullisia
yhdyskohtia.
Nyt kävi yleinen väräys läpi salin, kalpeat posket hieman punastuivat
ja kaikki kääntävät päänsä korkeaa ovea kohti, jonka takaa kuuluu
askelia ja tuolien kolinaa. Hän on jo siellä. Hän on juuri saapunut.
Askeleet lähestyvät. Nyt aukeaa ovi äkkiä ja ovelle ilmestyy
keskikokoinen, tanakka, leveäharteinen, ankaran näköinen ja hieman
kaljupäinen mies. Yhdellä ainoalla silmäyksellä, joka kohtaa monta
huolestunutta katsetta, tarkastaa hän seuran huomaten heti jokaisen
tutun ja oudon. Sitten menee ensiksi tullut potilas sisään ja ovi
sulkeutuu hänen jälkeensä.
»Tuota ei liene niinkään hauska haastatella», arveli Raizou puoliääneen
katsellen kaikkia noita ihmisiä, jotka olivat vuorossa päästä tohtorin
puheille ennen häntä. Näin paljon vartovia ja niin monta tuntia
odotusaikaa! Täydet tunnit tuo pendelikello hitaasti ilmoitti.
Kunkin potilaan mentyä ilmestyy tohtori aina ovelle, mutta väliajat
tuntuvat niin pitkiltä, sillä keskustelut ovat pitkällisiä. Mutta
jokainen poistuva potilas vie toista aina hieman lähemmäs päämäärää.
Odottajat virkistyvät hieman jokaisesta oven avauksesta, mutta jo
seuraavassa silmänräpäyksessä on kaikki taas hiljaista.
Mustiin puettu nainen ei tänne tultuansa ole ääntänyt sanaakaan eikä
nostanut harsoansa ylös; tämä hänen äänettömyytensä vaikuttaa
talonpoikaan niin mahtavasti, ettei hän enää uskalla puhutella häntä,
olletikin kun hänestä näyttää siltä kuin rukoilisi tuo nainen aivan
hiljaa. Hän vaikenee hänkin huokaillen silloin tällöin. Sitten kopeloi
hän lukuisat taskunsa ja ottaa esille pienen pullon, lasin ja paperiin
käärityn korpun, jonka hän nyt sangen huolellisesti paljastaa
käärystänsä. Hän tarjoo pojalle »viini-korppua». Poika viepi lasin
huulillensa, mutta hieman maisteltuansa lykkää hän luotansa sekä
viinilasin että korpun sanoen:
»En minä välitä eikä minulla ole nälkä.»
Seisoessansa siinä tuon pienen poikasen edessä muisteli Raizou kolmea
vanhempaa lastansa, sillä nämä eivät myöskään tahtoneet syödä mitään.
Hän sai kyyneleet silmiinsä ja tunsi sen johdosta poskipäissänsä
äkillisiä nytkäyksiä, mutta samassa muisti hän hevosensa ja kärrynsä.
»Elä liikahdu mihinkään!» sanoi hän pojalle, »minun täytyy mennä ulos
katsomaan, ovatko hevonen ja kärryt vielä tallessa pihalla.»
Tämän tempun uusi hän moneen kertaan palaten joka retkeltänsä
ystävällisesti ja iloisesti hymyillen; mutta sitä hän ei huomannut,
että jokainen helposti näki, kuinka huoli selvästi ilmeni hänen
punertavissa silmissänsä ja poskipäissänsä, jotka olivat käyneet
sinertävän punaisiksi siitä, että miesparka koetti karkeilla käsillänsä
pyyhkiä ja hieroa kasvoiltansa kaikki kyynelten jäljet.
Näin kuluivat vähitellen pitkät, ikävät tunnit. Sali kävi yhä
hämärämmäksi ja odottajain kasvot yhä kalpeammiksi. Kärsivin ja
rukoilevin silmin katselevat he tuota ankaran näköistä tohtoria joka
kerta kun tämä ilmestyy puoliavoimelle ovelle. Vihannesten viljelijä
Valentonista miettii yhä huolestuneempana, ett'eivät he ehdi kotiin
tänä iltana, että eukko käy levottomaksi ja että poikaparalle tulee
kylmä palatessa. Hänen ahdistuksensa käy vihdoin niin voimakkaaksi ja
liikuttavaksi nähdä, että ylhäinen rouva lapsinensa, jonka vuoro nyt,
viiden tunnin kiusallisen odotuksen jälkeen, on tullut mennä sisään,
luovuttaa tämän oikeutensa kunnon Raizoulle.
