MAAILMA PIENOISKOOSSA
Hupaisia ja opettavaisia kuvauksia maista ja kansoista
Kirj.
FRIEDRICH GERSTÄCKER
Kotia ja koulua varten suomeksi toimitti
Wikki Ilmoni
Porissa,
Gust. Ronelius,
1903.
SISÄLLYS:
1. Frits ja Maria.
2. Maa on pyöreä.
3. Maanosat ja meret.
4. Neljäs luku.
5. Pohjoinen ja etelä. Talvi ja suvi.
6. Retkeily joella ja lammella.
7. Suuret alukset ja miten niillä kuljetaan.
8. Kuinka laivat löytävät tien. — Kuu.
9. Maan eri kansat.
10. Mitkä ovat kylmät, mitkä lämpimät maat maailmassa?
ENSIMMÄINEN LUKU.
FRITS JA MARIA.
Isä kertoo heille, miltä maa näyttää.
Eräänä erittäin kauniina iltapäivänä toukokuussa läksi muuan isä
molempain lastensa, Fritsin ja Marian kera huvikävelylle kaupungin
ympäristöön.
Oli ihana ilma. Aurinko paistoi lämpimästi; taivas oli kirkas ja
sininen. Mutta siksipä kaikki, joissa henki oli, iloitsivatkin tuosta
kauniista kevätpäivästä. Eivät ainoastaan ihmiset menneet suurin
joukoin pelloille, niityille ja metsään, joka vastikään oli alkanut
Vihertää; eläimetkin näyttivät iloitsevan siitä, että ankara talvi nyt
Vihdoinkin oli ohi, ja piehtaroivat rattoisasti auringonpaisteessa.
Leivoset kohousivat räpyttelevin siivin kedoilta ja lensivät kohti
pilviä suloisesti laulaen ja iloisesti liverrellen. Pääskyset lensivät
ristiin rastiin joka suunnalla, sieppasivat kärpäsiä ja etsivät
oljenkorsia tai sammalia, laittaakseen niistä pesiänsä.
Hiehot oli tänään ensi kertaa laskettu niitylle, missä ne ilakoivat
sydämensä pohjasta, hyppivät, leikkivät ja kiistelivät keskenänsä.
Pienet lampaat, jotka paimen ajoi laitumelle, tanssivat sulasta
riemusta ja juoksivat määkien sinne tänne, niin että paimen koirinensa
tuskin kykeni pysyttämään niitä koossa tiellä.
Tekin, lapseni, tiedätte kyllä, miten suloiselta tuntuu, sittenkun koko
talvi on istuttu neljän seinän sisälle suljettuna, ja kevät vihdoinkin
tulee, tuoden mukanaan vihreyttä, puhjenneita kukkia, leijailevia
perhosia, kuoriaisia ja muita siivekkäitä, jotka täyttävät ilman
surisevalla äänellänsä.
Olimme talven aikana melkein ennättäneet unhoittaa, että on olemassa
joitakin, joita nimitetään perhosiksi ja kuoriaisiksi, kun emme niin
pitkään aikaan olleet niitä nähneet, emmekä niistä mitään kuulleet. Sen
vuoksi iloitsemme sitäkin enemmän, kun nyt yhtäkkiä tapaamme ne taas,
aivan kuin vanhat tuttavat, joita emme ole nähneet moniin aikoihin.
Frits ja Maria olivat melkein yhtä rentomielisiä, kuin pienet karitsat.
He riensivät isän edelle, juoksivat riemuiten pitkin tietä eteenpäin
ja koettivat ottaa kiinni iloisia varpusia, jotka hiekasta olivat
nokallaan tavoittaneet jonkun jyvän, mikä sinne oli joutunut. Mutta
varpuset olivat nopeampia kuin he, lensivät oksalle ja istuivat siellä,
laulaen ja liverrellen sydämensä pohjasta. Ne tiesivät kyllä, ett’eivät
nuo molemmat pienokaiset voineet kiivetä tänne ylös heidän perässään.
Tie kulki suuren, kauniin niityn poikki, jossa oli suunnattoman paljon
kukkia ja hilpeästi loriseva puro. Puron yli johti porras, mitä pitkin
tultiin vuorelle, jolla kasvoi suuria, varjoisia puita.
Kuljettiin vuorta ylöspäin. Niin nopeasti kuin nuo molemmat lapset
juuri äsken olivat rientäneet tietä eteenpäin, niin hitaasti kulkivat
he nyt; sillä vuorta ei käy nouseminen yhtä ripeästi kuin kuljetaan
tasaista, sileätä tietä. Pienet jalat väsyvät, ja usein on pakko
pysähtyä hengähtämään.
