LYYLI
VIISINÄYTÖKSINEN NÄYTELMÄ
Kirjoittanut
Elviira Willman
Ensimäisen kerran esitetty Suomen Kansallisteatterissa
25 p. HELMIKUUTA 1903.
Näyttelemislupa pyydettävä tekijältä.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin 1903.
HENKILÖT
SIIVONEN, työmies..............................Hra I. Lattu.
SIIVOSKA.......................................Rva O. Salo.
LYYLI, heidän tyttärensä.......................Nti L. Högdahl.
TOLOSKA } {Rva M. Leino.
LINDBERGSKA } { " K. Suonio.
VIRTASKA } työmiehenvaimoja................{Nti C. Silén.
ALASINSKA } { " M. Lähteenoja.
BÄCKLUNDSKA } { " H. Granfelt.
BÄCKLUND, nuori työmies, palvelee sotaväessä...Hra I. Kainulainen.
HELENA.........................................Nti E. Malm.
IIDU } { " A. Hildén.
HILMA } kolme lasta...........................{------------
AKKU } {------------
MANDA..........................................Nti A. Auer.
VOSSIKKA.......................................Hra O. Tuulos.
BIRGER EKMAN } { " K. Veckman.
BERGENSTRÅLE } lääketieteen kandidaatteja.....{ " P. Ahlman.
ALLINEN } { " E. Kilpi.
TALONMIEHEN VAIMO..............................Nti E. Niska.
AIKA: nykyinen, tapahtuu HELSINGISSÄ.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Siivosen huone. Perällä ovi, joka johtaa porstuaan, oikealla keltainen
kakluunihella, pari sänkyä, rottinki varjostin punaisella kankaalla
vuorattu, seinällä Kristus ristinpuussa, Runebergin ja Topeliuksen
kuvat; vasemmalla ikkuna, sen edessä pöytä, jolla myrtti; sohva,
kirjahylly nurkassa. Huone on hyvin siisti. Lapsen vaunut. Kakluunin
pellinnuorassa lapsen vaatteita kuivumassa.
_1 kohtaus._
SIIVOSKA. VIRTASKA.
SIIVOSKA.
Istukaa nyt toki, Virtaska! Eihän teidän niin kova kiire ole. Minä
kaadan teille kahvia.
VIRTASKA.
Ei minulla aikaakaan olisi, kun on lauantai-ilta ja isä tulee tuossa
paikassa kotia työstä.--Minä toin nyt sen pyykin, joka oli pestävänä.
Kova työ niissä vaatteissa oli, kun olivat niin likaiset. Tuota, minun
täytyi antaa ne paikkaajalle, koska olivat rikki.--Tässä ne nyt
olisivat: kuusi paitaa ja neljä paria alushousuja ja kaksi villaröijyä
ja viisi paria sukkia ja kaksitoista nenäliinaa. Katsokaa nyt itse!
SIIVOSKA.
Hyvä on. Kyllä minä teidän työnne tunnen.
VIRTASKA.
Ei hierominen niinkään lystiä ole, kun kädet ovat veriset entisten
pyykinpesujen jälkeen, ettei tahdo saada yöllä nukutuksi, niin ne
pakottavat. Kun rantimienkin pitää olla niin turvoksissa, ettei
röijynhihaa aamulla yllensä saa. Peseppäs sitten aina puhtaaksi
hiestyneitä, tahraisia vaatteita.
SIIVOSKA.
Kun oikein ajattelee, niin minusta tuntuu väliin, kuin eivät ihmisparat
ehtisi huoahtaa, niin heidän täytyy tässä maailmassa rehkiä. Maailmassa
eletään, ja maailman touhunnassa unohdetaan se, mikä kalleinta on,
sielun rauha.
VIRTASKA.
Voi, kun minun tekee oikein hyvää kuulla, että sunnuntaiaamuna Siivonen
nousee selvänä miehenä vuoteeltaan ja laulaa lapsensa ja vaimonsa kanssa
hengellisiä lauluja. Ei monessakaan perheessä niin tehdä.
SIIVOSKA.
Kyllä Herra meitä tähän asti on hyvin johdattanut, ja maailman
pahennuksesta varjellut, mutta meidän viimeinen päivämme ei ole vielä
ehtoolla, ja paljon voi vielä muuttua, kun lapsetkin tulevat suuriksi.
VIRTASKA.
Onhan teillä vaan yksi tytär. Olisi edes poika.
SIIVOSKA.
Kyllä tyttäretkin voivat äidin sydäntä survoa,--älkää sanoko!--
Kuinka moni on saanut tyttärensä turmeltuneena kotiinsa, varsinkin
meikäläisistä.
VIRTASKA.
Ei luulisi sentään, että kaikki olisi ollut turhaa, kun on parhaansa
mukaan koettanut.
SIIVOSKA.
Synti tulee niinkuin halla. Se ei tunnu, ennenkuin se on jo hävittänyt!
Niin se on, niin se on.
VIRTASKA.
Ei teidän nyt sentään sovi itseänne soimata.
SIIVOSKA.
Ei ei! Mutta väliin minä ajattelen, enkö minä ole turhamielisyydessäni
heittänyt lastani maailman viettelykseen, ja antanut hänen maistaa
synnin puusta. Ja jos hän kerran käärmeen kiusauksesta lankee, niin
täytyy minun huutaa: miksi laskin minä lapseni maailmalle, kun en voinut
häntä varjella!--Voi, Virtaska, te ette tiedä mitä äidin sydän tuntee,
kun hän tietää lapsensa olevan kotoa poissa. Joka isku, joka kohtaa
hänen lastansa, se menee häneen kuin puukon pisto avoimeen haavaan,
sillä niin on äidin sydän arka--
VIRTASKA.
Paikassaanko Lyyli nyt on?
SIIVOSKA.
Siellä hän nyt on. Menee joka aamu kello 8:lta, pääsee tunniksi
päivälliselle ja vähäksi aikaa aamiaiselle ja 8:lta hän palaa kotiin.
VIRTASKA.
Paperikaupassako hän on?
SIIVOSKA.
Niin on. Aleksanterinkadun varrella. Minä ajattelin, mihin hänet
pistäisin; ja kun hän ei jaksanut palvelukseenkaan mennä--
VIRTASKA.
Ei, ei--tietysti.
SIIVOSKA.
Jollain hänen pitää itseänsä elättää--
VIRTASKA.
Niin, niin--itseänsä elättää.
SIIVOSKA.
Eikä se mikään huono paikka ole, ei mikään sellainen, missä herroja käy.
VIRTASKA.
Niin aivan.
SIIVOSKA.
Niin pitäisi tuon säilyä.
VIRTASKA.
Kyllä luulisi.
_2 kohtaus._
HELENA (lapsi sylissä). Edelliset.
SIIVOSKA.
Joko Helena saunasta palasi?
HELENA.
Jo. (Asettaa lapsen vaunuun, ottaa riepuja kuivauspaikasta. Hän on hento
kalpea nainen, hyvin hiljainen).
VIRTASKA.
Kyllä kai minunkin pitää lähteä.
SIIVOSKA.
Istukaa te vaan. Minä kaadan teille toisen kupin kahvia!
VIRTASKA.
Ei--sitä--olisi tarvittu.
SIIVOSKA.
(Helenalle). Pianhan sinä palasitkin? Joko se ehdittiin saunoittaa se
lapsi?
HELENA.
Saunassa oli paljon ihmisiä. Ja kun lapsi rupesi yskimään, täytyi minun
kiiruhtaa pois. Raukka ei siedä kuumuutta.
VIRTASKA.
Kaunishan lapsi sentään on.
HELENA.
Onhan hän, raukka. Sanoivat laitoksella, ettei saisi kuumassa pitää,
ettei veri nousisi päähän. On vähän levoton. Herää vähemmästäkin
rasahduksesta. Minä kun olen ollut itsekin vähän levoton, ei ole voinut
lapsikaan oikein menestyä.
VIRTASKA.
Helena on itsekin kalpea. Olette kai heikko?
HELENA.
Tuleehan sitä sellaiseksi.--Ei voi nukkua yöllä. Ei ruoka maistu, eikä
se vähä, minkä syö, virkistytä. On kuin joku kalvaisi sydäntä.
VIRTASKA.
Ei Helenalla ole palveluspaikkaa vielä?
HELENA.
Ei ole. On kesäinen aika, ettei saa. Kävin tänään toimistossa. Lupasivat
sieltä toimittaa.
VIRTASKA.
Kuka on luvannut ottaa lapsen hoidettavakseen?
HELENA.
Kyllä kai joku, jos sitä kyselee.
VIRTASKA.