»Paljo kiitoksia, rouva, paljo kiitoksia.»
Pitkällisiin kiitollisuuden purkauksiin ei hänellä ole aikaa, sillä
tohtori on jo avannut oven. Hän tarttuu poikaansa, nostaa tämän ylös ja
antaa hänelle kainalosauvan eikä kiireessänsä ja hämmennyksissänsä
huomaa, että ylhäinen rouva salaa pistää jotakin pikku ramman käteen
sanoen: »kas, tuossa sinulle jotakin, poikaseni!»
Voi kuinka pitkältä tuntuikaan äidistä tämä viimeinen odotus, jota
hämärtyvä päivä ja surulliset aavistukset vielä ikävystyttivät! Ja nämä
aavistukset ne taas odottaessa kasvoivat ja saivat veren suonissa
jähmettymään. Vihdoin on ratkaiseva hetki tullut. Hän astuu poikansa
kanssa soikeaan, suurehkoon kamariin, jota yksi ainoa Vendôme-torille
antava akkuna valaisee jotenkin hyvin, vaikka iltapäivä onkin jo
verrattain myöhäiseen kulunut.
Akkunan ääressä oli Bouchereaun työpöytä, varsin yksinkertainen
kirjoituspöytä, jommoisia maalaislääkäreillä, veronkantajilla
ja -kirjureilla näemme. Bouchereau istahti työpöytänsä ääreen, selin
valoon, joka taas sattui sisääntulijain kasvoihin; kun nainen oli
nostanut harsoansa, näki tohtori edessänsä voimakkaan, nuorekkaan ja
iholtansa häikäisevän kauniin naisen, joka painoi päänsä alaspäin
ikäänkuin päivänvalo olisi tehnyt pahaa hänelle.
»Kuinka hänen laitansa on?» kysyi lääkäri ystävällisesti ja veti
pojan isällisesti luoksensa. Vaikka hän ensi silmäyksellä tekikin
ankaran miehen vaikutuksen, oli hän sentään luonteeltansa sangen
hellätuntoinen eikä hänen lämmin sydämensä ollut ensinkään kylmennyt
nelikymmenvuotisen virantoimituksen aikana.
Ennenkuin äiti vastasi tehtyyn kysymykseen, kehoitti hän poikaa
vetäytymään sivulle, jonka jälkeen hän miellyttävän vakavalla ja hieman
ulkolaisesti murtavalla äänellä alkoi kertoa tohtorille, kuinka hänen
poikansa vuosi sitten oli tapaturmaisesti menettänyt toisen silmänsä.
Viime aikoina oli toisessakin silmässä huomattu arveluttavia enteitä:
tilapäisiä sokeuden ilmiöitä ja koko näköaistin heikkenemistä.
Välttääksensä täydellistä sokeutta oli arveltu, että toinen jo
sokaistunut silmä olisi otettava pois.
»Voiko se tapahtua? Kestävätkö lapsen voimat tuollaista leikkausta?»
Bouchereau kuunteli häntä tarkkaavasti kumartuneena nojatuolinsa
selkämystän ylitse ja koko ajan seuraten pienillä, vilkkailla
silmillänsä puhujan kopeita huulia, jotka nähtävästi eivät ikinä olleet
tehneet tuttavuutta keinotekoisten värien kanssa, niin luonnontuoreilta
ja punaisilta ne näyttivät.
»Sellaisia leikkauksia, johon teitä on kehoitettu, rouva, tehdään joka
päivä eivätkä ne vaarallisia ole, ell'ei erityisiä asianhaaroja satu...
Niiden 20:n vuoden kuluessa, jotka minä olen toiminut lääkärinä
Lariboisièron sairaalassa, on tällainen leikkaus tuottanut potilaalle
kuoleman yhdessä ainoassa tapauksessa. Mutta se olikin vanha ukko,
juovuttavain juomain heikontama lumpunkerääjä, joka terveellisen ruuan
puutteessa oli laihtunut luurangoksi. Poikanne ei tosin näytä vankalta,
mutta terve ja vankka äiti hänellä on, jolta hän epäilemättä on perinyt
terveen ja raittiin veren... Muuten voimme ottaa selkoa asiasta...»
