Hän ei voinut lainkaan sietää sitä, että he tahtoivat panna hänet,
Maisan, palvelijanhuoneeseen ompelemaan, vaikkapa he kutsuivatkin
sitä hienosti silityshuoneeksi tai neitsytkammioksi tai muuksi
sentapaiseksi. Hän ei lainkaan ollut niitä, jotka ottivat käsirahoja
ja antoivat pestata itsensä, -- hän kiittäisi kunniasta kuulua
palvelusväkeen.
Ohuet, voimakkaat käsivarret ja nopsat sormet kiitivät kiukkuisella
kiireellä pitkin harsinommelta, kolme, neljä pitkää pistettä
kerrallaan, ennenkuin hän veti harsinlankaa.
Hän istui puolittain ikkunaan päin kääntöpöydän ääressä pienessä
keittiön ja ruokasalin välisessä huoneessa tukkukauppias Tranemin
luona ja ompeli pitkiä hameen saumoja. Suuri, poljettava
kahdenlanganneulomakone oli sillä hetkellä käyttämättä hänen vieressään.
Sen vuoksi muka, että täällä touhuttiin ja kuljettiin edestakaisin
ovissa!... Jo kolmannen kerran oli tuo hätiköivä täti tullut sisään
ja ystävällisesti kysynyt häneltä, eikö hän ompelisi mieluummin
palvelijainhuoneessa.
Ja kas, eikös hän sulkenut tänään ruokasalin ovea niin huolellisesti
jälkeensä, ikäänkuin olisi tahtonut sinetöidä sen, -- hän varmaan
arveli Maisan olevan niitä, jotka kuljettivat juoruja talosta taloon.
-- Nii-in, hyvä neiti, parasta on olla varovainen. Mutta hän voisi olla
niin levollinen -- ainakin minun suhteeni!
Silityshuoneeseen, sillä siellä oli niin hyvä ja lämmin olla!
Hän ei voinut olla matkimatta täti Raskin lempeätä, hyväntahtoista
ilmettä ja siirsi valon vuoksi toisen viheriäisistä teräslankaverhoista
syrjään; kuinka pimeäksi varjostuikaan nyt tällaisena hämyisenä
syysiltapäivänä tämä talon alakerros, ilma ikäänkuin imeytyi kiinni
ruutuun likaisenharmaana ja märkänä, kaikista savupiipuista tulleen
noen kyllästämänä.
Missään tapauksessa ei ollut hänen syynsä, että sisäkkö Lena ainoastaan
jalallaan veti ovea kiinni jäljestään. Hän saisi sievästi sulkea sen
itse; eipä hän aikonut passata palvelusväkeä, niin että tulisi vielä
tavaksi katsoa häntä yli olan. Sitä hän ei aikonut.
Hän ompeli yhä samalla innolla.
Jälleen hän johtui miettimään sitä, mitä oli miettinyt aivan aamusta
alkaen, -- mistä hän saisi hankituksi ne kolme markkaa ja kaksitoista
killinkiä, joka summa puuttui vielä asunnonvuokrasta Dörumeille; hän
oli luvannut ne niin varmasti hankkia täksi illaksi, Dörumit eivät
puolestaan voineet muuten selviytyä asunnonvuokranmaksussa talon
isännälle.
Tillalla, joka asui rouva Thorsenin luona, ei varmastikaan ollut
mitään... Koettaisikohan hän saada velaksi vanhalta Dammin muorilta,
joka oli ollut sairashuoneen siivoojana yhtaikaa hänen äitinsä kanssa?
--
Hän lainaisi Maisalle kyllä, jos hänellä olisi, eikä hän vielä ollut
mennyt valvomisvuorolleen. Mutta se oli niin epävarmaa --
Jospa hän nyt ei olisi tullut ostaneeksi tuota kallista sateenvarjoa,
joka vei koko viikon palkan kerrallaan, ja sitten uutta
leninkikangasta, niin olisi hänellä kyllä nyt rahaa. Mutta hänellähän
täytyi olla ne, jotta hän saattaisi kulkea jotakuinkin siistinä
niissä taloissa, joissa hän ompeli, ja jottei häntä pidettäisi minään
tavallisena palvelijantöllikkönä.
Hän oikaisi itseään jännittyneenä; -- ovikello soi ja ulko-ovi aukeni.
"Onko ketään kotona, Lena?" kuului kotoisesti ja tuttavallisesti, --
"rouva -- joku neideistä?"
Ääni hukkui osittain meluun; rämisi niin, että ruudut helisivät,
raskasta kuormaa ajettiin tukkukauppiaan portista sisään.
"Ovatpa kylläkin, herra kaupunginviskaali, -- kaikki ovat kotona; -- ja
neiti Sundt tuli myöskin tänne" --
"Va-i ni-in?"
Kuulosti siltä kuin hän olisi jäänyt seisomaan ja miettimään pitikö
hänen mennä sisään vai ei.
Kaikkiapa sitä kuuli!... Maisa loi aivan hämmästyksissään silmänsä
kattoon ja antoi olkapäittensä ja käsiensä vaipua veltosti alaspäin.
Hui, nyt tuo Lena jälleen melusi pannessaan ruokapöytää kokoon! Hän
teki kiivaan liikkeen.
No niin, olisipa varsin hauskaa nähdä, oliko todellakin totta se,
mitä Heibergillä väitettiin, että herra Torp kulki kosiskelemassa
Signe-neitiä, -- hirveän hauskaa... Ottaisiko hän leskimiehen? -- Johan
nyt!
Hänen korviaan aivan kuumoitti kaiken sen johdosta, mitä hän ajatteli,
kun hän jälleen taivutti päätään ompeluksen yli.
Mutta olisipa joka tapauksessa hauskaa saada tietää, oliko herra Torp
mennyt sisään vai ei! Sillä jos hän todellakin oli mennyt tiehensä
siksi, että neiti Sundt oli siellä, niin ei asiasta ollut edes
päänvaivaa; sehän oli niin selvää, niin selvää, että --
Hän vahvisti sen nyökkäämällä hiukan kapeata päätään, joka kokonsa ja
värinsä puolesta muistutti juuri kuorittua kokospähkinää.
Ei ihme, että täti Rask koetti niin kiihkeästi saada hänet pois tieltä,
ehkä häntä oli odotettu -- --
Tuossa tuli Lena kamarista tuoden kahvia.
Maisa otti kupin tarjottimelta ja pani sen pöydälle.
"Kuulkaas, Lena, sulkekaa vain tarkkaan eteisen ovi; olin kuulevinani,
että se narisi avonaisena, kun se lähti pois, joka oli siellä sisällä."
"Herra Torp? -- Ei hän lähtenyt, hän meni sisään kamariin."
"Vai niin -- hän se siis oli. Luulin, että se oli se vaaleahiuksinen
ylioppilasnulikka, joka kulkee täällä ja tekee pilaa ja kujeilee."
"Hän ei enää tulekaan tänne."
"Vai niin!" -- Maisan pienet, pirteät silmät tarkastivat Lenaa. --
"Vai nii-in, -- vai nii-in." Hän maiskutti huulillaan, sill'aikaa kun
hän piti neulaa päivää vasten saadakseen langan silmään, ja Lena näki
kyllä, että Maisalla oli omat ajatuksensa asiasta.
"Te ehkä uskotte, että hän on kosinut neitiä. Luulen kyllä, että
ihmiset puhuvat sellaista, niillä on niin paljon huolta toisten
asioista."
