Herttua Rosen astui ensimäisenä sisään.
»Täällä tuntuu hieman kostealta», sanoi hän vakavasti. »Poikani
kuoleman jälkeen ei näitä ovia ole avattu.»
Kostea ja haudan kolkko ilma löyhähti todellakin vastaan Rosenin
palatsin alakerrassa sijaitsevista upeista salongeista, joissa guzlan
säveleet olivat kaikuneet niin juhlallisilta ja joissa kaikki vielä oli
lähtötanssijaisten aikuisessa kunnossa. Kuninkaan ja kuningattaren
koristetut tuolit olivat vielä paikoillansa soittolavan alla. Näiden
ympärillä olivat taas muut kunniavieraita varten asetetut nojatuolit
puoliympyrässä. Sikin sokin näkyi permannolla nauhoja, kuivuneita
kukkasia ja harsonsiekaleita. Verhoilijat olivat nähtävästi suurimmassa
kiireessä ottaneet alas oviverhot ja kasvit ja sulkeneet sen tehtyänsä
ovet juhlasaleihin, jotka näin ollen yhäti olivat todistuksena
tuonnoisista iloista tässä suruhuoneessa. Yhtä laiminlyödyltä näytti
puutarhakin: kuivuneita oksia suurissa kasoissa, jotka olivat saaneet
olla koskematta syksystä kevääseen saakka, ja itse maaperä vehmaan
rikkaruohon peitossa. Syvän surun synnyttämiin luonneomituisuuksiin
kuuluu myöskin se, että sureva tahtoo painaa kärsimystensä ja murheensa
autioittavan leiman ympäristöönsäkin. Sen vuoksi ei herttua Rosen ollut
sallinut mitään täällä liikutettavan ... eikä missään tapauksessa
tahtonut itsekään asua enää loistavassa palatsissansa.
Gravosan onnettoman taistelun jälkeen oli Colette lapsivuoteelta
noustuansa matkustanut Nizzaan pikku »W:nsä» kanssa; herttua taas
lopetti jokapäiväiset kävelynsä Anjoun rantakadun ja S:t Mandén välillä
ja muutti kokonansa kuninkaansa luo, missä hän nyt panetti kuntoon
makuusuojan itsellensä n.k. intendenttirakennuksessa. Kaikesta näkyi,
että hän pian aikoi myydä palatsinsa; hän oli näet alkanut kaupata pois
useita palatsin vanhanaikaisia kalleuksia. Näissä aikeissa hän nytkin
tänne saapui parin seuralaisensa kanssa. Tällä kertaa oli vanhojen
venezialaisten peilien vuoro, joihin rakastavaisten parien unkarilaiset
masurkat (tsardas-tanssit) loistavien kynttiläkruunujen valossa
viimeksi olivat kuvastuneet. Tänään saivat niiden kirkkaat pinnat --
Parisin harmaan koleassa syysvalaistuksessa -- heijastaa kahta narrin
naamaa, jotka ahnain silmin ja hohtavin huulin tarkastivat niitä.
Toinen näistä oli ukko Leemans, toinen hänen eroamaton ystävänsä ja
toverinsa hra Pichery, aina yhtä kalpea ja »nuoltu» kuin ennenkin,
koukkusuortuvat ohimoillansa ja viikset vahattuina.
Täytyi olla vanhan muinais-esinekauppiaan mielenmaltti, kauppatottumus
ja näyttelijätaito, jos mieli voida pidättää ilon ja ihastuksen
huudahdusta, kun kenraalin palvelija, yhtä vanha ja suoraselkäinen kuin
isäntänsäkin, äkkipikaisilla tempauksilla vetäisi ylös kalisevat
säleakuttimet salin pohjoispuolisista akkunoista, jolloin hieno
päivänvalo valahti sisään leikkien eri vivahduksissa noilla erittäin
siroilla puuveistoksilla, pronssivalelmilla ja norsunluisilla
taide-esineillä. Ammattimaisesti järjestetty ja hoidettu tämä rikas
kokoelma ei ollut, kuten esim. Spalaton kreivittären vanha aartehisto,
mutta sen sijaan paljon loistavampi, ulkolaisempi ja ennen kaikkea
paljon paremmin säilynyt. Eikä mitään vioittumisia eikä naarmuja!
