Jo on käyty sulhasen kotia katsomassa, lujennusviinat juotu, ja
odotetaan vaan ottajia Palakiaa vihille viemään, miehelään saattamaan.
Nämä päivät on Palakia kulkenut naapurin Lukin, päistärsäkin kanssa
antilaana omassa kylässä, Suulanselässä ja Loimolassa, ja itkenyt
tämän kanssa tuttavalle sekä tuntemattomalle. On hänelle annettu
eväitä, ohjeita, varoituksia; on tehty varoja ja luettu luotteita.
Kaikilla on suuri suru Palakian poistumisen johdosta, ihmisten
ilon, vaaran valkeuden, kylän kyyhkyn. Kuka nyt soittaisi salolla,
laulaisi lakeuksilla? Ankarin apea on taatolla, maammolla. Kuka karjaa
paimentaisi, kuka tulen tupahan virittäisi? Yksin Ontro-vaari vaan
sanoo: ei itku auta markkinassa; miehelle menemään on tyttölapsi luotu!
— Palakia ei voi selittää tunnelmaansa näinä päivinä. — — —
Läksiäisaamu tuli. Jo kuuluu kulkuset vaaran alta, jo näkyy hevosten
usvaiset otsajouhet, miesten lumiset turkinkaulukset.
Astuu sulhaskansa sisään; virkkaa Niemen Ontro juhlallisesti:
Oisko riistoja riassa,
kaunopyitä kartanossa?
Vastaa yhtä haltiakkaasti Lytsyn Ontro:
Kyll' on ristoja riiassa,
kaunopyitä kartanossa;
onko vain orusha ottajilla,
rihva riistan etsijöillä?
[orusha, rihva = pyssyjä]
Työnnetään sulhaskansasta Iivana esiin, ja kohta rientää Palakia
punaposkin päästämään tämän vyötä ja avaamaan turkkia sekä viemään tätä
pirtin perälle. Se on hyvän merkki, ja kaikki sulhaskansa jaksautuu,
käy perälle. — Vähän ajan päästä syötetään, juotetaan väki. Sitten
pannaan leipä ja suolavakka pöydälle, ja niiden ääressä ruvetaan
juomaan eroviinoja. Sulhanen ja morsian seisovat vierekkäin pöydän
takana, ja sukulaiset ja tuttavat juovat ryypyn heidän onneksensa,
pannen pienen rahan lautaselle lahjaksi.
Sitten alkaa eropuuhat, eroitkut. Päistärsäkin kanssa käy Palakia
isonsa eteen, kiittäen häntä tukemisestaan ja turvansuomisestaan ynnä
pyytäen anteeksi ylikäymisiään. Sitten ehtii hän emon, siskon ja veljen
eteen ja itkee heille:
Tule nyt kallis kantajani minun karkeaisen kassoani katkomaan, sillä
minun kaunis kasvinaikani on kulunut;
tule minun siivo siskoseni minun kurjasen kutrejani kuivailemaan, sillä
minun kyyneleeni on kylliksi vuotaneet;
tule minun viljo veljyeni minua ihalmoista ilahuttamaan, sillä minun
lähtöaikani lähenee...
Sitten puetaan morsian joukolla, ja emo on auttelevinaan, mutta ei
voi itkulta. Iso seisoo itkeneen näköisenä vieraitten keskellä ja on
heitä auttelevinaan pukeutumisessa. Mutta Ontro-vaari vaan sutkailee
ja hypästelee, ja ennen ketäkin on hänellä turkit päällä ja seisoo
ovensuussa odottelemassa. Hän ja muutamia läheisiä sukulaisia lähtee
myötäjäisväeksi.
Vihdoin lähdetään ovesta ulos. Lukki seisoo nytkin pihtipielessä ja
tekee siinä kaikenlaisia temppuja ja konsteja sekä lukee loitsuja...
Voi, monta on mutkaa matkalla ja paljon on pahansuopia henkiä ja
ihmisiä maailmassa, siksi täytyy lukea loitsuja... Siellä pihalla
seisovat jo kaikki lähtövalmiina. Vielä viime hyvästit. Sitten karahtaa
jalakset pihassa, ja kohta ovat kaikki rinteen alla, lammin jäällä, ja
jälelle jää rakas Lytsy...
