Tähtien alla ma taivalta teen, —
tähdet niin kauniisti hohtaa.
Tähtien loiste se kultaiseen
kotiin mun kulkuni johtaa.
Saloa yössä mä samoan näin.
Synkeä öinen on salo.
Eksyä voisin, vaan kotihin päin
viittana tähtein on valo.
»Kiiruhda, lapseni, kiiruhda vaan!» —
yössä niin kuiskehet soivat —
»kodiss’, oi, ollahan murheissaan,
eksyneen luulla sun voivat». —
Kiiruhdan kulkuain, rakkaani, oi,
kiiruhdan kiiruhtamalla.
Älkää te surko! En eksyä voi
tähtisen laivahan alla.
Älkää, oi, surko! Jos joskus ma lien
eksynyt, — käyn varovasti!
Tähdet ne vilkkuvi viittana tien,
vilkkuvi kotihan asti.
Älkääkä surko, jos kannot mun kaas,
haavojain yössä jos itkin!
Nousin jo, kotia kohden ma taas
ponnistan polkua pitkin!
Kohta, oi, kotiin kai ehtiä voin
öiseltä, himmeeltä tieltä;
kohta kai kuulen jo lauleloin
helkkyvän kodista sieltä.
Älkää siis surko, mun rakkaani, oi!
Tähdet niin kauniisti hohtaa.
Tähtien johdolla kulkunsa voi
kotihin kultaiseen johtaa. 1917.SODAN OIKEUTUS.