Kun nousee Korpiselän kirkonkylän korkeimmalle kohdalle ja katselee
siitä ympärilleen, niin näkee siitä joka ilmansuunnalle pelkkää saloa.
Näköalan ääriviiva on suora, ja on se kaukana, taivaanrannan rajalla...
Katsellessa tuota salolakeikkoa, tuota synkkää, mustaa, kolkkoa korpea,
käy ruumiin läpi kylmä puistatus. Joutuapa tuon hyllyviin soihin ja
riuvuttaviin rimpeihin uppoamaan ja uupumaan, tuon tummiin ryteikköihin
ja syviin rotkoihin eksymään ja sortumaan — huh! Se olisi kauheata!
Siellä kai vielä yön henget heijailisivat, huuhkajat huutaisivat...
Siellä Tapio taikojaan takoisi, Mielikki harhaan houkuttelevia
hopeoitaan viskoisi, Nyyrikki pettäviä merkkejään puihin vuolisi... Ja
karjuisi siellä vielä maankamala karhu...!
Mutta toisekseen se salo vetää, viehättää. Senhän pimennoissa muinoin
esi-isämme elivät, harhasivat, etsivät elinsijaansa, elinriistaansa,
iloaan, valoaan... Sinnehän he rastejaan rakensivat, viehkojaan
viskoivat — ohjaksi itselleen ja muille. Siellähän he raatoivat,
itkivät, nauroivat, lauloivat, kanteloaan kaiuttivat... Sieltä sitten
nousivat korkeille, kuiville, päiväpaisteisille vaaroille, laatien
pyhättöjään sinne, missä nyt pellot leviää, laihot lainehtii...
Minun silmäni ovat siirtyneet salosta kylään ja katselevat kirkkoa ja
koulutaloa. Ne ovat tämän nykyajan kohottamia, avaroita, valkeita valon
linnoja. Eivät ne menneen muistoja kadehti, eivät syrjään sysää, —
samalla maankamaralla ovat seisoneet, samaan korkeuteen katsoneet...
Tästä itäänpäin lähtee maantie. Se kulkee ensin alas, alas, tuonne
syvään saloon, josta virtaa vastaasi kostea, kolea ilma. Siellä
alhossa tunnet itsesi kuin vangituksi, mutta samalla myöskin
vapaaksi, — kuolleeksi ja eläväksi. Yksitoikkoinen humina korkeissa,
jäykkäoksaisissa keloissa ja surullinen suhina pitkänaavaisissa
kuusissa sinut kuolettaa, mutta tuontuostainen pyyn pyrähdys,
korpilinnun kohahdus sinut eloon herättää. Ja mikä sinut kerrassaan
elvyttää, on uutisasutus tien vierellä keskellä saloa. Siinä pienet
laihot vastatehdyn tupasen ympärillä lainehtimassa — todistus työn
voimasta korvenkin keskellä —, nuori vaimo laulamassa lapselleen
avoimessa akkunassa — todistus onnen ja lemmen viihtyväisyydestä
salonkin sydämessä —, tuuliviiri vinkumassa katolla — todistus, että
tännekin tahdotaan jotain tietoa...
Mutta sittepä alkaa jo näkyä asuttu vaara, Tshokin kylä, joka kuni alli
aallokosta, luoto lainehesta kohoo tämän syvän salon sylistä...
Tshokissa eli ennen vanha ukko, joka kertoi matkustajalle kaiken
saloelämän, yleis- sekä yksityis- piirteissä, mutta nyt on hän jo
kuollut, etkä enää saakaan niin hauskaa puhekumppalia. Ei vanhain
vertaa nuorissa; mustaan multaan jo menee se ystävyys ja avomielisyys,
joka saloilta on saatavissa, — ja siksi vaan eteenpäin, salolle!