Vihdoin toki saavuttiin vuoren huipulle. Ylhäällä oli mukava, leveä
ruohopenkki; penkin vieressä oli lähde, jossa oli erinomaisen kirkasta,
juoksevaa vettä. Lähteen partaasta riippui myös pieni pikari, joka
oli kiinnitetty kapeaan ketjuun, jott’ei se joutuisi hukkaan ja jotta
niillä, jotka nousivat vuorelle ja halusivat sammuttaa janoansa, olisi
millä noutaa vettä.
Frits olisi kernaasti tahtonut maistaa vettä heti, sillä hän oli
kovasti janoissaan. Mutta isä kielsi häntä juomasta. Fritsin oli liian
lämmin ja hän olisi tullut sairaaksi, jos olisi heti juonut kylmää
vettä.
Lapset istuivat isän kanssa sohvalla, levätäkseen ja vilvoitellakseen.
Paikalta, missä he istuivat, oli lavea näköala alapuolella sijaitsevan
seudun yli.
Syvällä heidän allaan oli keto, jonka yli he äsken olivat kulkeneet.
Sen vasemmalla puolella oli kaupunki, jossa he asuivat, oikealla
suuri metsä ja kaukana metsän takana muutamia korkeita vuoria, joille
etäisyys antoi sinisen värivivahduksen.
Frits oli kahdeksan vuoden ikäinen, Maria kuusivuotias. Molemmat olivat
syntyneet kaupungissa, olivat aina asuneet siellä, eivätkä vielä
milloinkaan olleet tulleet kauvemmaksi, kuin tielle, metsään tai tälle
vuorelle, jonne isällä usein oli tapana heitä seurata.
»Tahtoisinpa sangen mielelläni kerran kulkea noiden vuorten yli,
saadakseni nähdä mitä niiden takana on», lausui Frits. »Voi, miten
siellä lieneekään kaunista!»
»Sinä et siellä saisi nähdä mitään muuta kuin täälläkään», vastasi isä,
»nimittäin niittyjä, metsiä ja toisia vuoria. Sillä kun kuljet noiden
vuorten yli, näet toisia vuoria, saman näköisiä ja aivan yhtä etäällä.»
»Onko isä ollut siellä?»
»Olen, lapseni, kyllä olen.»
»Mutta entäs jos kuljetaan noiden _toisten_ vuorten yli?»
»Silloin on asian laita aivan samoin», vastasi isä hymyillen. »Meidän
maapallomme on hyvin suuri, ja mihin ikänänsä menetkin, on siinä vuoria
ja tasankoja, metsiä, niittyjä, peltoja ja laaksoja.»
»_Laaksoja_, mitä ne ovat?» kysyi Maria.
»Laaksoksi, lapseni, nimitetään paikkaa, joka on kahden vuoren välissä.
Täällä me olemme vuorella, ja tuolla, ei kovinkaan pitkän matkan
päässä, on toinen vuori, jolla näet nuo pienet, valkoisiksi maalatut
talot puutarhoinensa. Noiden molempain vuorten välillä olevaa syvää
välipaikkaa, jossa puro juoksee, nimitetään _laaksoksi_. Siellä, missä
ei ole vuoria, ei siis myöskään ole laaksoja.»
»Onko sellaisia maita, joissa ei ole vuoria?» kysyi Frits.
»On kyllä. On hyvin suuria maita, jotka ovat aivan tasaiset ja
lakeat, suunnattomat matkat kaikkea kasvullisuutta vailla tai sitten
ihmiskäden viljelemiä. Se merkitsee, että on muokattu ja kynnetty ja
siten saatu ehkä varsin satoisakin viljelysmaa siihen, missä ei ennen
mitään kasvanut. On myöskin olemassa suuria tasankoja, joilla kasvaa
ainoastaan metsää. Toisekseen taas on olemassa maita, joissa esiintyy
ainoastaan korkeita vuoria, joiden välillä on laaksoja. Täällä meillä
sitävastoin on vuoria, laaksoja ja tasankoja vuorotellen; ja saman
epätasaisen jaon me tapaamme kaikkialla maan päällä.»
»Mutta mistä sitten tulevat vuoret?» kysyi Maria.
»Siihen kysymykseen on vaikea vastata, lapseni, koska on vuoria, jotka
ovat keskenään hyvin erilaiset», vastasi isä. »On hyvin korkeita
vuoria, joilla lumi mitä lämpimimpänä sydänkesänäkin pysyy sulamatta;
toisilla vuorilla taasen, jotka eivät ole niin korkeat, kasvaa
mehukasta, ravitsevaa ruohoa, joka lehmille on oivallista. Useilla, ei
aivan korkeilla, vuorilla kasvaa lukuisia suuria puita, jotka antavat
maalle varjoa ja kesäkuumalla ehkäisevät auringonsäteitä, jottei maa
kuivuisi liian paljon. Puiden varjostamilta vuorilta ovat alkujansa nuo
kirkkaat lähteet, jotka sitten juoksevat alas laaksoihin ja taivaasta
lankeavan sateen kanssa pitävät niityt ja pellot kosteina, jotta karja
saapi rehua ja kasvava laiho voi kostua.»