"Minä en edes muista hänen nimeänsäkään, Lena, niin että voitte itse
nähdä, miten on asian laita", kuului lyhyesti ja torjuvasti. "Älkää
vain luulko, että minä pistän nenääni joka paikkaan; minä en tule siitä
köyhäksi enkä rikkaaksi."
Ei kiitos, hän ei tahtonut enempää kuin kaksi palasta sokeria.
Lena meni tarjottimineen ja Maisa istui jälleen hieman kapeahartiaisena
ja työnsä yli kumartuneena, jalat pöydänjalalla, -- hän oli kastunut
aamulla, minkä vuoksi hän oli ottanut toisen kengän pois jalastaan,
-- ja oli tyytyväinen elämäänsä sekä nautti saadessaan tuota hienoa
palasokeria kahviinsa.
Hänellä oli kaksi pientä vilkasta, punareunaista silmää tuuhein
kulmakarvoin, jotka aina silloin tällöin, kun hän vaipui ajatuksiinsa,
yhtyivät kaarena rohkean nenän yläpuolella, -- selvästi itsetietoisen
nenän, se ikäänkuin työntyi urheana ilmaan, -- ja lyhyt ylöspäin
nouseva ylähuuli, joka mielellään paljasti parin hyviä etuhampaita.
Ruskeat hiukset olivat hiusnauhalla kevyesti sidotut, ja jonkun verran
kapeilla poskilla oli hiukan keltaisen vivahdusta, joko se nyt sitten
johtui kesän pisamista tai siitä ainaisesta kahvinjuonnista, johon hän
oli tottunut. Hän puri ajattelevasti sokeria --
Ei-i, niin hullua hän ei ollut ajatellut Signe-neidistä. Tuo
vanhanpuoleinen herra Torp... Hän näytti aivan siltä niinkuin hänet
olisi juuri pantu uuteen kuntoon; -- aivan kuten uudelleen muodostettu
hattu! Ohutta tukkaansa hän harjasi varmaankin hyvin ahkerasti
edestäpäin saadakseen sen riittämään yli kaljun päälaen.
Hui, -- antaa sen kauniin ylioppilaan, joka nauroi niin iloisesti,
mennä menojaan, siksi ettei sentapainen heti voinut viettää häitä! --
Kylläpä se on pikkumaista, aivankuin tyttö olisi tullut maailmaan isän
rahalaatikossa.
Hän kuunteli... Kuinka hän saattoikaan tuolla tavoin alituisesti
nauraa, tuo Signe. Ensin hy, hy, hy, hy rintaansa ja sitten päättyy
se noihin korkeisiin kimakkoihin ääniin. Niin, herra Torp saa kyllä
kuunnella tuota satakieltä aivan tarpeekseen!
Maisan piirteet pitenivät sangen ilmehikkäästi, hän sysäsi kahvikupin
luotaan vähäkankaalle ja rupesi laskemaan koneella pitkiä ompeleita.
Jospa hän rohkaisisi itsensä ja pyytäisi rouvalta, nuo kolme markkaa
tänä iltana? Hänhän saisi ne ansaituksi huomenna tai ylihuomenna
ennenkuin hän menee Schoulle...
Hän istui ja veti sormustimen pois sormestaan ja pani sen jälleen
paikoilleen.
Oli kyllä kaikkein pahinta, mitä hän saattoi ajatella, pyytää
sellaista, -- ja vielä lisäksi rouva Tranemilta, joka oli niin
ylpeäluontoinen ja hieno. Mutta hänen täytyy koettaa tuoda esiin
asiansa, kun he koettelisivat leninkiä tänä iltana...
Hän kuuli, että eteisessä sanottiin hyvästi ja juteltiin -- herra Torp
ja täti Rask ja neiti. Oli jo alkanut hämärtää.
No niin -- hyvästi sitten, -- ja tulkaa pian takaisin! matki hän
itsekseen täti Raskin erittäin ystävällistä ääntä... Nythän neiti
Sundtkin meni; ja sisässä ruokasalissa väiteltiin kiivaasti siitä, kuka
menisi isän luo konttoriin pyytämään lupaa päästä teatteriin illalla
katsomaan uutta kappaletta.
Täti Rask kantoi itse pois kahvitarjottimella messinkisen kahvikannun
ja kaikki kupit.
Maisa seisoi ja piti ompelusta ikkuna valoa vasten. Likaisessa pihassa
oli surullinen lyhty sytytetty palamaan varastohuoneen sisäänkäytävän
luona olevaan pylvääseen; siellä nostettiin sokerilaatikoita raskailta
kuormarattailta. Kaikkien monien käsittämättömien ovien joukosta
piha-aukon kosteassa puolipimeässä häämötti takapiharakennuksen
käytävärappu pienine ruutuineen ja aina toiseen kerrokseen saakka
ulottuvine käsipuineen. Tuo rakennus oli jäänyt siihen muistoksi
entisestä maalaiskaupasta tukkukauppiaan appiukon ajoilta. Uudistusten
ja lisärakennusten avulla oli siitä vähitellen muodostunut tuo
uudenaikainen harmaa kolmikerroksinen kivirakennus kadun varrelle. Sitä
piti nyt hallussaan tukkukauppaliike Tranem ja Kumpp.
Ikkunasta oli Maisa hiukan uteliaana seurannut varsin levotonta elämää
ja liikettä ylhäällä sivurakennuksessa, jossa rouvan veljenpoika,
kadetti Didrik, asusti; siellä oli ollut sellainen touhu ja juoksu
ylös ja alas rappuja nyt koko iltapäivän... Ja pettäköötpähän häntä!
-- sinne vietiin pulloja, joita palvelija kuljetti salaa ja nopeasti
rappuja ylös vähän kerrallaan.
Kas vain, miten hurskaaksi ja viattomaksi hän, Andreas-palvelija,
teki itsensä kulkiessaan aivan vierestä itse tukkukauppiaan ohitse
koreineen. Varmaankin oli siinä olevinaan vain lamppuöljyä ja
tulitikkuja ja tupakkaa ja muuta sentapaista, sitähän hän kantoi!...
Olipa onni, että tukkukauppias oli niin kiintynyt katsomaan piharenkiä,
joka seisoi ja pesi ja kiilloitti vaunuja.
Muhkea mies, vanha tukkukauppias, -- aivan kuin virkeä kukko
suoristaessaan itseään ja rehennellessään. Mutta kuitenkin vetivät he,
todentotta, häntä nenästä, niin suurena ja ylpeänä kuin se nuuskikin
ilmaa joka puolella. Sillä Maisa voisi vaikkapa panna päänsä pantiksi,
että tuolla sivurakennuksessa pannaan toimeen kemut tänä iltana, kemut,
joista hän, tukkukauppias, ei saa mitään tietää.
Kas niin, tuollapa meni Antonkin, talon poika, rappuja ylös; -- eikös
hänkin osannut pujahtaa juuri silloin kun isä oli mennyt jo sisään!
Varmaan hän juuri onkin lähettänyt pullot...
Tuo mielenkiintoinen huomioidenteko keskeytyi, kun Signe-neiti
tuli sisään tuoden juuri sytytetyn lampun. Häntä seurasi hänen
kuusitoistavuotinen sisarensa Arna.
"Ei, mutta seisotteko pimeässä, -- kas, kun ette ilmoita, että
tarvitsette valoa, Maisa! -- No, miten äidin leninki edistyy?"
