Me riennämme uljaina taistelemaan
eest' armahan syntymämaamme.
Sinis lippumme voitokas liehuvi vaan,
kunis sortajat lyödyiksi saamme.
Sinis luotimme lentävät, kalpamme lyö,
sodan liekkien liikumme teillä,
kunis suojattu Suomen on vapautustyö,
kunis voiton on seppele meillä.
Jalo kulkumme kunnian kentille vie,
pyhä kutsu se kuuluvi sieltä.
Tuhat vaaraa ja vastusta eessämme lie,
ne ei säikytä sankarimieltä.
Sotajoukkojen Herra se kanssamme on:
toden, oikean seisoo hän puolla.
Veren, hengenkin taistelu vaatikohon,
eest' isänmaan kaunist' on kuolla.
Pyhä kutsu se rinnoiss' on soinut ja soi.
ja sen velvoitus suur' on ja pyhä.
Hyväst' armahat! Teit' emme unohtaa voi,
toki vapaus kalliimp' on yhä.
Ken se raukkana syrjähän jäisi nyt, ken,
kun sortajat Suomea raastaa?
Kuka kuulisi ei, mitä sankarien
veri taistelokentiltä haastaa?
Kuka kuulisi ei, mitä kertovi nuo
kodit raastetut, rauniot, tuhka?
Kuka näkisi ei, mitä tietävi tuo
punahurttien hurjuus ja uhka?
Veri syytön jo liiaksi vuotanut on.
esivalta kun maass' oli heikko.
Ylös, urhot, nyt vapauden taistelohon!
Aseveljeyden solmimme, veikko.
Kuka, kurja, kun vaarass' on vapaus maan
sekä isien perintö kallis,
omaa itseään arkana aattelis vaan?
Kuka sortua Suomemme sallis?
Tuhat kertaa: ei! Valan vannomme sen:
Sinis soiva on säiläimme soitto,
kunis murrettu mahti on sortajien,
verihurtista saatu on voitto.
Kuni sankarit muinoiset isäimme maan,
kuni Pohjolan leijona ennen,
yhä varjella vapautta viel’ osataan,
verileikkikin urhoina mennen.
Edest' uskon ja lain, edest' ylevimpäin
elon arvojen iskumme lyömme.
Ja huutomme soi: pojat, hei, eespäin!
Satavuosia varten on työmme.
Isäin verta jos pisara suoniss' on sun,
tule, vapauden kaartihin yhdy!
Pyhän, oikean puolesta taisteluhun
sinä urhona uljaana ryhdy!
Petos, vääryys ei Suomessa vallita saa,
ei raakuus, ei väkivalta!
Sinut nostamme, kallehin syntymämaa,
vapaaks sortajan ansojen alta.