Sairaskäyntejä.
Oli muitakin kuin kapteeni d'Arcy, jotka tulivat Greetaa tervehtimään
sairashuoneeseen. Rouva Dale ja Lucy sekä rouva Creek. Nesbitt selitti,
että sairashuone aina sai hänet vapisemaan kuin haavanlehti, eikä hän
ollut sairashuoneessa käynyt aina siitä asti kuin hänen äitinsä oli
siellä kuollut; mutta Greeta olikin aivan tyytyväinen tervehdykseen.
Hän piti enimmän Lucysta, ja tällä olikin koko joukko uutisia
kerrottavana.
"Niin, me olemme päässeet taloon jälleen takaisin, ja ainoastaan
kirjasto onkin turmeltunut perin pohjin. Sen minä sanon, että vesi
teki enemmän vahinkoa kuin tuli. Jospa näkisit sisäänkäytävän ja
portaat! Kullatut kuvat ja matot ovat ihan turmeltuneet. Tietysti vettä
tarvittiin valkean sammuttamiseen, niin että eihän ole oikeus valittaa,
mutta kyllä tulee maksamaan koko sievän summan, kun tuota kaikkea on
korjattava, paneelit ja seinät ja muut semmoiset. Minä jään yksin
kotiin hoitamaan taloa, sillä rouva Dale lähtee ulkomaille pian, ja hän
ottaa Nesbittin mukaansa."
"Ja mihinkä minä joudun, kun täältä pääsen?"
"Takaisin omille neideillesi, etkö tahdokkin? Mutta minä toivon, että
ehdit meille ennen rouva Dalen lähtöä, jos kiirehdit tulemaan terveeksi
ja reippaaksi jälleen."
Greeta näytti epäilevältä.
"Nahka estää, Lucy. Kestää niin kauan ennenkuin se tulee uudestaan.
Ja minun jalkani ovat niin tuskallisen kipeät. Tuntuu siltä, kuin en
milloinkaan enään voisi niitä taivuttaa."
"Herra Bennett on matkustanut kapteenin kanssa pois, ja hänen
mielestään sinä olet oikein urhea tyttö. Miksi sinä tuon urhotyön teit?
Muutamat paperit eivät ole sen arvoiset, että niiden tähden kannattaisi
polttaa itseänsä kuoliaaksi."
"Minun täytyi se tehdä", vastasi Greeta vakavasti. "Luulenpa, että
tekisin sen huomenna jälleen, Lucy, jos sama asia uudestaan tapahtuisi.
Minun täytyi jotakin tehdä tuon kapteenin hyväksi, ja hän tarvitsi ne
paperinsa niin tärkeästi."
"Sinä olet kummallinen pieni olento! Herra Bennett sanoi, että hän
tietysti pelastaisi pienen lapsen, sillä tunteehan sen, että sillä on
joku arvo, parempi kuin kapteenin papereilla, sanoi hän, sillä ne eivät
ole muuta kuin paperia ja mustetta, eikä niiden tähden kannata uhrata
lihaa ja verta. Ihmiset vain nauravat sitä, sanoi hän, joka sellaisia
tuhmuuksia tekee."
"Minä en paljoakaan välitä siitä, mitä herra Bennett sanoo", vastasi
Greeta, nostaen leukansa pystyyn tavalliseen tapaansa, "hän puhuu niin
rumasti lähetyssaarnaajista ja pakanoista. Minä arvelen, että hänen
tapansa on sellainen ja että hän on sellaisen kasvatuksen saanut, mutta
kaikissa tapauksissa on hirveätä kuunnella häntä. Hän sanoo, että hän
olisi mennyt tuleen pelastaaksensa lapsen, mutta minä tiedän, ettei hän
sitä olisi tehnyt pelastaaksensa pakanaa. Ja pakana on yhtä hyvä kuin
lapsi, Lucy; se on ihan sama asia!"
"En tiedä niistä paljon mitään", tunnusti Lucy, "mutta minä ja Nesbitt
kaipaamme herra Bennettiä. Hän oli niin hauska nuori mies."
Rouva Creek tuli ja itki nähdessään Greetan.
"Mielestäni tuntuu ikäänkuin kuuluisit minulle, rakas lapseni, niin
todellakin, ja minä olin niin ylpeä siitä, että sinä olit saanut oikein
hyvän paikan; ja nyt olet viskattu takaisin jälleen sinne missä ennen
olit. Olen surrut ja surrut, siksi että huomasin minkälainen paha
muija minä olen, sillä Kaikkivaltias pitää huolen omistaan, eikä ole
luultavaa, että hän sinuakaan unhottaa."