"Varsin hyvin, pusero on jo leikattu; luulen varmaan, että rouva voi
tulla koettamaan tänä iltana sitä."
Lampun vielä heikosti valaistessa tummaa villakangasta, veti Maisa
ikkunaverhon eteen ja siirsi ompelutarpeet ikkunalaudalta pöydälle.
"Teidänhän pitää jo perjantaina mennä Schoulle?" kyseli Signe.
"Niin, minä sain erikoisesti sanan, etten vain lupautuisi muualle."
"Mutta tiedättehän, että äiti tahtoo saada leninkinsä valmiiksi ja
vanhan silkkileninkinsä korjatuksi."
"Oi, siihen on hyvästi aikaa, neiti. Luulenpa, että ehdin vähän
aloittaa myöskin Arnan leninkiä, ennenkuin lopetan ylihuomenna
työni; se käy kuin tanssi, kun on ompelukone. On ollut puhetta, että
Brandtit myöskin hankkisivat sellaisen; mutta asessorin mielestä on
kaksikymmentäkahdeksan taalaria aika paljon rahaa; hän arvelee niitten
pian halpenevan."
"Mutta minä sanon teille, Maisa, että sen täytyy istua hyvin", ryhtyi
Arna puhumaan; -- "en ole milloinkaan saanut mitään kunnollista
leninkiä, mustaa ripillepääsyleninkiäni lukuunottamatta, ja sitä te
ette neulonut."
"Oh, saan sen kyllä istumaan; nythän teillä on jo vähän vartaloa; --
ennenhän oli aivan kuin olisi ripustanut riuvun ylle vaatteet."
"Niin -- ennen -- niin; mutta nyt" -- -- Hän oikaisi itseään ja työnsi
hartioitaan taaksepäin.
"Niinpä niin, näen kyllä, että alatte tulla neidiksi."
"Pyydän vain, ettette leikkaisi väärin ja kuvittelisi, että minulla on
samanlainen vartalo kuin Signellä, minä olen hoikka ja notkea, minä",
näytti hän ja siveli käsillään vartaloaan.
"Kuin luudanvarsi", tokaisi sisar; -- "et suinkaan sinä kuvittele
mitään, Arna."
"Muistahan vain, sinä Signe pieni, että Anton vertasi sinua tässä
eräänä päivänä hienoon pyöreään vehnäpullaan, johon on pistetty pari
pientä suloista rusinaa, ja se on niin totta, niin totta."
Maisa oli pakahtua naurunhalusta, sillä se oli tosiaankin niin totta,
niin totta, -- ja samat lempeät silmät ja sama tasainen tapa kuin täti
Raskilla.
"Olkaa hyvä ja väistykää hiukan, neiti, niin että pääsen ompelukoneen
luo."
Hän alkoi ommella huristaa pitkää saumaa, jonka hän jälleen oli
harsinut kiinni.
"Onko tämä kappale täältä olkapäältä", tiedusteli Signe; hän oli
vetänyt tuolin luokseen ja koetteli ja sovitteli yhteen paria leikattua
kangaskappaletta. -- "Minkä vuoksi Schouilla on sellainen hirmuinen
kiire, Maisa?" kysyi hän sitten.
"Elise-neidin pitää saada uusi leninki tohtori Fayesin tanssiaisiin."
Signe käänsi kattoon nuo kaksi pientä rusinaa:
"Mitä ihmettä, -- tahtooko Elise todellakin kulkea vielä tänäkin vuonna
tanssiaisissa, -- kolmantena talvena!"
Maisa nyrpisti hiukan lyhyttä ylähuultaan; -- Signe-neitihän oli
ainakin kolme vuotta vanhempi, ja hän oli kyllä huomannut, että oli
paras vetäytyä pois tanssiaisista ajoissa...
"Oletteko nähnyt kankaan, -- millaista se on, Maisa? Onko se jotain
hyvin hienoa?"
"Hienoa -- kyllä, -- luullakseni. Minä pistäydyin siellä eilen aamulla
katsomassa sitä, -- se on vaaleansinistä silkkiä."
"Silkkiä, -- ja hän antaa ommella sen kotona! -- kuinka ei hän mene
Bergin sisarusten luo; onpa vähän kummallista antaa ommella kotona
silkkiä." Signe oli kuin puusta pudonnut.
"Niin, sellaiset, joilla ei ole vartaloa, voivat aina saada tilatuksi
vartalon sieltä, se on totisen totta", arveli Maisa asettuessaan
ompelemaan. -- "Mutta sellaiselle, jolla on niin hyvä vartalo kuin
neiti Schoulla, voi nyt joku toinenkin ommella, -- kun vain on vähän
osaava."
"Niin, muistatko tanssiaispukuasi, jonka he neuloivat kaksi vuotta
sitten, Signe", sanoi Arna, -- "siinä oli pitkä sinipunerva
silkkiliivi, joka oli selästä nauhoilla kiinni ja joka oli niin pitkä,
niin pitkä -- niin että kaikki oli miltei pelkkää liiviä. Minun
mielestäni se näytti varsin rumalta." --
"On merkillistä, mistä Schouilla aina riittää varoja", ihmetteli Signe
lempeästi; -- "Elise saa hienon leningin toisensa jälkeen. Mutta jollei
tämä ole sen parempi kuin sekään, jonka hän sai viime talvena,
niin -- -- Hänellähän ei ole lainkaan väriä; -- ja sitten pukeutua
vaaleansiniseen!"
"Sanotaan, että hän käy tanssiessaan niin punaposkiseksi", huomautti
Maisa ilkeästi.
"Niin, jos tahdotaan ottaa huomioon sellaisia satunnaisuuksia, niin"
-- -- "ja että häntä viedään aivan kuten jotakuta juuri äskettäin
ripille päässyttä", lisäsi hän viattomasti.
"Missään tapauksessa ei kuitenkaan sovi näytellä vastapuhjennutta
lumikelloa liian vanhana", arveli Signe -- "lapsellisuudellakin
on rajansa. Hui" -- häntä puistatti, -- "että kukaan saattaa olla
halukaskaan siihen..."
"Mutta Didrikin mielestä hän on varsin kaunis", keskeytti Arna.
"Niin Didrikin! -- sellaisen vastaleivotun kadetin maku!"
"Hän sanoo, että hän on koko ajan lattialla; aivan kiistellään siitä,
kuka hänet saisi viedä tanssiin."
"Tietysti riippuu paljon siitä, millaisia kavaljeereja on mukana, niin
se on, -- mitä sellaisista kuin Didrik ja hänen toverinsa, jotka ovat
perhetuttavia! Kun hän voi luottaa kaikkiin heidän sunnuntaivieraihinsa
siellä maalla -- niin, -- luutnantteihin ja kadetteihin, molempiin
veljiinsä ja heidän tovereihinsa, joitten kera hän leikkii viimeistä
paria ulos ja saa tanssiaisissa edeltäkäsin heidän nimensä kirjaansa
merkityiksi. Muuten olen vain sanonut, että sininen ei sovi
sellaiselle, jolla ei ole hyvä väri, paras Arnani! Eihän hän voi sille
mitään, että hänessä on kalvetustauti."
"Vai kalvetustauti!... Sanonpa kuin sanonkin sen Didrikille -- Olisipa
hauska tietää, ketä sinä voisit milloinkaan pitää kauniina", Arna meni
ja paukautti oven kiinni jäljestään.