»Ei siihen mitään lähteitä tarvita», virkkoi Frits. »Onhan meillä joki,
joka juoksee tuolla alhaalla.»
»Mistä sitten luulet joen tulevan?»
»Mistäkö joki tulee? — sitä en tiedä», vastasi Frits.
»Sano, poikani, etkö ole joskus kaupungissa huomannut, kuinka vesi,
silloin kun sataa, valuu alas katoilta? Mutta jott’ei vedeltä puuttuisi
kulkuväylää, on kaduille laitettu ojia. Kun nyt kadunkulmassa kaksi
sellaista katuojaa kohtaa toisensa, niin juoksee kumpaisenkin
vesi yhteen ainoaan katuojaan, laajenee ja tulee yhä syvemmäksi.
Mitä useamman katuojan sisällys tällä tavoin juoksee yhteen, sitä
suuremmaksi käy virta, joka siten syntyy. Samoin on laita täällä
vuoristossa. Tuolla alhaalla olevassa ahtaassa laaksossa juoksee,
kuten tiedät, puro. Jos nyt seuraat lähdettä tännepäin, niin huomaat,
että se laskee vetensä puroon. Kaikkialta vuoristosta tulee vielä
muita lähteitä, jotka kaikki yhtyvät purossa; ja jos seuraat puroa,
niin huomaat, että mitä useampia lähteitä se on ottanut itseensä, sitä
voimakkaampana ja syvempänä juoksultansa se virtaa eteenpäin. Monet
lähteet tekevät siis puron, ja kun sitten monta _puroa_ tulee yhteen,
niin ne tekevät _joen_, tai, kuten sananlasku sanoo: 'monta pientä
puroa tekee suuren joen’.»
»Mutta mistä se johtuu», kysyi Frits, »että kaikki lähteet löytävät
tien puroon, ja että purot sitten juoksevat yhteen? Jos ne sen sijaan
juoksisivat vieretysten, niin eihän meillä olisi ollenkaan jokia.»
»Lähteet eivät oikeastaan virtaa puroihin», vastasi isä, »niiden
vesi kerääntyy vain syvimpiin paikkoihin. Vesi ei voi juosta vuorta
_ylöspäin_, sen täytyy aina virrata _alaspäin_, ja syvimmässä paikassa,
vasta siinä, syntyy puro. Joet virtaavat ylipäänsä vain suurissa
laaksoissa; kun ne juoksevat tasangolla, täytyy syvimmän paikan olla
jossakin siinä. Tänne kerääntyy silloin puroista tuleva vesi ja
muodostaa _jokia_.»
»Niin, mutta kun joki tulee syvän kolon luo, niin juokseehan se alas
koloon ja jää sinne», huomautti Frits.
»Niin», vastasi isä, »mutta ainoastaan niin kauvaksi, kunnes se on
täyttänyt kolon eli tuon syvän paikan. Jos kaadat vatiin vettä, ei
se juokse yli ennen kun vati on aivan täynnä vettä. Jos edelleen
kaadat lisää vettä, niin se valuu vadin laitojen yli maahan. Kun puro
tiellään tapaa syvän paikan, kerääntyy vesi siihen, ja nyt syntyy
se, mitä me nimitämme _lammikoksi_. Kohta kun lammikko on tullut
täyteen, juoksee se vesi, joka ei enään mahdu siihen, eteenpäin, aivan
kuten oli vadinkin laita. — Mutta kun joki, joka on paljoa suurempi,
saapuu sellaiseen syvennykseen ja täyttää sen vedellään, niin sitä
nimitetään _järveksi_. Kun taas vesi, esim. kovan sateen jälkeen, on
pysähtynyt pienempään syvennykseen, josta se ei pääse pois, vaan jossa
sen täytyy joko kuivua tai haihtua, niin nimitetään tätä _lätäköksi_
tai _rapakoksi_. Mutta sellaiset _lätäköt_ eivät koskaan voi tulla
sanottavan suuriksi. Kun juokseva vesi tulee alas vuorilta, etsii se
aina itselleen tien, raivaa uran alempana olevaan seutuun ja kaivaa
sen vuoksi itselleen maahan vaon eli kourun, jolle on annettu nimeksi
_uoma. Joen-uoma_ on siis suuri kouru, jossa joki sitten virtaa
eteenpäin, ja joen molemmilla puolilla olevaa maata nimitetään sen
_rannoiksi_.»
»Mutta, sanokaa, isä, minne joet lopuksi laskevat?» kysyi Frits.
