"TOVERUSTEN" KESKEN.
Syntyi lyhyt vaitiolo.
Brooktonin ankariin ja teräviin silmiin oli tullut ihmeen ahnas ilme.
Sitten kumartui hän nuoren naisen puoleen, joka istui vastapäätä häntä
kädet sylissä. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat ikäänkuin jäätyivät
hänen huulilleen tytön kylmän, hajamielisen ilmeen vuoksi.
-- Tunsitko Greyburnia? kysyi hän äkkiä.
Isabella katsoi häneen hajamielisesti.
-- Yhtä paljon kuin kaikkia noita toisiakin, vastasi hän. Hän kävi
täällä ja valokuvautti itsensä vähää ennen lähtöänsä Pariisiin. Olen
juuri kehittänyt levyn. Kuva on aivan erinomainen.
Hän nousi ja meni ateljeen taustalle, mutta tuli heti takaisin suuri
kabinettikuva kädessään.
-- Se on hyvä, eikö olekin? sanoi hän melkein väjyvä ilme harmaissa
silmissään.
Brookton katseli valokuvaa tarkoin,
-- Merkillinen muotokuva, mutisi hän. En ole koskaan ennen nähnyt
tuollaista värisävyä. Voisi melkein ennakolta sanoa, että mies on
kuollut. Kuolema on ikäänkuin merkitty hänen kasvojenpiirteisiinsä.
Tuo vihreän keltainen väri on kuoleman oma väri. Koko valokuvassa on
jotakin kammottavaa.
-- Niin, olet oikeassa, sanoi Isabella miettiväisesti. Mutta miksi
kysyt, tunsinko Greyburnia erityisesti?
Brookton kohautti olkapäitänsä.
-- No, enpä oikein tiedä, sanoi hän. Olen saanut ilmoituksen eräältä
tuttavalta Parisista. Tunnethan Parmentierin?
-- Tunnen.
-- Hän ilmoittaa, että Greyburnin ruumiilta on löydetty sinun
valokuvasi.
Isabella kääntyi nopsasti Brooktoniin päin.
-- Mitä tarkoitat? Luuletko minun antavan valokuvani kenelle tahansa?
En kuulu sen lajin ihmisiin, jotka valokuvauttavat itsensä. Tässä on
varmaan jokin väärinkäsitys.
Brooktonin mieli näytti keventyvän.
-- Sitä saatoin ajatellakin, sanoi hän. Se oli amatöörivalokuva.
Greyburn lienee ottanut sen tietämättäsi. Mutta minä en pidä siitä,
sillä sinä voit tulla sekoitetuksi juttuun. Ralph Burns, tuo
helvetinkoira, on ottanut asian hoteisiinsa ja nyt hän kai nuuskii koko
maan etsiessään tämän kirotun valokuvan alkuperää.
-- Mutta mitä merkitystä sillä voi olla? Enhän minä voi kieltää ihmisiä
kuljettamasta valokuvaani taskussansa. Eikä suinkaan kukaan voi tulla
sen johdosta syyttämään minua jostakin osallisuudesta Greyburnin
kuolemaan. -- Vai mitä sinä asiasta arvelet?
Brookton ei vastannut heti. Hän istui ja katseli synkästi eteensä.
Hänen voimakkaat, kivikovat kasvonsa olivat aivan liikkumattomat,
lukuunottamatta luonnottomasti väriseviä sieraimia.
-- Isabella, sanoi hän käheällä äänellä, meidän täytyy terästäytyä
vihollista vastaan. Se vaanii lähellämme. Ennen me uhkasimme
yhteiskunnan jäsenten henkeä ja omaisuutta, olimme Westendin kauhuna.
Mutta nyt on hirmu meidän itsemme kimpussa, siitä ei ole epäilystäkään.
Viisi toveriamme, jotka kirjaimellisesti ovat jäykistyneet kuoliaiksi,
huutavat kostoa ja taasen kostoa. -- Kuulehan, Isabella, meidän täytyy
olla viisaita ja varovaisia, muuten joudumme pilkanalaisiksi. Sillä
kyllähän se on naurettavaa, että meidät, jotka pää pystyssä ja omatunto
puhtaana tunnustamme murhan ja varkauden evankeliumia, voitetaan omilla
aseillamme -- murhataan kuten teuraseläimet, ilman että me voimme nähdä
sitä kättä tai niitä käsiä, jotka ottavat henkemme? Huomenna ehkä on
minun vuoroni...
-- Niinkö luulet? kysyi Isabella äänenpainolla, joka pani Brooktonin
katselemaan häntä ihmeissään.
-- Niin, minusta ikäänkuin tuntuu silti, sanoi hän. Mutta sinä sanot
sen niin merkillisesti. Tiedätkö jotakin tai onko sinulla joitakin
aavistuksia...?
-- Mitäpä minä tietäisin? sanoi Isabella kartellen. Enhän tunne
ketään meidän piirimme ulkopuolelta -- köyhä fyysikko ja valokuvaaja
Kensingtonissa.
Brookton kumartui hänen puoleensa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi
tahtonut tarttua tytön käsiin, mutta muuttikin mieltänsä.
-- Jos minä kuolisin, sanoi hän, tulisitko silloin pahoillesi?
Häntä vastapäätä istuva nuori nainen näytti äkkiä tulevan kovin
liikutetuksi. Heikko puna näkyi hänen marmorinkalpealla hipiällänsä,
mutta hänen silmänsä säilyttivät tyynen ja kylmän ilmeensä.
Brookton näki hänen liikutuksensa ja kaikkien itserakkaiden miesten
tavoin väärinymmärsi sen omaksi eduksensa.
-- Pidätkö minusta hiukan? kysyi hän innokkaasti. Voisitko esimerkiksi
ajatella naimisiinmenoa minun kanssani?
Isabella nousi kiivaasti seisoalleen.
-- En ja tuhat kertaa en! sanoi hän kovasti ja sydäntä vihlovasti.
Sitten hän hiukan rauhoittui.
-- En ole niitä naisia, joiden kanssa mennään naimisiin, jatkoi hän
äänellä, jonka turhaan koetti saada lempeäksi ja säyseäksi. Minä kuulun
Dianan armeijaan ja voin ajatella itselleni vain _yhtä_ puolisoa.
-- Mikä hänen nimensä on? kysyi Brookton jännittyneenä.
-- Viha, vastasi Isabella pilkallisesti. Ja hänen kanssaan on minulla
lapsi, jonka nimi on kosto. Niin, viha ja kosto ovat ainoat sukulaiset,
mitä minulla on tässä maailmassa. Kaikki muut ovat kuolleet -- aikoja
sitten... Mutta älkäämme syventykö yksityisiin tunteisiimme, jatkoi
hän tavalliseen rauhalliseen tapaansa... Koska olemme näin hyvät
toverukset, tekisi mieleni valokuvata sinut. Onko sinulla mitään sitä
vastaan?
Brookton istui pää painuksissa, muutoin olisi hän huomannut tytön
silmissä näkyvän kamalan ilmeen. Sellaiselta oli Circe varmaan
näyttänyt muuttaessaan Odysseuksen miehet sioiksi.
-- Ei, vastasi hän puoliääneen.
-- Tahdon koetella uutta valoani, jatkoi Isabella. Se on tähän asti
antanut minulta erinomaisia tuloksia.