Ventovierasko! On sekin surkeaa, kun täytyy jättää lapsensa vieraan
huostaan. Ja noin pieni vielä! Onko se kuukaudenkaan vanha?
HELENA.
Kolmen viikon!
VIRTASKA.
Jaa.--Kun minä viimeisen tyttöni sain, se oli laitoksessa, oli siellä
nuori tyttö, ei hän ollut kuudenkaantoista vanha--ja kuinka se raukka
itki, se itki niin, että olisi luullut hänen sydämensä pakahtuvan. Ja
kun hänen täytyi viedä lapsensa itse ristille. Ei ollut edes kummiakaan.
Kuka senkin tytön oli onnettomaksi tehnyt?
SIIVOSKA.
Kuka!? Kysy sitä!
VIRTASKA.
Minun tuli niin sääli! Minun tuli niin sääli, että eikö miehellä ole sen
verran omaatuntoa, että jättäisi tuollaisenkin raukan rauhaan!
SIIVOSKA.
Oma on syy.--Miksi uskoa heitä!
VIRTASKA.
Kun uskottelevat!--Kuinka kauan minäkin tässä istun! Isä antaa aika
läksytyksen, kun ei ole puuro valmis eivätkä perunat pöydällä.--
Hyvästi vaan ja kiitoksia paljon. Paikkaaminen maksaa markan ja pesusta
olisi 3 markkaa. Ei kai se ole paljon?
SIIVOSKA.
Ei ole. Kyllä sen mielellänne tarvitsette.
VIRTASKA.
Kyllä! Hyvää yötä sitten. Kello käy jo yhdeksää. (pois).
_3 kohtaus._
SIIVOSKA.
Kun ei Lyyli ole tullut kotia! Olisi hänen jo pitänyt ehtiä. Tahtoisitko
puuroa, Helena?
HELENA.
Kiitoksia. Minä keitin itselleni iltapäivällä kahvia ja söin palasen
funttaleipää.
SIIVOSKA.
Mitä se sellainen! Tekee vain pahaa. Ota tuosta lautasellinen puuroa!--
Mistä sinä lapsellesikaan rintaa annat! Kyllä olet saanut nälkääkin
nähdä.
HELENA.
Ei se mitään ole.--Kyllä vielä vaurastun.
SIIVOSKA.
Ei sitä niinkään vaurastu.--Ota nyt vaan ja syö. Oletko lapsenakaan
koskaan saanut syödä kylläksesi? Ja siitä ei hevillä toivu--vaikka
vieraankin ruokaan pääsisi. Pitäisi Lyylin jo tulla. Missä se tyttö
viipyy?
HELENA.
Ei hän vaan lie lähtenyt huviretkelle?
SIIVOSKA.
Huviretkelle. Ei hän ole koskaan vielä sitä tehnyt--
HELENA.
Voisihan tämä olla ensi kerta.
SIIVOSKA.
Mitä sinä sanot?
HELENA.
Minä pelkään, että Lyyli on mennyt jonnekin kävelemään. Kyllä hän jo
muuten olisi kotona.
SIIVOSKA.
Että se olisi? Lapsellinen minäkin olen. Onhan hän jo aika ihminen, eikä
hän huonojen ihmisten seurassa kulje.--Mutta kyllä olisi ollut
parempi, että hän olisi käynyt kotona.
HELENA.
Ei olisi kai ehtinyt.
SIIVOSKA.
Niinhän se on.--Niin kai!--Ruvetaan me vaan syömään. Ei isä tule
pitkään aikaan kotia; kun meni työväenyhdistyksen kokoukseen.--Tule
nyt Helena. Kyllä lapsesi siellä säilyy.
HELENA.
Minä puhelin äsken Iidan kanssa. Kyllä hänkin on kipeän näköinen, niin
kalpea, että oikein pahaa teki.
SIIVOSKA.
On sekin ihminen! Ahdistaa rintaa ja hengitys käy kuin kiveä vetäisi
savupiippua ylös, mutta hekumassa elää!--Kun näkee ne lapsetkin. Pojan
on jalka kipeä--seisoo kyhjöttää talvipakkasessa portin edessä ja on
niin viluissaan, että on ihan musta kasvoiltaan--mutta ei mene sisään.
Kuka sitä komentaisi? Äiti on työssä ja tytöt juoksevat omia teitänsä.
Kuinka lienee raukkojen ruuankin laita? Ei muuta syödä kuin kahvia ja
leipää. Minkälaisia ihmisiä sellaisellakin hoidolla kasvaa, sitä minä en
ymmärrä.
HELENA.
Se on surkeaa!
SIIVOSKA.
Jos ne tytöt vähän ajattelisivat, ennenkuin he syöksevät itsensä ja
viattomat lapset tuollaiseen tilaan. Mutta ei--ei ajatella mitään--
HELENA.
(Huoahtaa). Ei.
SIIVOSKA.
Ja sinunkin, Helena paran, piti samalla lailla käydä. Älä nyt itke. Ei
se nyt enää itkusta parane. Mutta sääli on sinua. Sinä olet sentään
kiltti ja hyvä tyttö. Et sinä onnettomuuttasi olisi ansainnut--mutta
synti oli sinullekin mieluinen.--Jos en minä tätä olisi omilla
silmilläni nähnyt, en minä olisi muiden puhetta uskonut.
HELENA.
(Hymyilee raskaasti.) Synti, synti! Ken meistä sitä synniksi luulee, kun
se näyttää niin helpolta?
SIIVOSKA.
Se on siis kuin noiduttua! Ei pidä monenkaan tytön siitä synnistä vapaa
olla. Ja mikä sinutkin siihen saattoi?
HELENA.
Ajattelemattomuus ja--vereni.
SIIVOSKA.
Olethan sinäkin synnissä siinnyt.
HELENA.
Äiti oli tulisenverinen kuin minäkin. Minä jaksoin toki kauemmin sitä
vastustaa, sillä minä olin vanhempi langetessani--
SIIVOSKA.
Olisi sinun sentään pitänyt ajatella, kun tunsit äitisi teot--
HELENA.
Kyllä minä ne tunsin. Te ette Siivoska tiedä, missä haahmussa viettelijä
tulee.--Kyllä synti kauneuden leiman saa, kun se omia himojamme
hivelee.--Eikä tehtyä voi enää tekemättömäksi tehdä.
SIIVOSKA.
Pitäisi sinunkin onnettomuutesi Lyyliä varoittaa.
HELENA.
Pitäisi, vaan hän ei sitä ymmärrä. Hän luulee oman syntinsä oikeaksi.
Niin se jokaisen on.
SIIVOSKA.
Voi Herra, jos minun vielä sekin päivä nähdä täytyy, että tyttäreni
lapsi käsivarrella luokseni saapuu, eikä sillä lapsella ole sijaa
ihmisten joukossa, silloin kuolisin suruun.
HELENA.
Kyllä siihen tottuu. Ei ihminen surusta kuole.
SIIVOSKA.
Voi sitä Lyyliä, joka saattaa minut tällaiseen tuskaan! Minä menen
katsomaan Hellmannille. Sieltä näen, jos hän menee ohitse. Hoida sinä
tulta ja pane isälle puuroa vatiin, kun hän tulee kotiin. (Pois.)
_4 koht._
TOLOSKA. HELENA.
TOLOSKA.
Hyvää päivää. Onko täällä kukaan kotona?
HELENA.
Ei ole kukaan muu kuin minä. Mutta kyllä Siivoska pian palaa. Meni vähän
asialle.
TOLOSKA.
Kenenkä lapsi tuossa makaa?
HELENA.
Minun.
TOLOSKA.
Hyvä Jumala! Ja milloinka se?! Voi, onko se Helenakin. (Helena
purskahtaa itkuun).--Niin. Noh!--Ei sitä enää voi auttaa. Poikako se
on vai tyttö?
HELENA.
Poika.
TOLOSKA.
Meilläkin on kolme poikaa. Sinne ne jäivät nukkumaan isän kanssa. Minä
pesin astiat ja ajattelin, että menen tässä entisiä hyyrykumppaneitani
katsomaan. Mitenkä ne jaksavat?
HELENA.
Kiitos hyvin. Kyllä Siivoska on kaltaisensa.
TOLOSKA.
Niin sekin ihminen tekee työtä kuin päivätyömies ja lapsensa tähden
vaan. Kyllä minua monta kertaa harmitti, kun näin kuinka äiti hommasi ja
hyöri ja tytär kävi vapaana kuin mikäkin mamselli. Mikä siitäkin
etanasta tulee, minä ajattelin usein itsekseni.
HELENA.
Lyyli kävi koulua.
