Tänne ma haudannut oon lehtohon nauravan Kloen
loistossa nuoruuden, keskelle ruusujen oon.
Seitsemän päivää häntä ma lemmin ja seitsemän yötä,
seitsemän laulua tein kunniaks rakkauden.
Kahdeksas ei Eos syttänyt soihtua päivän,
nauravan tyttöni mun kun kade kuolema vei.
Metsämiehen hauta.
Iberon rannoilta, Afrikan nummilta Thrakian vuoriin
kaatanut aikoinain metsien riistaa ma oon,
karjujen pelkona ollut on minun koiraini haukku,
on minun verkoissain leijonatkin vavisseet.
Kulkija, paimenet Umbrian vuorilla kertovat sulle,
laumojen kauhun ken on viimeisen lannistanut.
Julmimmat pedot sentään jäi multa lannistamatta,
viitojen suojissa ei, metsissä ei asuneet,
eivät tehneet polkuja korpiin koirien kiertää:
raivonneet pedot nuo rintani onkaloss' on.
Kuumempi ei jano hurmeeseen ole tiikerill' ollut:
verkkaan rinnassain raatelivat sydämein.