Riemuitse, mammona, maan matalaisen sa valtias suuri!
Parvi sun palvelijat mahtavin, valtavin on.
Templisi kaaret ne, kas, yli kansojen, maailman yltää.
uhreja alttaris luo köyhät ja rikkahat tuo.
Ei sitä päiveä, ei sitä hetkeä, ei sitä yötä,
jolloin suosiotas etsisi ei tuhannet;
jolloin hetkeksi ees papitartesi, pappies parvi
unhoittaa sinut vois, mahtava maan jumaluus.
Riemuitse, mammona! Suur; ylen suuri on valtas ja voimas:
miljoonien inehmoin herra ja käskijä oot!
Riemuitse! Hohdepa sun hopeoittesi, kultasi kiilto
niin kuni taikoa voi yksilöt, kansat ja maat.
Kun kipunankaan saat himontultasi sieluhun syttää,
lieskapa kohta jo käy, eikä se sammuvan näy.
Maan sekä aartehien sen herraksi ihminen luotiin,
vaan osat vaihtunehet kauan, oi, kauan jo on:
orjapa herrana käy, jalo herra se orjana kulkee.
Kuulkaa: selkähän sen orjanruoska jo soi!
Kuulkaa: mammonan eess' iki-ihminen nöyränä ryömii,
mammona kuin kuningas käskyjä vain jakelee:
yön lepo leppeä, työn hiki, päivien ponteva puuha,
arkien kaikk' aherrus, sunnuntain suloisuus,
nuoruus kukkea, mies-ijän voima ja vaappuva vanhuus,
myös poven puhtoisuus, taivahien ihanuus,
kuolematon ikihenk', elon korkeat, henkiset arvot, —
kaikkipa tuo sekä muu tähtesi menköhön vain!
Menköhön vain yhä uudestaan lähimäisien onni,
onnipa myös isänmaan, kansan ja maan menestys,
kunhan kirstuhun kultaa käy sekä kukkaro paisuu.
Siinähän onnemme on, siin' elon tarkoitus myös.
Riemuitse, mammona! Sun on voima ja valta ja suuruus'
Sullepa myös yli muun syömemme sykkii ja lyö.
Riemuitse, mammona! Vuostuhannet sua on jumaloitu.
Voimasi, valtasi on vieläkin järkkymätön,
järkkymätön kuni kallio on meren kuohujen kesken,
järkkymätön, kuni on kuoleman valta ja työ.
Aikojen muinaisten jumaloistapa jäi moni unhoon,
temppelit raukesi pois, aika jo alttarit kaas,
templisi seinätpä vain yhä seisovi sortumatoinna,
uurtanut alttarias ei ajan pauhaava vuo.
Pappejas, uskovias vilisee joka maa, joka mantu,
kaupungit kaunoiset, kaukaiset salomaat.
Eip' ole ilmojen ääri, ei soppea auringon alla,
miss' olis tuntematon voima ja valtius sun,
miss' ei luoksesi ees joku hiipisi öin Nikodeemus,
vaikkapa ei väriään virkkaiskaan avosuin.
Riemuitse, mammona! Sun kätes tuntuvi vaiheissa valtain,
kansojen kohtalohon leimasi lyödä sä saat.
Valtojen pöytien luo sanas mahtavan vaakahan viet sä,
kansalle myös katujen käskysi kaikua suot.
liika sun käskysi, ei sinun äänesi kaikuile turhaan,
vaikkapa sorroksikin ääntäsi huutane et.
Suososiohuutoja soi, ilohuutoja ilmahan kaikuu:
»Mammona, mielevä mies, neuvosi on nerokkaat!»
»Mammona, mielevä mies, jalo, mahtava ystävä kansan,
saakohon valtiuden, kauan hän eläköön!»
Niin kadun, niin turun, niin palatseinki ma pauhaavan kuulin,
laaksojen, kukkulain myös kuulin ma lausuvan noin. —
Riemuitse, mammona! Jos miten aikojen kohtalot vaihtuu,
varma sun valtasi on, varma sun tsaariutes.
Riemuitse, mammona! Suur' on, suuri sun lastesi lauma,
leimana lastesi on hartaus kuulumaton,
hartaus kuulumaton, iki-ahkera into ja riento,
uskollisuus yhä uus, uhraus uupumaton.
Maailma konsana ei lie lapsias laiskoina nähnyt:
Yksinpä suin ylistää heit' yhä päivä ja yö,
päivä ja yö, anivarhainen aamu ja myöhäinen ilta,
niin suvi paahtava kuin talviset ankarat säät.
Riemuitse, mammona! Ei unohduksihin oppisi joudu,
säilyvä, seisova ain' aikojen halki se on:
Uskolliset isät sen sydämiin sylilasten jo painaa,
maammosen maidossa sen lapsoset pienet jo juo.
Siksipä, vaikk' alas huudettais ikitaivahan tähdet
uskopa yksi se jäis: palvelus, mammona, sun!
Riemuitse, mammona! Eip' ole vertaasi auringon alla.
Aikana ahtaanakin valtasi varttuvi vain,
valtasi varttuvi vain, himo kiihtyvi kiiltävän kullan:
kas, tuhannet kädet, päät kultias päin kurottuu!
Miekkonen se, joka saa ko’on korkean vain kerätyksi,
keinoin kelvollisin vai miten — siitäpä viis.
Nälkää nähköhöt muut, vilu vieköhön kuolohon kansaa,
haamuina hoippukohot ihmiset hautaan päin,
itkeköhön isänmaa kovan kohtalon kourien alla,
huolihin hukkukohon tai tuho tulkohon sen,
meilläpä, mammonan palvelijoill’, ylen armas on aika.
meilläpä joulu nyt on, joulu ja myös juhannus.
Keinoja on, varat syntyy, ja kasvaa ja kaupat ne kukkii,
käy hopeaa apajaan, kultaa hyrskyvi veet.
Kultaa hyrskynehet ei liekään niin tuhatvuosiin:
taannoin köyhäpä ken, Kroisos nyt olla jo vois.
Tervepä, terve sä siis, jalo mammona, herrojen herra
Sullepa elämme vain, sullepa kuolemme myös!