TOLOSKA.
Koulua, koulua. Kyllä se silti olisi voinut työtä tehdä. Ei se olisi
ollut muuksi kuin ruumiin terveydeksi. Minun teki usein mieli sanoa
Siivoskalle, että älä kasvata lastasi noin veteläksi, kyllä sinä sen
sopan kerran niellä saat. Mutta mitä minä? Minä olin vanhanaikuinen.
Siivoska rakasti lastansa ja luuli, että se raukka oli niin heikko.
HELENA.
Heikko Lyyli on ollutkin.
TOLOSKA.
Heikko! Niin, kun ei sen verran ruumiilliseen työhön pakoitettu, että
olisi edes ruoka maistunut. Kun minä näen kuinka äitien täytyy hyöriä ja
pyöriä, passata ja pestä pyykkiä, ja tyttäret istuvat vaan kädet
ristissä ja lukevat romaaneja, niin--ei siitä ajan pitkään hyvää tule,
sen minä sanon.
HELENA.
Jos nyt yksi--
TOLOSKA.
Niin yksi ja yksi!--Ja sillä tavalla kaikki. Pitääkö se sitten olla
huonoa työtä jos palvelee?--Eikö kunnon ihmisten lasten sovi enää
tehdä ruumiillista työtä ja tulla kunnon työmiesten vaimoiksi! Olkoot
vaan koulutettuja.--Mutta että he vaan seisoisivat jossain
paperikaupassa ja hakisivat herroja--niin, sen minä sanon, että
huonosti se leikki loppuu.
HELENA.
Kyllä Lyyli on koettanut pysyä pahasta poissa.
TOLOSKA.
Niin on, niin on! Mutta pahalla on monta paulaa! Ja moni on ottanut
katinkullan kullaksi.--
HELENA.
Mitä te sitten tekisitte?
TOLOSKA.
Panisin tyttäreni lattiaa pesemään, sillä lattia on kuitenkin pestävä!
_5 kohtaus._
SIIVONEN. Edelliset.
TOLOSKA.
Kas siinähän on Siivonen! Hyvää päivää. Minä olen jo tässä hyvän
varttitunnin istunut ja pauhannut, niinkuin minun tapani on. Ja
haukkunut ihmiskuntaa. Kyllä te minut tunnette.
SIIVONEN.
Noh, kuinka teillä jaksetaan!
TOLOSKA.
Kiitos kysymästä, mainiosti. Me pidämme niin siitä uudesta
kortteeristamme! Eikä se työmies kadu, joka laittaa itselleen oman
talon, ettei tarvitse isäntien pahoista seinistä antaa sitä, minkä töin
tuskin ansaitsee. Ajatelkaa, 20 ja 30 markkaa kuussa ilman puita ja
öljyä ja ruokaa, mokomista kosteista hökkeleistä.--E--ei. En minä sitä
päivää koskaan kadu, kun minä sanoin meidän ukolle, että sissoo, nyt
mekin mennään puulaagiin ja hommataan oma talo.--Kun ette tekään
Siivonen.
SIIVONEN.
Kun me tässä vanhoiksi tullaan, niin me lähdetään maalle.
TOLOSKA.
Mikä teidän on hätänä, kun on tuo yksi tytär vaan, ja hän joutuu
tietysti pian naimisiin, ettei teidän tarvitse muuta kun käydä kahvilla
vaan, mutta meillä kun on kolme poikaa, niin pitää kai yhdellä olla
kamari, minne akkansa vie, jos niin pitkälle päästään.
SIIVONEN.
Kyllä tuo talojen rakentaminen yhtiöissä on mainio, en minä sitä voi
kieltää.
TOLOSKA.
Noh Herran ihme, kun ei ihmisillä saanut enää lapsiakaan olla, sillä
silloin ei saanut huoneita. Lapset muka huusivat pihalla ja häiritsivät
muitten hyyryläisten rauhaa. Eivät suinkaan ne puukappaleita ole ne
raukat. Ja kuin eivät ne herrojenkaan lapset osaisi huutaa, mutta
työmiehen lapset ne raukat ovat kuin saastutus.--
SIIVONEN.
Noh, noh!
TOLOSKA.
Joskus ihminen sydämensä purkaa. Minua oikein sapettaa. Tuossa eräs
muurarin vaimoraukka, ei saanut huoneita, vaikka maksoi hyyrynsäkin
etukäteen.--Hänellä oli muka liian paljon lapsia. Noh, kuka niitäkään
viitsisi pitää, jollei työmies tolvana? Eiväthän ne herrasväet viitsisi
sitä vaivaa nähdä. Ja lapset ne sentään joskus maata kyntävät, ettei
nälkään kuolla.
SIIVONEN.
Toloskan pitäisi puhua työväenkokouksessa.
TOLOSKA.
Minä!--En minä minnekään kokoukseen mene.--Mutta kyllä minä tässä
väliin sydämystyn, kun minä maailman menoa katselen.--Ja minä olenkin
jyrkkä, kun minä suutun.
SIIVONEN.
Kyllä väliin tahtoo ihminen väkisinkin suuttua, mutta ajattelee silloin,
että kuka tietää, mikä hyöty on siitä ja siitäkin asiasta. Ihmisen
luonto on niin kankea taipumaan. Ja ehkä me olemme usein liian pikaiset
Herran töitä mestaroimaan.
TOLOSKA.
Niin te sanotte! Mutta kun sattuu omaan nahkaan, kyllä kiljahdatte!
Teillä ei ole vielä suruja ollut.
SIIVONEN.
Herra meitä niistä varjelkoon.
TOLOSKA.
Tuota--asialle minä tänne oikeastaan tulinkin.--Minä tulin
pyytämään, että ettekö tulisi meille kahville ensi sunnuntaina, kun me
vihitään uusi kortteerimme kahvikesteillä.
SIIVONEN.
Kiitoksia paljon vaan. Mitä akka siihen sanoo. Hänen on aikomus lähteä
maalle mattoja kutomaan.--Saa nyt nähdä.
TOLOSKA.
Tulkaa nyt vaan uutta taloamme katsomaan! Ehkä teidänkin tulee halu
ruveta samanlaiseen hommaan. Sanokaa terveisiä Siivoskalle. Kuinka hän
on jaksanut?
SIIVONEN.
Sellainen on ollut kuin ennenkin. Vähän valittaa, että pistää sydämessä.
On jo käynyt vanhaksi ja väsyneeksi.
TOLOSKA.
Liian paljon työtä tehnyt ijässään.--
SIIVONEN.
Niin kai se on.
TOLOSKA.
Ja Lyylillä on paikka?
SIIVONEN.
Paperikaupassa.
TOLOSKA.
Ei kai ehdi auttaa äitiä ollenkaan kotiaskareissa?
SIIVONEN.
Mitä hän!
TOLOSKA.
Niin mitä hän! Ja käy aina hienoissa vaatteissa.
SIIVONEN.
Täytyy käydä, kun on ihmisten joukossa.
TOLOSKA.
Niin! Ei voida ruumiillista työtä tehdä--ei.--Lukee kai
joutohetkillään, on kadulla kävelemässä!
SIIVONEN.
Kai on.--En minä aina tiedä.
TOLOSKA.
Ette!--Voi, voi!--En minä vaan!
SIIVONEN.
En minä sille mitään voi. Se on äidin asia.
TOLOSKA.
Niin on--niin! Kyllä minun täytyy lähteä. Hyvästi vaan. Käykää
sunnuntaina katsomassa. Kai Lyylilläkin on senverran aikaa, vaikka
hänellä nyt on paljon muita tuttavia.--
SIIVONEN.
Kyllä me sitten tullaan.--
TOLOSKA.
Ja Helena käy myöskin katsomassa.--Kyllä meillä on sinullekin pannu
lämpimänä.--
HELENA.
En voi, kun lapsikin on levoton.
TOLOSKA.
Niin se on, Helena parka!--Hyvästi nyt vaan ja Jumalan haltuun. Jos
jotain tarvitsette, niin käykää Tolosella hakemassa, kyllä meillä
annetaan, jos on.--Hyvästi!
SIIVONEN.
Hyvästi!
_6 kohtaus._
SIIVONEN. HELENA.
SIIVONEN.
Tuo Toloska on hyvin hyvä ihminen, mutta hän pauhaa liian paljon.
HELENA.
Noh niin! Lyyliäkin moitti. Sanoi, ettei pidä siitä, että olette häntä
liian paljon säästäneet.
SIIVONEN.