Vanha Rosen ei ollutkaan ryöstellyt mitä tahansa niinkuin monet
kenraalit tekevät, jotka syöksevät myrskynä vihollisten vanhoihin
kesäpalatseihin vieden mukanansa sekä sirot kellotornit että tavalliset
olkikatot. Tämä kokoelma oli päinvastoin oikea valikoima. Todellakin
naurettavaa oli nähdä vanhan kaupustelijan tuon tuostakin pysähtyvän
jonkun taide-esineen eteen, huulet ihastuksesta törröllänsä karvaisen
naamansa keskellä, ja silloin tällöin suurennuslasilla tarkastelevan
jotakin: milloin hän raaputti jotakin emaljiteosta, milloin naputti
jotakin pronssivalelmaa j.n.e., mutta koko ajan koetti hän näyttää aina
välinpitämättömältä, melkeinpä halveksivalta, vaikka koko hänen
ruumiinsa kiireestä kantapäähän asti ilosta vapisi ja tutisi kuin olisi
sähkövirta häneen sattunut. Myöskin hra Picherytä oli hauska
tarkastella. Ollen vailla asianymmärrystä, arvostelukykyä ja
kaunoaistia tällaisissa asioissa seurasivat hänen kasvojensa eleet
orjallisesti toverin vaihtelevia ilmeitä; kun tämä väänsi karvaisen
naamansa halveksivaan virnistykseen, niin teki Pichery samoin, ja kun
Leemans kumartuen muistikirjasensa ylitse, johon hän alinomaa teki
muistoonpanojansa, hiljaa kuiskasi hänelle: »tämä on ainakin sadan
tuhannen frangin arvoinen», muuttui hänen hahmonsa samassa
silmänräpäyksessä täydelliseksi hämmästykseksi. Tässä oli heillä
molemmilla ehkä hyvä tilaisuus voittaa takaisin, mitä he »suuren
kaappauksen» kautta nähtävästi olivat ainiaaksi menettäneet. Kaikissa
tapauksissa oli viisainta pitää suunsa kiinni eikä antaa tunteillensa
ylivaltaa, sillä tuo vanha ja epäilevä kenraali, joka pysyi yhtä
suljettuna kuin koko kaupustelijakunta yhteensä, seurasi koko ajan
heidän kintereillänsä seisoen heidän takanansa, kun he kiintyivät
tutkimaan jotakin, eikä näyttänyt ollenkaan välittävän ensinkään heidän
petosaikeistaan.
Nyt olivat he vaeltaneet kaikkien juhlasalien läpi ja saapuivat pieneen
kamariin, johon tullessa täytyi nousta pari porrasta ylös; kaikki
täällä oli komeasti sisustettu maurilaiseen tyyliin mataline
divanisohvinensa, mattoinensa ja vanhanaikaisine huonekaluinensa.
»Ovatko nämä myöskin myytävänä?» kysyi Leemans.
Kenraali ei hetipaikalla vastannut. Tässä oli Coletten pieni
budoarihuone, hänen mielisuojansa, jonne hän aina vetäysi, kun sattui
saamaan aikaa ollaksensa hetkisen yksin. Täällä oli hänen tapansa
kirjoitella kirjeitä pienen arapialaisen kirjoituspöydän ääressä.
Erityisesti empi hän myydä tätä huonekalua, josta hän tiesi Coletten
paljo pitävän. Siitä huolimatta teki hän äkkiä päätöksensä.
»Ovat ... kaikki nämä myydään myös!» vastasi hän sitten kylmästi.
Leemans, jonka huomio heti oli kiintynyt tähän koristeilla,
kultauksilla, pienoisholveilla ja gallerioilla kaunistettuun
esineeseen, alkoi heti tutkia sen sisustaa ja monia laatikkoja, joista
useat olivat toistensa päällä lepääviä salalaatikkoja, jotka avautuivat
piiloitettuja vieterejä painettaessa. Laatikot olivat sisältäpäin
sangen siistit ja »foneratut» hienoimmilla puulajeilla, koskapa ne
tuoksuivat oranssi- ja sandelipuulta. Pistäessänsä kätensä erääseen
laatikkoon tapasi Leemans siellä kääryn paperia.
»Täällä on jotakin», huomautti hän.
Kun kaupustelijat olivat nähneet ja tutkineet kaikki, saattoi kenraalin
palvelija heidät varmuuden vuoksi ulos saakka. Herttua taas muisti nuo
laatikkoon unhotetut paperit. Hän otti ne säilöstä ja huomasi niiden
olevan kääryn tuoksuvia kirjeitä, jotka kaikki olivat sidotut yhteen
rutistuneella silkkinauhalla. Tarkemmin kääryä katsellessansa tunsi hän
Kristianin suuren ja säännöttömän käsialan, jota hän viime kuukausina
ei ollut nähnyt muissa papereissa kuin velkakirjoissa ja
maksuosoitteissa. Varmaankin on tämä kuninkaan kirjeenvaihto Herbertin
kanssa, ajatteli hän. Mutta niin ei suinkaan ollut laita.
»Colette, oma sydänkäpyseni», luki hän ensimäisessä kirjeessä. Herttua
repäisi äkkiä nauhan poikki ja viskasi kirjeet sohvalle. Niitä oli
luvultansa ainakin kolmekymmentä. Eräässä kirjeessä pyysi hän
yhtymystä, toisessa kiitti hän sellaisesta, kolmas sisälsi vieläkin
lämpimämpiä kiitoksia... Sanalla sanoen, tässä paljastui rikoksellinen
rakkausjuttu surullisessa tyhjyydessänsä ja todellisuudessansa ja sitä
voi seurata alusta alkaen viimeisiin kylmiin anteeksipyyntöihin
yhtymysten laiminlyömisestä ... kaikki esitettynä yhä lyhemmissä ja
lyhemmissä kirjeissä kuin lippuset paperileijan hännässä. Melkein
kaikissa kirjeissä puhuttiin ikävästä ja tunkeilevasta henkilöstä,
jolle Kristian leikillä antoi nimen »surullisen hahmon ritari» tai
lyhennettynä vain »hahmo». Miettiessään ketä kuningas tällä mahtoi
tarkoittaa huomasi hän eräässä kirjeessä -- tapausten kehittyessä kävi
kirjeenvaihdon sisällys muuten kevytmielisemmäksi menettäen samassa
määrässä alkuperäisen alakuloisuutensa -- omituisen irvikuvan
itsestänsä: haikaran jaloilla käypä pitkä vartalo, jonka yläpäässä
hänen oma pieni haukanpäänsä. Häntä se tietysti esitti; olihan siinä
hänen kotkannenänsä ja raukealuomiset silmänsä ja paremmaksi vakuudeksi
seisoi piirustuksen alla kirjoitus: »Surullisen hahmon ritari
ollessansa vahtivuorolla Orsayn rantakadulla».