"Lieneeköhän totta, neiti, että hän vastikään on antanut rukkaset
konsuli Bakkelle?" virkahti Maisa; -- "Brandtit olivat kuulleet
puhuttavan sellaista melkein varmana."
"Oh, mitäpä he eivät olisi kuulleet, hehän tietävät kaikki."
Maisa ei puolestaan myöskään ollut niin varma siitä. Mutta, -- hän
kumarsi kapean päänsä koneen yli; hän ei voinut pidättää itseään
sanomasta tälle Signelle jotain purevaa. -- "Tarvittaisiin paljon,
ennenkuin hän menisi ja möisi itsensä. Saatte nähdä, ei hän mene
naimisiin sillä tavoin!"
"Oh, siitä te ette tiedä hitustakaan, Maisa, -- teidän asemassanne on
mahdoton arvostella sitä asiaa."
"Mutta puhuttiinko todella sellaista Brandteilla?" tuli hiukan
jäljestäpäin. Signe oli nähtävästi vaipunut mietteisiinsä.
Maisa ommella hurahutti jälleen, -- hän oli tosiaankin antanut neidille
vähän miettimisen aihetta. Hän harsi innokkaasti pitkin pistein
saadakseen leningin koetukseen ennenkuin he menisivät teatteriin.
Muuten hän olisi suorastaan ymmällä, mistä hän saisi rahat, -- sillä
hänen täytyi saada ne, vaikka ne pitäisi hankkia mistä tahansa.
"Greta tulee kuitenkin teatteriin", sanoi Arna ovesta. "Anton sanoo,
ettei hän tahdo. Huh -- kolme sisarta rinnakkain!..."
"Niinpä kylläkin", ajatteli Maisa, "Anton tahtoo varmasti pitää omaa
teatteriaan ylhäällä sivurakennuksessa tänä iltana." Hän neuloi
kiireesti -- hän tahtoi saada leningin harsituksi ennenkuin he menivät.
Kello ei varmaankaan ollut vielä kuuttakaan...
"Mai- Mai- Mai- Maisa, kuulkaahan toki", kuiskattiin keittiön ovesta.
Se oli Didrik, tuo musta kadetti-velikulta; hän katsoi, oliko hän yksin.
"Sanokaa minulle, Maisa, tiedättekö, ketkä kaikki menevät tänä iltana
teatteriin?"
"Niin, -- rouva ja Signe-neiti ja Arna, -- en tiedä, meneekö muita."
"Luuletteko, että eno menee mukaan?" kyseli hän varovaisesti.
"Luulenpa, että antaisitte paljon ollaksenne varma asiasta."
"Minä? -- miksi niin? -- Mitä te oikein tarkoitatte?"
"Oh, ehkä olisi hyvä, jos hän olisi poissa tänä iltana --"
"Mitä sitten? -- mitä te tarkoitatte, neiti?"
"Eihän teidän tarvitse kysellä minulta sellaista, kun ette tahdo, että
minä vastaan."
"Te teitte huomautuksen, joka lievimmin sanoen oli -- -- hiukan
nenäkäs, sen saan sanoa teille. Olen huomannut, että tuollaiset nuoret
neitoset tulevat helposti liian koppaviksi."
"Minä en ole mikään nuori tyttö, minä olen kohta kahdenkymmenenkuuden
ikäinen -- ja kyllä hyvän joukon vanhempi kuin te. Kuinka vanha te
olette, kadetti?"
"Sehän on samantekevää, se ei kuulu tähän. Minä kysyin, mitä te
tarkoititte tuolla puheellanne?"
"Minä? -- en mitään. Minusta tuntui vain siltä, niinkuin tukkukauppias
olisi puhunut rouvalle jotain sellaista, että häntä halutti mennä ylös
ullakkokerrokseen katsomaan, millaista siellä ylhäällä on."
"Oletteko järjiltänne, Maisa? -- Sanoiko hän niin?" kadetti kadotti
kokonaan ryhtinsä.
"Tukkukauppias on oikein hyvä mies, joka pitää paljon lapsistaan."
"Sanoiko hän niin", -- sanoi kadetti jälleen.
"Ja sitten hän on varmaankin huomannut, kuinka kiireesti palvelija on
kantanut koreja iltapäivällä rappuja ylös."
"Lörpötelkää vain, Maisa, tehän juuri olettekin istunut ja katsellut
ulos", sanoi hän nyt helpotuksesta huoahtaen. "Hän ei ole mitään
sanonut, ei mitään. -- Nähkääs, meillä on kemut tänä iltana. Niin,
olisipa todellakin hauskaa, jos ukko yhtäkkiä pistäisi nenänsä ovesta
sisään. Mutta kuinka voittekaan olla niin pahansuopa, Maisa! Te, joka
olette niin sievä tyttö."
"Niinkö arvelette?"
"Enkö sitten ole seisonut ja tarkastanut teitä tuolta ylhäältä verhojen
takaa sekä tänään että eilen? Minä vakuutan teille, etten ole voinut
ajatella muuta nyt senjälkeen kun te tulitte toissapäivänä tänne. Te
viette voiton kaikista. Antakaa minun hiukan nähdä käsiänne."
"Niin, mustan, neulan pistelemän etusormen saatte nähdä!" Maisa näytti
sitä hänelle.
"Oh, joutavia, -- kun koko käsi on niin kaunis, niin"... hän lähestyi
täynnä mielenkiintoa.
"Sellaistako opetetaan kadettikoulussa? Minä en ole sentapaisia, voin
sanoa teille, herra kadetti; minä pyydän päästä kaikesta sellaisesta."
"Minähän sanoin vain, että te olette sievä, ja sitä te ette voi
kieltää. On kai lupa sanoa niin."
"Kuuluu olevan olemassa sellainen laki, että sotilailla pitää olla
viikset ensin."
"Uh, luulenpa, että juon itseni humalaan tänä iltana!"
"Älkää vain tehkö sitä, tiedättehän, että saatte siitä päänsäryn
huomiseksi"...
-- Kas vain sitä röyhkeätä velikultaa!... Eikö hän seisonut tuolla
ovessa niin mustakiharaisena ja neliskulmaisena ja kysellyt neiti
Raskilta, eikö palvelija voisi tuoda hiukan ruokaa hänen huoneeseensa,
sillä hänellä oli niin hirvittävän paljon luettavaa huomiseksi. Se
kuulosti niin uskottavalta, että tädin täytyi uskoa. -- -- Ja ennenkuin
huomasikaan, oli hän jälleen nopeasti mennyt tiehensä, jotta ei tapaisi
ketään toisia. Huomaisipa se poika, millaiset silmät hänellä oli,
niin --
Hän ompeli innokkaasti, mukavuuden vuoksi puseronhiha hiukan käärittynä
ylöspäin. Tuo jäykkä kangas, jota hän piti lampunvaloa vasten, kahisi
hänen ommellessaan ja silloin tällöin kuului melua keittiöstä, jossa
tehtiin illallisvalmistuksia ja palvelijat pitivät elämää.
Hohhoo! -- Siellä Arna jo huusi, että heidän tuli kiiruhtaa
pukeutumaan, jotta ehtisivät teatteriin.
Kunhan hän saisi olla rouvan kanssa kahden edes hetken ajan ennenkuin
he menevät. Sillä varmaankaan ei tullut mitään koetuksesta tänä iltana,
rouvahan muutti sadat kerrat mieltään ennenkuin pääsi lopputulokseen.
