(Kirjaltajain lakon jälkeen 11.VIII.1917.)
No, terve, te lehteni vanhat, rakkaat,
vuoskymmenin tunnetut, kunniakkaat,
te kansallishenkemme tulkit ylväät,
te pyrintöin pyhien vakaat pylväät!
Ma teitä, oi; riemuiten tervehdin.
Oi, Luojalle kiitos! Jo lakko laukes,
ja akkunat suljetut jälleen aukes.
Ja viestit taas vierii, ja tiedot lentää,
ja sanomat oikeat saapuu ja entää.
Ajan valtimon lyönnit ma tunnen taas.
Taas katselen kauas, kuin kaukoputkin,
ja maailman melskettä mietin ja tutkin.
Taas seison, kuin huipulla vuoren jalon,
mist' ylitse kyläin ja sinisen salon
voin kauas ja vapaasti katsahtaa.
Vaan äsken ma kuljin kuin sumussa suolla,
miss' on epävarmuutta täällä, on tuolla.
Ja povea painosti tukala tunne,
kun tiennyt ei, kuss' on, ja tie vie kunne, —
olo outo on sumuhun sortuneen.
Mut, oi, sumu sankka jo vihdoin haihtui,
ja oloni outo jo varmaksi vaihtui.
Taas nään, miten elämä liikkuu, sykkii,
ja kuink' ajan myrskyisen suoni tykkii, —
oi, terve, te lehteni rakkahat!
Oi, terve, te tuhanten viestien tuojat,
te kansani valppauden vaalijat, luojat,
te vartijat vapauden, totuuden, valon
ja kaikenkin kauniin ja terveen ja jalon! —
Ilomielin, oi, teitä ma tervehdin.
Taas on, kuni omaiset yhdessä oisi,
kotitakasta valkea loimua loisi,
ja kodin taas tunnelmaa tuntea saisi,
ja riemuni riemulle raikahtaisi,
kun omaiset, ystävät yhtehen sai...
Ja on, kuni haastelo rattoisasti
takan lämmössä jatkuisi iltaan asti,
ja evähät kotoiset esihin tuotais,
ja kaunista, kotoista kaljaa taas juotais,
ja kotoinen laulu ja soitto sois ...
Siis terve, te lehteni vanhat, rakkaat,
sanan julkisen sankarit kunniakkaat!
Te kansallishenkemme tulkit ylväät,
te viestien lippaat, te pyrintöin pylväät!
Ma teitä, oi, riemuiten tervehdin.