Toinnuttuansa ensi hämmästyksestänsä ja käsitettyänsä häväistyksen
kaikessa alhaisuudessansa, huokasi kenraali surullisesti: tällainen
teko saattoi hänet vallan ymmälle, näin häntä ei vielä ollut kukaan
nolannut eikä masentanut.
Enin ei häntä tässä jutussa harmittanut se, että hänen poikaansa oli
petetty, vaan se seikka, että pettäjä oli Kristian, sama Kristian,
jonka vuoksi he olivat uhranneet kaikki, jonka vuoksi Herbert
nuoruutensa kukoistuksessa oli käynyt kuolemaan ja jonka vuoksi hän nyt
oli mennä vararikkoa kohti ja myydä sotaretkiensä voitonmerkit, ett'ei
kuninkaan nimikirjoitusta katsottaisi arvottomaksi. Oi, jospa hän vain
voisi kostaa häpeänsä! Entä jos hän nyt tempaisisi seinältä pari
asetta, olkootpa mitä laatua tahansa!... Vaan ei! Kristian oli
_kuningas_! Kuninkaalta ei voi vaatia hyvitystä. Tämän kalliin sanan
muistaessansa rauhoittui hänen vihansa äkkiä kuin taikavoimasta. Hän
alkoi järkiperäisesti harkita asiaa ja tuli vihdoin siihen päätökseen,
ett'ei kuningas, joka korkeaksi huviksensa oli suvainnut huomata erään
palvelijattarensa, ollut hetikään niin väärässä kuin hän, herttua Rosen
itse, joka oli sallinut poikansa naida porvarillisen tytön. Tässä oli
hän vain saanut ansionsa mukaisen rangaistuksensa teostansa ja
ahneudestansa...
Kauvaksi aikaa ei hän näihin mietteihin vajonnutkaan. Pian pisti hän
kirjeet lukon taa säilyyn ja riensi St Mandén palatsiin virkahuoneensa
kirjoituspöydän ääreen; useissa pöydällä lepäävissä papereissa näki hän
saman suuren, epäsäännöllisen käsialan kuin noissa lemmenkirjeissäkin.
Siitä, että vanha herttua nyt oli päässyt tuollaisen salaisuuden
perille, ei Kristian tietysti voinut aavistaa mitään kulkiessansa ja
ajaessansa seuraavina päivinä pihan yli, jonka sivulla olevan
intendenttirakennuksen akkunassa hän näki saman pitkän ja kuivan ukon
uskollisena istuvan, jonka hän oli suvainnut jäljentää paperille ja
nimittää: surullisen hahmon ritariksi.
Mutta ainoastaan kuningas, ainoastaan kansaan juurtuneen näkökannan,
yksityisten uskollisuuden ja ulkonaisen loiston kannattama kuningas voi
tavata tällaista uskollisuutta alamaisissansa, vaikka hän muuten onkin
aivan arvoton ihmisenä. Kuningas Kristian antautui näet nyt, kun pojan
henki oli taattu, jälleen noudattamaan entisiä elintapojansa mässäten
ainakin yhtä paljo kuin ennenkin. Pian koetti hän myös uudistaa
suhdettansa Señoraan. Huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja
välittämättä siitä raa'asta ja häpäisevästä tavasta, millä Señora
oli eronnut hänestä, ja vaikka Kristian nyttemmin tiesi, että
juuri rakastajatar oli kavaltanut viranomaisille tiedon hänen
sotaanlähdöstänsä, oli hän vieläkin niin rakastunut, että hän
pienimmänkin aiheen saatuansa oli valmis heittäytymään tämän
jalkojen juureen. Señora taas oli iloissansa, että jälleen sai elää
yhdessä rakkaan Tominsa kanssa ja vietti onnellisia ja suloisia
kuherruskuukauden päiviä. Kunnianhimostansa oli hän nyt päässyt
täydellisesti vapaaksi ja esiytyi jälleen levollisena naisena,
ominaisuus, jonka miljoonain toiveet olivat häneltä joksikin aikaa
riistäneet. Nyt olisi hän omasta puolestansa mielellänsä myynyt
asuntonsa elääksensä Tomin kanssa kaikessa rauhassa ja huolettomuudessa
niinkuin kauppa-asioista luopuneiden, rikastuneiden kauppiasperheiden
tapa on. Courbevoiessa olisivat he voineet elää koroillansa ja
harmittaa Sprichtiläisiä ylellisyydellä ja loistolla. Mutta siihen ei
J. Tom Lewis suostunut. Hän halusi tehdä uusia »kaappauksia» ja vaimon
loistava ympäristö herätti hänessä ajatuksen perustaa uusi komeampi
asioimisto, jossa kaikuisi tanssijaissoitto, kukkaset tuoksuisivat ja
ihmiset esiytyisivät nauhoissa ja valkeissa hansikkaissa. Entisen
englantilaisen »cabinsa» vaihtaisi hän komeihin, kreivillisellä
vaakunalla varustettuihin vaunuihin, joita univormuun puettu ajuri
ohjaisi ympäri Boulognen metsää; nyttemmin, kun ajuriyhtiöt olivat
hankkineet itsellensä cab-kiesejä, ei hänen ajopeleillänsä ollut enää
entistä merkitystä. Pian sai hän Señoran yhtymään aikeihinsa. Puolisot
asuivat nyttemmin yhdessä Messinan puistokadun varrella sijaitsevassa
upeassa palatsissa; usein loistivat sen salongit välkkyvää valoa
komeiden juhlien aikana, joihin vieraita kutsuivat »Spalaton kreivi ja
kreivitär».