Ja nyt hänellä olisi työ valmiina minä silmänräpäyksenä tahansa.
Hän näytti varsin alakuloiselta harsiessaan hihoja kiinni, oli vain
viimeinen häilyvä toivo jäljellä.
"Herra jumala, kuinka te ette ole huomannut ottaa sisään
päällysvaatteita, Lena!" kuului rouvan hiukan väsynyt, valittava ääni,
-- se kuulosti aina siltä kuin olisi talossa ollut jokin pieni suru.
Jos hän nyt vain tulisi sisään, niin olisi Maisan käytävä rohkeasti
asiaan.
Mutta toiset kuuluivat jo kiireesti tulevan jättäen ovet auki
jäljessään.
Rouva Tranem tuli lempeänä ja hienona ja koristeltuna sisään ja ojensi
käsivartensa Maisaa kohti, tämän piti neuloa hansikkaannappi kiinni.
"Antaisinpa jotakin, jos tietäisin menevätkö Scheelit tai Heibergit
tänä iltana teatteriin, Signe", sanoi rouva hiukan miettivästi. Nuo
hienot silmäluomet olivat painuneina vieläkin harvinaisen kauniitten
silmien yli ja valkea, hieno, untuvanpehmeä iho näytti olevan
hyvin säilynyt ja huolellisesti hoidettu haalean veden ja paljon
mantelijauhon avulla. -- "Toivoisin olevani hiukan levollisempi
kappaleen suhteen"...
"Mutta sinähän kuulit, mitä Valborg Sundt sanoi, äiti."
"Sanonpa sinulle, Signe, neiti Sundt ei katso asioita meidän
silmillämme. Me emme tahdo, että meitä pidetään kuuluvina johonkin
puolueeseen, ja varmaankin tulee tästä uudesta norjalaisesta
kappaleesta sanomalehtiriita."
"Ei, mutta jospa tulisikin oikein aika meteli tänä iltana, vihellystä
ja huutoa", kuului Arna puhuvan.
"Minusta tuntuu, ettei meidän olisi pitänyt mennä tähän ensi-illan
näytökseen, ei voi tietää... kiitos, Maisa!" Loput ajatuksistaan osasi
hän kätkeä.
"Ei, täältä ei varmastikaan saa tänään mitään apua", päätti Maisa.
"Oi, rakas, anna nyt jo vihdoinkin Gretalle vuoro; tuonhan voit
kiinnittää pelkästään nuppineulalla!" kiirehti Arna.
Vanhin sisar oli seisonut kärsivällisenä äidin takana ja odottanut
saadakseen röyhelön kiinnitetyksi hihaansa. Tämä oli rauhallinen
ja hidas nainen, noin kolmenkymmenen korvilla. Hän ojensi nyt
tukintapaisen kätensä esiin; nuo suuret karkeapiirteiset kasvot
ja pieni, pyöreä selkä muistuttivat tukkukauppiasta hänen
nuoruudenpäivinään, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt hankkia itselleen
nuo porvarillisen hyvinvoinnin merkit: valtavan vatsan ja paksun
ihrakerroksen.
Ruokasalissa puhelivat rouva ja täti Rask edellisen pannessa takkia
ylleen jotakin isästä, joka tahtoi kauraryynipuuronsa joka tapauksessa,
vaikkakin valmistettiin kalaruokaa. Sitten seurasi jotain, joka
sanottiin niin hiljaa, ettei Maisa voinut kuulla; mutta hän saattoi
päättää koko puhetavasta, että se jotenkin koski häntä; häntä täytyi
pitää silmällä luonnollisesti kankaan ja ompelutarpeitten vuoksi...
Eteisessä marisi Arna kärsimättömänä, että heidän täytyi matkalla
poiketa ostamaan piparimynttipastilleja ja sitruunakakkua. --
"Ja te ette saanut koetella, Maisa", puheli täti Rask tullessaan
sisään. "Vai niin, te olitte saanut sen jo siihen kuntoon?... Mutta"
-- hän tuli yhä hämmästyneemmän näköiseksi, -- "voiko tosiaankin kaikki
tämä kangas mennä siihen leninkiin?" Hän katsoi ympärilleen hiljaisin,
suurin silmin ikäänkuin hän etsisi kaikkialta huoneesta kokonaista
jäännöspalasta kankaasta.
"Rouvahan tahtoi hameen niin leveäksi, ja sitten kaikki koristelut...
Muutenhan on helppo mitata se", tokaisi Maisa äkkiä; -- "ja tuolla ovat
kaikki kangaspalaset, mitkä jäivät jäljelle"; häntä ei haluttanut pitää
hyvänään kaikkea, mitä sanottiin.
"Eihän kukaan epäile teitä", sanoi neiti ystävällisesti, "mutta on
erityinen taito leikata säästäväisesti. Kyllä on suorastaan hirveätä,
kuinka muutamat ihmiset voivat panna menemään paljon kangasta.
-- -- -- Mutta hehän eivät itse maksakaan sitä, niin että he voivat
antaa ajattelematta saksien luistaa", lisäsi hän ollessaan jo ovella;
illallisvalmistukset kutsuivat häntä.
Pari pientä porrasta johti alaspäin keittiöön, ja vanha rautasäppi
siellä alhaalla tuijotti kuin muisto menneiltä ajoilta vastapäätä
olevaan ruokasalin oven hienoon porsliiniseen ovenripaan.
Se pieni huone, jossa Maisa istui, oli ikäänkuin vanhemman ja
uudemman talonosan välisenä siirtymäasteena. öljyvärillä maalatuilla
vaaleansinervillä seinillä riippui kellastuneelle paperille
peruukkityyliin maalattu Abelardin ja Heloisen tarina pienien
kehystaulujen sarjana ja mustakaappinen seinäkello, joka vain kävi
epätoivoisen käheänä, mutta ei lyönyt, ja oli muutettu sinne yhdessä
kääntöpöydän mukana, joka oli erittäin mukava Maisalle sen vuoksi, että
sen saattoi levittää niin suureksi kuin tahtoi, kun piti leikata.
Alhaalla keittiössä touhuttiin ja puuhattiin; siellä perattiin kaloja
ja hakattiin vihanneksia, ja aina väliin kuului täti Raskin ääni.
Ovesta tuli ruokahalua herättävä tuoksu.
Kellon käydessä kahdeksatta kantoi Lena sisään tarjottimen, jossa oli
voileipää ja teetä sekä pari palasta juuri paistettua kalamureketta.
Tukkukauppiaan luona elettiin sentään varsin hyvästi. Kirkas, raskas
haarukka oli siinä niin suurena ja hienona valmiina tulemaan käteen,
-- ja sitten kalamureke lämpimässä voikastikkeessa! Hän leikkasi
palasia siitä, nautti voileivistä ja mietti samalla, pitikö hänen
jättää viimeinen pala lautaselle; -- näytti sivistymättömältä syödä
ruoka-astiat aivan tyhjiksi.
"Mutta ettekö syö loppuun kalamureketta?" tyrkytti Lena tullessaan
hakemaan pois tarjotinta.
"Ei, monet kiitokset, olen jo kylläinen."
"Hoh, neiti", -- kuuli hän sitten Lenan sanovan alhaalla keittiössä,
-- "miten kylläisen näköisenä se ompelijaneiti siellä istuu; -- se
johtuu kai siitä, että hänelle tarjotaan kaikissa taloissa, missä hän
käy työssä, niin paljon hyviä ruokia. Ajatelkaa, hän ei tahdo enää
kalamureketta!"...