"Ei, sen minäkin uskon", sanoi Greeta loistavin silmin; "ja tiedättekös
rouva Creek, minä rukoilen häneltä tuhansia asioita tässä maatessani.
Pelkään, että väsytän häntä kovin, mutta minä rukoilen, että hän
ei kuuntelisi sellaista, mitä hän ei hyväksy, ja minä koetan olla
pyytämättä samaa asiaa kahta kertaa."
Kun Greeta rupesi paranemaan, alkoi hänessä samalla herätä
myötätuntoisuus hänen kärsiviä kumppaneitaan kohtaan.
Lähimmässä vuoteessa makasi nuori nainen, jonka jalka oli poikki. Hän
oli kovin huolissaan kodistaan ja lapsistaan, ja Greeta kuunteli eräänä
päivänä hänen keskusteluaan erään vanhanpuoleisen naisen kanssa, joka
makasi Greetan vuoteen vieressä toisella puolella.
"Pidä lepoa niin kauan kuin saat ja ole iloinen siitä. Kuka lapsiasi
hoitaa?"
"Minun kälyni. Hän tuli Kentistä, ja hän on kelvollinen ja hyvä
ihminen. Mutta minä halajan saada nähdä nuorintani. Hän on ainoastaan
kymmenen kuukauden ikäinen."
"No eihän teillä ole oikeastaan mitään huolehtimisen syytä. Katsokaa
minua. Minä kiitän Jumalaa joka päivä siitä, että putosin portailta
ja nyrjähytin olkapääni. Nähkääs, minä olen lähes neljänkymmenvuotias
ja olen synnyttänyt ja kasvattanut neljätoista lasta ja tehnyt
ankarasti työtä koko elinaikani, pessyt ja puhdistanut muille. En vielä
milloinkaan näinä kaikkina vuosina ole maannut sairaana eikä minua
koskaan niin ole hoivattu kuin nyt täällä. Minä nautin äärettömästi
tästä levosta. Olenhan minä joskus pyhinä käynyt puistoissa, mutta
siinä on sitte aina lapset ympärillä nykimässä, ja täytyy miestäkin
pitää varalla, ettei hän kurkista liian syvälle lasiin. Kaikkina
näinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olen ollut naimisissa, en ole
milloinkaan maannut hiljaa vuoteessa mitään tekemättä. Oi, tämä on
oikein kuin taivaan esimakua!"
Hän laski päänsä jälleen päänalukselle ja huokasi tyytyväisyydestä. --
Greeta katsoi häneen hymyillen.
"Minä ajattelen, että Jumala havaitsi teidän tarvitsevan lepoa, ja sen
vuoksi olette tullut tänne."
"Minä en tarvitse mitään lepoa", vastasi nuori vaimo; "minä tarvitsen
Jackini ja pienokaiseni. Siellä on nyt Martta nuuskimassa kaikkia
laatikoitani ja siivoomassa arkkujani, kuten hän sanoo, ja minä en
sitten löydä mitään, kun kotia palaan."
"Älkää huolehtiko", sanoi Greeta, noikaten hänelle rohkaisevasti.
"Parempi on siivota kuin panna toimeen epäjärjestystä. Kentiesi te
kotiin palatessanne saatte nähdä kotinne koristettuna ja hienoksi
siistittynä tervetuliaisiksenne. Älkää nähkö pahinta kaikessa, vaan
ajatelkaa sitä mikä on parasta ja jättäkää ikävät syrjään. Minä olen
päättänyt aina kuvitella kaikkein parasta. Ja niin teenkin. Minun
oli tapanani uneksia, ennenkuin tulin palvelukseen, että minä kerran
pääsisin palvelemaan oikein hienoja neitosia, ja että asuisin talossa,
jossa oli tauluja ja mattoja, ja että minulla olisi tarpeeksi hiiliä
lämmittämistä varten, -- ja niin on kaikki tapahtunut. Ja jos te
tuumaatte itseksenne ja kuvittelette miten kaikki tulee olemaan,
kun kotiin palaatte, niin se lohduttaa ja hauskuuttaa oloanne
ihmeellisesti. Saanko kuvata teille, miten kaikki käy?"