Alussa ei näissä tilaisuuksissa paljo vieraita ollut, mutta vähitellen
alkoi näihin saapua naisiakin, jotka muuten olivat pysyneet niistä
poissa, ja niin tulivat nämä seurusteluillat tutuiksi »rikkaiden
ulkolaisten» iltamina. Eihän ulkomaalaisten entisyydestä tarvitse
välittää, kunhan he esiytyvät kyllin loistavasti. Myöskin bulevardein
»kumipäät» osoittivat suurta huomiota Señoraa kohtaan: seikkailujensa
jälkeen kuninkaan kanssa oli hän aivan muodissa näiden kesken. Mitä
taas hra »kreiviin» tuli, oli hän vallan tyytyväinen uuteen säätyynsä
jo niiden voittoa tuottaneiden tilaustenkin vuoksi, jotka hän jo ensi
talvena oli saanut uusilta ystäviltänsä.
Kuningas Kristianilta ei tietysti voitu kieltää pääsyä näihin
salonkeihin, jotka vielä äsken olivat käyneet hänelle niin kalliiksi.
Sitä paitsi kohotti se talon mainetta, että sen seurapiiriin kuului
eräs kruunattukin pää. Kristian oli siis kyllin heikko mennäksensä
kreivittären iltamiin toivoen yhäti voivansa uusia lemmensuhteensa. Sen
vuoksi ei hän enää tullut suuria portaita ylös, vaan hiipi sisään
takatietä aina sama toivo mielessänsä. Samasta syystä tyytyi hän
ainoaan mahdolliseen osaan, joka nyttemmin jäi hänen esitettäväksensä,
nim. hyljätyn, onnettoman rakastajan; yhtä kalpeana kasvoiltansa kuin
valkeana rinnaltansa seisoi hän uskollisesti näiden iltamien aikana
jossakin komeassa akkunansyvennyksessä, jonne Tomin vakoilevat silmät
alinomaa mielivät mulkoilemaan. Vihdoin ikävystyi hän odotukseen,
menetti toivonsa ja hävisi sieltä etsiäksensä surujensa lievennystä
taipuisampien naikkosten luona milloin missäkin. Niinkuin monet
muutkin, jotka kerran ovat sydämensä ihanteen menettäneet, etsi hän
sitä silmittömän hurjasti kaikkialta. Oppaana näille Parisin
eksyttäville paheiden poluille oli hänellä kaikkitietävä Lebeau, joka
useina aamuina sai viedä kuninkaan matkalaukun sangen omituisiin
paikkoihin. Lisääntyvällä vauhdilla meni tuo heikko nautiskelija päivä
päivältä alaspäin eikä se hiljainen ja synkkä elämä, jota St Mandéssa
elettiin, suinkaan kyennyt tätä menoa hillitsemään. Täällä ei hänelle
näet ollut enää vähintäkään hupia, kun poissa olivat sekä Méraut että
ruhtinatar Colette. Leopold V:n terveys parantui hiljallensa, niin että
hän pian voi alkaa oppituntinsa. Opetus oli taas uskottu rva de
Silvisille, joka siis jälleen sai tilaisuuden istuttaa poikaseen apotti
Diguetin kuusi sääntöä ihmistuntemuksesta ja seitsemän imartelijain
karkoittamisesta luotansa. Näillä surullisilla oppitunneilla, joiden
aikana potilasparan aina täytyi -- silmäsiteensä vuoksi -- pitää pää
kallellansa, jos mieli nähdä opettajatartansa, oli kuningatar
tavallisesti läsnä kuten Mérautinkin aikana: alakuloisin katsein istui
hän tuijotellen Boscovitshin keksimään _Clematitis Dalmaticaan_, jonka
varsi kierteli ylös akkunalla juuri hänen edessänsä.
Mustain veljesten munkit olivat kyllä viime aikoina koettaneet
vaivojansa säästämättä etsiä uutta sopivaa opettajaa, mutta nykyisen
nuorison keskuudesta ei ollut helppo löytää toista Elysée Mérautia. Se
oli ainakin isä Alphéen mielipide, vaikka hän ei uskaltanut esittää
kaikkia ajatuksiansa asiasta, sillä kuningatar ei sallinut puhuttavan
Elyséestä hänen läsnäollessansa. Siitä huolimatta katsoi munkki kerran
olevan kyllin syytä puhua hänestä.
»Elysée Méraut on kuolemaisillansa», sanoi hän kuningattarelle aterian
jälkeen.
Ollessansa St Mandéssa oli Méraut koko ajan pitänyt entisen pienen
kamarinsa Monsieur-le-Prince kadun varrella varattuna itseänsä varten.
