Ylhäällä Kensingtonissa uusien korttelien edustalla on pieni, vanha
huvila. Ei ole mitään erityisesti puoleensavetävää tuossa vanhassa
rakennuksessa puutteellisine puutarhoineen ja huonosti hoidettuine
villiviineineen, joka nojaa rapistuneeseen aitaukseen.
Erikoisleimansa antaa sille suuri lasikatto, joka viittaa siihen, että
talossa asuu joku taiteilija tai mahdollisesti valokuvaaja.
Lähemmin tarkastaessaan löytääkin sisäänkäytävästä pienen,
vaatimattoman kilven, jossa on hienoilla ja siroilla kirjaimilla:
_Isabella Duncan_ Valokuvaaja.
Eräänä keväisenä iltapäivänä astui hyvin verhottu nainen portista
sisään. Hän oli ilmeisestikin valokuvausateljeen asukkaita, sillä
muutaman minuutin kuluttua näkyi vahva valonkajastus lasikaton kuvun
läpitse.
Ken olisi saanut katsahtaa tiheiden akkunaverhojen taakse, olisi
iloisesti hämmästynyt.
Ei siksi, että nainen oli kaunis -- voihan olla montakin kaunista
naisvalokuvaajaa -- mutta se nuori nainen, joka juuri riisui
päällysvaatteitaan hauskassa ja tilavassa ateljeessa, oli sangen
harvinainen ja erikoislaatuinen kaunotar.
Hänessä oli jotakin amatsonimaista. Hän oli pitkä, hartiakas ja
korkeapovinen. Hänen päätään saattoi ehkä sanoa liian pieneksi noin
pitkälle ja komealle vartalolle, mutta korvaukseksi oli se tavattoman
kaunis, hieno ja hyvin muodostunut, ja tuhlaileva sallimus oli
asettanut sen jatkoksi kaulaile, joka kevyesti liikkui kaunismuotoisten
olkapäiden välillä.
Mutta hänen koko olentonsa naisellisen rehevyyden, ruumiin kauniiden
viivojen houkuttelevaisuuden ja ärsyttäväisyyden vastakohtana oli hänen
silmiensä ilme. Se oli ihmeellisen kylmä ja kova. Katse oli merkillisen
kauastähtäävä ja mitään ilmaisematon. Eivätkä silmät kuitenkaan olleet
vailla ihastuttavuutta, mutta niiden teräksenharmaassa värissä oli
omituinen, kylmä loiste. Se suojeli häntä miesten lähentelemisiltä ja
oli ikäänkuin jäämuurina kaikkea hakkailua ja kuhertelua vastaan.
Sellaiselta hän näytti, tuo Kensingtonin naisvalokuvaaja. Hänen
kasvoillaan ei ollut ammattivalokuvaajan hymyä. Hänen päänsä ei
näyttänyt voivan kumartaa kenellekään tai minkään edessä, enempää kuin
hänen mielensäkään.
Hänen nimensä oli siis Isabella Duncan. Se ei sanonut juuri paljoa,
mutta kukaan, joka tunsi tuon 25-vuotiaan naisen, ei epäillyt, etteivät
hänen yhteiskunnallinen kasvatuksensa ja tietonsa olisi olleet sen
laatuiset, etteivät ne olisi voineet tärveltyä minkäänlaatuisesta
huonosta seurasta.
Hän oli tosiaankin sangen omituinen nainen, joka osasi muutakin kuin
valokuvaamista. Mutta vain harvat tiesivät sen.
Yksi noista harvoista oli madame Curie Parisissa, Sorbonnen fysikalisen
maailman suuri valo.
Kun 18-vuotias, tuntematon Isabella Duncan saapui madame Curien luo ja
istuutui hänen oppineisuutensa jalkain juureen, ei kukaan aavistanut,
mistä hän tuli. Hänellä ei ollut ystäviä, ei sukulaisia, oli kuin olisi
yksinäisyys hänet saartanut.
Hänen nuoruutensa ja kauneutensa herättivät suurta huomiota
madame Curien luennoilla. Mutta Isabella Duncan osasi pysyttää
nuoret fyysikot tarpeellisen välimatkan päässä. Hän ei tehnyt
sitä kylmillä tai töykeillä sanoilla, vaan olentonsa ehdottomalla
luoksepäästämättömyydellä.
Näytti siltä kuin olisi hän uhrannut kaikkensa tieteelle. Se sytytti
tulen hänen tummiin silmiinsä ja se vei hänet siihen suureen valon
maailmaan, joka kätkee kaikki elämän salaisuudet. Hänestä ei tullut
ainoastaan madame Curien paras oppilas, vaan muutamia vuosia
kestäneiden uutterain opintojen jälkeen hän alkoi kulkea omia teitään
siinä maailmassa, missä valon syvimmät salaisuudet aaltoavat tulijaa
vastaan.
