päivän otti, kuun kaotti.
Pimeys tuli maahan, ikävä ja itku, mutta nousi toki mies merestä, joka
sen kaatoi.
— Eikö se puu vielä nytkin kasva yön ja pimeyden aikana? kyseli Palakia.
— Kyllä se kasvaa, mutta päivän tullessa nousee musta mies merestä ja
kastaa sen.
Sitten hän rupesi laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, jotka
ajoivat vastakkain, valjahukset vastakkain. Vaati Väinämöinen, joka
oli väkevämpi ja viisaampi, Joukamoista väistymään, mutta tämä ei
väistynyt. Koettelivat siinä kokkojansa kotvasen, — vihdoin suuttui
Väinämöinen ja lauloi Joukamoisen
suin lumehen, päin vitihin,
kourin ilmahan kovahan,
kynsin kylmähän kivehen,
hampahin vesihakohon.
Tuosta tuli Joukamoiselle hätä! Hän rupesi tarjoamaan Väinämöiselle
venoista, oritta, y.m. jotta tämä hänet hädästänsä päästäisi, mutta
Väinämöiselle ei kelvanneet keyhän kenkit. Viimein hätäpäissään lupasi
Joukamoinen sisarensa.
Jop' on kelpas keyhän kenkit.
Päästi Väinämöinen hänet pälkähästänsä ja allapäin pahoilla mielin
lähti Joukamoinen kotiansa astumaan. Mutta Joukamoisen äiti tuli
hyville mielin, kun sai suuren miehen sukuhunsa.
Palakia teki kysymyksen tämänkin laulun loputtua:
— Miksikä se Joukamoinen ei väistynyt, vaikka Väinämöinen oli väkevämpi
ja viisaampi?
— Noh, en tiedä; niinhän ne tuhmat aina viisaampien tielle tuppautuvat,
virkkoi vaari.
— Mutta suohon sortuvatkin, lisäsi Palakia.
Ja nyt tuli vaarin lempivirsi: Lemminkäisen lähtö Päivölän pitoihin,
Jumaliston juominkihin.
Savu saarella palavi,
niemen kylkiset kytevi.
Kenen tuo tuli palavi?
Osmotar olutta keittää — —.
Jo saloista puut väheni,
veet on loppui lähtehistä...
Sai olut valmihiksi, laadittiin pidot, — kaikki kutsuttiin niihin,
mutta yhtä ei: Lemminkäistä. Silloin Lemminkäinen suuttui ja päätti
lähteä kutsumatta pitoihin. Äiti esteli, sanoi olevan kolme surmaakin
matkalla: elä mene, poikaseni! — Ain' on surmia akoilla, vastasi
Lemminkäinen ja lähti vaan. Virvikössä viititsi, varvikossa vaatitsi,
valjasteli viljovarsan
korjan kultasen etehen,
iski virkkua vitsalla,
helkkäs helmiruoskasella.
Oli surmia matkalla, hauta, mato ja aita, mutta onnellisesti hän ohi
pääsi ja joutui Päivölään parhaalla ajalla
parahiksi tietäjiksi,
parahiksi laulajiksi.
— Sellainen se mies pitää olla, joka ei pelkää vaaroja, ei vastuksia,
sanoi vaari laulunsa vahvistukseksi, ja tuntui kuin hän itse olisi
ollut liehuva Lemminkäinen.
Vielä oli vaarilla virsiä; vielä hän työnnytti tyttöjä miehelään, sulki
rauan raanoja, tukahutteli tulen kipuja, miellytteli metsää, nostatteii
nokista poikaa nokiselta nuotiolta, pakeni viholaista, ja lopuksi
lauloi maatapanosanat. Ja sitten hän kävi pitkälleen uuninselällä
olevien päreitten päälle ja nukkui. Mutta jopa olikin aika, sillä kukko
lauloi ensimmäistä aamuvirttään.
Lapset laskeutuvat alas uunilta ja vetäytyivät ison ja emon viereen.
Mutta heitä ei nukuttanut, sillä heidän mielessään oli kummia kuvia,
asioita aavemaisia, — niin tuntemattomia, mutta niin herkästi mieleen
painuvia.
Kun Palakia tuli toiselle kymmenelle, joutui hän karjan paimenohon.
Siellä sai hän sotkea soita ja samota saloja, sai kahlata ja juosta,
nousta ja langeta, itkeä ja iloita.
