Seison pajassa. Ylläni on nokinen, karstainen katto, ympärilläni
sysimustat seinät, alla hiilihilseinen maa. Mustan, kuonaisen
uunin kidassa sähisee ahnas tuli, syöden rautaa raution kädestä.
Pajapoika painaa puhkuen paletta, — raution otsalla helmeilee suuria
hikikarpaloita. Hän tempaa raudan ahjosta, lyö sitä vankalla vasaralla,
mutta kun se ei miksikään muutu, työntää sen takaisin. Sivaltaa hikeä
otsaltaan, ottaa taas raudan alasimelle, — jo siitä säkeniä sähähtelee
—, mutta pistää vieläkin ahjoon. Virkkaa sitten:
— Voi kuinka vaikea on tämä työ, — vaikein työ ilman alla! Rauta on
kovaa, kovinta ainetta maailmassa. Se on tehty kolmen luonnottaren
maidosta, maan malmista, taivahan talmasta, — siksi se on kovaa.
Siinä sietää takoa ja taputtaa, lyödä ja lynnähyttää, muokata ja
kärkästä, ennenkuin siitä kalu tulee. Kuka osaisi kuvata ne pettymykset
ja turhat yritykset, joita rautio saa kokea! Kuka osaisi lukea ne
piloille menneet esineet, joita paja nurkissaan kätkee! Kuka lukisi
ne hikipisarat, jotka takojan otsalta kirpoavat, kuka ne säkenet,
jotka turhaan sähähtävät! Tässäkin on esineenalku, jota olen kohta
päiväkauden kalkutellut, mutta tuskin luulisi syrjäinen siitä
mitään tulevan. Ei synny Sampo sanoitta, ei pyöri mylly myrskyittä.
Kärsivällisyyttä, kestävyyttä siihen tarvitaan, ja voimaa! Viimeiset
voimat, viimeinen usko siihen tarvitaan, ennenkuin itsepintainen
alkuaine esineeksi muodostuu. Mutta sitten se muodostuukin, muodostuu
miksi ikinä sinä sen tahdot! Ja niin, vaikka pajatyö on vaikeinta
maailmassa, pajassa vaikeimmat ja suurimmat työt tehdään, pajassa
enimmän aikaansaadaan!
Hän tempasi raudan ahjosta ja takoi sitä voimainsa takaa, ja kohta
siitä esine tuli, tuli tuikea tuura, kalliopura. Hän pisti sen veteen,
taputteli vielä kotvasen ja viskasi sitten pois. Se oli valmis.
— Siinä sen näit. Tulipas kalu, kun viimeiset voimani panin, vankimman
uskoni uhrasin.
Näin on kaiken laita maailmassa. Ei mikään ole helppoa, ei mikään tule
tuskatta ja työttä. Kaikki näyttää alussa aikaansaamattomalta, mutta
uskoa vaan ja voimia, — oi, kaikki, kaikki onnistuu!
Sitten hän muutti puheenainetta.
Täällä pajassa luulisi olevan ikävän ja kolkon olla. Ei suinkaan. Tosin
onhan tämä nokista työtä, onhan täällä aivan toinen aikajärjestys — ei
täällä ole yötä eikä päivää —, eihän täällä ole vaihtelua, ei valoa
liioin — tarkoitan tuota Jumalan valoa —, mutta sittenkin täällä on
hauska olla. Täällä on tuli kaikki kaikessa. Tuli on pajan haltia,
valtava, voimakas, ja ei täällä tohdi majailla pimeät peikot, jotka
muutoin noen ja karstan keskessä mielellään oleskelisivat. Tuli on
isäntä, joka ei anna loikoa, ei laiskotella. Oletko kuullut sen laulua?
Se laulaa näin:
Työtä, työtä, jos tahdot karttaa yötä! Valppautta, valvontaa, jos
tahdot pystyssä pysyä! Voimaa, uskoa, kylmää verta, jos tahdot päästä
eteenpäin ja jotain aikaansaada! Ei armoa, ei hellitystä, — aina vaan
ankarana ja kovana!
Jos sinua yrittää elämä kaataa, jos se virittää eteesi helvetinvirvoja
tai kaivaa tiellesi kuolonkuiluja, niin työtä vaan ja uskoa! Helvetti
on heikkojen pätsi, kuolonkuilut raukkojen altaita. Elä heity elämälle!
Se on tulen laulu. Sitä saa täällä aina kuulla. Ja se on ihanaa.
Jos kelle joskus huonosti käy, niin kuulkoon sitä laulua! Se on
pelastus!
Näin rautio. Hänen silmänsä säihkyvät, kasvonsa hehkuvat. Kätensä
kouristuvat kovasti ja jänteet jäykistyvät. Ja hän alkaa taas takoa
uutta esinettä, ja ennen pitkää se on valmis.
Minä olen kuin kiinninaulattu pajan lattiaan. Ei minusta tunnu enää
katto karstaiselta, ei seinät sysimustilta, vaan tulena kaikki leimuaa,
tulena, elämän, ilon tulena.
Paja on työn temppeli, elämän ahjo!