Se oikein on, ja suosiollasi
Käyn tärkeähän työhön valmistaimaan.
(Menee).
Saul.
Levolle saatte, lapset, lähteä.
Ma antaa tahdon teille jäähyväiset
Ja siunauksen, koska aurinkoinen
Silmänsä säkenöivät maalle luo.
(Merab ja Mikal menevät).
David.
Jos armon olen, herra kuningas,
Sun silmissäsi löytänyt, niin suo
Mun käydä kanssas' sotatanterelle
Ja rinnallasi siellä taistella.
Nyt Israelin kaikkein ystäväin
Työvainio on sillä tanterella.
Saul.
En, poikani, voi siihen myöntyä.
Sun saadakseni tänne luokseni
Ma kuninkaallisen tein lupauksen,
Ett' yhtä tervehenä saattaisin sun
Kotiisi jälleen, kuin sun tänne sain.
Ma saattomiehet sulle toimitan.
Isääsi multa paljon tervehdi
Ja kiitä häntä, ett' on suonut mulle
Sun lohdutuksen enkelinä olla.
Kun myrsky-ilma tää on lauhtunut,
Taas rauhassa ma toivon saavani
Suloista soittoasi kuunnella.
Siks' olkoon Herran henki kanssasi!
(Menee).
David (yksinään).
Ma olen tullut hälle rakkahaksi
Ja suosionsa kaiken saavuttanut,
Ja rakkautensa on riemuni.
Hän jalo mies on, häntä kunnioitan,
Kuin joskus lapsi sitä vanhempaa,
Joss' ylevyyden kuva kirkkahin
Ja lempi loistaa hälle lämpimin.
Vaan tyhjäks' elo tuntuu toimeton
Ja silloin milt'ei tukalaksikin,
Kun synnyinmaamme onni kutsuu meitä
Kaikk' uhraamaan, niin toimemme kuin työmme.
Ja sielussani soipi kovemmin
Se kutsumus, viel' ääntä lemmenkin.
(Mikal tulee hiljaan ja lähestyy ujosti Davidia).
Mikal.
Niin surullisna, David! Mitä murhe
Nyt voitti itsen murheen-voittajan?
Ma mielessäni luulin murehen
Majansa ottaneen niin kokonaan
Pereessä Saulin, ettei tarvinne
Se asumusta muualt' etsiä.
Ei syytä sulla, David, huolia,
Kotihin omaistesi kohta pääset.
Mut toisin laita meill' on vaivaisilla.
Isämme lähtee kanssa veljemme
Nyt vaaran teille tietämättömille.
Me orpoina sen ajan elämme,
Vaan kaipaus jää meille kumppaniksi
Ja epätiedon tuska toveriksi.
Ei kanteleesi sulo soittokaan
Jää murhettamme lievittelemään;
Niin määrännyt on kova kohtalo.
David.
Suloinen ruhtinatar, suruni
Se juur' on, että kodin lämpimässä
Vaikk' kyllä löydän siellä rakkautta
Mun viettää täytyy aika, jolloin kaikki,
Mit' Israelissa on miestä vaan,
Edestä maamme saavat kilvoitella.
Ei kunniata sitä mulle suo
Isäni tahto eikä kuninkaan.
Mikal.
Ahaa, jo tunnen sairautesi;
Se, huomaan nyt, on himo kunniaan.
Ai, ai, se kappale on vaarallinen,
Se kunnia, niin siitä kerrotaan.
Se loistollaan on monta vietellyt
Peräänsä juoksemaan ja kadoten
Vaan valjun varjon heille heittänyt.
En himon luullut koskaan minkään-laisen
Sijaansa voivan sielussasi saada;
Niin puhtaalta se näytti maallisista
Riennoista mulle, aina taivaallista
Se muistutti kuin pyhä temppeli.
Mi kunnian himohon vietteli
Sun mieles' ylevän?
David.
Oi ruhtinatar
Sit' ällös luulko, sill' ei kunniatar
Mult' ole mielen rauhaa ryöstänyt.
Sen ääni rinnassan' ei kai'u nyt,
Vaan tunnon ääni vilpitön se on,
Jok' ei mun kurjamaiseen lepohon
Suo vaipua. Se mies on kelvoton
Jonlaista tuskin Israeliss' on --
Jok' ei nyt soisi siellä olevansa,
Kuss' oikea ja jalo Herran kansa
Edestä maansa Herran lahjoittaman
On sotimassa, valmis antamahan
Sen hinnaksi verenkin rinnastaan.
En ansaitsisi asujana maan
Näin kalliin olla, jos en pisaroita
Vereni voisi vastaan pakanoita
Sotiessani sen eteen vuodattaa.
