_Charles Brookton_.
Fjeld arveli hetken, mutta koputti sitten ovea. Kukaan ei vastannut,
minkä vuoksi hän itse avasi oven. Ensin hän ei eroittanut mitään
himmeässä, maidonkarvaisessa valaistuksessa. Vihdoin hän käsitti
huoneen, joka muistutti naisen budoaria paksuine mattoineen ja pehmeine
leposohvineen, joilla oli paisuvia itämaisia silkkityynyjä.
Lopuksi hän näki Brooktonin itsensä. Sello oli lattialla, mutta
sellonsoittaja itse istui kirjoituspöydän ääressä kasvot käsiin
kätkettyinä. Fjeld näki miten hänen ruumiinsa vavahteli voimakkaiden
nyyhkytysten vallassa.
Yhtäkkiä kohotti Brookton kasvonsa häntä kohti. Ne olivat kovin
kalpeat, ja haaveellisessa puolihämärässä ne muistuttivat pääkalloa.
Mutta silmät elivät. Ne paloivat kuin hehkuvat hiilet, harhaillessaan
älyttömästi ovensuussa seisovaan mieheen.
Sitten kohottausi Brookton seisomaan.
-- Mitä tahdotte, huusi hän raivokkaasti. En tarvitse mitään lääkäriä!
-- Olette sairaampi kuin uskottekaan, vastasi Fjeld tyynesti.
Brookton näytti taistelevan voittaakseen takaisin malttinsa.
-- On vaarallista pistää päänsä leijonan kitaan, sanoi hän, koettaen
säestää sanojaan raa'alla naurulla.
-- En pelkää teitä enää Charles Brookton. Olette pääsemäisillänne
juoksunne päähän. Kuolemattoman sielunne laita on hullusti. Sellonne on
paljastanut teidät. Kuulin teidän soittavan. Se ei ollut Schubertia,
Gollermania tahi Chopinia. Se oli itsetunnustus. Nimitämmekö sitä
Brooktonin menetetyksi onneksi?...
-- Ivaatteko minua?
Fjeld astui hänen luoksensa.
-- Miksikä murhasitte hänet?
Brookton säpsähti.
-- En kaipaa rippi-isää!
-- Sentähden että rakastitte häntä, jatkoi Fjeld säälimättömästi. Sen
kertoi minulle sellonne.
-- Te tiedätte paljon, voihki Brookton. Olette aina tiennyt enemmän
kuin teidän olisi pitänyt tietää. Mutta pian teidänkin suunne eteen
pannaan lukko. Minkätähden te oikeastaan tulette tänne?
-- Varoittamaan teitä.
Brookton puhkesi ivanauruun.
-- Ketä vastaan?
-- Itseänne vastaan. Te olette nyt kiihtynyt, olette tekemäisillänne
tuhmuuden. Ostakaa selloonne uusi kieli ja haihduttakaa surunne
soitollanne.
Silloin kumartui Brookton lattialle, otti sellonsa ja viskasi sen
kaikin voimin erästä kaappia vastaan. Soitikosta kuului kuin valituksen
huokaus, kun sen kappaleet sinkosivat joka taholle ympäri huonetta.
-- Näen kyllä tieni, huusi hän.
-- Se on kuoleman tie... Mutta muistakaa minun sanani, että te olisitte
ollut paremman tien arvoinen. Teidän sielussanne piilee siemen, joka
oikeaan maaperään istutettuna voisi kasvaa taivaaseen.
Tohtori Fjeld läksi pois.
Mutta vielä kauvan näyttivät syvät sellon sävelet leijailevan ympäri
tuossa synkässä talossa ja täyttävän sen ihmeellisellä tuskallansa.