Niinkö sanoi! En minäkään sitä oikein ole tahtonut, mutta äiti on ollut
niin heikko luonteeltaan.--Työihmisen minä olisin tahtonut siitä
tehdä, mutta kun se pienestä asti on ollut semmoinen krääkkä.--En minä
sitten ymmärrä.--
HELENA.
Sitä pelkäsi, että surua se teille tuottaisi.
SIIVONEN.
Sitäkö pelkäsi?! Missä hän nytkin on?
HELENA.
Äiti lupasi mennä katsomaan.
SIIVONEN.
Kello käy jo kymmenettä--
SIIVOSKA. (tulee).
HELENA.
Ei Lyyliä vielä näkynyt?
SIIVOSKA.
Ei!--Joko isä on saanut ruokaa?
HELENA.
Jo. Toloska kävi äsken täällä.
SIIVOSKA.
Mitä hän tiesi?
HELENA.
Pauhasi vähäsen.
SIIVOSKA.
Niinhän hän aina tekee.
SIIVONEN.
Toloska on hyvin rehti ihminen. Ei opeta lapsiaan laiskuuteen.
SIIVOSKA.
Enhän minäkään sitä tee.
SIIVONEN.
Ei tiedä.
SIIVOSKA.
Aina sinä minussa syytä löydät.
SIIVONEN.
Missä tyttö nytkin viipyy?
SIIVOSKA.
Eihän hän montakaan kertaa ole poissa ollut.
SIIVONEN.
Ei tarvitsisi olla niitäkään kertoja.
SIIVOSKA.
Kyllä minä sen Lyylille sanon.
SIIVONEN.
Aina siitä tytöstä saa riidellä.
SIIVOSKA.
Se on nyt, vaivainen, sellainen riitakapula.
SIIVONEN.
Sinä sitä aina hemmoittelet. Jos minä vähäisen ärjähdän, heti se rupee
itkemään ja sinä väliin.
SIIVOSKA.
Lyyli on nyt kerran niin arka luonnostaan.
SIIVONEN.
Arka! Lukee ja saa päänsä pyörälle.
SIIVOSKA.
Älä nyt riitele, Siivonen! Voi tulla suurempiakin vastuksia, kuin mitä
hänestä on.
SIIVONEN.
Kyllä hänessäkin on jo tarpeeksi.
_7 kohtaus._
IIDU. Edelliset.
SIIVOSKA.
Mitä Iidu näin myöhään tahtoo?
IIDU.
Äiti lähetti pyytämään, että jos Siivoskalla olisi antaa roppia.--
SIIVOSKA.
Onko äiti taas kipeä?
IIDU.
On.
SIIVOSKA.
Ahdistaako taas?
IIDU.
Ahdistaa.
SIIVOSKA.
On sekin surkeaa. Tuossa on tippoja, 20 tippaa. Onko äiti ollut päivän
pyykillä?
IIDU.
On.
SIIVOSKA.
Mene nyt. Älä särje pulloa.
IIDU.
Hyvästi!
SIIVOSKA.
On sekin! Nyt Manda asuu siellä, kun Alasinska ajoi hänet heiltä pois,
sen Alasinin veljen tähden--ja millaista elämää ne nyt siellä pitävät
ihan lasten silmien alla. (ulkona). Hyvää iltaa Bäcklundska. Vastako
tekin työstä palaatte?--Väsymys on?--Ja ukko tulee sunnuntaiksi
kotiin! Niin, niin!--Odottaahan sitä sopii. Kun on niin kiltti ja hyvä
mies. Hyvää yötä! (sisällä). Sellaista se on, kun on ihmisellä hyvä mies
niinkuin Bäcklund. Sekin on merkillinen pari. Akka pesee pyykkiä ja
ansaitsee rahaa, kun ukko on kasarmissa. Ja he ovat niin onnelliset.
Mutta kun on sellainen kuin mitä Alasinskalla on. Eilen taas oli
juovuksissa.
SIIVONEN.
Ei tarvitse sellaista ottaa.
SIIVOSKA.
Kun on jo yksi lapsi kainalossa--eikä mies--
SIIVONEN.
Olisi pysynyt yksinänsä.
SIIVOSKA.
Mikä sitten parasta lie?--Ei aviottoman lapsen äitinäkään ole lystiä
olla.
SIIVONEN.
Ei tarvitse uskoa miehiä, jotka sillä tavalla elävät, että tekevät tytön
onnettomaksi.
SIIVOSKA.
Ei pitäisi, mutta kuka tässä on aina niin viisas.
_8 kohtaus._
LYYLI. Edelliset.
SIIVOSKA.
Siinä sinä vihdoin olet! Missä sinä olet ollut?
LYYLI.
Korkeasaarella!--Anteeksi, äiti, etten ehtinyt tulla kotiin sanomaan.
Me lähdimme niin äkkiä.--
SIIVOSKA.
Älä toista kertaa sillä tavalla lähde.
LYYLI.
En, äiti.
SIIVOSKA.
Tuossa on puuroa! Ota lusikka kaapista ja syö.--Me olemme väsyneet ja
menisimme maata.
LYYLI.
Minun ei ole nälkä, äiti!
SIIVOSKA.
Oletko syönyt jo?
LYYLI.
Olen.
SIIVOSKA.
Missä?
LYYLI.
Me söimme siellä! Oli niin kaunista, ettemme malttaneet sieltä lähteä.
Istuimme sillä kukkulalla, joka on Viaporiin päin--ja katselimme
kuinka aurinko laski.--Se oli niin ihanaa. Kun tulimme alas, niin
menimme verannalle. Siellä herrat tarjosivat meille teetä.
SIIVOSKA.
Mitä herroja?
LYYLI.
Kolme tohtoria!--
SIIVOSKA.
Mitenkä sinä olet tullut heidän tutukseen?
LYYLI.
Toisten tyttöjen kautta! Niinhän aina tullaan tuttaviksi.
SIIVOSKA.
Mikä niitten nimi on?
LYYLI.
Tohtori Bergenstråle, tohtori Allinen ja tohtori Ekman.
SIIVOSKA.
Professorin poika?
LYYLI.
Niin.
SIIVOSKA.
Ja sinä--
LYYLI.
Hän on hyvin hyvä minulle.
SIIVOSKA.
Älä liian usein mene hänen seuraansa. Sen minä sanon.
LYYLI.
En, äiti.
SIIVONEN.
Joko sinä rupeat vuodetta laittamaan? Minä menisin nukkumaan.
LYYLI.
(Helenan luona). Onko lapsi terveempi?
HELENA.
On.
LYYLI.
Saanko minä aukaista akkunan? Täällä on niin kuumaa.
SIIVONEN.
Kyllä sinä tämän kuumuuden kestät.
LYYLI.
Päätäni kivistää.
SIIVONEN.
Tule varhemmin kotiin, äläkä juokse kapakoissa.--Kyllä tämä oli
ensimäinen ja viimeinen kerta, kun se tapahtui. Et sinä ainakaan minun
luvallani sinne toistamiseen mene.
LYYLI.
En, isä!
SIIVOSKA.
Soh! Pane nyt nukkumaan, Lyyli. Huomenna me mennään kirkkoon--on Pyhän
Kolminaisuuden sunnuntai.--Ja sitten me menemme Toloselle kahville.
HELENA.
Toloska käski Lyyliä erityisesti.
LYYLI.
Kyllä minä tulen, äiti.
SIIVONEN. (Riisuutuu).
Ja kaikki tohtorit jääkööt unohduksiin. Ne eivät ole työmiehiä. Eikä
heidän tarvitse meikäläisten kanssa seurustella. Siitä ei ole muuta kuin
harmia, muista se! Tässä tuonoin oli Työmiehessä kirjoitus, millaista
elämää ne pitivät siellä Lastenkodonkadulla--
LYYLI.
Isä!
*Esirippu.*
TOINEN NÄYTÖS.
Samassa paikassa kuin edellinen.
_1 kohtaus_.
LYYLI. BIRGER.
BIRGER.
(Äkkiä sisään).
LYYLI.
Sinä tulit!--Voi kuinka aika kävi pitkäksi sinua odottaessa. Eihän
kukaan vaan nähnyt, että sinä tulit?
BIRGER.
Minä olen sinua niin ikävöinyt.--Tule tänne, että saan sinua oikein
katsella. Sinä--sinä--ihana--sinä jumaloitava--
LYYLI.
Kuinka oikeassa olit kun sanoit, että voi löytyä puhdasta rakkautta
teidän herrojen ja meidän työmiesten tyttärien välillä--
BIRGER.
Ethän sinä ole palvelijatar.
LYYLI.
Mutta minä olen kuitenkin samaa säätyä kuin he!--Sinä olet niin hieno,
niin ylhäinen, niin lahjakas.
