Maantienlokaa.
Oli lauhkea iltapäivä helmikuun loppupuolella, kun Greeta tuli
Sundalen asemalle. Hän näkyi olevan ainoa matkustaja, joka tässä astui
alas Lontoon junasta. Eräs kantaja, joka yksin seisoi junasillalla
ottaaksensa vastaan tulijoita, tarttui hänen pieneen matka-arkkuunsa,
katsoen häneen leveästi hymähtäen.
"Minulle on maksettu, jotta ottaisin tämän, neiti. Mihinkä menette?
Ette kaiketi ole näiltä seuduin, vai kuinka?"
"Minä menen palveluspaikkaani."
Greeta ei ensinkään ujostellut. Matka oli ollut ihastuttava. Rouvat
Jones ja Creek olivat molemmat ottaneet aikaa saattaaksensa hänet
asemalle, ja heidät hyvästi jättäessään oli hän saanut kummaltakin
lahjan. Rouva Jones oli antanut hänelle kauniin ompelurasian, johon
oli maalattu monta kaunista kukkaa, ja rouva Creek oli lahjoittanut
hänelle tukevan hyvän sateenvarjon. Greetan mielestä ei löytynyt häntä
onnellisempaa tyttöä. Ei yksikään pilvi tulevaisuutta varjostanut. Nyt
hän katsoi kantajaan niin säteilevin silmin, että kantajan ehdottomasti
täytyi yhtä iloisesti katsoa häneen.
"No missä siis on palveluspaikkanne?"
"Huvila Ivyssä -- neiti Churchhillien luona."
"Vai niin, niitten molempien neitien luona, jotka tulivat tänne
entismaanantaina. Odottakaa vähän, niin minä tuon rattaani ja saatan
teidät. Tästä on ainoastaan kymmenen minuutin matka."
Neljännestunnin kuluttua Greeta seisoi uuden kotinsa edustalla.
Kentiesi ei se varsin vastannut sitä ihannetta, jota hän oli
kuvitellut. Tämä oli pieni punaisista tiilistä tehty rakennus,
jota ympäröi vähäinen kasvitarha pensaineen ja puineen. Olkia ja
sanomalehtiä oli ylt'ympärille viskelty, ikkunat olivat ilman uutimia,
ja avoimesta portista näkyi joukko pakkalaatikoita ja huonekaluja,
jotka täyttivät porstuan.
Greeta astui sisään hymyilevän varmana, mutta seisahtui äkkiä sen näön
vuoksi, joka häntä kohtasi. Lattialla aivan portaitten vieressä istui
neiti Churchhill hiukset hajallaan ja nenäliina silmien edessä.
Kun hän näki Greetan, nousi hän äkkiä.
"Ah Greeta, mehän olemme kokonaan sinut unohtaneet! Tule sisälle. Onko
tuo sinun matka-arkkusi? Mitä teille tulee? Viisikymmentä penniä.
Kiitos; laskekaa se tuohon. No hyvä päivää, Greeta. Täällä on kaikki
mullin mallin. Nyt sinun täytyy meitä auttaa, sillä tuskin tiedämme
mistä alkaa, ja minulla on niin kova hammassärky."
Hän koetti puhua iloisesti, mutta Greetan vilkas katse havaitsi heti
hänen tukalan tilansa.
"Te olette, neiti, itkenyt. Minä kovin säälin teitä, mutta oletteko
koettanut ruskeata paperia, johon on pantu vähän etikkaa ja pippuria?
Tädin mielestä se lievitti erinomaisesti hänen kasvojensa särkyä, ja
rouva Jones kastoi paperin viinaan ja sanoi sen tekevän hyvää."
Neiti Churchhill rupesi nauramaan; Greetan osaaottavaisuus hänen
hammassärkyynsä, heti kun hän oli astunut talon kynnyksen yli,
miellytti ja lohdutti neitiä.
"Joyce!" huudahti hän. "Meidän pieni tyttömme on tullut."
