Tää maa se on soittelon sorjan maa,
iki-ihanain laulujen kehto.
Tääll’ ammoin jo Väinämön kannel soi.
Tääll' es’isät laulunsa suuret loi.
Ja me laulamme, laulamme, soitamme myös, —
sehän meillen on elinehto.
Me tahdomme kannelta kai’uttaa.
Sulosoinnuin, oi, pitää sen soiman.
Me tahdomme sävelin raiuttaa
sun salojas, rantojas, Suomenmaa,
ja laulumme taigalla tainnuttaa
vihamiestesi vimman ja voiman.
Surus laulaa tahdomme, synnyinmaa,
ilos ihanat ilmi sun tuoda.
Me tahdomme rintoihin laulaa sen
pyhän, puhtahan innon ja rakkauden,
joka uhrata tahtoo ja uskaltaa,
jolla voima on suuria luoda.
Oman sielumme sointuja tahdomme
me kantelon kaikua antaa.
Me tahdomme laulua Suomenmaan
yhä soinnuttaa sorjemmin soinnuin vaan
ja kansojen laulujen kalleuksiin
oman henkemme helmiä kantaa.
Tää maa se on laulajakansan maa,
sävelsointuja luomahan luotu.
Siis tahdomme laulaa ja laulaa vaan,
kuni leivonen laulavi lennossaan,
kun syntymälahjana meillen jo
jalo laulajan lahja on suotu. 1917.