Ensin hän näillä retkillään pelkäsi, mitä lienee metsän petoja ja
peikkoja, — pysytteli aina karjan ja vanhan Vahdin, karjakoiran
ympärillä. Mutta sitten hän ei enää ollut karjasta riippuvainen,
kuljeskeli missä mielensä teki, kunhan oli karjan kuuluvilla. Hän
kiintyi luontoon, tuli tuntemaan sen perinpohjin. Hän aivan haasteli
sen kanssa, ja hyvin he ymmärsivät toisensa. Honkien humina hänestä
oli kaunista kanteleensoittoa, jossa helisi kaikki ihmissydämmen
säveleet, ilo, suru, toiveet, lempi. Nuorten koivujen lehtileikki oli
nuorten iloelämää, huoletonta, hyppelevää. Haavanlehtien lipinä oli
sitä hiljaista pelonvärinää, joka jokaisen sydämen pohjalla liikkuu
niitä tuntemattomia, yliluonnollisia voimia kohtaan, jotka maailmaa ja
ihmiselämää ylläpitävät... Ihminen ei tiedä, milloin hän hairahtaa,
minkä askeleen ottaa liikaa, — siksi se siellä liikkuu. Metsän
ruskahtelu oli vanhain ihmisten varoitusta, sillä
maot heinissä matavat,
sisiliskot siuottavat.
Kalliot puhuivat kovuudesta, jolla elämän vastoinkäynnit oli otettavat
vastaan ja pulppuavat puroset alituisesta rientämisestä... Oi, hän oppi
kaiken luonnon, ja istuessaan ahon kivellä nousi hänen rinnastansa
ääniä, luonnon ääniä, elämän ääniä, — ja hänestä tuli yhtä hyvä laulaja
kuin Ontro-vaaristakin, joka myös oli näin laulajaksi tullut.
Kerran Palakia eksyi metsään, häipyi kauvas karjastansa. Hän harhasi
saloja ja soita, ei päässyt perille. Mielestänsä hän oli kulkenut
joka kuusenjuuren, kuunnellut joka kumpuralla, kaatunut joka kantoon.
Ei vaan kuulunut karjan kelloa, ei Vahdin haukkua. Ilta pimeni, yö
läheni. Se oli syysaika ja sentähden ei ollut yön tulo hauskaa. Hän
päätti jo lähteä kotiin, ilman karjaa, mutta eipä osannut. Eksyi vaan
enemmän. Hän purskahti itkemään, itkemään vetreitä vesiä. Ja rinnasta
pääsi huokaus: Oi isoni, oi emoni, oi veikkoni ja siskoni, oi luonnon
puhtahat tyttäret, tulkaa pelastamaan!
Huuuu-uu-uu!
Palakia höristi korviaan.
Huuuu-u!
Palakia säikähti. Hänen mieleensä juohtui kummat tarinat peikkojen
huudoista synkkinä öinä.
Huuto uudistui tutunomaisemmin. Se oli kuin emonsa huolehtivan hellä
huuto.
Samassa syttyi pieni tulonen palamaan samalla suunnalla. Se oli kuin
kynttilä kotonsa pyhänkuvan edessä. Hän ajatteli, että se onkin
kotituli ja emonsa huuto. Hän pyyhki silmänsä ja lähti ääntä ja tulta
kohti kulkemaan. Kulki, kulki, — se oli kuin polkua, jota hän kulki, ja
kun hän kotvasen kulki, tapasi hän karjansa kotiin kulkemassa. Silloin
sammui tuli... Hän huomasi ettei se ollut emonsa huuto eikä tuohustuli,
mutta ei se ainakaan pahain henkien tuli ollut. Hyvät henget sen olivat
sytyttäneet, Luojan luonnon puhtaat tyttäret... Ja Palakia oli täynnä
iloa ja kiitollisuutta.
* * * * *
Palakia kasvoi ja kaunistui. Maine kierti hänestä maita, kyliä. Se
on tyttöjen tyttö, sanottiin. Ja kosijoita kulki Saaharissa kesällä,
talvella. Ei ollut sitä arki-iltaa, milloin sulhastaa sopi, ettei tulet
tuikkaneet Saaharin ikkunoista, piirakan rätinä riehtilältä kuulunut ja
voilemu uuninpiipusta ulos tunkenut. Mutta sulhaset olivat supposuisia,
liian monesti haukkasivat yhtä piirakkaa: niin monet sulhaset
Palakiassa kävi.
Eikä Palakia ollut vielä kuin kuusitoistavuotias.
Kulki hänestä maine järvenniemeenkin, missä Saahari oli kerran ollut
yötä. Tulipa tuo siihen taloonkin, missä kylpi ja makasi.
On eräs ilta joulun perästä, tuona illatsujen ja sulhastusten luvattuna
aikana. Niemen Ontro istuu lavitsalla, poikansa Iivana pöydän päässä.