BIRGER.
Kuinka täällä on rauhallinen olla! Niin viileää, niin viileää! Ah, jos
sinä tietäisit, kuinka levotonta elämää minä vietän. Mutta älkäämme
puhuko siitä, sillä nyt on kevät, nyt minä olen nuori, nyt minä tahdon
rakastaa, ja sinua, sinua minä rakastan kuin naispuhtautta, kuin
kevättä, kuin sen ihaninta mahlajuomaa!--Nyt minä tahdon olla
onnellinen.
LYYLI.
Täytyykö sinun välttämättömästi elää tuota elämää, jota sinä elät?
Täytyykö sinun rasittaa itseäsi?
BIRGER.
Täytyy.--Isä on professori. Minun täytyy suorittaa tutkintoni samalla
loistolla kuin hänkin, minä en saa olla ala-arvoisempi numeroissa.
LYYLI.
Sinusta tulee siis tohtori?
BIRGER.
Ensi vuonna.
LYYLI.
Eikö ole ollut ikävä lukea?
BIRGER.
On kyllä välistä.
LYYLI.
Ja silloin--
BIRGER.
Silloin minä heittäydyn hurjisteluun.--Vaan älä puhu siitä! Se saa
minut pahalle tuulelle taas. Ja minä tahdon sinun luonasi olla iloinen
--sillä sinä olet todella herttainen tyttö.
LYYLI.
Enkö ole muuta kuin herttainen?
BIRGER.
Kiltti, suloinen, armas--(suutelee).
LYYLI.
Älä suutele niin hurjasti.
BIRGER.
Minun on ollut niin ikävää--Laske kätesi otsalleni!--Se tekee niin
hyvää.
LYYLI.
Onko raskasta käydä klinikassa?
BIRGER.
Ei! Minä pidän siitä työstä. Se on kuin ihmiskunnan perkaamista.--
Kaikki mätä leikataan pois--ja kaikki terve pannaan puhtaisiin
liinavaatteisiin. Se on niin ihanaa saada leikata mätää pois.
LYYLI.
Ja lohduttaa kärsiviä.
BIRGER.
Ja lohduttaa kärsiviä. Mutta maailmassa on niin paljon kärsimystä, ettei
sitä jaksa ajatella. Väliin kun minä lähden klinikan ikävistä saleista,
missä ei näe muuta kuin kärsivän näköisiä, kalpeita kasvoja, jotka eivät
voi nauraa--ei ikinä enää nauraa, sillä kuolema on alkanut työtänsä
heidän ruumiissaan, on minun niin raskas olla.
LYYLI.
Älä puhu siitä, älä puhu kuolemasta!
BIRGER.
Niin, en tahdo sitä ajatella, tahdon uskoa, että elämää voi elää--
niinkuin me, jotka olemme nuoret, jotka voimme rakastaa, kauniisti,
puhtaasti, lämpimästi rakastaa.
LYYLI.
Birger! Minä ihailen sinua.
BIRGER.
Ihaile sitä tunnetta, joka nyt vapaasti rinnassani riehuu. Se ei tapahdu
muulloin kuin elämäni pyhäpäivinä. Muuten se uinuu rinnassani ja riutuu.
LYYLI.
Ovatko kaikki toverisi tuollaisia kuin sinä?
BIRGER.
Eivät lapsi kulta. Ne ovat fakkimiehiä.
LYYLI.
Oletko sinä sellainen?
BIRGER.
En! Minä olen haaveilija. Ja nyt, niinkauan kuin olen sinun luonasi,
onnellinen haaveilija. Minun on niin hyvä olla. Tahtoisin tähän kuolla.
Ja kuitenkin tiedän, etten uskaltaisi sitä tehdä.
LYYLI.
Birger?
BIRGER.
(Hellästi). Mitä?
LYYLI.
Rakastatko minua? Voisitko sinä rakastaa minua? Ihan täydellisesti--
tarkoitan. Sano, sano.
BIRGER.
En tiedä--uskallanko.
LYYLI.
Ja mikset?
BIRGER.
Siksi että.
LYYLI.
Että--?
BIRGER.
Että minä olen sinua heikompi, taikka siksi että tahdon olla sinua
järkevämpi.
LYYLI.
Menetkö illaksi kaivohuoneelle taas?
BIRGER.
Miksen menisi? Eihän se ole mikään mestauslava.
LYYLI.
Hurjistelemaan. Niinhän se on kuin mestauslava sinulle! Olethan heikko
--sanoithan sen itse. Älä mene tänään Kaivopuistoon! Mene kotiin--
BIRGER.
Nukkumaan kuin pienet kiltit lapset--
LYYLI.
Niin.
BIRGER.
Ja huomenna?
LYYLI.
Jälleen nukkumaan.
BIRGER.
Ja ylihuomenna? Nukkumaan--kunnes--sen saan, jota rakastan. Ja hän
tulee silloin minun luokseni kotiin.
LYYLI.
Birger!
BIRGER.
Tule sinä minun luokseni, niin minä menen kauniisti kotiin. Joka ilta,
niin. Me olisimme yksin suuressa huoneistossa--siellä on niin
vilpoisata. Sinä kävelisit siellä kuin kotonasi; minä soittaisin
sinulle. Jos tietäisit mikä uusi kaunis pianino minulla on. Ei kukaan
ole kotona koko suuressa huoneistossa, ei koko käytävässä. Ei kukaan
meistä juoruaisi--ei kukaan. Tuletko?
LYYLI.
En tule?
BIRGER.
Mikset? Pelkäätkö?
LYYLI.
Pelkään. Ihmiset eivät ymmärtäisi meidän tekoamme.
BIRGER.
Siksi ihmiset ovat liian typerät!
LYYLI.
Tahi ehkä me olemme väärässä?
BIRGER.
Väärässä! Siksikö että meillä kerrankin on yksi elävä tunne, yksi oikea
tunne.
LYYLI.
Vaan ei Jumalan sääntöjen mukaan oikea.
BIRGER.
Siinä sitä ollaan. Vai ei Jumalan sääntöjen mukaan! Ole sitten
säännöllinen! Me eroamme iäksi.
LYYLI.
Ah!--Erotkaamme! Se on ehkä parasta.
BIRGER.
(Vitkaan). Erotako?--Siis pieni seikkailu vaan sinulle kuin minulle.
--Sinulle ensimäinen, minulle yksi kymmenien joukossa.
LYYLI.
Ei!
BIRGER.
No rakasta minua sitten kerran ja pelkäämättä. Minä rakastan sinua
todellakin Lyyli.
LYYLI.
Birger!
BIRGER.
Älä siitä niin suurta melua pidä! Se on heikkoa ja huonoa, vaan se on
kuitenkin sellaista, josta olen joskus uneksinut. Minä kaipaan sinun
rakkauttasi. Voisin langeta polvilleni sinun eteesi ja ihailla sinua,
sinun silmiäsi, sinun katsettasi, sinun suutasi, sinun pientä vakavaa
kasvonilmettäsi ja koko sinun olentoasi. Minä voisin pusertaa sinut
kuoliaaksi syleilyilläni.
LYYLI.
Oi, jos tietäisit mitä tuskia minä kärsin, kun sinä olet mennyt, minä
pelkään, että sinä unohdat minut, että sinä kerrot minusta tovereillesi,
ja he nauravat.
BIRGER.
Lyyli!
LYYLI.
Niin, niin! En minä olisi ainoa, josta niin kerrotaan. Mitenkä olisin
onneton, jos minä sellaista itsestäni kuulisin!
BIRGER.
En minä sinusta mitään kerro.
LYYLI.
Vaan jos me läksisimme jonnekin soutelemaan, vuokraisimme veneen
Sanvikin sillasta. Läksisimme kauas ihmisten joukosta metsäisten
rantojen keskelle. Se olisi niin ihanaa.
BIRGER.
Minä koetan päästä vapaaksi klinikasta.
LYYLI.
Ja kun sinä olet noin vaatimattomassa puvussa, ei kukaan voi sinua
epäilläkään. Sinä voit olla vaikka minun sulhaseni. Siksi minä olen
sinut valehdellut näille akoille. Älä suutu! He näet ovat nähneet sinun
saattavan minut portille. Ja he heti pitämään neuvottelua, kuka sinä
olit. Äiti yksin tietää, kuka sinä olet.
BIRGER.
Äiti!
LYYLI.
Minä en voinut sitä äidiltä salata. Minun täytyi hänelle sanoa, että
olit minun tuttavani ja että sinä olit hyvin hyvä minulle.
BIRGER.
Ah!
LYYLI.
Mitä sinä ajattelet? Sinä olet niin kummallisen näköinen.