Odottamatta hänen suostumustansa Greeta alkoi: "Näin se on. Te tulette,
ajatte kotiin ajurin vaunuissa pitkin katuja aivan kuten herttua, ja
teidän naapurinne pistävät päänsä ulos akkunoista ja katsovat, kuka
siellä tulee ajaen niin hienosti, ja sitten teidän miehenne nostaa
teidät hellästi alas vaunuista ja vie teidät sisälle, ja siellä kaikki
pienokaiset tulevat teitä vastaan kasvot puhtaiksi pestyinä, hiukset
sileiksi kammattuina ja parhaat vaatteet yllä, ja Marttakin tulee
hymyillen teitä vastaan, ja huone on niin hienoksi siivottu kuin jos
olisi pyhä, ja siellä on katettuna komea teepöytä, jossa on merirapuja
ja vesinenättiä ja kentiesi myöskin korinttikaakku, ja teidät pannaan
istumaan nojatuoliin, ja kaikki kilvan palvelevat teitä, ja miehenne
sanoo: Kuules vaimoni, me olemme kovin iloisia siitä, että saimme sinut
jälleen! Me emme täydellisesti tunteneet arvoasi ennenkuin nyt, kun
olet ollut meiltä poissa!"
Vaimo parka rupesi itkemään, mutta tunsi kuitenkin mielensä
lohdutetuksi.
"Te esitätte asian juuri niin kuin se on", sanoi hän ihmetellen ja
pyyhkien silmiänsä. "Niin, kyllä on ihanata päästä kotiin jälleen! Minä
koetan sitä ajatella."
Greetalla oli sana sanottavana myöskin lääkäreilleen.
Yksi heistä onnitteli häntä eräänä aamuna siitä, että hän oli
parantumassa.
"Teillä on mainio ruumiinrakennus", sanoi hän. "Olen nähnyt monta,
jotka eivät ole kestäneet lievempiäkään palohaavojen tuottamia kipuja,
vaan ovat siihen menehtyneet."
"Suokaa anteeksi, tohtori, onko menehtyminen samaa kuin kuolema?
Minä en milloinkaan olisi sitä ajatellut, sillä minä aion ruveta
lähetyssaarnaajaksi, kun tulen täysikäiseksi. Minä tiedän, että Jumala
sen tahtoo, ja hän pitää kyllä huolen siitä, etten kuole, ennenkuin
siksi olen tullut."
Tohtori katseli häntä hymyillen.
Greeta jatkoi vakaasti, kiinnittäen silmänsä tohtoriin.
"Minä arvelen, että tunnette suurta pettymystä, tohtori, jos ette saa
ihmisiä paranemaan?"
"Niin, kyllä kaiketi."
"Se mahtaa olla hyvin suuri koettelemus teille. Minun tulee teitä
sääli, kun aamuisin teette kierroksenne sairashuoneissa ja havaitsette,
että lääkkeenne ei ole tehnyt toivottua vaikutusta. Ei suinkaan
Lontoossa ole ainoatakaan lääkäriä, joka olisi varma siitä, että hän
voi sairaat parantaa?"
"Ei, jos sairaus on päässyt liian pitkälle kehittymään tai jos se on
parantumatonta laatua."
"Niin", sanoi Greeta, ja uneksiva katse ilmestyi hänen sinisiin
silmiinsä; "ja minä otaksun, että löytyy sellaisia, jotka huolettomina
jättävät sielunsa sairaiksi, kunnes tauti on päässyt liian pitkälle.
Senpävuoksi juuri minä kiirehtisin pakanain luo."
"Mitä niille sitten teet?"
"Aion ainoastaan kertoa heille, kuka voi heidän sielunsa parantaa.
Tuntuu minusta oikein hirveältä, että muutamien niistä täytyy odottaa
siksi, kunnes pääsen heidän luoksensa."
"Vai niin, sinä aiot tulla saarnaajaksi? Oletko sinä
pelastusarmeijalainen?"
"En, herra tohtori, olen palvelustyttö."
Ja Greeta nosti jälleen leukansa pystyyn. Jos hän olisi ollut
herttuatar, ei hän olisi voinut itsetietoisemmin sitä ilmaista.
"Ja minulla on oikein hyvä palveluspaikka", jatkoi hän, hiukan nyökäten
päätänsä tohtorille, "ja minä olen erittäin halukas pääsemään sinne
takaisin niin pian kuin suinkin."
"No me koetamme saada sinut terveeksi mahdollisimman pian; mutta minä
luulen, että jos olisin sinun sijassasi, niin minä jäisin paikalleni ja
jättäisin pakanat omiin oloihinsa."
"Mutta juuri pakanoitten tähdenhän minä tahdon elää." Sitten hän äkkiä
vaihtoi puheainetta.
"Te lääkärit kai ette milloinkaan itse ole sairaita?"
"Toisinaan mekin olemme", vastasi tohtori nauraen.
"En ole milloinkaan kuullut raamatussa puhuttavan sairaasta tohtorista.