Portaita alas tuli tummahiuksinen nuori tyttö. Hänellä oli esiliina
mustaa pukua suojaamassa, ja hame oli kiinnitetty ylös. Hän tervehti
ystävällisesti Greetaa.
"Täällä on paljon tehtävää, joten sinun täytyy meitä auttaa niin pian
kuin voit. Vaimon, joka täällä oli puhdistamassa, täytyi jo aikaisin
aamulla lähteä pois. Sinun huoneesi on valmis. Voimmeko viedä ylös
arkkusi? No sehän on aivan pieni; jos sinä otat kiinni toisesta
kädensijasta, niin minä kyllä otan toisesta."
He tulivat pieneen huoneeseen, ja Greeta katsoi ihastuneena
ympärilleen, mutta pisimmän aikaa hänen katseensa viipyi pienessä
pöydässä, jonka päällä oli peili.
"Minä niin kovin ajattelin sitä, saisinkohan peilin", sanoi hän hyvin
tuttavallisesti nuorimmalle neiti Churchhillille. "Nähkääs, minä olen
hyvin tarkka myssyjeni suhteen."
"Tietysti", vastasi Joyce. "Ota nyt takki päältäsi ja tule pian alas,
me juomme kohta teetä."
"Helena hyvä", sanoi hän, tultuansa siskonsa luo, "minkä erinomaisen
olennon sinä olet löytänyt!"
"Hän on omituinen, mutta minä toivon, että hän osottaa olevansa
kodin aarre. Älä naura häntä, Joyce, hän ottaa elämän tosi vakavalta
kannalta. Hän on jo tehnyt minulle hyvää. Tunsin itseni niin
onnettomaksi, ennenkuin hän tuli."
"Rakas Helena raukka, sinä olet aivan näännyksissä. Pane ovi lukkoon
ja istu tänne, me voimme kaikki paremmin, kun saamme kupillisen teetä.
Kuuleppas, miten tuli räiskyy kyökissä! Eikö se sinua vähän ilahuta?"
"Me emme mitenkään saa kaikkia huonekalujamme mahtumaan näihin
huoneisiin", huokaili Helena. "Meidän olisi pitänyt myydä enemmän ja
ottaa vähemmän mukaamme."
"En sano sinulle sanaakaan, ennenkuin olemme juoneet teetä."
Joyce meni laulaen kyökkiin, mutta palasi pian sisarensa luo.
"Meillä ei ole tippaakaan maitoa talossa. Unhotin sen kokonaan."
"Talonpoikaistalo ei ole kaukana, lähetä Greeta sinne."
"Kyllä, sen teenkin."
Joyce juoksi ylös portaita. Hän tapasi Greetan, joka oli levittänyt
eteensä toisen pumpulihameistaan ja katseli sitä ihastellen.
"Minä aion juuri ottaa sen ylleni, neiti."
"Sitä ei sinun tarvitse tehdä tänä iltana. Pane esiliina eteesi, niin
on kaikki hyvin. Mutta kaikkein ensiksi tahdon, että juokset tuonne
talonpoikaistaloon tuomaan maitoa. Minä osotan sinulle tien. Pane hattu
päähäsi jälleen ja koeta kiirehtiä."
Greeta totteli, ja Joyce saattoi hänet portille asti, josta hän osotti
hänelle veräjää toisella puolen tietä.
"Mene tuosta veräjästä polulle, joka vie tuon kentän yli; mene
sitten toisesta veräjästä, niin olet perillä. Pyydä rouva Greeniltä
ruukullinen maitoa, ja sano hänelle, kuka sinut lähetti. Ymmärrätkö?"
"Kyllä, neiti."
Greeta meni iloisena ja mielessään mahtavana.
Hän viipyi kauan, mutta tuli vihdoin takaisin hyvin vakavan näköisenä.
"Tule sisälle, missä on maito?" kysyi Joyce, joka ovessa tuli häntä
vastaan.
"Voi, neiti, ei minulla olekkaan."
"Miksi ei? Oletko sen kaatanut? Mikä nyt on?"