Illallispöytää katettiin ruokasalissa ja ruokia kannettiin sisään.
Maisa istui lampun ääressä ja käänsi selkänsä sinnepäin niin kauaksi
aikaa kuin sitä kesti.
Hän kuuli molempien poikien juttelevan sisällä, juristin ja Antonin,
joka oli konttorissa, varmaankin he keskustelivat kauraryynipuurosta.
Yht'äkkiä tuli hiljaisuus, kun tukkukauppias astui sisään, -- pitkän
aikaa kuului vain lusikkain ja lautasten kalinaa.
"Kalamureketta, Lena!" huusi Anton lautasliina levitettynä rinnalle,
-- "niin että voimme kestää tämän puurokääreen", lisäsi hän vilkaisten
Maisaan.
Olutpulloja avattiin ja Maisa kuuli tukkukauppiaan reippaan äänen -- ja
alituisesti "mitä, mitä" heti perästä, ennenkuin kukaan ehti vastata.
Hui, nyt alkoi tuo ikävä Theodor, juristi, jälleen puhua. Hänen äänensä
kuului yhä kiivaammalta ja kiivaammalta ja heti, kun veli alkoi
puhua, tiuskaisi hän hänelle jotain; ja "vai niin, vai niin" vastasi
tukkukauppias...
"Hii-auu!"
Nyt hän haukotteli. Varmaan menee yhtä myöhään tänään kuin eilenkin.
Maisa asetti ompelutarpeet kokoon; tämän päivän työ oli tehty.
Hän oikaisi itseään hiukan, pudisti ja levitteli reippain kädenliikkein
tuota kevyttä Orleans-hamettaan ja noukki pois langanpätkät. Hän
pyörähti saadakseen hameen suoraksi ja otti kalvosimet korkeakupuisen,
suurisiipisen hatun päältä, joka oli hänen vanha kesähattunsa ja
johon oli näppärästi sidottu harso peittämään sen vanhanaikaisuutta.
Ruskeasta plyyshireunuksisesta takistaan oli hän, aina ollut ylpeä, se
sopi niin hyvin hänen hoikkaan, notkeaan vartaloonsa, mutta nyt oli
siinäkin joitakin puutteita; hänen täytyi välttämättömästi hankkia
itselleen uusi kunnollinen talvitakki. Hän vaihtoi pumpulikäsineet,
jotka hänellä oli ollut aamuisen sadeilman vuoksi, pariin
glacénahkaisia hansikkaita, jotka hän veti esiin taskustaan ja otti
pienen sievästi kokoonkäärityn naistensateenvarjon nurkasta. Pienine
punajuovaisine, edestä ruusukkeelle sidottuine kaulahuivineen näytti
hän kerrassaan hienolta.
Mennessään oven ohi katsahti hän ruokasaliin ja näki tukkukauppiaan
istuvan siellä ikävystyneenä ja pistelevän hopeahaarukan kärjellä kalaa
poikien kinastellessa.
"Hyvästi, neiti Jons, menettekö nyt", hän sanoi sivumennen
hyväntahtoisesti ovesta.
Maisa tiesi, että sitten seuraisi tuo ikuinen: "ettekä vieläkään ole
kihloissa, neiti!" jollei hän kiiruhtaisi.
Syksyinen sumu piiritti raskaana ja harmaana kaasulyhtyjä hänen
kulkiessaan katua eteenpäin; ei ollut oikein sellainenkaan ilma, että
olisi voinut levittää sateenvarjon. Hän oikaisi yli torin ja kulki
jälleen katukäytävää pitkin. Grönlandin etukaupungissa asuvalle oli
suuri kierros poiketa valtionsairaalaan, ja olisi varsin todennäköistä,
että hän joutuisi kauankin odottamaan ennenkuin saisi käsiinsä Dammin
muorin. Ja jollei hän tapaisi häntä, niin --
Maisa hiljensi askeleitaan pienen ruskean, aivan kadun varrella olevan
yksikerroksisen puurakennuksen luona, juuri siinä missä sairaalan
ristikkoaita alkoi. Pikkutyttönä oli hän päässyt aina siitä oikotietä
sairashuoneen puutarhaan mennessään tapaamaan äitiään, joka oli
siivoojana siellä.
Kokonainen maailma oli avautunut Maisalle tuolla sisällä
sairashuoneessa, jossa hänellä tavallaan oli ollut kodintuntua. Nyt oli
siellä jo kauan sitten ollut toinen assistenttilääkäri, -- he olivat jo
ehtineet monta kertaa vaihtuakin sillä paikalla -- ja kokonaan toinen
henkilökunta. Mutta hän tunsi kuitenkin itsensä kotiutuneeksi siellä
niin kauan kuin ovenvartia ja Dammin muori pysyivät paikoillaan.
Hän poikkesi hiukan tieltä kulkeakseen molempien säleaitojen välistä,
jotka kumpikin ympäröivät puutarhaansa, ja soitti porttikelloa. Hän
muisti vielä ajan, jolloin sääntöjen mukaan tähän aikaan oli liian
myöhäistä tulla sisään, siitä asti kun hän pikku Maisana tuli tapaamaan
siivoojatar Maisa Jonsia, -- ja kuulustelun, jonka portinvartia aina
pani toimeen. Hän kuuli kellon soivan sisällä ja tunsi jotakin vanhasta
jännityksestä: tuntisiko hän ja päästäisi armollisesti sisään hänet
tänä iltana, tuo jäykkä, hintelä, pikku mies, joka oli niin äreä, -- ja
niin kiltti toisinaan ja joka ilmestyi ovenvartianhuoneesta kuluneessa,
pitkässä, sinisessä takissa kirkkaine nappeineen ja puhtaanvalkoisine
kaulahuivineen ja joka muistutti kirurgin professoria. Silloin hän oli
luullut, että he kaksi olivat yhtä mahtavia ja yhtä suuria käskijöitä.
Hänen elämänsä suurin käännekohta oli, kun äiti kuoli, eikä hänellä
enää ollut oikeutta tulla ja mennä sinne säleaidan sisäpuolelle, jossa
raskaat puu- ja kivirakennukset ympäröivät pihamaata ja korkeat,
huuruiset piilipuut huojuivat. Myrskyssä ja tuulessa ne ikäänkuin
lakaisivat latvoillaan pilviä --
Tuntui paljon kevyemmältä kulku, kun sairaalan portti puoli tuntia
myöhemmin sulkeutui hänen jälkeensä ja kun Dammin muorin kolme markkaa
oli hänen taskussaan. Maisa oli aivan tarkalleen tietänyt, mistä tätä
piti kysyä, -- rappuja ylös vasemmalle, jossa koko leveä, pitkä käytävä
oli valaistu nyt, kun iltakierros oli ohi. Usein oli hän seisonut ja
odottanut näitten sairashuoneitten ulkopuolella, numero 2:n, numero
3:n, numero 7:n, ja hän tunsi jälleen kaikkien niiden vuosien jälkeen,
joina hän oli käynyt äitinsä luona, täällä ylhäällä tämän omituisen
sairaalanhajun.
Hän oli tullut kerrassaan hyvälle tuulelle kaikkea tätä ajatellessaan,
eikä hän huomannutkaan ennenkuin oli jo Vaterlandin sillalla. Silloin
hänen viereensä asettautui eräs nuori mies; kaasulyhdyn valossa huomasi
hän, että se oli joku ylioppilasvetelys.