Sairaista kapteeneista ja kuninkaista ja naisista ja tavallisesta
kansasta yleensä, mutta ei kenestäkään lääkäristä, sitä minä en
ainakaan voi muistaa. Mutta minä kuvittelen, tohtori, että teidän
sielunne ovat yhtäläisiä kuin muittenkin ihmisten, ja niitä te ette voi
parantaa; vai voitteko?"
"Me luulemme osaavamme", sanoi tohtori naurahtaen.
"Niin", sanoi Greeta, päätään ravistaen, "mutta ettepä osaa kuitenkaan.
Sitä ei osaa kukaan muu kuin Jeesus Kristus; raamattu sanoo niin. Hän
etsii sieluja, eikä hän anna kenenkään muun sekaantua työhönsä. Minä
välistä ajattelen, että lienee suuremmoista olla lääkärinä, sillä te ja
Herra olette yhteistyössä; hän antaa teille ruumiit parannettavaksi ja
hoitaa itse sielut. Mutta suokaa anteeksi, tohtori, minä totta tosiaan
uskon teidän erehtyvän, jos luulette voivanne itse parantaa sielunne."
"Vai niin", sanoi tohtori, nousten lähtemään, "ehkä minä erehdyn.
Koetan ajatella sitä asiaa."
Greetalla oli iloinen päivä silloin, kun siteet otettiin pois hänen
oikeasta kädestään ja käsivarrestaan. Hän pyysi heti hoitajattarelta
mustetta ja paperia.
"Minulla on niin monta ystävää, neiti hyvä, joille minun täytyy
ilmoittaa, kuinka voin. Ja ne, jotka ovat maalla, haluavat kirjeitä,
sen voin teille vakuuttaa. Oi, kun minä ensin olin lähtenyt Lontoosta,
kysyin joka kerta postimieheltä, eikö hänellä ollut kirjettä minulle,
kysyin siihen asti, että vihdoin sain kirjeen, ja silloin olin sekä
iloinen että ylpeä, uskotteko sen?"
Ensimmäisen kirjeensä hän kirjoitti Ellenille. Se kuului näin:
"Rakas ystäväni Ellen! Toivon että olet terve. Minä en voi
sanoa, että olen oikein terve vielä. Olet kai kuullut minusta
puhuttavan. Minua on kohdannut tapaturma, se johtui siitä, että
juoksin palavasta huoneesta tuomaan asiakirjalipasta, ja tuli
tarttui minuun ja minä kaaduin ja vietiin sairashuoneeseen. Tuli
on jotakin hirvittävää, Ellen, ja ellei minun olisi pitänyt
elää pakanain tähden, joitten luo minä aion mennä, niin luulen,
että olisin kuollut siihen paikkaan, johon kaaduin. Mutta nyt
paranemiseni edistyy, ja minä pidän vuoteestani, ja tohtorit ja
hoitajat ovat kilttejä, mutta hiukseni ovat leikatut, ja siitä
olen pahoillani myssyjeni tähden. Minä ajattelen ja ajattelen,
Ellen, miten minun pitää tehdä, ja minä aion kiinnittää myssyni
kummilla, jota ostetaan pulloissa. Ja nyt, Ellen, pyydän sinua
oitis kirjoittamaan minulle, sillä minä tahtoisin kuulla miten
herra Job jaksaa, ja tervehdi häntä minulta, ja pidä minusta
uskollisesti kuten ystävä, Ellen, ja minä en milloinkaan tahdo
muuta ystävää kuin sinut.
Rouva Banner, joka makaa viereisessä vuoteessa, lähtee huomenna
kotiin, ja minä ehkä tulevalla viikolla. Minä toivon pääseväni
takaisin neitieni luo pian. Oletko ollut missään sairashuoneessa,
Ellen? Se on suuri valkoinen huone täynnä vuoteita ja
sairaanhoitajia, ja jokaisen vuoteen yläpuolella on seinässä
kortti, joka kertoo kaikille, kuinka sairas kukin on, ja taulu,
joka ilmoittaa lämpömäärän, joka menee ylöspäin ja alaspäin,
kuten sanovat, sillä he tekevät sen lyijykynällä, mutta minä en
tunne mitään lämpömäärää, en tunne mitään muuta kuin ennenkään.
Ja tohtorit tulevat ja menevät joka päivä, ja niitä on sadottain.
Lontoossa on joukottain tohtoreja, kun on sairas; ja ne
tunkeilevat saadaksensa sairasta nähdä, mutta minä pidän heistä
ja hymyilen heille enkä puhu mitään. Nyt minun täytyy sanoa
sinulle hyvästi, Ellen, olen sinun rakas, uskollinen ystäväsi