Fjeld asteli hitaasti kaupunkia kohti. Hän oli hämmennyksissään
kaikesta kuulemastansa.
Tuntui aivan kuin hänet olisi viety johonkin uuteen maahan, missä
kaikki vanha ja totuttu oli käännetty ylös alas. Hän katseli maailmaan,
missä valo tuotti kuolemaa -- missä aurinko, tuo suuri elonantaja,
paistoi suunnattomaan, hedelmättömään erämaahan, täynnä ihmisnikamia ja
irvistäviä pääkalloja.
Hän kulki kulkemistansa, ja vihdoin hän oli, samoin kuin tuona
kohtalokkaana yönä muutamia päiviä aikaisemmin, saman kammottavan talon
edessä, missä Max oli heittänyt henkensä.
Oli aivan kuin jokin tuntematon voima olisi vetänyt hänet "ruumisarkun"
läheisyyteen. Hän pysähtyi epäröiden, mutta ennenkuin hän edes
oli ehtinyt asiata tuumatakaan, oli hän kohottanut vanhanaikaista
portinkolkutinta, joka sai tehdä soittokellon virkaa.
Vanha pää näyttäysi heti sen jälkeen ovessa.
-- Kuka siellä? kysyi karhea ääni.
-- Olen sama lääkäri, joka tutki pikku Maxin, vastasi Fjeld. Tahtoisin
mielelläni puhutella Charles Brooktonia...
-- Oletteko varma, että hän haluaa puhutella teitä, murahteli
portinvartia jonkun verran suosiollisempana. Voittehan joka tapauksessa
koettaa; luulen että hän on kotosalla.
Talo oli merkillinen vanha rakennus, jossa vielä näki muutamia
yksinäisiä jätteitä menneestä kauneudesta. Mutta se kallistui
sortumistansa kohti. Portaat rytisivät ja ryskivät, ja silloin tällöin
oli Fjeld kuulevinaan kuin ihmeellisiä voihkaisuja pimeistä nurkista.
Muutamat yksinäiset kaasulamput valaisivat portaita ja tuuli viuhui
kaikissa raoissa ja saumoissa.
Yhtäkkiä Fjeld seisattui. Hän kuuli etäisiä säveliä -- ne kuuluivat
ihmiskurkusta lähteneiltä valituksilta. Ja sävelet paisuivat, ne
nousivat ja laskivat, ne vyöryivät esiin kuin onnettomasta, kiusatusta
ihmissielusta.
Jossakin päin talossa istui mies ja improvisoi sellolla.
Fjeld astui ovelle, jonka takaa sävelet kaikuivat, ja hänen sydämensä
aivan kouristui kokoon säälistä sitä taiteilijaa kohtaan, joka
tässä hirvittävässä yksinäisyydessä istui ja keskusteli ihanalla
soitikollansa suruistansa. Se oli tosiaan epätoivoisen miehen
tuskanhuutoa, se oli kadotetun ihmissielun viime rukous sille
kauneudelle, kirkkaudelle ja ikuiselle selkeydelle, joka musiikissa
elää ja joka asuu sillä väreilevällä rajalla, missä elämä loppuu ja se
alkaa, mikä on olemattomuutta.
Oi, kuinka kaikki oli latteaa, kurjaa ja matalaa verrattuna sieluun,
joka kokonaan voi uppoutua taiteeseensa -- mitä merkitsevät ilo, rikos,
politiikka, sellon syvien, värähtelevien tunnustusten kuulemisen
rinnalla muutamina köyhinä minuutteina. Siinä on ihminen, köyhä,
kulunut ja rakkaudeton sielu, joka loihtii esiin tuskan syvimmän
soinnun -- sen soinnun, joka tekee surun ja ilon yhtä arvokkaiksi ja
kääntää sinun kyynelien soentamat silmäsi niitä etäisiä maailmoita
kohti, jonka väreilevät eetteri-aallot niin helposti hukkuvat elämän
vastenmielisen höyryvasaran meluun.
Silloin katkesi äkkiä kieli. Se kuului lapsen huudolta.
Samassa tuli niin omituisen hiljaista, ja miehestä, joka seisoi ulkona
puolipimeässä käytävässä, tuntui siltä kuin viimeiset kuolevat sävelet
olisivat hiipineet pois talosta läpi rakojen ja reikien ja rientäneet
edelleen kuin itkevät lapset.