Seuraavankin lyhdyn luona tuli tämä jälleen esiin. Hänellä oli
silmälasit ja hän tirkisteli Maisaa; -- "ole hyvä, ukkoseni, tarkastele
vain minua!"
Yht'äkkiä hän tervehti kohottaen hyvin kohteliaasti hattuaan:
"Ehkä te asutte jossakin täällä Grönlandin kaupunginosassa, neiti?"
Mitään vastausta ei kuulunut; mitä se häneen kuului, missä Maisa asui.
... "Ajattelin vain, että nyt ehkä palaatte kotiin kaupungista."
Nyt piti vain olla olevinaan niinkuin ei kuulisi lainkaan.
"Vakuutan teille, neiti, ettei tässä ole mitään vaaraa. Sehän oli vain
peräti viaton kysymys, joka ei millään tavalla voi loukata teidän
kainouttanne. Tahdoin vain tietää, voisitteko sanoa minulle, missä on
numero 153 Grönlandin tien varressa."
Mutta hyvä isä... eikö tuo pahus ollut ottanut selvää juuri sen talon
numerosta, jossa hän asui!
"Ellefsenin talo?... kauppapuoti alakerroksessa -- ja avonainen
pihanportti?"
Maisa kulki niin reippaasti kuin suinkin osasi, mutta vieras pysytteli
hänen vierellään. Sitten kysyi mies yhtäkkiä:
"Ehkä täällä on jossain kuuromykkäinkoulu?" Nyt hänen täytyi nauraa,
mutta hän levitti sateenvarjon auki ja katsoi suoraan eteensä, -- olipa
siinäkin aika riiviö!
"Oletteko yhä edelleen yhtä taipumaton -- mitä?... Talo, jossa on
matala, valkea muuri, -- ja sisäpuolella jonkinlainen rakennusrykelmä,
jossa asuu kaikenlaisia ihmisiä?" puheli hän edelleen.
Kaksi tunkeilevaa kissansilmää aivan loisti silmälasien takaa; saattoi
kuulla äänestäkin, että hän oli kujeiluretkellä.
Maisa tiesi niin hyvin, mitä hän olisi tahtonut vastata, mutta ei
milloinkaan sovi ryhtyä sillä tavoin keskusteluihin herrojen kanssa.
Jos niin tekee, vaikkapa vain aivan vähäisen, niin ruvetaan heti
pitämään sellaisena, jota voi kohdella, miten vain haluttaa. Se on
aivan varmaa, se. -- Ja niin hän pakotti itsensä vaikenemaan siksi
kunnes he tulivat kauppias Sundbyn kulmaan. Siellä hän yhtäkkiä
poikkesi puotiin. Oli hyvä päästä irti hänestä ja samalla saattoi
hän ostaa itselleen hiukan rintasokeria ja ehkä saisi hetken aikaa
jutellakin matamin kanssa.
Oli muuten totta, että Ellefsenin talossa asui paljon ihmisiä. Eräs
kupariseppä aloitti työnsä kello viisi aamulla, joten hän ei tarvinnut
mitään herätyskelloa, ja lasimestari nosti hirveän rymyn, jos mukulat
tulivat liian lähelle hänen ikkunakehyksiään, jotka olivat asetetut
ulkoseinää vasten. Lisäksi vihelsi ja jymisi juna uskollisesti koko yön
heti piha-aidan takana.
Kun hän astui lautoja pitkin Ellefsenin talon pilkko pimeään,
tuuliseen porttikäytävään, tiesi hän varmasti, mihin asettaa jalkansa.
Lauta vajosi likaan askelten alla, ja hän tunsi varsin hyvin nuo
kolme tiilikiveä, joista pääsi pitkin pihaa sinne tänne asetetuille
laudanpätkille. Näitä myöten pääsi aina oikealla olevan pienen
sivurakennuksen ovelle saakka. Siellä hän asui puuseppä Dörumin luona.
Ei voi kuvata hänen kauhistustaan, kun hän yht'äkkiä kuuli takanaan
sanottavan:
"Sika-maista... kerrassaan inhoittavaa..."
Eikös vain siellä ollut jälleen tuo roikale! -- Hän oli siis ruvennut
seuraamaan Maisaa.
"Kuuletteko te, joka olette siellä, pitääkö tässä kurassa kahlata
oikeaan vai vasempaan?"
"Pysytelkää vain keskellä, siinä on juuri sellaista, mistä eniten
pidätte, siinä on kaikkein syvintä."
"Kas, kas, kuulkaas vain! Tehän siellä olettekin, te, jonka kanssa
äsken juttelin. Nyt aiotte varmaankin upottaa minut. Siinä tapauksessa
täytyy minun sanoa, että te teette syntiä aivan viatonta olentoa
kohtaan... Mutta tämähän on sikamaista!"
Ääni kuulosti surkealta, hän oli pulassa.
"Kuulkaas nyt, korkeasti kunnioitettava neiti, ettekö voisi saada
itseänne tuntemaan sääliä lähimmäistänne kohtaan, jonka aikomukset
te nähtävästi käsitätte kokonaan väärin. Sanokaa vain, pitääkö minun
mennä oikealle vai vasemmalle? Sillä täällä on varmaankin joitakin
laudantapaisia jossakin. Ette suinkaan tekään leijaile siellä ilmassa
niinkuin varjo onnellisemmasta maailmasta?"
"Ei, tämä on aivan epätoivoista", mumisi hän. "Tässähän voi vähällä
joutua uimaan. Nauratteko te, neiti?"
"Mutta tämä talohan se kaiketi on?" sanoi hän yht'äkkiä, -- "näin niin
selvästi talonnumeron kaasulyhdyn valossa, sataviisikymmentäkolme.
Näettekö, minun täytyy päästä numeroon 153 muurarimestari Ellefsenin
taloon... Asun täällä jossakin, saan ilmoittaa; se on, olin täällä
viikko sitten, mutta silloin oli kirkas päivä, nyt ei pirukaan tuntisi
näitä paikkoja -- ja olen muuten muuttanut tänään, jos palvelijani vain
on täyttänyt velvollisuutensa. Haen leskirouva Thorsenia."
"Oh!" -- nyt selveni asia Maisalle. Hänkö siis! -- ja kun Maisa oli
tehnyt itsensä naurettavaksi hänen silmissään kaiken aikaa.
"Kyllä hän asuu täällä", tuli nyt reipas vastaus, "tuossa aivan
edessänne, kun tulette pihaan. Niin -- varmaankaan ette näe mitään, --
mutta jos seisotte hetken aikaa siinä, missä nyt olette, ohjaan kyllä
teidät oikeaan."
"Monet kiitokset, -- eipä ole juuri miellyttävä tämä paikka, jossa
seison, toinen saapas kurassa --"
Hän polki lautaa niin että kura räiskyi, löytääkseen eteenpäin...
"Kas -- tarttukaahan kiinni sateenvarjooni, niin ohjaan teidät perille."
"Nyt te teette oikein kiltisti, neiti", kuului nyt varsin kohteliaasti.