Hän viittasi pojan luoksensa, asetti hänet eteensä polviensa väliin ja
alkoi ystävällisesti jutella hänen kanssansa huvittaaksensa lasta sillä
välin kuin hän tutki tätä.
»Mikä sinun nimesi on, poikaseni?»
»Leopold.»
»Ja sukunimesi?»
Poikanen katsahti kysyvästi äitiinsä eikä vastannut mitään.
»No niin, Leopold, riisu nyt takki ja liivit yltäsi, että minä voin
tutkia ja kuunnella sinua oikein tarkkaan!»
Poika alkoi hitaasti ja kömpelösti riisuutua. Vapisevin käsin auttoi
äiti häntä ja vihdoin sai hän kiltin lääkärinkin avuksensa eikä hän
suinkaan ollut kömpelöin heistä kolmesta. Siinä oli sitten
paljastettuna tuo hoikka ja rihainen vartalo, jonka olkapäät olivat
vetäytyneet sisäänpäin painunutta rintaa vastaan kuin siipisatoisen
linnunpojan siivet ja jonka iho oli niin valkoinen, että rinnalla
riippuva rukousnauha ja kultakotelot vaikuttivat kuin koristeet
kipsisen martyyrin kuvan kaulassa. Ikäänkuin häpeisi hän hoidokkiansa
painoi äiti päänsä alas sillä välin kun lääkäri tutki poikasta
koputellen kaikkialle ja tehden silloin tällöin kysymyksiä äidille.
»Isä on jo ijäkkäämpi mies vai kuinka?»
»Ei suinkaan, hän on tuskin 35-vuotias.»
»Sairastelee usein vai --?»
»Ei, ei juuri koskaan.»
»Kas niin, poikaseni, pue nyt jälleen päällesi.»
Bouchereau oikaisihe istumaan mukavasti suureen nojatuoliinsa ja näytti
miettivän.
Sillä välin pukee poika jälleen yllensä sinisen takkinsa ja pienen
turkkinsa, jonka jälkeen itsestänsä vetäytyy äskeiseen paikkaansa
kamarin nurkassa. Vuoden kuluessa on hän niin tottunut sairauttansa
koskeviin salaperäisiin kuiskauksiin, ett'ei hän enää ole utelias eikä
välitä mistään. Mutta katsokaas, millä innolla ja ahdistuksella äiti
sen sijaan luo katseensa lääkäriin!
»No, kuinka hänen laitansa on?»
Pannen painon joka sanalle vastaa Bouchereau aivan hiljaa:
»Hyvä rouva, poikanne näkö on todellakin vaarassa. Mutta jos hän minun
poikani olisi, en minä kuitenkaan suostuisi leikkaukseen. Vaikka minä
tilapäisesti en voikaan saada tyydyttävää selkoa hänen heikkoutensa
syistä, niin täytyy minun huomauttaa niistä häiriöistä elimistössä,
siitä huonosta verestä ja samalla veren puutteesta...»
»Mutta hänen suonissansa on kuninkaallista verta!» huudahti Frédérique
kiihkeästi nousten harmistuneena tuoliltansa. Samassa muisti hän pienen
esikoisensa sellaisena kuin tämä lepäsi ruumiskirstussansa: vallan
kalpeana ruusuisella vuoteellansa.
Bouchereau nousi myöskin istualtansa, sillä nyt tunsi hän äkkiä
Illyrian kuningattaren, jota hän tosin ei ollut nähnyt koskaan (eikä
tämä juuri esiydykään missään), mutta jonka muotokuvan hän oli nähnyt
kaikkialla.
»Anteeksi, teidän korkeutenne, jos minä vain olisin tiennyt...»
»Anteeksi teidän ei tarvitse pyytää», sanoi Frédérique, joka jo oli
ehtinyt tyyntyä. »Sillä teiltä olen minä saanut kuulla totuuden, jota
kuninkaallisille ei tahdota juuri sanoa ... eipä edes maanpaossakaan.