Mutta siellä ei hän poissa ollessansa ollut kertaakaan käynyt, jonka
vuoksi paksu tomu oli laskeutunut hänen papereillensa ja kirjoillensa
tuossa salaperäisessä syrjäosassa muuten verrattain meluavaa hotellia.
Mutta eräänä päivänä ilmestyi hän tänne jälleen vanhentuneena ja
harmaana, melkeinpä valkeatukkaisena. Lihava emäntä, joka havahtui
horroksistansa kuullessansa hänen haparoivan kamarinsa avainta
konttorihyllyltä, ei alussa tahtonut tunteakaan vuokralaistansa ja
huudahti sitten hämmästyneenä:
»Mutta mitä ihmettä te olette puuhannut tällä välin, hra Méraut, kun
tuollaiselta näytätte? Eihän moinen elämä käy laatuun, hra Méraut.»
»Niin, niin, rakas rouva, taidanpa näyttää vähän koin syömältä», sanoi
Elysée hymyillen ja lähti selkä koukussa kapuamaan huonoine jalkoinen
ylös viidenteen kerrokseen. Huoneensa näki hän olevan entisellänsä ja
sama oli näköalakin sameiden ruutujen läpi: pelkkiä kattoja, pihoja,
lääketieteellisen tiedekunnan rakennus ja anatominen opisto, kaikki
synkän näköisiä rakennuksia, ja oikealla Racinen kadulle päin kaupungin
molemmat kiviset vesisäiliöt, jotka kirkkaaseen pintaansa heijastivat
valjua taivasta ja suitsuavia savupiippuja. Kaikki oli täällä siis
entisellänsä paitsi hän itse; nuorekkaan eloisuutensa, joka aina luo
valoa synkimmillekin esineille, oli hän menettänyt. Puhaltaen pois
pölyn papereilta hän istahti pöydän ääreen ja alkoi lukea.
Mutta eteensä ilmestyi alinomaa kuningattaren nuhteleva katse ja
tuntuipa kuin istuisi hänen pikku oppilaansa tuossa pöydän takana,
häntä vastapäätä, odottaen milloin tunti alkaisi. Silloin tunsi hän
itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, riensi jälleen alas, ripusti
avaimen naulaan ja hävisi. Niinkuin ennenkin nähtiin hänen sitten yhtä
solakkana kuin tuonnoinkin kuljeskelevan n.k. latinalaisessa
kaupunginosassa, hattu takaraivolla ja kirjoja tahi viikkolehtiä
kainalossa; myöskin Odéonin holvikäytävissä ja Voltairen rantakadulla
käyskeli hän pysähtyen silloin tällöin tutkimaan vasta ilmestynyttä
kirjallisuutta, jonka hajua hän mielellään hengitti sisäänsä, taikka
kumartui hän katselemaan niitä vanhoja pahanpäiväisiä kirjalaatikkoja,
joita aina tavataan rantakadun kivisellä rintasuojuksella. Luksemburgin
puutarhassa hän milloin käveli edes takaisin käytävillä lukien jotakin,
milloin taas pysähtyi seisomaan ja huitomaan jonkun pystykuvan eteen
jäisen vesisäiliön läheisyyteen, vaikka ilma sattui olemaan kuinka
kolea tahansa.
Tässä työlle ja opinnoille rauhoitetussa kaupunginosassa, joka
ikäänkuin kuului nuoruudelle, sai hän tosin vilkkautensa ja
puhelahjansa takaisin, mutta kuulijakunta ei enää ollut sama kuin
ennen, sillä ylioppilaspolvet vaihtuvat niin pian. Muuten on koko tämän
kaupunginosan asujamisto kuin ijäti liikkeessä oleva virranvuo. Eivätkä
kokouspaikatkaan enää olleet samat kuin ennen. Tuonnoiset valtiolliset
kahvilat olivat jääneet tyhjiksi ja näiden sijaan oli perustettu useita
sveitsiläisiä oluttupia, joille parisilaiset antoivat nimen _brasserie_
ja joissa tarjoilua hoitivat nuoret tytöt puettuina värikkäihin
italialaisiin, sveitsiläisiin ja ruotsalaisiin kansallispukuihin.
Elyséen vanhat kilpailijat, sellaiset kuin Pesquidoux ja Larminat,
eivät enää pitäneet kaunopuheita Voltairen ja Procopen kahviloissa,
jotka olivat vallan unhottuneet ja menettäneet merkityksensä.
Korkeintaan muisti ne joku vanhempi edeskäypä. Jotkut silloisista
kahvilapuhujista olivat kerinneet huomatuiksi valtiomiehiksi ja
istuivat tärkeissä viroissa. Sen vuoksi sattui toisinaan, että joku
ohiajaja tunsi Mérautin, joka tuulessa häilyvin hiuksin käveli katua
pitkin lukien jotakin kirjaa ja puhutteli häntä. Tämä voi olla joku
eduskunnan tahi senaatin jäsen. »Méraut, Méraut!» Ja sitten juteltiin.