Maisa ohjasi hänet täysin vahingoittumattomana rapuille. Tuossa
puolittain luhistuneessa vanhassa puurakennuksessa asui tullivirkailija
Schultz ja tämän yläpuolella leskirouva Thorsen, joka eli vuokraamalla
huoneita. Kesällä viekoitteli hän ihmisiä sinne houkuttelevalla
otsakkeella: "Suurenmoinen näköala yli Björvikenin ja sataman", ja
kylmänä vuodenaikana taas, jolloin asukkaat säännöllisesti muuttivat
pois hatarien ja ravistuneitten ikkunain vuoksi, "kuulumattoman
halvalla asunnolla."
Maisa seisoi alhaalla käytäväoven luona ja kuunteli, sill'aikaa kun tuo
vieras kulki rappuja ylös ja koputti eräälle ovelle siellä ylhäällä.
Oli pimeää kaikkialla talossa, lukuunottamatta tullivirkailijan
makuukamaria. He eivät varmastikaan olleet odottaneet häntä tänä
iltana, vaan olivat panneet maata. Hän juoksi rappuja ylös ja koputti
Tillan keittiöön ja sai tämän ulos.
"Olen ylioppilas Kielsberg", esitti hän itsensä. "Siivoojani on
varmaankin sanonut, että tulen tänä iltana?"
"Kiitoksia avusta", sanoi hän Maisan tullessa alas rappusia, ja Maisa
kuuli rouva Thorsenin harmistuneen äänen: "Varjelkoon, tulla näin
myöhään ihmisten luo."
Pikkurakennuksissa pihan ympärillä olivat ovet suljetut ja ikkunat
pimeät, vain maalarimestarin luota pilkotti valo valkoisten uudinten
takaa, varmaan oli joku lapsista jälleen sairaana. Tontti oli aikoinaan
kuulunut maataloon, ja keltainen puurakennus, jossa tullivirkailija
ja rouva Thorsen asuivat, oli vanha päärakennus. Kadunpuolella asui
rakennusmestari Ellefsen uudessa valkoisessa kivirakennuksessa,
kauppapuoti alakerroksessa, ja nyt, kun tontin arvo oli nousemassa,
olivat kaikenkaltaiset käsityöläiset, joiden työpajat tarvitsivat
paljon tilaa, asettuneet asumaan pikkurakennuksiin ja vajoihin.
Maisa meni keittiön kautta pieneen, vanhaan sivurakennukseen puusepän
luo. Likaämpäristä tulvahti inhoittava haju vastaan oven auettua.
Hän raapaisi tulta löytääkseen pienen lampun, joka oli pantu esille
häntä varten pöydälle muutamien perheen illallisaterialta jääneiden
lautasten ja kuppien viereen. Hän otti jalastaan märät kenkänsä ja
asetti ne vielä lämpöiselle hellalle, johon sitä ennen oli pantu kaksi
paria leveitä pikilangalla ommeltuja miesten kenkiä sekä joukko sukkia
keppiin kuivumaan. Lamppu kädessä meni hän sitten varovaisesti työpajan
läpi.
Kaappisängyssä kaikkien puolivalmiitten tuolien ja höyläpenkkien takana
tuossa lämpöisessä huoneessa makasi suutarinsälli Elling, -- suutarilla
ja puuseppä Dörumilla oli yhteinen keittiö, ja sattui toisinaan, että
kun Maisan täytyi kulkea sitä tietä, hän oli valveilla ja ryhtyi
juttelemaan ja laskemaan leikkiä.
Sisimmässä niistä kahdesta huoneesta, jotka olivat pienen käytävän
päässä, nukkuivat Dörum ja matami ja ylempänä, rappusista oikealla
olevassa huoneessa, yhdessä suutarin palvelustytön kanssa heidän
keskenkasvuinen tyttärensä, vaivainen olentoparka, joka oli kuuro ja
jota täytyi hoivata melkein kuin lasta.
Kuuromykkä oli tottunut olemaan valveilla ja odottamaan Maisan tuloa.
Nytkin kuului jotain, epäselvää ähkymistä, ja Maisa asetti
lampun kädestään oven ulkopuolelle ja meni sisään. Kaksi niistä
rintasokeripalasista, jotka hän oli ostanut Sundbystä, joutui tuon
ihmisparan suuhun, ja palvelijattaren herättyä meni tälle pari palaa
rihkamapuodin antimista lupausta vastaan, että hän huolehtii Maisan
hameenhelmojen kuivattamisesta heti, kun hän aamulla on tehnyt hellaan
valkean.
Puuseppä oli latonut kaikenmoisia tarvepuita ullakolle ja palomuurin
taakse, niin että Maisan täytyi valaista tietä itselleen. Maisan huone
oli myöskin oikeastaan laudoitettua ullakkonurkkaa, neliskulmainen
ikkuna oli sovitettu kaltevaan kattoon, mutta se teki kuitenkin huoneen
vaikutuksen. Hänen äitinsä jälkeenjättämä vanha piironki oli siellä ja
sen lisäksi vielä muutamia tuoleja, silityslauta ja taloustavaroita ja
kupariastioita sisältävä hylly sekä muutamia puunaulakoista riippuvia
vaatteita, jotka kaikki täyttivät pienen huoneen.
Maisa seisahtui hetkeksi piirongin eteen ja etsi jotain eräästä
laatikosta. Hän veti esiin sukkaparin, ja nopea tarkastelu selvitti
hänelle, että ne olivat parsittavat, kuten hän oli aavistanutkin. Hän
oli jo monena iltana koettanut välttää tuota työtä, kunnes se nyt oli
miltei mahdotonta.
Tuntui varsin ikävältä ryhtyä parsimaan, hän kun oli niin väsynyt. Sitä
paitsi hän oli kovasti iloinnut siitä, että pääsisi sänkyyn ja saisi
aivan hautautua patjoihin, missä oli oikein lämmin. Hän oli nukkunut
sillä patjalla ja samassa ruskeaksi maalatussa, aukivedettävässä
sängyssä, jonka päissä oli pienet, pyöreät nuppulat, niin kauan kuin
hän muisti. Siinä oli äiti kuollut niihin aikoihin, jolloin he asuivat
Hammersborgissa. Sängynpään yläpuolella oli hänen valokuvansa: jäykkään
krinoliinihameeseen puettu nainen, jonka työssä kovettuneet kädet
olivat liian näkyvissä ja jonka pitkissä, kapeissa kasvoissa saattoi
huomata lujan ja tarmokkaan ilmeen. Sivulla oleva valokuva oli jostakin
sanomalehdestä leikattu ja asetettu lasikehyksiin. Se oli muuan
tunnettu tohtori ja professori, joka oli ollut sekä kandidaattina että
assistenttilääkärinä sairaalassa samaan aikaan kuin äitikin.
Maisa oli asettanut lampun pienelle pöydälle sängynpäähän ja nostanut
tuolin sen ääreen. Nyt hän istui ja parsi sukkia varsin mukavassa
asennossa jalat sängyssä ja rintasokeri pöydällä houkuttelevan
näköisenä.
Sisällä vanhan Sjöbergin "koneen" luona vielä: viilattiin ja jymyttiin.
Näin oli kuitenkin aina elämää talossa hänen tullessaan kotiin myöhään
illalla; nykyisin Sjöberg vaivasi päätään päivät umpeensa tiirikalla
aukeamattomalla lukollaan.
Yht'äkkiä Maisa purskahti nauruun. Hän tuli ajatelleeksi, kuinka
hän oli kulkenut ja puolustanut henkeään tuota viatonta ihmisparkaa
vastaan, jonka ei millään keinoin ollut onnistunut saada mitään
vastausta kyselyihinsä ja tiedusteluihinsa...