Vastauksen sijasta Greeta vähän nosti hameensa liepeitä ja näytti
jalkaansa, joka oli ihan loassa.
"Minun täytyi palata takaisin, se oli ihan hirvittävää! En ole
milloinkaan nähnyt sellaista lokaa -- en milloinkaan! Ei se ole
sellaista lokaa, kuin se, mihin minä olen tottunut; tämä tarttuu
kiinni! Ja se tuli joka askeleelta pahemmaksi, ei mikään hevonen olisi
siitä päässyt läpi."
Joyce tuijotti häneen hämmästyneenä, mutta sitten hän kadotti
kärsivällisyytensä.
"Sinä tyhmä tyttö! Ei täällä maalla auta pelätä lokaa. Täällä me
odotamme maitoa, jotta saisimme juoda teetä. Kuinka sinä luulet meidän
saavan maitomme? Ellet sinä sitä tuo, täytyy minun mennä."
Kyyneleet, jotka olivat vuotamaisillaan, tulvasivat nyt virtana hänen
silmistään.
"Neiti, nämät ovat minun parhaat kenkäni, ja ne maksavat 6 markkaa,
mutta kyllä minä koetan uudestaan."
Greeta nielasi kyyneleensä ja lähti.
Joyce meni sisarensa luo puoleksi nauraen ja puoleksi suuttuneena.
"Hän ajattelee vain vaatteitansa. Jospa hän itse voisi nähdä,
minkälainen variksenpelätti hän on."
"Oh, ole vaiti, Joyce. En ollenkaan pidä häntä rumana. Hän on laiha
ja hänen ihonsa keltainen, niinkuin useimpien Lontoon lasten, mutta
hänellä on pienet sievät kasvot. Nyt ehtii tulla pimeä, ennenkuin hän
pääsee kotiin, ellei hän hyvin kiirehdi. Enpä olisi luullut hänen lokaa
säikähtävän."
Greeta paralla oli suuremmat pelästyksen aiheet kestettävänä kuin loka,
ja kun hän vihdoin palasi tuoden maitoruukkunsa, oli hänen hattunsa
vinossa, hänen musta hameensa loan peittämänä ja hän itse aivan
pelästyksestä uuvuksissa.
Joyce otti maitoruukun hänen kädestään ja meni kyökkiin sanaa
sanomatta; mutta Helenan kävi tyttöä sääli.
"Mikä sinun on, Greeta? Sinä näytät niin pelästyneeltä."
"Oi neiti, en ole ennen koskaan ollut talonpoikaistalossa. Minä kuljin
loassa, vaikka olin vähällä upota siihen, ja sitten tulin erään veräjän
luo, ja kun olin mennyt sen läpi, oi, neiti, silloin olin keskellä
eläinnäyttelyä! Ne olivat ihan villejä, vaikka pienempiä kuin ennen
olen nähnyt, eivätkä ne olleet teljettyinä suuriin häkkeihin. Siellä
oli suuria ruskeita sarvipääsonneja, jotka juoksivat perässäni, ja
siellä oli sikoja ja siellä oli lampaita ja suuria valkoisia hanhia
ja koira, joka haukkui kuin olisi ollut hullu ja koetti irtautua
kahlevitjoistansa, ja siellä oli ilkeitä kalkkunoita, joita en
milloinkaan ennen ole nähnyt elävinä, vaan ainoastaan puodeissa
riippumassa myytäväksi joulunaikana, mutta minä tunsin ne punaisista
heltoista. Ja voi sitä hirveätä meteliä, jota ne minulle pitivät!
