Kolehti.
"Lucy, Lucy! Luuletteko, että minä saan lähteä kokoukseen tänä iltana?
Neljä lähetyssaarnaajaa pitää puheita, se on ilmoituksessa, ja sali on
ainoastaan kahden katukulman päässä täältä!"
Greeta tuli aivan hengästyneenä kertomaan uutisiansa kyökkiin,
herättäen Lucyn hänen iltapäiväunestaan.
"Voi sitä tyttöä, minkälaista melua!" huudahti Lucy nyrpeänä. "Tietysti
sinä saat mennä, jos haluat. Minä kyllä lähden muutamien ystävien luo,
mutta tulen aikaisin kotiin."
Kaksi viikkoa oli kulunut siitä kuin Greeta jätti sairashuoneen,
ja ensi viikolla hänen piti palata Sundaleen. Hiukset olivat vielä
hänelle suurena koettelemuksena, ja käsissä ja käsivarsissa näkyi
tulen jättämiä arpia. Mutta hänen hyvä luontonsa näytti olevan
palovakuutettu, ja kun Lucy välistä surkutteli häntä, sanoi hän
rohkeasti:
"En ole milloinkaan ollut kaunotar, enkä minä aio valittaa. Minä pidän
itseni puhtaana ja siistinä enkä huoli muusta."
Nyt hän oli intoa täynnä lähetyskokouksen tähden -- eikä ollut
kummakaan, sillä hän aikoi ottaa sinne mukaansa säästönsä. Hän oli
setelinsä vaihtanut kultaan; sukka oli melkein täynnä hopea- ja
kuparirahoja. Kokous alkoi kello 7, mutta jo kuudelta seisoi Greeta
kokoushuoneen ulkopuolella odottamassa, että ovet avattaisiin.
Säteilevä ilme kasvoissaan hän asettui salin penkille istumaan,
uskollisesti pidellen kallista sukkaansa päällysnuttunsa alla, jotta ei
mikään pahansuopa ihminen sitä näkisi ja tempaisi hänen kädestään.
Oli paljon väkeä kokouksessa, sillä se oli vuosikokous, ja puhujien
joukosta Greeta tunsi muutamia pappeja. Ensimmäisistä puhujista
ei hänellä ollut mitään iloa, sillä hän ei ymmärtänyt heidän
selostuksiansa ja tiedonantojansa; mutta kun lähetyssaarnaajat
rupesivat puhumaan, silloin Greeta todella innokkaasti seurasi
esitystä. Hän kuunteli tarkkaavasti joka sanaa. Jos kertomukset
huvittivat kuulijoita, nauroi Greetakin sydämmensä pohjasta, jos taas
jotakin surullista kerrottiin, täyttyivät hänen silmänsä suurista,
raskaista kyynelistä.
Kun vihdoin laulettiin virsi ja kolehtia ruvettiin kantamaan, silloin
hänen ilomaljansa oli täynnä.
Hämmästykseksi ja tyytymättömyydeksi sille ujolle nuorelle miehelle,
joka kolehtilautasta kantoi, otti Greeta hitaasti ja varovasti esiin
nuttunsa alta mustan sukkansa ja laski sen rahojen päälle.
"Se on minun sukkani, nuori mies", sanoi hän kiireesti, mutta niin
ääneensä, että lähellä olevat selvästi kuulivat hänen sanansa. "Ottakaa
se mukaanne, mutta älkää hukatko sitä, sillä se on hyvin raskas!"
Nuori mies seisoi hetkisen epäilevänä; mutta Greetan uhkaava muoto ja
varoittavat kuiskeet saivat hänet pakenemaan tytön luota niin pian kuin
suinkin.
"Te ette saa sitä koskea, nuori mies! Se on annettava
lähetyssaarnaajille, että he vievät sen pakanoille. Se on minun
sukkani, sanon minä! Te ette saa pistää sormianne siihen, sillä se on
minun sukkani, ja minä pidän teitä silmällä!"
Hänen silmänsä todellakin seurasivat nuorta miestä ympäri koko salin;
mutta sitten vietiin kolehti erääseen sivuhuoneeseen. Kun Greeta vielä
oli viipynyt muutaman hetken sen jälkeen kuin kokous oli lopussa,
läheni hän vihdoin hitaasti ovea.
"Mitä sinä odotat?" kysyi hän itseltään melkein suuttuneena. "Sinä olet
antanut sukkasi ja sillä hyvä. Tahtoisitko että kaikki tulisivat sinua
kiittämään? Sinä olet oikea tyhmyri, se sinä olet."
