"THE SPORTSMAN".
Alhaalla tiheimmässä Sohossa Lontoon keskiosassa on pieni mitätön
kahvila, jolla on tuo kaunis ja viaton nimi "The Sportsman"
(Urheilija). Se ei suinkaan ole ensiluokkainen, mutta whisky ja kahvi
maistuvat hyvältä, joten vieraista ei ole puutetta. Sitäpaitsi on
isäntä perin lihava ja hyväntahtoinen henkilö, joka kohtelee vieraitaan
lempeästi ja hienotunteisesti.
Siellä kulkee alituinen tungos edestakaisin.
"The Sportsman" ei ole urheilua harrastavien ihmisten eikä liioin
citymiesten kohtauspaikka. Kahvila on todellisuudessa Lontoon hienomman
rikollismaailman kohtauspaikka: henkilöiden, joilla on hyvä kasvatus,
tunnottomuutta, vihaa yhteiskuntaa vastaan ja elämänhalua.
Monia kieliä puhutaan tuossa pienessä kahvilassa. Sillä Lontoo on
ollut, on ja tulee aina olemaan kaikkien niiden ihmisten suuri
vapaakaupunki, jotka tahtovat kulkea omia teitään, eivätkä ole lakien
orjia.
Lait ovat todellisuudessa sekava asia.
Mitä oikeastaan tarkoitetaan rikoksellisella? Onko se mies, joka nousee
kaikkea lainopillista ihmisyyttä vastaan, vai onko se sellainen, joka
tekee syntiä inhimillistä lainoppia vastaan -- tai omia tunteitaan,
omia tarpeitaan, omia aatteitaan vastaan?
Voi -- nyt ovat pian roomalaisen oikeuden päivät luetut. Kohta ei Code
Napoleon enään ole voimassa, jonakin kauniina päivänä me palaamme
Sibyllan kirjoihin ja taivumme vain sisimpämme suurten inhimillisten
oraakkelivastausten edessä.
Useimmat ihmiset ovat huijareita. Elleivät he valehtele toisille,
niin he valehtelevat itselleen. He pelaavat uskollaan, he pelaavat
rakkaudellaan. Mutta mies, joka rosvoaa pankin, ei ole yhtä rangaistava
kuin se, joka rosvoaa ihmissielun.
Kaikki nämä kauniit ja epäilyttävät aforismit eivät kuitenkaan
ilmaisseet Charles Brooktonin henkilökohtaisia ajatuksia. Hän oli
"The Sportsmanin" kantavieraiden päämies ja hän oli sitäpaitsi paljon
enempääkin.
Ensinnäkin oli hänessä mennyt hukkaan suuri taiteilija. Hän oli kerran
soittanut selloa Colonnen orkesterissa Parisissa. Mutta siitä oli
niin kauan, että hän itse oli sen melkein unohtanut. Nuoren sellistin
taiteilijaura tuli näet julmalla tavalla katkaistuksi. Hän joutui
kerran tappeluun erään kreikkalaisen kanssa ja tiimellyksen kuumuudessa
hän menetti vasemman kätensä etusormen.
Brookton oli ilmeinen filosofi. Hän otti asian rauhalliselta kannalta,
myi sellonsa ja ryhtyi juopottelemaan ja rikkomaan lakia. Nuoressa
soittoniekassa piili vaarallisia taipumuksia. Vähitellen tuli hänestä
sitten sen kansainvälisen liigan johtaja, jonka olivat perustaneet
Delmo ja Jaap van Huysmann. Hän oli erinomainen järjestäjä, ja
melkeinpä näytti siltä, kuin onnistuisi soittoniekan saada uudelleen
kokoon se järjestö, minkä tohtori Jonas Fjeld kerran toisensa jälkeen
oli tuhonnut.
Hän oli kova mies, häikäilemätön, raaka ja hurja luonne. Mutta hänellä
oli hyvätkin puolensa.
