Se ääni soinnuin tuhansin
soi, helkkyy päällä maan.
Vivahtein lukemattomin
se purkaa sointujaan.
Kaikk' ihmissielun liikkehet
se heijastaa, se soi.
Sen värähdykset vienoimmat
se ilmi tuoda voi.
Se konsa hieno, hiottu
kuin jalokivi on;
kons' on kuin kivi kulmikas
ja tahkoamaton.
Se kons' on tyyni, rauhaisa
kuin lampi laineeton.
Ja konsa taasen rauhaton
kuin kuohut aallokon.
Se hiipiä voi hiljalleen
kuin sukkajalka mies,
tai saapua kuin salama
ja leimuta kuin lies.
Se lämmin, hellä olla voi
kuin lämmin suvisää,
tai jäykkä, jäinen, kylmä niin
kuin talven routa, jää.
Kuin äidinkäsi pehmoinen,
se pehmyt olla voi;
vaan kova myös kuin kallio,
kun kovana se soi.
Se kirkas, kaunis olla voi
kuin nousu auringon.
Mut tummantumma, synkkä myös
kuin syksy-yökin on.
Se iloisena helkkää voi
kuin laulu leivosen,
tai nyyhkyttää ja itkeä
kuin sairas lapsonen.
Se viihdytellen soida voi
kuin kehtolaulu vaan,
tai jylistä kuin ukkonen,
kuin myrsky raivoissaan.
Se kiehtoa voi, houkuttaa
kuin syli neitosen,
mut torjua myös luolahan
kuin häijy härkänen.
Kuin enkel’ääni, lohtua
se tuskiin tuoda voi,
mut lailla veitsen viiltää myös,
kun ynseänä soi.
Se vilpitön niin olla voi
kuin lapsi suorasuu.
tai olla verho, minkä taa
kaikk' aikeet piilo’uu.
Oi, tuhatvivahteisena
se helkähdellä voi.
Ja kunkin ääni erikseen
se soinnuin omin soi.