Siit' estämys mun murheiseksi saa.
Mikal.
Sen uskonkin, jos oikein tunnen sun;
Se olisi mun tietää pitänyt
Alusta kohta. Ällös murheinen
Siit' olko, ett'et sankarina saa
Ajalla tällä verta vuodattaa,
Se Jumalan on ehkä sallimus.
Hän tuomioissans' onpi tutkimaton
Ja kuoleville käsittämätön.
Vaan runsahilla hengen lahjoilla,
Joit' antanut on sulle yltäkyllin,
Hän näyttänyt on työnsä tekijäksi
Ja sankariksensa sun määränneensä.
Siis loistava on sulle tulevaisuus
Ja sankar'-aika vielä nouseva,
Jot' isänikin Saul on ennustanut,
Ja ennustaissa sitä luulen ma
"Profeetain joukoss' olleen Saulinkin".
Nyt unen muistan aivan kummallaisen,
Jonk' äsken yöllä näin mä, mutta jolle
En selitystä minkäänlaista tiedä.
Sen kertoisin nyt, David, sullekin,
Kentiesi jonkun merkityksen siinä
Sun viisautes' voisi älytä,
Mut unelma näin nuoren neitosen
Lie mielestäsi liian lapsekasta.
David.
Se uni kerro, sulo neitonen.
Kun kuulen äänes, murhe vaikenee.
Jos selittäjää Davidist' et löydä,
Niin kiitollisen löydät kuulijan.
Mikal.
Tänlainen oli näkö uneni:
Minusta näytti niinkuin olisin
Ma virran reunall' ollut ihanalla
Ja luonnon helmass' aivan huoletonna
Sen hempeyttä täysin henkäyksin,
Kuin lasna ennen, saanut huokua.
Se aamun aika oli autuas,
Joll' aurinkoinen valkeutens' antaa
Itäisen taivaan akkunoista juosta
Herättämään taas kirkkaudellaan
Yön varjon alle nukkunutta maata,
Ja jolloin valovirran tunteissansa
Ilosta itse ilma värisee
Ja luonnon lapset lukemattomat
Heräävät elämänsä nautintoon.
Täst' yhteisestä luonnon riemusta
Mä sydämeni tunsin täytetyksi
Ja hekkumasta melkein hermotonna
Nurmella istuin kaste-pirskuisella,
Jost' aurinkoisen valkeutta vastaan
Tuhansin kiilsi kastehelmiä,
Niin kirkkaita kuin päärlyt kallihimmat.
Näin luonnon viettäessä riemujuhlaa
Äkisti kuulin siiven suhinan.
Kun syytä siihen sitte tarkastin,
Niin hongistosta läsnä olevasta
Näin nuoren kotkan lentons' alkaneen
Keveillä siivin kohden korkeutta
Ja noussunna jo yli setripuiden
Sen lentelevän siivin välkkyvin
Vapaana päivän valkeudessa.
Minusta tuntui niinkuin olisi
Se siivillänsä liehuvilla mulle
Suloista vilvoitusta löyhytellyt,
Kun helteisemmäks' alkoi päivä käydä.
No, David, kuule! sillä kuulemaan
Ma sua pyysin, enkä katsomaan.
Sa tarkastellen mua silmäilet,
Ikäänkuin köyhä kertomukseni
Olisi kasvoissani nähtävänä.
Kuink' uskallankaan unta lapsekasta
Mä sellaiselle tarkastelijalle
Kauemmin kertoa.
David.
Oi armas neito!
Jos tietää voisit, kuinka sielulleni
Suloista on sun sanojasi kuulla,
Sä säälivämmin mua kohteleisit.
Kuin ilma raitis ja sen henkiminen
Ruumiille on, niin sieluanikin
On virkistävä kaiku äänesi.
No, kuvittele itsellesi maa
Niin ihana kuin unissasi näit,
Ja ole sitte kulkevanasi
Sen kauneuden keskell' umpi-silmin,
Miss' sulo tuoksu kukkain hajuaa
Ja riemulaulun kuulet lintujen,
Kuin juoksevankin virran lorinan,
Ja tunnet tuulen vienon henkäyksen;
Vaan et saa nähdä kukkain kauneutta,
Et koreata linnun liehumista,
Ja virran juoksu kukka-penkereitse,
Jos aalto kiiltää kullast' aurinkoisen
Kuvaistain kirkkautta taivahan,
Sun silmistäsi kätkettynä on,
Kuin valkeuden kirkas merikin,
Joss' aaltoisina tuuli ajelee.
Jos löytyis joku, joka kieltää vois
Sun näkemästä tätä kaikkea,
Ja sokkosilla voisi käskeä
Sun kulkemahan kauneuden maassa,
Kuink' armottomaks' eikö näyttäis hän?