BIRGER.
En minä mitään ajattele, en kerrassaan mitään. Ja nyt hyvästi! Anna
minulle vielä yksi suudelma! (Suutelee). Kyllä sinä todellakin olet hyvä
minulle, Lyyli. (Pois).
_2 kohtaus._
LYYLI. LINDBERGSKA.
LYYLI.
(Hengittää syvään). Minä pelkään, minä pelkään niin. (Naputetaan).
Sisään!
LINDBERGSKA.
Minä näin, että Lyylillä oli vieraita. Joku tuttava varmaankin?
LYYLI.
Hän on maalta kotoisin--vanha tuttava meille--
LINDBERGSKA.
Palveleeko hän kaupungissa?
LYYLI.
Hän on kauppapalvelija.
LINDBERGSKA.
Riijaako se Lyyliä?
LYYLI.
Ei! Käy muuten vaan tervehtimässä.
LINDBERGSKA.
Kaunis mies ja niin stoltti ja fiini käytökseltään. Olisi melkein
herraksi luullut.
LYYLI.
Lindbergska istuu. Minä tarjoon kahvia.
LINDBERGSKA.
Ei tarvita. Oikein doppabullako Lyylillä on? Minä tulin vaan katsomaan,
onko Lyyli kipeä, kun ei ole ollut tänään työssä.
LYYLI.
Minulla on ollut vähän päänkivistystä.
LINDBERGSKA.
Sen minä hyvin käsitän. Lyyli on ollutkin näinä päivinä niin huonon
muotoinen, niin väsyneen näköinen ja posket niin pleikit. Puodissa
seisominen kai rasittaa?
LYYLI.
Rasittaa se.
LINDBERGSKA.
Yksinkö Lyyli täällä iltasin on, koska ei Heleenaakaan näy?
LYYLI.
Helena on saanut paikan. Lapsi on vieraalla.
LINDBERGSKA.
Eikös Lyylin tule vähän ikävä olla täällä yksin tuon ukon kanssa? Ja
sekin on iltasin usein vielä työssä ja kokouksessa. Missä lie? Jonkun
pitäisi ottaa sällskaapikseen.
LYYLI.
En minä tarvitse. Minulla on muuta seuraa.
LINDBERGSKA.
Lyyli näyttääkin olevan iltaisin poissa. Tuota, se tuttavako kutsuu,
koska näkyy följäävän?
LYYLI.
Tahdotteko te vielä kahvia?
LINDBERGSKA.
Ei kiitoksia. Kyllä minä jo sain. Lyyli tulee joskus meillekin istumaan,
kun on aikaa.--Kas Alasinska, mitä te tiedätte?
_3 kohtaus._
ALASINSKA. BACKLUNDSKA. BÄCKLUND. Edelliset.
ALASINSKA.
Tulin vaan katsomaan. Kun se Manda on taas haalannut miehiä viime yönä
sinne sisään. Muutamat olivat sisällä, ja muutamat seisoivat ulkona ja
löivät ruudun rikki. Sanottiin olleen sylinteriherroja joukossa.
LYYLI.
Ah!
LINDBERGSKA.
Mikä ihme siinä! Herrat ne iltaisin kulkevatkin.
LYYLI.
Älkää puhuko! En minä kärsi aina herroja moitittavan.
LINDBERGSKA.
Tosi asia se on. Mitä sitä kuiskata tarvitsee?! Kehtaavatkin tulla
ihmisten ruutuja rikkomaan.
ALASINSKA.
Bäcklundska oli pelästynyt niin kauheasti ja tietäähän sen, kun keskellä
yötä ruutuja rikotaan. Ajatteli, mitä varkaita olivat. Isännän pitäisi
ajaa sellaiset ihmiset kuin Iida ja Manda mäelle. Asukoot siellä, kyllä
tarkenevat!
LYYLI.
Ei!
LINDBEROSKA.
Vai lämpimät huoneet sellaisille vielä.
LYYLI.
Ah!
LINDBERGSKA.
Hirveästi se sinuun tänäpäivänä koskee. Niinhän sinä siitä pelästyt,
kuin jos sitä puhuttaisiin omasta itsestäsi.
LYYLI.
Sääli minun tulee heitä--sääli--
LINDBERGSKA.
Vai sääliä vielä! Piiskaa tarvitsisivat ja pitkällä siimalla oikein.
Elävät rietasta elämäänsä, mokomatkin heiskaleet.
LYYLI.
Vaan luuletteko heidän sitä mielellänsä elävän? Olla!--Kauheaa!--
Kauheaa!
LINDBERGSKA.
Juovuksissa ovat sekä toiset että molemmat.
LYYLI.
Voi kauheaa. Ja hekin ovat ihmisiä.
LINDBERGSKA.
Ihminen onkin pahempi kuin elukka.
LYYLI.
Älkää puhuko! On niitäkin äitiä, joilla on tuollaiset tyttäret, ja
lapsia, joilla on tuollaiset äidit ja tuollaisessa elämässä kasvavat.
Huonoiksi he tulevat väkistenkin.
LINDBERGSKA.
Mitenkä Alasinska muuten jaksaa?
ALASINSKA.
Tuossa se menee. Olen ollut vaan vähän nervsvaagi.
BÄCKLUNDSKA. (Tulee).
LINDBERGSKA.
Päivää Bäcklundska, joko te työstä palaatte?
BÄCKLUNDSKA.
Meillä oli tinki. Minä kiiruhdin kotiin, kun meidän nuorimiehemme lähtee
huomenna soutokilpailuun. Mikä lie työväen yhdistyksen soutoseuran jäsen
ja hänelle pitää pestä trikoopaita ja pesen samalla ukollekin valkoisen
mekon, niin näyttää vähän ihmismäisemmältä.
LINDBERGSKA.
Ja aina vaan hän tahtoo nättiä se Bäcklundska.
BACKLUNDSKA.
Niinkauan vaan kun pysyy ihmisen näköisenä. Ja se Lyyli on niin huonon
näköiseksi käynyt. Onko ikävä kun äiti on poissa?
LINDBERGSKA.
Äitiäkö sitä tuossa iässä muistellaan? Friiareita vaan. Ja se vetää
posket pitkiksi.--Ettekö muista omasta flikka-ajastanne, Bäcklundska?
BACKLUNDSKA.
Taitaa olla niinkin. Mutta kyllä ne sitten tulevat punaisiksi, kun häät
vietetään.
LINDBERGSKA.
Tulee niin punaiseksi kuin Bäcklundska, joka punottaa joka päivä yhä
enemmän ja aina on iloinen--
ALASINSKA.
Mikä on sen ollessa, jolla on niin kaunis ja nyhteri mies, joka ei
viinaakaan maista.
LINDBERGSKA.
Oltiinko teillä eilen taas flöörissä?
ALASINSKA.
Oltiin, puoli litviikistä oli mennyt.
LINDBERGSKA.
Herra jestans, huijaako se teidän ukko niin!? Ei meidän ole fommassa
kuin suurimpina juhlina ja pyhäpäivinä. Mutta teidän näkyy joka päivä
lyövän klööveriä.
ALASINSKA.
Ja silloin hän on niin häijy ja ronklaa--haukkuu minua, ja vanhinta
tytärtäni ja rähisee, että huusholli maksaa. Voi, voi sitäkin elämää!
BÄCKLUNDSKA.
Vai onko Alasin niin häijy mies? Ei se siltä näytä.
ALASINSKA.
Kyllä se osaa. Se kun vihaakin sitä vanhinta tyttöä kuin myrkkyä. Minä
luulen, että meidän täytyy lähettää se pakaripuotiin yöksi. Se on
kamalaa, kun mestari on nuori mies. Mutta ei Reeni voi kotonakaan olla,
kun meitä on kahdeksan ilman häntä ja mieheni velikin siinä nukkuu.
Tyttö valittaa pyörtymistä ja kipeitä silmiä. Kun se on niin märkäkin se
kivijalka, että kesälläkin fuktaa sisään, aurinko kun ei pääse
paistamaan prankonkiin, kun toisella puolella on suuri kivitalo.
LINDBERGSKA.
Toloska sanoi, että heidän on niin hyvä asua noissa uusissa
puulaakitaloissa, että jokaisella on oma tramppi nimittäin kahden toisen
perheen kanssa, mutta pienet tampurit ja valoisat huoneet ja lämpimät,
vaikka ovat ihan uudet, ja niin suuri piha, että lapset saavat leikkiä
ja mellastella. Ei kukaan hauku eikä härnää.
ALASINSKA.