Charles Brookton rakasti whiskyä ja kauniita naisia. Niinhän tekevät
useimmat soittotaiteilijat... Mitä whiskyyn tulee, sai hän sitä
enemmän kuin mikä hänelle oli hyödyksi, sillä Charlesin salainen
pankkitili oli melkein rajaton. Hullummin oli kauniiden naisten laita.
Ei siksi, että Brooktonin ulkomuodossa olisi ollut mitään peloittavaa
-- hän oli päinvastoin pulskan näköinen ja hänen ulkomuodossaan oli
jotain raa'asti puoleensavetävää. Mutta heikompaa sukupuolta kohtaan
hän oli kuin lammas. Tuo 40-vuotias mies, jonka omaatuntoa rasitti
useamman tonnin painoinen rikostaakka -- murhasta, sisäänmurrosta,
merirosvouksesta ja pörssikeinottelusta myrkynsekoitukseen ja
väärennyksiin saakka -- antoi minkä nokkelan naikkosen hyvänsä kulettaa
itseään talutusnuorassansa.
Sellainen hän oli, tuo entinen soittoniekka, hurja kuin tiikeri
ja lauhkea kuin trubaduuri -- suuri vaara Englannille kätketyssä,
salaperäisessä kaikkivaltiudessaan.
Nyt istui hän "The sportsmanin" sisimmässä huoneessa ja tutki
sähkösanomaa, paksun isännän huolestuneen näköisenä ollessa
kumartuneena hänen ylitseen. Sähkösanoma oli Parisista ja sen oli
allekirjoittanut Carpentier. Se kuului: _Burns löytänyt Isabellan
muotokuvan Greyburnilta. Muutoin kaikki kunnossa. Onko minun ryhdyttävä
tutkimuksiin?_
Charles Brookton kirosi itsekseen. Ne eivät muuten olleet mitään
suoranaisia kirouksia, vaan pikemmin ikäänkuin rautatangolla kuritetun
sirkustiikerin syvää murinaa.
-- Mitä se on? kysyi isäntä innokkaasti.
Brookton katsoi hiukan vastahakoisesti selkänsä takana olevaan paksuun
herraan.
-- Ei mitään erikoista, sanoi hän kartellen. Mutta miehemmehän kuolevat
kuin kärpäset. Ja mistä helvetistä he kuolevat? -- Täältä matkustaa
toinen toisensa jälkeen hieman huvittelemaan onnistuneen kaappauksen
jälkeen, ja sitten he kuolevat suutansa avaamatta. Eikö siinä ole
kylliksi, että poliisi on kintereillämme, onko meidän saatava vielä
yksi vihollinen? Jonakin kauniina päivänä tulee meidän vuoromme!
-- En pidä tuosta, mutisi isäntä ja katsoi peloissaan ympärilleen,
ikäänkuin olisi epäillyt jonkun salaisen vihollisen piilevän nurkissa.
Onko sinulla jokin erityinen epäluulo, Charles, vai mitä arvelet sen
olevan?
-- En tiedä mitään, vastasi Brookton synkeästi, mutta raskas käsi
lepää päällämme. Meidän täytyy kiirehtiä elämään, ennenkun se on liian
myöhäistä. Anna minulle kaksinkertainen whisky, se terottaa ajatusta ja
helpottaa logiikkaa.
Isäntä meni.
Charles Brookton jäi istumaan syviin ajatuksiin vaipuneena.
Meitä ahdistetaan kahdelta taholta, mutisi hän, ja aseella, jota emme
tunne. Ja parhaat mieheni kaatuvat ympäriltäni.
Sitten levisi hymyn tapainen noille ankaroille kasvoille.
-- Asia loppuu siihen, että meidän täytyy pyytää apua poliisilta,
kuiskasi hän. Se tapahtuu silloin ensimäistä kertaa. Minäpä puhun
Isabellalle asiasta.
Hän tyhjensi whiskylasinsa, nousi maksamatta ja läksi.