Se olisi voinut pelästyttää itse kuninkaankin! Kaikki ne juoksivat
perässäni, niin, sen ne todellakin tekivät, neiti, ja sitten siellä
oli ankkoja ja kanoja sadottain, jotka juoksivat jaloissani. Rakas
neiti, minä tiesin olevani vaarassa, mutta minä tein velvollisuuteni
uskollisesti ja ajattelin teidän maitoanne. Mutta siinä sitkeässä
loassa ja kukkojen ja kanojen ja kalkkunain ja sonnien ympäröimänä ja
kaikkien muitten villien eläinten hätyyttämänä minä lankesin pitkää
pituuttani myöten, ja silloin luulin olevani mennyttä kalua. Minä
huusin ja huusin, mutta silloin tuli mies juosten luokseni, ja hän
otti maitoruukun ja oli niin hyvä, että hän itse meni noutamaan maidon
ja käski minun odottaa portin ulkopuolella. Ja neiti, eikö ole yhtään
poliisia maalla, sillä Lontoossa ei mitään sellaista sallittaisi; nehän
juoksevat kaikki valloillaan eikä kukaan voi estää niitä hyökkäämästä
meidän päällemme. Ja neiti, täytyykö minun joka päivä mennä sinne
maitoa noutamaan?"
Greeta oli aivan hengästynyt. Hän oli melkein mielettömäksi pelästynyt.
Helena koetti peittää hymyilyänsä ja vastasi ystävällisesti:
"Me unohdimme, että sinä olit pieni kaupungintyttö. Emme huoli lähettää
sinua enään, ennenkuin olet ehtinyt tottua maanteihin ja tapoihin. En
luule, että eläimet olisivat sinua vahingoittaneet, mutta kyllä minä
ymmärrän, että se vaaralliselta näytti. Mene nyt ylös kuivaamaan ja
harjaamaan hamettasi ja ota toiset kengät, ja tule sitten alas teetä
juomaan."
Greeta parka meni ylös portaita huolestuneempana, mutta myöskin
viisastuneempana kuin hän oli ollut alas tullessaan. Hän ravisti
päätään, nähdessään kuvansa peilissä.
"Sinun vaatteesi menevät pilalle, Greeta, eikä sulla ole yhtään rahoja,
millä uusia ostaisit. Minä melkein luulen, etten pidä maaseudusta."
Mutta hetken perästä, kun hän asetti myssyn päähänsä, katosivat kaikki
surut sen iloisen tunteen johdosta, että hänellä nyt oli oikeus käyttää
tätä päähinettä.
Hän meni alas hymysuin, ja kun hän oli asettunut sievään, valoisaan
kyökkiin, joka tosin oli pieni, mutta siisti, silloin hän jälleen
kiitti hyvää onneansa. Joyce havaitsi, että hän oli hyvänä apuna,
kun kaikki oli pantava kuntoon; ja kun Greeta tänä iltana laski
päänsä levolle, lisäsi hän tavalliseen iltarukoukseensa: "Minä kiitän
sinua, Jumala, joka johdatit minun tänne ja annoit minulle oikean
palveluspaikan. Ja minä tahdon koettaa tehdä velvollisuuteni sinua ja
neitejäni kohtaan. Ja auta sinä minua sitä tekemään Jeesuksen tähden.
Amen."
Greetan ehkä onnellisin hetki oli silloin, kun hän seuraavana aamuna
seisoi valmiiksi puettuna puhtaaseen pumpulipukuunsa. Mitäpä haittasi,
jos se olikin virttynyt ja vanha! Se oli tärkätty ja kahisi, kun hän
liikkui.
"Se kahisee kuin silkki", sanoi hän itsekseen, juostessaan alas
portaita; ja hän liikkuikin oikeastaan yhtä itsetietoisena kuin
prinsessa silkissään.
Greeta raukka ei milloinkaan ennen ollut omistanut pukua, jota saattoi
pestä. Kun vedestä oli puutetta ja saippua ja sooda oli laskuun
otettava, niin oli selvää, että pestävä puku -- sillä puvuthan niin
helposti likaantuvat -- oli liian suuri ylellisyys hänelle. Tyttö, joka
meni ensikerran tanssijaisiin, ei voinut enemmän varoa pukuaan, kuin
Greeta virttynyttä pumpulihamettaan tänä aamuna.
Joyce, joka oli tullut alas auttaaksensa häntä eineen valmistamisessa,
palasi sisarensa luo naurusta melkein tukehtumaisillaan. "Helena, sinun
pikku tyttösi tulee minun kuolemakseni!"
