Ensin kirkasta säätä,
sitten jo sakea sumu,
sitten jo tuulispäätä,
myrsky ja myrskyn humu.
Näin, näin tämä päivä tammikuun
suli, haipui ja vaipui vaihteluun.
Noinko kohtalo Suomen
yhä vaihtuu myös vainen?
Sumuun hukkuuko huomen,
jalo vapauden huomen,
suurta onnea lupaavainen?
Joko joutuvi myrsky?
Joko taas ajan tyrsky
minun maatani, kansaani kohtaa,
veljessotaan sen veriseen johtaa?
Eikö, eikö, oi, ymmärrä kansa
tämä vaalia vapauttansa?
Senkö keskellä kukkivi kurja
petos, ryövärimieli nurja,
joka heimoaan heleää vastaan
käy, tarttuvi tapparaan, miekkaan
kera sortajan vanhan, viekkaan?
Sekö sokkona vain yhä kulkee,
omaan säiläänsä sortuu ja lankee,
oven onneensa, onneton, sulkee, —
voi, aika tää raskas ja ankee!
Voi, villitty kansa, voi, murheiden manner,
joka syytöntä verta joi!
Voi, veljien verellä tahrittu tanner!
Voi, häpeää ikuista, voi!
Laki, niinkuni kuollut, nukkuu,
väkivalta vain valvoo ja riehuu,
sen liput niin ylpeinä liehuu, —
senkö kourihin kaikki jo hukkuu?
Ei, ei! Viel' elävi Luoja,
isäin mahtava turva ja suoja,
joka vuossadat kansaani johti
yhä rikkaampaa onnea kohti!
Hän elää, hän valtikkaa kantaa,
hän apunsa meille viel' antaa!
Hän antaa, — oi, viesti jo helää:
»Viel' isien urhous elää,
yhä Suomess' on sankarimieltä,
on uljuutta, urhoollisuutta. —
ja se syttävi toivoa uutta!»
»Väkivallan raa'an ei tieltä
enää askelt' ees astuta pakoon,
ja vapauden laihoa lakoon
ei sallita polkea jaloin, —
niin vannottu on pyhin valoin!»
»Ja sankarien nuorten jo sankka,
jalo parvi se taistohon entää,
ja myrskynä sinne se lentää,
miss' sortajan käsi on vankka.
Ja se iskuja uljaita antaa
ja kilpensä kirkkaana kantaa.»
»Ja eessä sen sankarijoukon
väkivalta ja sorto se vaipuu.
Ilo täyttävä on joka loukon,
yö sorron kun haihtuu ja haipuu.»
Näin viesti se valkea soipi,
sitä tuhannet kuiskinoipi.
Se Vaasan urhoista puhuu,
se Karjalan karhuista huhuu:
se Savonkin saloilta liitää
ja Hämehen kunnailta kiitää.
Se kaikuvi kaikkialta:
»Nyt noustahan sorron alta,
ja vuosien häpeä, saasta
pois pestähän Suomenmaasta.»
Näin valkea viesti se soipi,
ja se lohtua tuoda voipi.
Iloviesti! Sua tervehdin, sentään
surun kyynelet silmiini entää.
Syvä murhe mun mieleni täyttää,
ja niin synkältä, synkältä näyttää
mun Suomeni vastaisuus.
Ylös taivahan puolehen vain
voin huo’ata huolissain:
»Oi, taivahan, taivahan Herra,
sa suojele Suomeain!
Sa salli, ett' eheäks kerran
näkis kansani aika uus!»