Hän seisoi oven kynnyksellä, kun käsi laskeutui hänen olalleen. Hän
katsahti ylös ja näki huonosti puetun naisen seisovan vieressään.
"Minä istuin takananne ja näin teidän laskevan sukkanne lautaselle",
sanoi hän ystävällisesti. "Onko teillä mitään sitä vastaan, että kysyn
mitä siinä oli?"
"Minun säästöjäni", sanoi Greeta vähän ujosti. "Minä olen jo kauan,
nähkääs, halunnut päästä tällaiseen kokoukseen ja sillä välin olen
säästänyt sitä varten."
"Kuinkahan paljon te olette säästänyt?"
"Olen saanut pari kertaa lahjan, nähkääs, yksi oli oikein suuri --
koko 300 markkaa -- se vaikuttaa sen, että summaa karttui niin paljon;
mutta minun neitini tahtoivat, että minä ostaisin vähän vaatteita, ja
senvuoksi en ole itse voinut säästää kuin 75 markkaa ja 68 penniä."
"Kuinka suuri palkka teillä on?"
"Minä saan 140 markkaa tänä vuonna."
Rouva lähti. Hänellä itsellänsä oli 14,400 markan tulot, ja hän oli
antanut 15 markkaa. Rahat olivat hänen jumalansa, hän ei tahtonut
niitä käyttää edes itseänsä varten. Häntä oli kehoitettu menemään
veljenpoikaansa kuulemaan, joka oli lähetyssaarnaaja -- ja hän oli
melkein katunut, että oli antanut hetken tunteen vaikuttaa itseensä
niin, että antoi 15 markkaa, kun 50 pennissäkin olisi ollut hänen
mielestään tarpeeksi. Mutta Greetan riemu ja tyytyväisyys, kun hän oli
antanut sukkansa, oli liikuttanut häntä. Hän häpesi, kun hän vertaili
molempia lahjoja ja molempien lahjojen antajien tuloja toisiinsa.
Tultuansa kotiinsa hän lähetti nimettömän rahaosotuksen, jolla
lähetysseura sai nostaa 2000 markkaa, eikä kukaan tietänyt, että pieni
palvelustyttö oli tähän antanut aihetta.
Greeta pysähytettiin vielä kerran, ja tällä kertaa eräs pappi häntä
puhutteli.
"Oletko sinä se pieni tyttö, joka antoi 375 markkaa sukassa
lähetykselle?"
Greeta oikein hohti tyytyväisyydestä.
"Kyllä, hyvä herrani, mutta siinä oli vielä enemmän -- 375 markkaa ja
68 penniä. Toivon että se nuori mies ei mitään pudottanut. Hän näytti
niin pelästyneeltä."
"Onko sukalla mitään historiaa?" kysyi pappi hymyillen.
Greeta tuijotti häneen ja vastasi vähän ylenkatseellisesti:
"Mitä vielä. Ei sukalla ole mitään historiaa. Sitä on ainoastaan
kuninkailla ja kuningattarilla, sellaisilla joista minä luin koulussa."
"Mutta mistä sinä olet saanut niin paljon rahaa?"
"Osan olen saanut lahjaksi sairaalta kapteenilta ja loput olen itse
säästänyt."
"Kuinka kauan sinä olet harrastanut lähetystyötä?"
"Oi, hyvin kauan, aina siitä asti kuin vuosi takaperin olin eräässä
lähetyskokouksessa. Minä aion itse tulla lähetyssaarnaajaksi kerran,
mutta --" tässä hän sai pelästyneen ilmeen kasvoihinsa -- "mutta ei
suinkaan minun milloinkaan tarvitse astua lavalle puhumaan, kuten nämät
täällä tekevät; täytyykö minun?"
"Sinun tulee tehdä paljon vaikeampaakin, jos tulet
lähetyssaarnaajaksi", sanoi pappi hymyillen. "Miksi tahdot tulla
lähetyssaarnaajaksi?"
"Pakanain tähden, hyvä herra, kun ne eivät tiedä mitään, ja
lähetyssaarnaajat sanovat, etteivät joudu käymään kaikkien luona."
"Ei, me emme voi sitä tehdä", sanoi pappi alakuloisena.
"Sanokaapas minulle, herrani, oletteko ollut pakanain parissa?"
"Olen ollut Intiassa viisitoista vuotta."