"Mitä hän nyt on tehnyt?"
"Hän on asettanut sanomalehtiä koko arvokkaan itsensä ympäri
varjellaksensa hamettansa ja esiliinaansa. Hän on ikäänkuin kulkeva
Times'in [englantilainen suuri päivälehti] painos! Ja kun minä tein
muistutuksen tuota vastaan, sanoi hän, että hiilet ja kyökin takka
likaisivat hänen vaatteensa. Etkö kuule, kuinka rapisee, kun hän
liikkuu?"
Helena nauroi sydämmellisesti.
"Älä loukkaa hänen tunteitansa. Minä arvaan, ettei hänellä milloinkaan
ole ollut pumpulihametta. Hän tottuu siihen pian, ja oikeastaan meidän
tulee kehoittavaisesti kohdella sellaista erinomaista puhtautta."
Muutamissa päivissä oli Ivyn huvila tullut täyteen kuntoon. Sekä
Helena että Joyce pitivät huoneistaan; vaikka ne olivat pienet,
tuntuivat ne kuitenkin hauskoilta ja lämpimiltä. Ja Greetan ilo oli
suuri, kun portaille pantiin matot. Hänellä oli harras mielenkiinto
kaikkeen, mikä häntä ympäröitsi, ja pian hän ajatuksissaan otti niihin
omistus-oikeudenkin.
Puhuessaan hän sanoi: _minun_ kyökkini, _minun_ pannuni, minä lakaisen
lattiani, minä tomutan ruokasalini. Kaikki ylä- ja alakerrassa kuului
hänelle; ja minun taloni, minun puutarhani ja minun neitini olivat
aina ne asiat, joista hän jutteli jonkun ohikulkevan kanssa. Hän
käsitti, että hänellä oli paljon opittavaa; mutta hän oli niin altis
koettamaan tehdä neitiensä mieliksi, että Joyce, joka oli ottanut hänet
opetettavakseen, antoi anteeksi hänen taitamattomuutensa ja ennusti
sisarelleen, että vaikka tyttö tätänykyä oli hiomaton jalokivi, niin
hän kerran vielä osottautuisi painoisensa kullan verraksi.
Rouva Creek odotti Greetan ensi kirjettä.
Tyttö oli oppinut kansakoulussa sekä lukemaan että kirjoittamaan, ja
vaikka kirje, kun se saapui, oli täynnä mustepilkkuja ja tahroja, oli
se kuitenkin aivan selvää käsialaa.
"Rakas rouva Creek!
Minä nyt kirjoitan teille, sillä nyt on sunnuntai ja minä olen
ollut kirkossa, ja minä tahdon antaa teille tiedon, että maalla
ei ole ensinkään puhdasta, vaan oikein likaista, sillä minä en
milloinkaan ole Lontoossa nähnyt sellaista likaa. Täällä ei
ole mitään lamppuja eikä puoteja, joten täytyy langeta ojaan
tai kuoppaan pimeän tultua, eikä mikään poliisi tule auttamaan
ylös, sillä niitä täällä ei ole. Vanhat ukot käyttävät paitojaan
takkiensa päällä, kun kirkkoon tulevat. Talonpoikaistalojen
ympärillä on villieläimiä, joitten välitse täytyy tungeksia,
ja ne koettavat kaikki estää ihmisiä pääsemästä talon ovelle.
Ja lehmät ja vihaiset sonnit kulkevat teillä kaiket päivät. Ei
missään ole puoteja. Minulla on hieno paikka ja minä syön voita
joka päivä. Minulla on monta sataa kapinetta, joita minun tulee
pitää järjestyksessä. Minä kuljen matoilla joka päivä. Olen
kaatanut teetä esiliinalleni ja koetan pitää itseäni puhtaana.
Täällä on enemmän sellaisia esineitä, jotka likaavat, kuin meidän
huoneessamme Lontoossa oli. Minun neitini ovat hienoja naisia.
Minä voin hyvin ja toivon teille samaa.