Ja valosta tuli hänen elämänsä -- hänen kaikkensa.
Hän sai tohtorinarvon väitöskirjalla kathodisäteistä ja näytti
kulkevan suurta tulevaisuutta kohden. Mutta sitten eräänä päivänä
hän täytti pienen matkalaukkunsa, lausui kaihomieliset jäähyväiset
madame Curielle, jota hän ei enään koskaan saisi tavata, ja matkusti
Lontooseen. Joukko unhoitti hänen nimensä. Hänestä tuli tuntematon
valokuvaaja Kensingtoniin, ja syvästi salaperäinen varjo laskeutui
hänen elämänsä yli. Eikä hän kuitenkaan pysytellyt kokonaan
taka-alalla. Määrättyjen väliaikojen perästä hän tuli Sohoon, missä
otti osaa suuriin kansankokouksiin ja koetti levittää äärimmäisyyteen
asti meneviä mielipiteitä syndikalistiseen suuntaan. Monet luulivat
hänessä näkevänsä uuden Vera Sassulitshin, syvimmän individualismin
leimuavan naisprofeetan - sen individualismin, jota yhteiskunta
nimittää rikokseksi.
Aluksi vastaanotettiin hänet epäluuloisesti. Kansainvälisen liiton
muodostivat ihmiset, jotka eivät antaneet vetää itseänsä nenästä --
eivät edes mitä kauneimpien naiskäsien.
Mutta Isabella Duncanin kestävyys, hänen rauhallinen sitkeytensä ja
hänen mielensä salainen hehku voittivat vähitellen noiden kovien
miesten epäluulot. Hän tuli heidän kokouksiinsa, mutta vielä ei hänelle
uskottu heidän suunnitelmiansa.
Sellainen oli tilanne sinä iltapäivänä, kun Isabella Duncan riisui
päällysvaatteitansa Kensingtonin pienessä valokuvaamossa. Kiirehtimättä
riisui hän muutkin vaatteensa ja jäi kotvaseksi seisomaan ohuessa
paidassaan. Vastapäätä häntä oleva peili kuvasti ihanan ruumiin
samalla kertaa voimakkaine ja hienorakenteisine jalkoineen, mutta hän
ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän oli ilmeisestikin jo luopunut
kaikesta naisellisesta turhamaisuudesta.
Ja kuitenkin säteili hänestä loiste, joka olisi saanut useimpain
miesten sydämet sykkimään tahdissa veren ihmeellisen kaipauksen kanssa.
Oli kuin olisi hänen jauhonvalkoinen ihonsa loistanut, kuin olisi
jokaista hänen ruumiinsa piirrettä ympäröinyt kajastus, joka tuli ja
meni ja leikki hänen marmorinvalkoisilla jäsenillään.
Valon papitar hän oli, seisoessaan siinä korkeana ja liikkumattomana.
Kasvot eivät ilmaisseet suorastansa surua eivätkä iloa, vain ylevää
rauhaa. Hän näytti naiselta, joka ei odota paljoa elämältä -- vailla
suuria vastoinkäymisiä, mutta myös ilman toivoa tai kaipausta.
Silloin hänen ovellaan äkisti soitettiin.
Hän säpähti hämmästyksestä ja tyytymättömyyden ryppy näkyi hänen
puhtaalla, valkoisella otsallaan.
Hän kääriytyi väljään viittaan, napitti sen huolellisesti ja meni
ovelle. Hän näytti silmänräpäyksen epäröivän, mutta sitten hän nopeasti
päätti avata oven.
-- Kuka siellä on? kysyi hän.
-- Brookton, vastasi ääni pimeästä käytävästä. Suo anteeksi, että
häiritsen sinua, mutta kysymyksessä on asia, josta minun täytyy puhua
kanssasi.
-- Hyvä on, toveri, vastasi tyttö tyynesti. Astu sisään!
Brookton sulki huolellisesti oven jälkeensä.
-- Ei kukaan ole nähnyt minua, kuiskasi hän ja piti kättään silmiensä
edessä voimakkaan valon takia. Mutta tilanne on sellainen, että minun
täytyy puhua kanssasi tänä iltana. Viisi parasta miestämme on kuollut.
Joku ahdistaa meitä aseilla joita emme tunne.
Isabella istuutui rauhallisesti ja pyysi myöhäistä vierastaankin
painamaan puuta.
-- Meidän kaikkien on kerran kuoltava, sanoi hän välinpitämättömästi
Brookton katsoi häneen hämmästyneenä.
Sitten hän nyökkäsi.
-- Niinpä kyllä, sanoi hän, mutta me emme tahdo kuolla
sisällesuljettujen rottien tavoin. Me tahdomme puolustautua. Pian ehkä
tulee meidän omakin vuoromme.