— Kenenkähän tyttö se Palakia Lytsystä lienee? kysyy Iivana.
— Se on sen, muistanetko, kun kerran, sinun piennä ollessasi, oli
meillä yötä, Lytsyn Saaharin. Haki pappia pokostalta pientä tyttöään,
juuri tätä Palakiaa, ristimään.
— Vain sen. Muistan hyvin. Hän antoi minulle pienen solen. Vain sen.
Sittenhän se onkin tutun miehen tytär. Mitähän — hän ajatteli kotvasen
— jos ois lähteä sitä sulhastamaan? Kuuluu olevan mainetyttö.
— Lähdetään vaan, virkkoi isä innokkaasti.
Ja tuumasta toimeen. Ennen synnynvälin loppumista, jota kestää joulusta
parin viikkoa, lähtivät Niemen Ontro ja Iivana Lytsyn laulavaa Palakiaa
kosimaan.
Lytsyssä oli sinä iltana illatsut. Naapuri Iivissä oli siihen aikaan
pari sukulaistyttöä vierailemassa, ja näiden, ativojen vuoksi oli
talossa tanssit. Siellä oli Palakiakin, mutta kun kotonsa pihalla
kulkuset helähti, silloin hänen mielessänsä aavistus välähti, ja kesken
ristikontraa hän riensi kotipirttiin ja nostatti kotiväen.
Tulivat vieraat tupaan, tulivat tuluppaturkeissaan, villavöillä
vyötettynä; ristivät silmänsä ja tekivät tervehdyksen.
— Ennen lienemme käyneet muina vieraina, nyt tulimme sulhasiksi.
Niin Niemen Ontro.
— Anna Jumala niitä kuulua, ei hallavuosia, vastasi Saahari, joka
hädintuskin oli saanut kengät jalkaansa ja liivin yllensä. Vaimoväki
vielä pukeikse. Käski Saahari sitten vieraat pirtin perälle.
Naiset, pantuaan päälle, kävivät kättelemään vieraita ja rupesivat
keitinpiirakoitten tekoon. Kohta sirisi voi riehtilällä ja pöydällä
jumalanvilja pölisi.
Palakia pistäysi pikimältään aitassa, vaihtoi siellä vaatteet, ja
tultuaan sieltä rupesi muka auttamaan emäntiä, mutta silmät paloivat
sinnepäin, missä Iivana istui, — ja kohta hän kokonaan irtausi työstä
ja riensi sulhon luo, joka heti hänet vierelleen veti ja puhelemaan
rupesi.
— Kuinpa sinä tänne osasit ja miten mieleesi johtui näin kaukainen ja
tuntematon? puheli Palakia punastuen.
— Et sinä niinkään tuntematon ollut, sillä sinun isäsi kävi kerran
meillä minun pienenä ollessani ja antoi minulle solen, joka on vieläkin
tallessa. Ja kaukaisuus ei ole mikään este. Lentäähän lintukin meren
yli — —.
Palakia yritti jotain sanomaan, mutta sekoi ja punastui, eikä
tullutkaan mitään. Iivana kiersi kätensä lujemmin hänen vyötäistensä
ympäri.
Tuvassa isäntämiehet tarinoivat minkä mistäkin. — Tuli roihusi
hiilostassa ja päre paloi orressa, niin että tuvassa oli ylen valoisa.
Ontro-vaari oli tähän asti maannut uunilla, mutta valtava valo rupesi
häikäisemään silmiä ja sentähden hän heräsi. Heti hän kömpi alas,
kun näki sellaisia vieraita, pisti huopaset jalkaan ja samettiliivin
yllensä, sivalsi partaansa ja meni vieraita kättelemään. Iivanaa
tervehtiessään hän iski silmää ja Palakialle löi hän sormea.
Kertyi siihen illan kuluessa syrjäisiäkin, illatsunuorisoa ja naapurin
väkeä, ja pistettiin siinä hiukan tanssiksikin. Palakia tanssi Iivanan
kanssa, ja ylen oli rivakka Iivana tanssija, kevyt ja notkea.
Syötyä ja juotua rupesivat vieraat lähtöä tekemään. Tarjosivat siinä
lähteissään rahoja, muka syömisistä, mutta kihlarahoja ne olivat.
Otettiin rahat viieksi viikoksi ja tyytyväisiä olivat vieraat.
Iivanalle kuiskasi Palakia porstuassa, että ei niitä rahoja tuoda
takaisin ja kaupat tulee. Viskoi naapurin Lukki tuhkia vieraitten
jälestä, sopottaen: yks pois, yheksät sijaan! mutta turha oli tuo
toivomus.