Tästä on aluksi ylen yksitoikkoista saloa, mutta sitten tulee särkkiä
ja soita, jotka tekevät maiseman vaihtelevammaksi. Kulkee siellä sitten
jokikin poikki-ilmaan ja tuo mieleen tunnelman jostain määränperäisestä
kulkemisesta, joskin tie käy kaikellaisten kaarroksien, murrokoiden
ja esteiden kautta, joen perästä alkaa tie noudattaa mutkaista ja
kapeaa kangasharjannetta, jonka kahden puolen leviää harvapuinen suo.
Harjanteen rinteillä kasvaa hohisevia honkia ja on sillä hauska ajaa.
— Kylä alkaa näkyä honkien välistä, ja jyrkän rinteen noustua pääset
korkealle Rokkarin vaaralle. —
Tässä kylässä on kalmisto, jossa kasvaa koivuja, kyyneleisiä koivuja.
— Mitä itkette valkovarret, ritvaoksat kyynellätte?
— Emme omia, vaan isien, äitien, sulhojen, morsianten vetosia
vieritämme, niiden,
joiden turva on turpehessa,
alla mullan armahainen.
Näin koivut. Ja jatkavat:
Tässä äsken kuoli nuori mies, herttainen, hehkuvahenkinen mies, upposi
keväisiin jäihin, — tämän nuoren lesken kuumat kyynelet kirkkahimpina
oksiltamme kirpoilevat... — —
Koilliseen tästä, kolmen kilometrin päässä, on Mysysvaara, Petri
Shemeikan entinen elinpaikka. Luopi sivuajaessaan kaihoisan katseen
sinne päin, sillä Petri oli viimeisiä virrenvirittäjiä näillä seuduin,
mutta hänkin muualle muutti.
Salo, joka tästä alkaa, on ylävämpi ja aukeampi, mutta yksitoikkoinen.
Hevonen astuu, mies torkkuu.
Vihdoin rupeaa maa kohoamaan, hepo nytkien vetämään, noustaan mäen
päälle, ajetaan kappale kangasta, ja eteesi levittäyvät Tolvajärven
ihanat seudut.
Kaunis on tämä kylän seutu, mutta suuremmoisen kaunis on matka tästä
Ristisalmelle.
Siinä ensiksi silta eroittamassa Myllylammin ja kyläjärven vesiä;
sitten harjanne, jonka toisella puolen kyläjärvi ja toisella synkän
kaunis Hirvasjärvi; ja sitten kivisilta, joka saattaa yli leveän
salmen. Siinä yhtyvät Tolvajärven vesien laajimmat selät. On kuin
kaikki kauneuden henget liiteleisivät näillä seuduin.
Sillan yli mentyä noustaan jyrkkää rinnettä n.s. pieneen metsään, joka
alkumatkasta on kapeaa, korkeaa harjannetta. Tämän harjalla kulkee tie,
ja kahden puolen kasvaa rikeätä metsää. Sinne syvänteisiin ja rotkoihin
on kaatunut korkeita kokkohonkia, ja ojentelevat ne katkenneita oksiaan
kulkijaan päin. Mutta juuriltaan nousee terhakoita taimia, — siksi
maatkaa vaan siellä, te aikanne eläneet, uusi polvi sijaanne kasvaa!
Pienen metsän perästä alkavat Ristisalmen vedet ja seudut. Ensiksi
tervehtii matkamiestä Taikinajärven silopintaiset, lummerikkaat
lahdelmat, sitten pyöreä Pyötikkömäki, sitten alkavat näkyä Ylätolvan
ja Sorsajärven siintoiset siniselät... Ajat siitä kotvan, kohoat
harjulle, kapealle, korkealle, — sen jyrkillä rinteillä kasvaa kahden
puolen rehevä metsä, metsän alla loiskivat laineet...
Ihania seutuja nämä, rauhan, sulouden pyhiä seutuja!
Sitä on kilometrin matka. Sitten tullaan pienen kangaskannaksen perästä
kolmannelle sillalle, Ristisalmen sillalle, ja siinä saa jättää
hyvästit näille Jumalan kauniille käsialoille.