Yks' ilo, riemu suur' on mulla.
Sen riemun mulle Luoja soi.
Mi kohtaloksein voiskin tulla,
se eloni ain' aateloi.
Ja siitä laulan riemumiellä
ma kulkeissain nyt elon tiellä:
ma olen ihminen.
On valo järjen mulle luotu, —
oi, lahja kallis, verraton!
On tahto vapaa mulle suotu,
lain taulut tunnossani on.
Ja henkeni se ikisuurta
on jumalaista alkujuuria:
ma olen ihminen.
Ma lausua ja laulaa suulla
voin tunteet, aatteet armahat,
ja riemumielin nähdä, kuulla
mun maani riennot rikkahat.
Ja mitä tunnen, mietin mielin,
voin virkkaa kaunein äidinkielin:
ma olen ihminen.
Ma luonnon kirjast' avatusta
tuhannet ihmeet nähdä saan.
Sen kukkaa, tähtikirjoitusta
en konsaan väsy tutkimaan.
Ja kauneuden mailma avoin
on mulle tuhansinkin tavoin:
ma olen ihminen.
Ma iltaruskot, aamunkoitot,
niin kaunihit, voin katsastaa,
ja suvilintuin sulosoitot
ja käen kukut kuulostaa.
Ja ihanaa tät' isäinmaata
ma ihailemast' en voi laata:
ma olen ihminen.
Niin, isänmaa tää kallis mulle
on viime hengenvetohon.
Sen vannon, maani: sulle, sulle
mun työni pyhitetty on.
Sua kohtaan lempeä mä vailla
en eläimen voi elää lailla:
ma olen ihminen.
Ja ajan riennot suuret, hyvät
mun sydäntäni sytyttää,
ja elon arvoitukset syvät
mun mieltäin kiehtoo, kiinnittää.
Ja määrä mull' on suuri, jalo:
on onni maan ja taivaan valo:
ma olen ihminen.
Kuin kotka korkealle lentää,
niin lento henken' ylös on.
Taa tähtien se tahtoo entää,
ylitse kuun ja auringon.
Mun määrämaani ompi tuolla
ikuisten tähtein yläpuolla:
ma olen ihminen.
Ja vaikk' on vaivans' ihmisellä
ja edesvastuu suuri on.
ja usein kärsii sydän hellä,
ja vaiheiss' elon taistelon
niin monta vierii kyynelettä,
siit' iloitsen ma sentään, että
ma olen ihminen.
Ja eestä ihmisyyden voiton,
eest' ihmisyyden ihanteen,
eest' ihanamman päivänkoiton
ma taistelen ja työtä teen.
Oi, Herra, mieleheni paina
olenton aateluus tää aina:
ma olen ihminen!