»No mitä sinä tätä nykyä puuhaat?» Otsa rypyssä tekee Méraut
epämääräisiä viittauksia »suuresta, myttyyn menneestä hankkeesta». Eikä
sanaakaan sen enempää. Toisinaan yrittivät kumppanit pakottamaan häntä
luopumaan yksinäisyydestänsä voidaksensa käyttää hänen kykyänsä. Mutta
Méraut pysyi uskollisena monarkkisille periaatteille eikä suostunut
tasavallan kätyriksi. Eikä hän toivonut eikä hän pyytänyt keneltäkään
mitään. Olihan hänellä vielä tallella melkein koko palkka siltä ajalta,
jonka hän oli St Mandéssa ollut opettajana. Tuntioppilaista ei hän
myöskään välittänyt, vaan eli suuren, syvän surunsa kanssa aivan
erillänsä. Toisinaan kävi hän sentään mustain veljesten luostarissa
kuulemassa uutisia St Mandésta ja ennen kaikkea sen vuoksi, että tuo
omituinen kirkko kryptoinensa ja verisine Kristus-kuvinensa miellytti
häntä.
Tämä salaperäinen ja samalla melkein pakanallinen esitys kristinopista
huvitti erityisesti hänen muinaisia aikoja haaveksivaa luonnettansa.
»Filosofit asettavat Jumalan liian korkealle, niin ett'ei häntä näy
ollenkaan», oli hän joskus sanonut. Mutta Méraut näki hänet iltahämyssä
keskellä kryptaan kuvattuja monia kiusattuja olentoja; ja kun hän nyt
seisoi Ossunan Magdalenan edessä, joka ruoskii itseänsä, muisti hän sen
jouluillan, jolloin hän tapasi Illyrian kuningattaren tuossa seimen
edessä suojaten poikaansa molemmin käsin ja ääneti rukoillen.
Eräänä yönä heräsi Elysée äkkiä siitä, että rinnassa tuntui omituinen
polte, joka vitkaan nousevan vuon tavoin kohosi ylöspäin, kunnes se
ilman yskää ja kipua lakkasi heikontaen samalla koko miehen ihan
mitättömäksi ja täyttäen suun punaisella vaahdolla. Hänestä tuntui niin
omituisen pelottavalta. Paha yllätti hänet hiipimällä kuin
salamurhaaja, joka yöllä vallan hiljaa avaa ovet ja hiipii sisään.
Tästä hän ei kuitenkaan liioin säikähtänyt, vaan kysyi seuraavana
päivänä neuvoa pöytätovereiltansa, nuorilta lääketieteen
opiskelijoilta. Näiden mielestä oli hänen tilansa sangen arveluttava.
»Mikäs minua sitten vaivaa?» kysyi Méraut.
»Kaikki!»
Hän oli nyt neljänkymmenen vuotias, ikä, jota vanhoille
»mustalais»-ylioppilaille pidetään vaarallisena, silloin kun heikkous
alkaa väijyä ja vaania meitä vaatien kallista korvausta nuoruuden
hurjasteluista ja kärsimyksistä. Ja sitä vaarallisempi on tämä ikä, jos
siveellinen joustavuus on höltynyt ja elämänhalu menetetty. Elysée eli
kuitenkin entistä elämäänsä kävellen alinomaa ulkona, olipa ilma
tuulinen tai sateinen: yhtä vähän välitti hän, jos liiaksi lämpimistä,
kaasulla valaistuista saleista joutui ankaraan talvipakkaseen, jatkoi
vaan vielä senkin jälkeen, kun ravintolat suljettiin, keskustelua
ulkona kadulla kuljeskellen puoliyöhön saakka. Verensylkyjä tuiki
heikontavine seurauksinensa sattui yhä useammin.
Kun pienen yliskamarin surullinen yksinäisyys kävi liian raskaaksi,
siirtyi hän hotellin lähellä olevaan _Rialto_ nimiseen olutkapakkaan,
missä hän joko lueskeli sanomalehtiä tai istui haaveksien jossakin
nurkassa. Täällä oli näet iltaan saakka sangen hiljaista ja vaaleine
tammipanelauksinensa ynnä seinämaalauksinensa, jotka esittivät
näköaloja Venezian silta- ja kirkkorakennuksista, teki se sangen
hauskan vaikutuksen. Venezialaisiin kansallispukuihin puetut
tarjoilijattaret näyttivät illoin virkeiltä ja pirteiltä rientäessänsä
pöydästä toiseen niin nokkelasi, että vyöllä riippuvat pikkulaukut
heilahtelivat lanteita vastaan, tai laskiessansa leikkiä olutlasin
ääressä, jonka kiiltopintaan heidän helmivyönsä ja koristeensa
välkähtelivät; nyt istuivat he joko nuokkuen nurkassa tai kumartuneina
pöytien ylitse, joita vastaan heidän pitsiset puhvihihansa rutistuivat;
jotkut heistä taas istuivat koruompelus sylissä uunin ääressä, kunnes
poistuivat pitämään seuraa tai aterioimaan jonkun ylioppilaan kanssa.
Eräs näistä tarjoilijattarista oli vartaloltansa solakka ja komea
tyttö, jonka runsas kullankellertävä tukka somasti varjosti hänen
vakavia kasvojansa, kun hän katsahti ylös työstänsä kuullaksensa, mitä
läheistössä puhuttiin. Tätä katseli Méraut kauvan aikaa mietteihinsä
vaipuneena. Mutta kun tyttö sitten yhtyi puheeseen, kuului hänen
äänensä niin kovin jokapäiväiseltä ja käheältä, että haaveksijamme
kaunis tunnelma heti hävisi.