Voi, voi, jos olisi sen verran varaa, että senkin voisi lunastaa, mutta
mitä ulkotyöläiselle karttuu,--toista se on kuparislaakarin
värkkipaasille. Niin Toloskalla on hyvä ja rehti mies, ja ahkera ja
praktinen akka se on itsekin. Koko elämänsä ajan elänyt ortentlisesti
ja saanut kunnon miehen. Toista on minun ja monen muun.
LINDBERGSKA.
Varo sinäkin herroja, Lyyli! Ei niistä hyvää lähde, usko meitä, me
olemme vanhoja ja kokeneita. Tuota, tule sinä joskus meille kahville,
jos aikasi tulee täällä yksin pitkäksi. Tuolla Bäcklund tulee jo,
Bäcklundska. Mennään me pois. Emme me kauan istumaan jouda, kun ne
ijankaikkikiset ukot--Eikö niin, Bäcklund?
BÄCKLUND.
Niinhän se on, niinhän. Mehän me rasitukseksi olemme.
LINDBERGSKA.
Bäcklundska nauraa vaan. Kas sitä klipparia, niinhän se katsoo ukkoonsa,
kun ensimäisenä friijauspäivänä. Mitä sillä ukolla on rensselissä?
BÄCKLUND.
Ahveniahan minä--
LINDBERGSKA.
Oikein omalla rahalla?--
BÄCKLUND.
Mistä sitä omalla rahalla? Ruununrahalla sitä sotamies ostaa!
LINDBERGSKA.
Kuinkas muuten, kuinkas muuten. Ja pikku Martta tulee ovesta ja katsoo
pappaansa.--Tuossa se seisoo!
BACKLUNDSKA.
Kas, kun se heräsi kun kuuli isän äänen. (Menevät nauraen ja pakinoiden
rappusia alas.)
_4 kohtaus._
LYYLI. VOSSIKKA. TALONMIEHEN VAIMO.
LYYLI.
Oi tätä kauheata kurjuutta, köyhyyttä ja sairautta, raakuutta ja
raatamista aamusta iltaan asti.--Tällaiseenko elämään pitäisi minun
olla koko iäkseni kahlehdittu?!
(Naputetaan.)
VOSSIKKA.
Asuuko täällä neitsyt Lyydia Siivonen?
LYYLI.
Asuu.
VOSSIKKA.
Tässä olisi preivi.
LYYLI.
Kiitos!
VOSSIKKA.
Adjös!
LYYLI.
Kirje!--Birgerin käsialaa--piletti--huomiseen konserttiin,--
"tulen Bulevaardille sinua vastaan--odotan siellä vastausta."--Ah!
Minun käteni vapisee ja poskeni ovat kuumat. Minun kanssani Birger Ekman
--konserttiin toveriensa nähden.--Onko hän todellakin--onko hän
todellakin niin hyvä, kuin miksi olen hänet luullut?! (Pukeutuu).--
(Huutaa): Benjamssonska!
TALONM. VAIMO.
Jaa!
LYYLI.
Jos isä tulee kotiin, niin sanokaa, että minä olen mennyt tuttavieni
luo.
TALONM. VAIMO.
Minnekäs se Lyyli nyt?! Ja niin kauhealla kiireellä--
LYYLI.
He odottavat.
TALONM. VAIMO.
Kova kiire on--kova kiire on! Oikein juoksujalassa.
LYYLI.
Niin niin!--Tuossa on avain, vetäkää te ovi kiinni--
TALONM. VAIMO.
Kyllä! kyllä! (Lyyli pois.) Minnekä nyt juostaan!?--Herroja käy kotona
ja illalla mennään sellaista himphamppua--ettei oikein tiedä.--Jos
se Siivoska olisi kotona, ei niin juostaisi. Mutta se on siellä maalla,
eikä se isä-rukka mitään ymmärrä.--Kyllä minä sitä tyttöä vahtisin, en
lähtisi kesän aikaan maalle mattoja kutomaan, kun illatkin ovat niin
valoisat. Saadaan nähdä, se on ollut sellainen löyhä se tyttö koko
ikänsä, saanut laiskoitella, ja se pian yllyttää syntiin, ja sitten nuot
romaanit.--(Lukitsee oven). Ei niissä ole muuta kuin herrasväen
irstaisuutta--ei yhtään viisasta jumalansanaa, ei ainakaan sille, joka
maailmasta vähän parempaa ajattelee. (Pois).
_5 kohtaus._
SIIVONEN. HELENA. MANDA.
SIIVONEN.
Tule sinä sisään vaan, kyllä Lyyli kai on kotona. Mutta sehän näyttää
menneen asioille.
MANDA.
Olisiko Siivosella aikaa kuunnella minua vähäsen? Minulla olisi hiukan
puhuttavaa.
SIIVONEN.
Manda istuu.--Anna tuoli, Helena--
MANDA.
Tuota--minä olen nyt ilman asuntoa kun talonisäntä on sanonut minut
ylös--sen ikkunan särkemisen tähden.--Eihän se nyt kaiken maailman
rikos ollut, ja siivosti minä olen elänyt--en yhdellekään ihmiselle
pahaa tehnyt--en heidän asioihinsa sekaantunut--ei heidän tiellänsä
ollut.--Ja nyt ne ajavat minun ulos kuin koiran kadulle--niin etten
saisi kattoa pääni päälle.
SIIVONEN.
Omahan syy on sinun, Manda. Kuka käskee elää niinkuin sinä!
MANDA.
Elää, elää! Jos ei minulla laillista miestä ole--niin elänkö siksi sen
pahemmin kuin muut--
SIIVONEN.
Varo sanojasi. Oletko juovuksissa?
MANDA.
En ole juovuksissa--en Siivonen. Mutta kun ihmisen sydän on niin
täysi, että se tahtoo haljeta.--Oi jos minuakin armahdettaisiin!
SIIVONEN.
Manda lakkaa elämästä tuolla lailla.
MANDA.
Minä lakkaan, Siivonen, minä lakkaan. Mitä minä muitten ihmisten ilosta!
--Ei se ole minun osani ollut--ei--puolihassun ja vaivaisen--
SIIVONEN.
Ei Manda nyt sillä tavalla puhu. Hakee toisesta paikasta kortteerin.
MANDA.
Toisesta paikasta! Mistäpä sen saa? Ei kukaan minua huoli kanssansa
asumaan.--Kadulle saan kuolla.
SIIVONEN.
Manda tekee työtä kuin muut ja tyytyy Herran tahtoon.
MANDA.
Niin sitä täytyy--niin sitä täytyy.--Minä menen--minä menen
kortteeria hakemaan--kyllä sen jostain löytää. Kyllä sen jostain
löytää.
SIIVONEN.
Voi, voi sentään tätä elämää! Kyllä jo toisten murheet mieltä
rasittavat, saatikka jos olisi vielä omia. Mutta on niitä vanhempia,
joiden täytyy sellaistakin kestää. Herra yksin tietää, ken on tässä
syyllisin. Minä menen isännän puheille.
MANDA.
Te olette enkeli!
SIIVONEN.
Istu sinä täällä. Helena antaa sinulle kahvia. Lyyli on vielä
kaupungilla. Istu nyt, kyllä minä koetan asiasi selittää. (Poistuu).
_6 kohtaus._
MANDA. HELENA. Myöhemmin LYYLI.
MANDA.
Ja se Helenan lapsi on terve?
HELENA.
Ei ole. Se on aina ollut vähän heikonlainen ja nyt kun se oudoksuu
vierasta hoitajaa, niin on niin huonoksi käynyt. Ja kun ei saa enää
rintaakaan ja se lehmän maito on hiukan hapanta. Eikä se akkakaan
kerkiä sitä hoitamaan--niin se on niin huono.
MANDA.
Kyllä kai se kuolee.
HELENA.
Kuolee! En minä sen sentään antaisi kuollakaan, kun se on kuitenkin oma
ja kun sen häpeän kerran kantanut on.
MANDA.
On se parempi, kuin että lähettää ne vaivaiskassaan.
HELENA.
Ja Mandallakin kun on niitä neljä.
MANDA.
(Kylmästi). Neljä on ihmisten rasitukseksi.
HELENA.
Ei Manda nyt niin sano! Kuka tietää, mitä niistä vielä voi tulla!
Ihmisiä tarvitaan maailmassa. Kuka renkejä maailmaan synnyttäisi, jos
emme me hyljätyt vaivaiset?!
MANDA.
Ah kuinka minua iljettää tämä maailma! Minä voisin väliin polttaa sen
herroineen, narrineen, päivineen. Sinne ne häviäisivät kaikki ne ylpeät
ja kaikki ne ulkokullatut ja kaikki ne keikailevat ja ne hienot, jotka
liassa rypevät--liassa--liassa niin--sillä likaista se on, että
meikäläinenkin siitä tympääntyy--
HELENA.