Ja tosiaankin, neito ihana,
Kun kertomustas kuulen korvilla
Ihastuneilla, näyttää silmissäin
Minusta, niinkuin sana jokainen,
Mi huuliltasi lähtee metisiltä,
Koht' enkeliksi muuttuis ihanaksi,
Jok' olentosi liehuu ympärillä
Ja paratisin arvoiseksi paikan
Sen muuttaa, missä, impi armahin,
On olosi.
Mikal.
Ah, mikä miellyttäjä
On Davidistakin jo syntynyt!
Ei, mairittelu jätä niille työksi,
Jotk' eivät taida hengen köyhyydestä
Parempaa saattaa korvin kuullaksemme
Kuin mikä, heidän ymmärtääksensä,
Voi turhuuttamme kyllin kutkuttaa.
Ja sellaisia sankareita kyllin
On ruhtinasten kaikkein kartanoissa.
Vaan kertoella untani kentiesi
Saan vielä, kerta aljettuani.
Kun kotkan lentoa ma ylevätä
Viel' ihaelin, silloin korvihini
Äkisti kuului paha parkaus,
Se kuului virran vastarannalta.
Ja silmäni kun sitte sinne käänsin,
Näin mustan parven petolintuja,
Jotk' asti tähän kätköss' olivat
Tiheessä rannan ruohistossa olleet,
Yht'äkkiä, porunsa päästettyä,
Pyrähtävän ja kohden kotkaa nuorta,
Kuin vainohenget, kiitää alkavan.
He nuoren kotkan kohta piirittivät
Ja uhkasivat hirmukuolemalla.
Kun murheisena sydämessäni
Ma surkuttelin kotkan kohtaloa
Ja vaikeroitsin voimain heikkoutta,
Ett' apua en saattaa voinut tälle
Jalolle korkeuteen kiitäjälle,
Niin muutoksen ma silloin kummallaisen
Äkisti tunsin itsessäin mi muutos
Vaan mahdollist' on unten maailmassa --
Ma ruumihini ilman keveänä
Kohoovan tunsin kohden pilviä
Tavalla aivan arvaamattomalla
Ja muodossa, jot' en nyt muistaa voi.
Mä rientävänän' olin suuntahan,
Miss' elämästä kotkan taisteltiin.
Vaan kulkuan' ei kauan kestänyt,
Kun eteheni nousi musta pilvi
Ja pimeytehensä peitti mun.
Nyt elo tuntui mulle tukalaksi
Ja tukahtua oli henkeni.
Täss' ahdistuksess' ollen kuului mulle
Suloinen laulu siltä ilmalta,
Miss' äsken kotkan taistelevan näin.
Se laulu soi sen virren sävelin,
Jot' useasti kanssa kanteleen
Sun kuninkaalle kuulin laulavan
Ja jonka muistan nimittänehes:
"Vanhurskaan voitto vihamiehistänsä".
Tää laulu saattoi mulle lohdutusta.
Kun murheistansa rauhoitettu rinta
Ilosta riehui, silloin heräsin.
No, mitä luulet, älyävä mies,
Unesta tästä?
David.
Ett' on viattoman
Se unta, huokeaa on huomata.
Menoilta maailman tään saastuttoman
Unissa kotkat voivat veijata.
Eloa laajemmalta kokeneet
Niit' ovat petolinnuiks' lukeneet.
Mikal.
Sa mua pilkkaat; taitamattomaksi
Ma sulle näytän, sit' en kuitenkaan
Ma kertomuksen palkaks' ansainnut,
Jos kohtakin se kuului lapsekkaalta.
(Merab tulee).
Merab.
Mi syy on sulla, Mikal, viipyellä
Tääll' aivan yksin nuorukaisen kanssa?
Ei tyttären suvusta kuninkaan
Näin arvoansa sovi alentaa,
Ei kelpaa David, tarkka nuorukainen,
Senlaisen lapsen leikkikumppaniksi.
Käy kanssani nyt kohta täältä sinne,
Miss' sopivamp' on kisa suotu sulle.
(Mikal seuraa Merabia luoden mennessään hellän silmäilyn Davidiin).
David (yksinään).
Mä tarkoitukses, Merab ylpeä,
Kyll' ymmärrän, vaikk' ylpeytes peität
Sanoilla pehmeillä. Se totta on,
Ett'ei voi Mikal tulla kumppaniksi
Näin mitättömän miehen milloinkaan.
Ja kuitenkin sen taisin unhottaa!
Kuink' uskalsinkin tomu alhainen
Niin rohkeasti maasta katsahtaa
Aurinkoon, jonka tie on taivahalla?
(Jonathan astuu huoneesen).