Siellä on varat vastassakin, siellä Niemen talossa. Oven pielessä
seisoo sielläkin akka, vakkanen kädessä ja kylvää ohraa nuorenparin
päälle.
Terve kuu, terve kuningas,
terve nuori naimakansa!
Miero vuotti uutta kuuta,
vesi tervasta venettä,
mie vain nuorta naimamiestä
nuoren naisensa keralla.
Miksis viivyit viikkokauen?
Vanhoilt' oli valua silmät
ikkunoissa istuessa,
nuorilta jalat kulua
portahilla seisoessa...
Näin laususkeltuaan rientää hän riisumaan nuorta paria, sopottaen
vieläkin jotain suunsa sisässä.
Häitä on Niemelässä vastaanotettu tositavalla. Viikkokausi on pirttejä
puhdistettu, sintsejä siivottu; puoli kylän naisväestä on ollut
leipomassa, sahteja panemassa; viinoja on haettu kaukaa kauppiaasta...
Ja häät ne onkin hääntapaiset!
Siinä kestitetään myötäjäisväkeä, omahisia, kyläläisiä. Siinä juotetaan
läheinen, kaukainen...
Läpi illan kaikuu kanteleet Niemen pirtissä... Päresoihtuja palaa joka
nurkassa, sisällä, ulkona... Siellä sisällä tanssitaan. Joka pojalla
on tyttö kainalossa, ja vinhaa vauhtia mennään pitkin pirtin leveitä
lattialahkoja. Kevyet ovat jalat, vetreät jäsenet, punoittavat posket.
Siinä unohtuu pitkät, pilviset päivät ja ikävät illat sekä suuret
surut. Oi nuoruusriemun riehakkaa aikaa!
Ontrovaarikin on innoissaan. Hänkin siellä harmaine hapsineen leijaa,
leiskaa. — Nyt on ukko uutisessa, virkahtelee hän, ja yrittääpä
laulaakin:
Kesät kengitin hevosta
talvet syötin tallikkoa —
lähin koskelle kosille
kosken nuorinta tytärtä —
tules tänne tarvitessa
nuoren neion naittaessa —
työnnäs tuo tulinen hursti,
tahikka tulinen miekka —
min hiiret kivestä saapi,
sen noiat minusta saapi...
Hän laulaa sekaisin kaikkea, sotkeutuu viimein ja tupertuu nurkkaan —
utuisia hääunia vetelemään. Hänen toiveensa on toteutunut.
Palakia oli hiukan alakuloinen ajaessaan kotoaan pois. Mutta sitten
hän ajatteli: Sehän on tytön kohtalo. Ja sitähän hänen mielensä
halusi. Se on eri asia, sattuiko oikealle. Mutta siltähän se tuntui jo
sulhastusillasta, että tämä oli _hänen oikeansa!_
Hänen rintansa täyttyi suurella riemulla. Aavistus tulevan avioelämän
iloista syöksyi hänen sydämeensä. Hän tahtoi rientää kaikkien
kaulaan ja itkeä ilokyyneliä. — Hän tanssi Iivanan kanssa aina aamun
valkenemiseen, ja nousevan auringon ensisäteet kultasivat heidän
vihkivuodettansa.
Nyt alkoi Palakian varsinainen elämä. Se oli sydämmen palamista
punaisessa rakkauden tulessa. Se oli kaukaisten kangastusten
lähenemistä tosikuviksi, kokemuskuviksi. Se oli kotivalkean vaalimista,
perheonnen säilyttämistä. Se oli itsen ylentämistä, toisen viemistä
mukahan. Se oli valvontaa, varjelua, kieltäymystä, työtä. Se oli
_työtä_.
Työn lomassa, päivän päätyttyä astui Palakia järven rantaan ja katseli
lipelehtäviä laineita ja lauleli. Tai — talvisaikana — istui hän
kuontalonsa ääreen, keinutti kehtoa ja lauleli. Ja Iivana istui viereen
ja kuunteli. Ja hän oppi ne laulut, nuo luonnon äänet, elämän sävelet.
Ja sitte he laulelivat yhdessä.