Mutta pian tunsi Méraut voimainsa heikontuvan siinä määrässä, ett'ei
hän enää jaksanut mennä ravintolaankaan nuokkumaan lymypaikkaansa
väliseinämän nurkkaan. Hänen täytyi jäädä vuoteen omaksi, ja siinä hän
sitten virui kirjojensa ja sanomalehtiensä keskellä pitäen ovea
raollansa, että kuulisi edes jotakin liikettä ja elämää ympärillänsä.
Puhuminen taas oli kerrassaan kielletty. Vihdoin voitti hän
etelämaalaisen vastenmielisyytensä kirjoittamista kohtaan ja otti
esille keskeneräiseksi jääneen, omituisen teoksensa monarkkisesta
valtiosta. Kuumeentapaisella innolla hän ryhtyi kirjoittamaan
välittämättä yskäkohtauksista, jotka saivat hänen kätensä vapisemaan ja
paperiarkit lennähtelemään sängyn peitteeltä maahan. Mutta kuitenkaan
eivät nämä kohtaukset häntä paljon huolettaneet. Ainoa pelkonsa oli
vain, että kuolema estäisi hänen lopettamasta teoksensa ja pakottaisi
hänet jättämään tämän maailman unhoitettuna ja tuntemattomana,
niinkuin hän ikänsä oli elänyt, eikä sallisi hänen saada sanotuksi
sanottavaansa.
Sauvadon, setä Sauvadon Bereystä, kävi usein hänen luonansa näinä
aikoina. Ukosta oli ikävää ja suorastansa hänen kunniallensa käypää,
että hänen opettajansa asui tuollaisessa pesässä. Jo heti onnettoman
tapahtuman jälkeen oli hän rientänyt Mérautin luo tarjoamaan apuansa ja
ehdottanut, että Méraut antaisi hänelle jälleen »aatteita asioista ja
esineistä», kuten ennenkin.
»Rakas setä», sanoi Méraut alakuloisesti, »minulla ei ala enää olla
aatteita.»
Karkoittaaksensa kaiken välinpitämättömyyden ystävästänsä, koetti ukko
saada häntä matkustamaan Nizzaan, missä hän saisi asua saman katon alla
kuin Colette »pikku W:sä» kanssa.
»Ei se minulle sen kalliimmaksi tulisi», sanoi ukko naivisti, »ja
teidät se varmasti parantaisi.»
Mutta Elysée ei näyttänyt välittävän parantumisesta, kunhan vain saisi
lopetetuksi teoksensa tässä samassa Parisissa, missä hän oli sen
alkanut ja missä jokainen voi erottaa oman mielisäveleensä muiden
mielipiteiden ja ajatusten mahtavasta kohinasta. Sitten jatkoi Méraut
kirjoitustansa, mutta ukko Sauvadon istui edelleen kaikessa rauhassa
hänen sänkynsä laidalla tarinoiden kauniista Colettesta ja haukkuen
vanhaa kenraali Rosenia, joka höperö aikoo myydä palatsinsa.
»Kysyn teiltä, Méraut, mihin hän sellaisen rahasumman tarvitsee?...
Aikooko ukko pistää ne läpeen vaiko läjään? No niin, onhan se hänen
asiansa ... ja Colette taas on kyllä rikas ollakseen välittämättä hänen
rahoistansa...»
Tässä taputti viinikauppias pyöreää vatsaansa, joka pullotti kuin
rahapussi.
Erään toisen kerran toi hän tullessansa kääryn sanomalehtiä, jonka hän
viskasi Elyséen vuoteelle.
»Näyttääpä siltä kuin alkaisivat ne havahtua siellä Illyriassa...
Eduskuntaan Laibachissa he ovat lähettäneet kuningasmielisen
enemmistön... Voi, jospa heillä vain olisi siellä sopiva mies!... Mutta
pikku Leopold on vielä liian nuori ja Kristian taas tahraa itsensä yhä
pahemmin ja pahemmin. Nyttemmin esiytyy hän jo kurjissa
kapakkatanssijaisissa kamaripalvelijansa Lebeaun kanssa!...»
Elysée kuunteli hänen puhettansa vavisten läpi koko ruumiinsa.
Poloinen kuningatar!
Huomaamatta puheensa vaikutusta ystäväänsä jatkoi ukko Sauvadon:
»Muuten voivat maanpakolaisemme varsin hyvin... Kai olette lukenut,
kuinka Axelin prinssi on häväissyt itsensä Autinin puistokadun varrella
tapahtuneessa jutussa? Tiedättehän sen perhehotellin, joka
patriarkalisista tavoistansa huolimatta oli kotikurista vapautuneiden
alaikäisten tyttöjen tyyssija... Mikä häväistysjuttu!... Kuinka voi
perintöprinssi...! Mutta eräs seikka minua sentään kummastuttaa. Samaan
aikaan kun tuo perhehotelli-juttu tapahtui, kirjoitti Colette minulle,
että sama prinssi oli Nizzassa ... ja että hän oli ollut mukana
kilpapurjehduksessa huvipurrella, jonka hänen kunink. korkeutensa oli
vuokrannut häntä varten... Siinä täytyy siis olla joku erehdys henkilön
suhteen. Se minua suuresti ilahduttaisi, jos asia niin olisi. Sillä
näin meidän kesken sanoen, rakkahin hra Méraut...»
