Puolen päivää olen kulkenut synkkää korpimetsää, kuulematta hiiren
hiiskahdusta, lintusen liverrystä. Mieli painuu, ajatus tylstyy,
jäsenet puutuvat...
Suomen raja ön jäänyt taakseni, kun nousen metsätieltä aukealle mäelle,
josta näkee kauas ympäristöön.
Siinä nyt on Aunuksen Karjala, kaipaamani maa. Aina on harras haluni
ollut päästä sitä näkemään. Ja nyt se levittäytyy eteeni, — mikäli
silmä kantaa, aukeana, kaskiraateen raiskaamana matalakumpuisena
maana. Siellä täällä näen oksattoman, palaneen kelon yksinään seista
törröttävän tai näivettyneen näreen nojaavan toistaan vastaan, mutta
vähän ne poistavat sitä autiutta, joka työntyy mieleen. — Aina olen
Aunusta ajatellut runouden, salolammin lipinän, korven hiljaisen
kohinan maana — eikö se olekkaan kuin kuiva erämaa, vinkuvien vihurien
tanhut?
Oi, minä kuulen hengessäni angervon aunuksenkarjalaisen surunvoittoisen
laulun:
Taivaskin taisi jo hyljätä minut. Luonto, onnetar ja ihmiset —
veljyetkin, saman hanhen hautelemat, saman sotkan sou'attamat jättivät
minut. Karsain silmin he kaikki minua katselevat. — Minkä minä sille
voin, etten päässyt yli tämän Laatokan lammin; minkä minä sille voin,
etten voinut tunkeutua sen korven läpi, joka meitä nyt eroittaa.
Minkä minä voin, että jäin suureen suohon, en päässyt saarekkeelle,
jolla te nuotion ääressä, kuusien kuiskeessa iloitsette ja kanteletta
kaiutatte... En ollut lintu lentämään, en portimo pujottelemaan, en
kalanen uimaan.
Oi isoni, oi emoni, auttakaa minua! Sanoittehan kotitulosen tuikkeesta
lähtiessä pitävänne minustakin huolta. Vai jätittekö kuin jäniksen
pojan omin neuvoinensa elämään: itse varjele varpaset, itse vältä
väijymiehet?