Manda!
MANDA.
Minä--minä vihaan koko maailman herroja--naisia--kaikkea sitä,
joka Helsingin kaduilla hyörii ja pyörii! Oh!--Minä--minä menen
Herran ehtoolliselle.
HELENA.
Manda!
MANDA.
Minä menen kirkkoon! Siellä en minä ole sitten ollut kuin ripille
pääsin. Minä menen Jeesuksen luo. Hän otti vastaan viheliäisimmän
porton, joka hänen jalkansa pyyhki hiuksillaan. Minä menen sinne.
HELENA.
Minä tulen mukaan. Tänään on lauantai-ilta. Uudessa kirkossa on
rippisaarna. Kello on nyt viisi--
LYYLI.
(Tulee). Hyvää iltaa. Mitä se Manda tietää?
MANDA.
Sellaista, jota ei niin nuoren tytön tarvitse koskaan ymmärtää.
LYYLI.
Jumala suokoon sen. Mitä Manda suree, kun näyttää niin itkeneeltä?
MANDA.
Kun on kerran niinkin paljon maailmaa nähnyt kuin minä, niin ei sillä
ole enää muuta iloa kuin kyyneleet. Älköön sinun koskaan tarvitko
niitäkään kyyneleitä vuodattaa kuin minun, syntieni tähden!
LYYLI.
Oi, mikä on syntiä, ja mikä ei?! Ken voi sen sanoa?
MANDA.
Voi, kaikki, joka on tästä maailmasta, se on syntiä.
LYYLI.
Onko kaikki syntiä, kauneus, rakkaus syntiä! Ei!--Ei!
MANDA.
Kauneus, rakkaus! Se on paula, viettelevä paula, Lyyli hyvä!
LYYLI.
Ei, ei! Rakkaus on jotain, niin puhdasta, niin ylevää sille, joka sen
oikein tuntee. En puhu niistä, jotka sen rahasta myyvät, joista se on
avioliittoa ja yhteiskunnallinen asema, minä puhun niistä, jotka voivat
antaa sen vapaasti ilman voitonpyyntiä, avomielisesti kuin päivän
paisteen ja jotka suutelevat toinen toistaan kuin luonnon pyhässä
temppelissä. Se on rakkautta.
MANDA.
Jumala suokoon sen sinulle. Minulle ei ole sitä koskaan opetettu, minä
en ole sitä säätyä.
LYYLI.
Se voi löytyä niin ylhäisten kuin alhaisten keskellä, mutta ihmiset
eivät tahdo sitä ymmärtää. Ylhäiset luulevat sen löytyvän vaan heidän
joukossaan ja he sulkevat sen hienojen seiniensä sisään, eivätkä sitä
rahvaalle opeta. Ja jos joskus joku ylhäinen alistuu rahvaan joukkoon,
niin hän tekee sen laskeaksensa himonsa irti. Ja niin opettaa hän sille
vielä enemmän pahaa, kuin mitä se keskenänsä olisi oppinutkaan. Ja niin
tulemme kurjien, riettaitten himojen kylvömaaksi--yhteiskunnan loaksi,
johon kaikki mätä laskeutuu. Niin se on. Eikä sitä voida valheeksi
väittää.
MANDA.
Voi siunaa sinua!--Ja mistä luulet tuon toisen rakkauden löytäväsi?!
LYYLI.
Löytyyhän sitä!
HELENA.
Älä puhu niin kauniita asioita! Minä pelkään, että saatat erehtyä.
LYYLI.
Erehtyä, jos seuraan sydämeni ääntä!
HELENA.
Minä pelkään--että se leikki on vaarallinen.
LYYLI.
Vaarallinen?
HELENA.
Niin.
LYYLI.
Minä en tahdo peljätä--en. Minä tahdon näyttää maailmalle--mitä
rakkaus on--elämän ikuinen kauneus.
HELENA.
Tahi ikuinen lankeemus.
LYYLI.
Ah!
HELENA.
Sinä olet rakastunut?
LYYLI.
Olen.
HELENA.
Kehen?
LYYLI.
Sitä en sano!
HELENA.
Ah! Minä rukoilen, minä rukoilen sinua! Älä usko häntä! Hän on varmaan
sinua ylhäisempi? Älä usko häntä! Hän ei rakasta sinua.
LYYLI.
Hän rakastaa minua. Hän tarvitsee minun rakkauteni.
HELENA.
Ja hän on sen sinulle sanonut?
LYYLI.
On!
HELENA.
Onneton! Se on ansa. Niin sanovat kaikki--usko minua--niin he
sanovat kaikki. Se on vanha lausetapa heidän suussaan.
LYYLI.
Hän ei ole kuin muut.
HELENA.
Mistä sinä sen tiedät?
LYYLI.
Minä tunnen sen. Hän tahtoo tulla paremmaksi, ja minun kauttani hän voi
siksi tulla, sillä minun rakkauteni häntä kohtaan on puhdas.
HELENA.
Ja hänen rakkautensa?
LYYLI.
On kunnioitusta, on ääretöntä kunnioitusta! Jos sinä kuulisit, kuinka
hän puhuttelee minua, jos sinä näkisit, kuinka vakava hänen katseensa on
minua katsellessaan, niin et sinä epäilisi, että hän mitään pahaa
minulle tahtoisi.
HELENA.
Ehkä se on totta? (Vaiti-olon jälkeen.) Minä sanon tämän kaiken
isällesi.
LYYLI.
Isälle! Et ikinä!
HELENA.
Se täytyy sanoa isällesi--muuten tekosi tulee vääräksi.
LYYLI.
Isä ei ymmärrä sitä.
HELENA.
Isä ymmärtää sen, mitä sinun säädyssäsi sopii.
LYYLI.
Isäni ei voi enää kaikkea sitä määrätä, mitä minun tulee tehdä. Minä
olen ulkopuolella hänen säätyänsä--
HELENA.
Etkä kuitenkaan kuulu toiseen säätyyn.
LYYLI.
Minun täytyy siis itse määrätä tekoni.
HELENA.
Palaa takaisin!
LYYLI.
Se on niin vaikeaa.
HELENA.
Aiot siis rakastaa häntä?
LYYLI.
Aion!
HELENA.
Hän ei nai sinua.
LYYLI.
Kuka tietää?
HELENA.
Se ei tapahdu, ei edes meidän aikoinamme.
LYYLI.
Hän ei ole pelkuri--niinkuin muut. Hän ei ole pelkuri--
HELENA.
Herra meitä auttakoon, kaikkiin ristiriitaisuuksiin sinäkin heittäydyt!
--Isä tulee!
LYYLI.
Isä!
_7 kohtaus._
SIIVONEN. Edelliset.
SIIVONEN.
Joko Manda meni?
HELENA.
Hän seisoo kai rappusilla ja odottaa.
SIIVONEN.
Mene sanomaan, että se raukka saa jäädä tänne asumaan.--Kun kerran
yhteiskunnassa on tuollaisia onnettomia, niin ei niitä kadullekaan
viskata voi. Pahemmaksi ne vaan siitä tulevat.
(Manda iloisena sisään). Ei mitään puheita enää, sinä saat jäädä
asumaan. Vaan älä toista kertaa pahaa elämää aikaan saata!
MANDA.
En!--En ikinä. (pois).
SIIVONEN.
Nyt on kirkonmenon aika. Mennään rippikirkkoon. Pue vaatteet yllesi,
Lyyli, niin me menemme! Mitä siinä mökötät? Oletko jälleen romaaneja
lukenut, koska näytät, kuin et tietäisi tästä maailmasta mitään?!
LYYLI.
Minä en voi tulla kirkkoon--minä olen väsynyt.
SIIVONEN.
Väsynyt! Kyllä siellä levätä saat. Pane pian itsesi kuntoon!
LYYLI.
Minua ei haluta.
SIIVONEN.
Ei haluta! Mutta maailma haluttaa--
HELENA.
Älkää puhuko niin ankarasti, Lyyli on vähän hermostunut.
SIIVONEN.
Minä viis teidän hermoistanne! Se on mamsellien tauti se, ja pahan
tahdon ja kiukun peittelemistä.--Tule kirkkoon!
LYYLI.
Minä en nyt voi. Usko minua, minä en nyt voi!
SIIVONEN.
Onko sinusta tullut Jumalan kieltäjä! Älä puhu leikilläkään noin, taikka
tästä voisi tulla toinen polska!
LYYLI.
Isä!
SIIVONEN.