Kunpa Maisalla vielä olisi nappeja ja päärmäysnauhaa myöskin!
Kielsbergin täytyisi lähettää takkinsa uudelleen Maisalle joskus toiste
-- ja pyytää yhtä kohteliaasti. -- Varjelkoon, millainen velikulta!...
Hän pudisti ja käänteli takkia; siinä oli tupakantuhkaa ja muuta
roskaa, joka piti ensin karistella pois.
Maisa työskenteli iltamyöhään pienen lampun ääressä ratkoen ja ommellen
uusia kappaleita vuoriin...
Tuntui, että Kielsberg poltti tupakkaa; -- Maisa istui ja nautti
tupakanhajusta... -- Kielsberg vietti varmaankin päivänsä lukien ja
kirjoittaen ja polttaen tupakkaa...
Miekkoinen, jolla nyt olisi hiukan hienoa samettia kaulukseen. --
Ovidia Kalnaes olisi kyllä pitänyt minua silmällä, jos olisi osannut
aavistaa, että tarvitsisin sitä! -- Ja haarukka, joka oli viilokissa,
nauroi hän, kaikki on siellä yhtä samaa viilokkia -- Fina ja koko talo.
Hän aikoi nyt mennä alas, ennenkuin Dörumin matami panisi maata,
pyytämään saada lainata silitysrautaa.
Maisa tiesi kyllä, että se oli ruostunut, mutta -- Oven täytyi jäädä
auki, jotta pimeissä rapuissa näkisi kulkea...
Kyllä, silitysrautaa saa kyllä käyttää, matami puhdistaisi sen heti;
hän soi niin mielellään, että Kielsberg saa takin kuntoon -- --
Matamin puhdistaessa rautaa istui Maisa ikkunanpielessä; -- siitä
saattoi nähdä kauas aina Kielsbergin ikkunaan saakka...
Käärekaihtimen takana oli valoa... Ja hetken aikaa erotti kaihtimella
häipyvän valojuovan, ja varjon, joka liikkui. Maisa luuli Kielsbergin
nousseen tuoliltaan täyttämään piippuaan -- --
"Olette sangen kiltti nähdessänne niin paljon vaivaa tuon takin vuoksi,
Maisa", -- sanoi matami ojentaessaan hänelle silitysraudan, "mutta
varmaankaan hän ei kitsastele maksaessaan." -- --
-- Maisa teki tulen hellaan lämmittääkseen luodin, -- napinreiät ja
taskut olivat jo aivan valmiit; jäljellä oli ainoastaan vuorinpaikkaus.
Hänen kasvojaan valaisi silloin tällöin hymy -- Kielsberg istui
todellakin kotona koko illan sen vuoksi, että Maisa oli eilen
tarjoutunut korjaamaan tämän päällystakkia... eikä mennyt edes
teatteriinkaan...
Maisa oli näkevinään hänet niin ilmielävänä edessään, sellaisena,
kuin hän oli ollut tuona iltana, jolloin he olivat olleet yhdessä
teatterissa -- hän näki tumman, pehmeän tukan, jonka hän pyyhkäisi
otsaltaan taivuttaessaan itseään eteenpäin, -- tuon leveän leuan...
suun, joka kyllä oli varsin suuri, se osasi sekä hymyillä että purra...
Ohut hellanpiippu ratisi ja paukkui, silitysrauta oli hellansyrjällä,
ja vuorin viimeinen ommel valmistui hitaasti ja huolellisesti.
Toisen takinhelman alimaisessa kulmassa tuntui jotakin kovaa ja
kiinteätä. Hänen täytyi hiukan ratkoa sitä nähdäkseen mitä siellä
olisi...
Kas, tomun joukosta löytyi kahdentoista killingin raha, se oli pudonnut
rikkinäisestä taskusta alas vuorin sisään.
No, sen hän löytäisi povitaskustaan, kauniisti paperiin käärittynä; --
varmaankin hän ihmettelisi, mitä se merkitsisi...
Maisa päätti ompelun. Vain silittäminen oli enää jäljellä. Piti saada
kangas näyttämään aivan uudelta.
Hän asetti silitysraudan paikalleen ja muutti lamppua, niin että
paremmin näkisi -- samalla oikein räätälien tavoin asettaen märän
kangaspalasen takille ja kuljettaen rautaa sitä pitkin.
Siinä vaadittiin tottumusta, mutta Maisalta kävi se kyllä.
Hän siirsi takkia aina silloin tällöin lähemmäksi valoa, -- kangashan
näytti jo aivan uudelta! -- Kielsberg tuskin tuntisi sitä enää
omakseen...
Maisa katseli vaatekappaletta yhtämittaa, sitä mukaa kuin se kuivui, --
vaikeimmat kohdat, kuten kaulus ja hihanreiät, olivat jo silitetyt, ja
nyt kiiti rauta nopeasti pitkin sileätä takinhelmaa...
Lopuksi tarkasti hän työtään. -- -- Nyt voi takki hyvin kestää
päivänvaloakin! -- Ja tuollaiset sileät, kestävät luunapit...
Olisi hauskaa nähdä se Kielsbergin yllä.
Dörumien seinäkello löi kaksitoista, kun hän vihdoin oli saanut työnsä
tehdyksi ja ripustetuksi takin varovaisesti naulakkoon -- --
-- Olipa tästä päivästä tosiaankin tullut oikea pyhä! --