"Oohoo!" Greetan ääni ilmaisi sekä pelkoa että ihastusta. "Mutta ette
ollut puhujana siellä toisten joukossa."
"En, minä kuuntelin niitä, jotka olivat uudempia ja nuorempia kuin
minä, ja mielestäni oli hyvä kuunnella heitä."
"Oi herra pastori", sanoi Greeta loistavin silmin ja punastuvin poskin,
"en ole milloinkaan nähnyt pakanaa, mutta lähetyssaarnaaja on melkein
yhtä hyvä; tahtoisitteko antaa minulle kättä?"
"Aivan mielelläni."
Greeta tunsi itsensä niin onnelliseksi, kuin jos hän olisi kätellyt
kuningatarta.
"Paljon kiitoksia, herra pastori; ja olkaa hyvä ja sanokaa, onko
missään pakanoita, jotka puhuvat englanninkieltä siellä, mihin minun
täytyy mennä, sillä minä en ole kasvatettu puhumaan ranskaa ja
sellaista."
"Minun mielestäni sinä saisit tyytyä puhumaan pakanoille täällä
kotimaassa. Niitä on yllin kyllin, tyttöseni. Ehkäpä Jumala näyttää,
että parhaiten voit häntä palvella täällä. Ja jos sinä lähetät säästösi
muitten avuksi, jotka pakanamaihin lähtevät, niin sinä otat osaa
suureen evankeliumin levitystyöhön kaikessa maailmassa."
Greeta painoi alas päänsä.
"Olen päättänyt mennä pakanamaille ja minä toivon, että saan mukaani
erään ystävän, jonka nimi on Ellen. Mutta jos Jumala ei pidä minua
sopivana, niin hän sen kyllä ilmoittaa tavalla tai toisella."
Ja sitten Greeta lähti hymyilevin kasvoin, mutta surullisin sydämmin.
"Sukkaan kokoominen on hyvä apu", mutisi hän, "mutta siinä ei ole
puoleksikaan sitä, mitä minä haluan tehdä, sillä minä tahdon tehdä niin
paljon kuin voin enkä niin vähän kuin mahdollista."
Hän oli tavattoman äänetön, tullessaan kotiin Lucyn luo, ja kun hän
pani maata, vieri hänen silmistään muutamia kyyneleitä.
"Sinusta tuntuu tyhjältä, Greeta", mutisi hän nyyhkytystensä kesken.
"Tiedän minä syynkin, sinä kaipaat sukkaasi -- tuntuu siltä, kuin
olisi täällä käynyt kuolema huoneessa, -- mutta tuo on vain tuhmuutta!
Ajattele sinä, mihinkä se on mennyt ja mitä kaikkea sinun rahasi saavat
aikaan. Ja jos sinusta tuntuu tyhjältä ilman sukkaa, niin ota toinen ja
rupea sitä täyttämään huomenna!"
Tämän päätöksen tehtyään hän lohdutettuna vaipui unen helmoihin.
* * * * *
Neljä vuotta sen jälkeen kuin Greeta oli palannut Lontoosta Ivyn
huvilaan, näemme hänen eräänä kauniina iltapäivänä seisovan puutarhassa
omenapuun suojassa kuunnellen kirkonkellojen juhlallista ääntä.
Albert Edvard istuu takajaloillaan ja katselee tarkkaavasti tyttöä.
Mutta siinä on myöskin voimakas, nuori mies, jonka silmät ovat häneen
kiinnitetyt, eikä hän ole pakotettu äänettömänä tyttöä katselemaan,
sillä hänellä on kieli, millä voi puhua.
"Greeta"!
Greeta hätkähti ja punastui samassa niin, että tuli melkein kauniiksi.
"Noh, Bill, miksi minua seuraat? Minä näin sinut kirkossa vähän aikaa
sitten, ja siinähän on kyllin yhdeksi päiväksi."
"Isä on lähettänyt minut", sanoi hän vähän ujosti. "Hän haluaisi kuulla
jotakin häistä."
"Voithan sinä kertoa hänelle niistä", sanoi Greeta katsellen puussa
nuokkuvia valkoisia ja punaisia omenankukkia. "Sinä tiedät, miltä Joyce
neiti näytti, eikä löydy koko maailmassa toista kapteenia, joka voisi
kapteeni d'Arcyn voittaa. Nyt minun täytyy lähteä sisälle ilostuttamaan
Helena neitiä. Hän on mennyt huoneeseensa itkeäkseen tarpeeksi. Minä
tulin tänne, kun vaunut vierivät pois, vieden heidät mukanaan."