Ja sitten uskoi kunnon ukko kaikessa salaperäisyydessä ystävällensä sen
uutisen, että kruununprinssi oli osoittanut erittäin suurta
huomaavaisuutta Colettea kohtaan... Ja kun Colette ei suinkaan ole
niitä, joita noin vain ... niin voittehan ymmärtää, että ennen pitkää
voi sattua, että...
Tyytyväinen hymy levisi yli ukon työmiesnaaman, kun hän tähän lisäsi:
»Niin, niin, näettekös... Colette Suomen kuningattarena, mitä?... Ja
minä, viinikauppias Sauvadon Bereystä, olisin silloin Suomen kuninkaan
eno, häh?... Mutta ehkä minä ikävystytän teitä...»
»Aivan oikein, minua nukuttaa...» sanoi Elysée, joka jo jonkun aikaa
oli levännyt silmät ummessa, huomauttaaksensa sopivalla tavalla tuota
hyväntahtoista lörpöttelijää että hän tahtoi olla rauhassa...
Kun ukko oli poistunut, kokosi Elysée paperinsa ja puuhautui
kirjoittamaan, mutta ei jaksanut saada riviäkään kokoon, niin kovin
väsynyt hän tällä haavaa tunsi olevansa. Kaikki nuo ikävät jutut
inhoittivat häntä? Edessänsä sängyn peitteellä lepäsi teos, jossa hän
intomielin puolusti kuningasvaltaa, mutta se vähä verta, mikä hänellä
vielä oli suonissansa, kiehahti hänessä, kun hän johtui ajattelemaan,
että hän, ennenaikojansa harmaaksi käynyt ylioppilas oli palanut,
intoillut ja tuhlannut parhaat voimansa aatteen hyväksi, joka ehkä...
Ja nyt epäili hän ensi kerran elämässänsä... Oliko hän siis pettynyt?
Aina hän oli ruhtinaita puolustanut, ollut ikäänkuin noiden samojen
miesten apostolina, jotka noin tahrasivat itsensä paheilla ja
joutavalla liekkumalla ... hyljäten oman asiansa ja...
Surullisina harhailivat hänen katseensa alastomia seiniä, joille
ilta-auringon säteet heijastuivat vastapäätä olevasta katosta ja
sattuivat tauluun, joka aikoinansa oli riippunut hänen isävainajansa
sängyn ylitse ja jonka tomuisten kehysten sisässä hän luki sanat:
_Fides, spes_.
Nyt näki hän edessänsä vanhuksen kauniit bourbonilaiset kasvot
sellaisina, miksi ne kuolinvuoteella olivat jäykistyneet: yhäti ilmeni
niissä sama jalo luottamus ja usko kuin silloinkin. Ja sitten näki hän
seisahtuneet kangaspuut ... ja tuulimyllyt, jotka näyttivät jo
rapistuvan raunioiksi ... ja etelän taivaan ... ja ijäti sinisen
Välimeren... Ja kun näköpiiri laajeni, näki hän kerralla kaikki:
Reynhaan ja koko nuoruutensa ajan. Yhäti paksunevain pilvien lävitse
nuo kuvat hänen sisäiseen silmäänsä kuvastuivat...
Samassa avautui ovi raollensa. Hän kuuli kuiskivia ääniä ja hameiden
kahinaa. Ehkä tuli joku Rialto-kapakan kilteistä tarjoilijattarista
tuomaan hänelle jotakin vilpoisaa juotavaa... Hän sulki silmänsä
niinkuin hän aina teki, kun hän tahtoi karkoittaa jonkun häiritsevän
vieraan...
Mutta askeleet kuulustivat niin lyhyiltä ja epävarmoilta ... vähitellen
lähestyessänsä kylmän kivilattian poikki.
»Hyvää päivää, hra Elysée», sanoi lempeä ääni hyvin hiljaa.
Sängyn edessä seisoi hänen entinen oppilaansa ujona ja avutonna
niinkuin ovat ne, jotka kuulevat tahi näkevät huonosti. Surullisin ja
hämmästynein silmin katselee poikanen hahmoltansa muuttunutta
opettajaansa, joka lepää niin kalpeana huonolla vuoteellansa. Ovella
taas odottaa eräs hunnutettu nainen pää pystyssä ja selkä suorana.
Tänne oli hän siis tullut itsekin ja kiivennyt portaita ylös viidenteen
kerrokseen välittämättä naurusta ja melusta porraskäytävissä... Tuo
siveellisesti kunnioitettava nainen oli siis sivuuttanut nuo ovet,
joilla luettiin nimet: Alice ... Clémence j.n.e., kaikki kyllin
selvästi ihan vastakkaisia naisia.
Kuningatar tahtoi, että Méraut ennen kuolemaansa saisi nähdä pikku
Zaran. Itse hän ei halunnut astua esille, mutta tuon pienen, ojennetun
käden kautta lähetti hän anteeksiantonsa.
Méraut tarttui siihen ja painoi sen huuliansa vastaan. Luoden sitten
silmänsä sitä ylhäistä henkilöä kohti, jonka läsnäolon hän aavisti,
huudahti hän viimeisellä hengenvedollansa ja elinvoimallansa nuo tuskin
kuulumattomat sanansa:
»Eläköön kuningas!»