Voi, hyvä hra Bouchereau, kuinka onneton onkaan kuningatarten kohtalo!
Ajatelkaas, että minua on kaikin tavoin koetettu saada suostumaan tähän
silmäleikkaukseen, vaikka he siis tiesivät sen käyvän poika raukalle
hengenvaaralliseksi. Mutta mitä merkitsee lapsen henki valtiosyitä
vastaan?... Parin viikon kuluttua viimeistään saapuu luoksemme
lähetystö Illyrian eduskunnasta... He tahtovat nyt siellä kuninkaan
itsellensä. Sellaisena kuin hän nyt on voisi hänet ehkä vielä esittää
lähetystölle... Mutta kuka välittää sokeasta kuninkaaksi? Sen vuoksi
täytyi minun suostua tähän tuumaan, vaikka se onkin vaarallinen
yritys... Valittava oli: kruunu vai kuolema!... Ja minut ovat he
tahtoneet tehdä kanssarikolliseksi näin inhoittavan kauheassa
asiassa!... Pikku Zara poloiseni!... Ei, mitä siitä, istuuko hän
koskaan hallitusistuimella tai ei ... kunhan hän jää elämään. Oi, jospa
hän sentään elämälle säästyisi!...»
Kello löi viisi. Ilta joutuu. Alkavan päivällistunnin ja yleisen paluun
vuoksi ajelulta Boulognen metsässä on Rivoli-kadulla liike tavallista
suurempi, niin että kaikkien täytyy ahdingon vuoksi Tuileriespuiston
kohdalla ajaa käyden. Puistoaita heittää kärjekkäät varjonsa mailleen
menevän auringon paisteessa ikäänkuin aikoisi se sulkea tien ohi
kiiruhtavilta viskaamalla eteen pitkät peitsensä. Voimakas punerrus
valaisee vielä läntisen taivaan rannan riemukaaren yllä, jota vastoin
vastakkainen osa taivasta on puolisurun eli violetin värinen, kunnes se
näköpiirin ääriltä lientyy yhä tummemmaksi ja tummemmaksi.
Nyt juuri vierivät kuningattaren raskaat, Illyrian vaakunalla
varustetut vaunut ohitse. Castiglionen kadulla tunsi kuningatar heti
Hôtel des Pyramidesin parven ja muisti ne toivorikkaat unelmat, jotka
hänellä ensimäisenä päivänä täällä Parisissa vielä oli, muisti nuo
mielikuvituksen virvatulet, jotka kohosivat taivaalle torvisoiton
sävelten kanssa ... juuri hänen akkunansa alta ... tuolta
Tuileriespuiston hyöteiden puiden lomasta.
Kuinka monet toiveet olivatkaan sen jälkeen rauenneet ja kuinka monta
ankaraa ottelua olikaan hän sittemmin taistellut! Ja nyt, nyt oli
kaikki ohitse. Kuninkaallinen suku sammuu sukupuuttoon... Hän tuntee
kuolonkylmyyden olkapäillänsä vaunujen vieriessä itää ja pimeyttä
kohti, joka yhä sankempana kohtaa häntä. Eikä hän edes huomaa sitä
hellän ujoa ja rukoilevaa katsetta joka hämärissä etsii hänen
silmiänsä.
»Voitko sinä pitää minusta sittenkin vielä, äiti, vaikka minä en enää
kelpaisikaan kuninkaaksi?»
»Oi, oma rakas lapseni!» Kiihkeästi puristi hän pientä, ojennettua
kätöstä. Nyt oli uhri täytetty.
Tämän hellyyden osoitus lohdutti ja vahvisti häntä. Tästä lähtien
tahtoi hän olla ainoastaan äiti. Ja kun auringon viimeiset säteet
kultasivat raunioituneen kuninkaallisen linnan, joka menneisyydestä
muistuttaen tällä hetkellä kohosi hänen edessänsä liekkien tuhoamassa
suuruudessansa, katseli hän noita kivikasoja vallan välinpitämättömästi
ja ilman muistoa aivan kuin olisivat ne olleet muinaisen Assyrian tai
Egyptin raunioita tai ylipäänsä joku muistomerkki ammoisilta ajoilta,
tosin suuremmoinen muistomerkki, mutta nyt jo aivan vanhentunut ja
kuollut.