"Mitä sinä ajattelit?"
"Minä ajattelin sitä, miten he molemmat puristivat minun käsiäni",
vastasi Greeta, ja innostunut hymyily päilyi hänen huulillaan.
"Olenko kertonut sinulle, että he pyysivät minua mukaansa Intiaan?
Minä kuvittelin ennen, että menisin sinne lähetyssaarnaajana, kun
täysikasvuiseksi tulisin, ja nyt näytti siltä, kuin Jumala olisi
antanut minulle tilaisuuden; mutta olen saanut oppia toista, ja
koska Helena neiti nyt on kovin luuvalon vaivaama, en aio häntä
jättää. Hän ja minä keskustelimme paljon täällä eräänä päivänä. On
muutamia, joitten on sallittu puhua ihmisille täällä kotona, ja
toisia, joitten tulee lähteä ulkomaille, ja kunhan me vaan puhumme
toisillemme Jeesuksesta ja voimme tarjota auttavaa kättä, teemme
Jumalalle otollista työtä, missä olemmekin. Minä olen vain taitamaton,
sivistymätön tyttö, mutta minä rupean käsittämään, etten ole niin
taitava kuin ennen luulin olevani. Ja Vapahtajamme on sanonut:
'Seuratkaa minua ja minä teen teistä ihmiskalastajia'; ja jos Joyce
neiti ja hänen kapteeninsa seuraavat häntä Intiaan, niin minä
voin seurata häntä täällä Sundalessa. En tahdo milloinkaan lakata
ajattelemasta pakanoita, Bill. He ovat, niin sanoakseni, kapaloidut
minun sydämmeni ympäri, ja minä tahdon yhä edelleenkin koota heille ja
rukoilla heidän puolestaan. Mutta minä koetan tehdä velvollisuuteni
neitiäni kohtaan ja olla uskollinen pienessä --"
Bill kuunteli häntä ääneti näin pitkälle, mutta nyt hän kurkotti
kätensä Greetalle.
"Tule, Greeta", sanoi hän, tarkoittavasti silmää iskien; "tule ja tee
velvollisuutesi minua kohtaan. Olen sinua odottanut koko tämän vuoden,
ja isä kaipaa sinua niin hirveästi!"
Greeta pudisti päätään, mutta hänen silmiinsä tuli uusi loiste.
"Sinun täytyy odottaa vielä vähän kauvemmin, Bill. Minun neitini on
sanonut, että hän tulevana vuonna muuttaa erään sukulaisen luo, ja
silloin minä olen vapaa."
"Lupaatko varmasti, Greeta, että tulevana vuonna tulet? Nuo hääkellot
soivat minun päässäni ja sydämmessäni tänään."
"Jos sinä ja minä koetamme tehdä Jumalalle otollista työtä yhdessä,
Bill, niin tahdon tulla luoksesi silloin."
Greeta puhui kuiskaavalla äänellä, mutta Bill veti hänet luokseen.
"Tyttöni, sinä olet osottanut isälle ja minulle tien taivaaseen, eikä
ole luultavaa, että minä tahtoisin tehdä sitä, mikä sotii Herran tahtoa
vastaan."
Greetan silmät täyttyivät kyynelistä.
"Oi Bill, mitä luulet kapteeni d'Arcyn sanoneen minulle tänään, kun
hän puristi kättäni? Hän katsoi minuun ja sanoi: 'Hyvästi, Greeta.
Minä saan sinua kiittää paljosta hyvästä, mutta parhaan päivätyön teit
silloin, kun annoit minulle tuon sanoman, ensikerran kuin kohtasimme
toisemme. Sinä sanoit sairaalle kapteenille, mihin hänen tuli mennä
tullaksensa terveeksi, ja vaikka kesti kaksitoista kuukautta, ennenkuin
hän lopullisesti teki päätöksensä, niin hän kuitenkin vihdoin sen teki
ja saa nyt kokonaan kiittää sinua siitä, että hän on parantunut.' Nämät
ovat hänen omat sanansa, ja minä itken, kun noita sanoja muistan, sillä
ne tekevät minut niin äärettömän onnelliseksi. Minä rukoilin Jumalaa,
ennenkuin palvelukseen menin, että saisin auttaa sairasta kapteenia, ja
tällä tavalla hän on vastannut rukoukseeni!"