»Samoin kuin on hyvin korkeita vuoria tässä maailmassa», vastasi isä,
»niin on myöskin olemassa hyvin suuria, syviä aloja, jotka ovat paljon
alempana, kuin se seutu, jossa me asumme. Joet juoksevat kauvas,
kauvas pois, aina kunnes ne saapuvat näihin syviin paikkoihin. Siellä
osuu kaikki vesi yhteen — sinun pitää voida ajatella mielessäsi,
miten suunnattoman suuria vesimääriä siinä täytyy olla — ja näitä
syvimpiä paikkoja maan päällä, joihin kaikki vesi kerääntyy, nimitetään
_mereksi_.
»Mutta jos vesi jää paikoilleen _sinne_, niin onhan tämäkin lätäkkö»,
huomautti Frits.
»Ei, lapseni, _tästä_ ei voida käyttää sanaa lätäkkö», vastasi
isä. »Ajattele ainoastaan suurta, hyvin suurta huonetta, johon
useampia satoja, jopa tuhansia vuosia sitten kaikki suuret joet ovat
vuodattaneet sisällystänsä, niin ymmärrät kyllä, että tämän täytyy olla
jotakin enempi, kuin tavallinen lätäkkö.»
»Eikö se vieläkään ole täynnä?» kysyi Maria.
»Täysi se kyllä on», vastasi isä, »mutta se ei voi juosta yli
äyräittensä, koska suuri osa vedestä uudelleen haihtuu. Olen jo sanonut
teille, että lätäkössä oleva vesi vähitellen kuivuu eli haihtuu, ellei
ole mitään kulkuväylää. Myöskin siitä suuresta vedestä, jota me mereksi
nimitämme, haihtuu paljon, mikä tietysti on varsin luonnollista, koska
sillä on niin suuri pinta. Mutta kun joet yhtämittaa valavat siihen
sisällystänsä, ei se voi vähentyä. Jumala on viisaudessaan järjestänyt
sen niin.»
»Mitenkä se tapahtuu, kun vesi haihtuu?» kysyi Frits. »Voiko sitä
nähdä?»
»Ylipäänsä ei sitä voi nähdä», vastasi isä. »Mutta ehkäpä joskus hyvin
kylmällä ilmalla olet nähnyt veden _höyryävän_?»
»Kyllä», ehätti Frits vahvistamaan, »sen olen nähnyt monta kertaa. Se
näyttää aivan siltä, kuin vesi kiehuisi.»
»Niin, näetkös, poikani, ne ovat nuo hienot vesihiukkaset eli
vesipartikkelit, kuten on tapana kutsua niitä vieraalla sanalla, jotka
uudelleen nousevat ilmaan. Me nimitämme tätä sumuksi eli usvaksi.
Tuolla ylhäällä ne sitten kokoutuvat ja muuttuvat pilviksi; ja kun
useampia pilviä yhtyy, lankeaa usva jälleen maan päälle ja nimitetään
silloin _sateeksi_. Tuuli ajaa pilvet pois sellaistenkin maiden yltä,
joissa vettä ei ole paljon; ja sade lankeaa pelloille, niityille ja
puihin, pitäen ne kosteina, niin että ne voivat kasvaa ja rehottaa. —
Katsokaa, tuolla vuorten yläpuolella nousee juuri sellaisia pilviä; ja
koska ne näyttävät synkiltä eli, toisin sanoen, ovat hyvin tiiviitä, on
luultavaa, että saamme sadetta tänä iltana. On sen vuoksi parasta, että
menemme kotiin, jott’emme kastu läpimärjiksi.»
»Se ei tee mitään», vakuutti Frits; »voimmehan ripustaa vaatteemme
keittiöön, lieden eteen, niin ne pian taas kuivuvat.»
»No, mutta ymmärrätkö nyt, mistä se johtuu, että ne kuivuvat jälleen?»
kysyi isä.
»Kyllä, isä», ehätti Frits vastaamaan, »sen tiedän — Vesi _haihtuu_.»
»Aivan niin, Frits hyvä», vastasi isä hymyillen. »Nyt olet ainakin
oppinut jotakin tänä päivänä. Mutta nyt luulen ehtineemme sekä
vilvotella että huo’ata tarpeeksi. Juokaa nyt tuosta uhkeasta lähteestä
ja sammuttakaa janonne; sitten palaamme kotiin, jott’emme tule liian
myöhään illalliselle. Voisi muutoin tapahtua, että teekin _haihtuisi_
meiltä, ja siihenpä ette luullakseni taitaisi olla kovinkaan
tyytyväisiä.»
TOINEN LUKU.
MAA ON PYÖREÄ.
Isä oli ollut aivan oikeassa. Pilvet vetäytyivät yhä enemmän yhteen; ja
tuskin olivat huvikävelijämme ehtineet kotiin, kun alkoi sataa, vieläpä
oikein kelpo tavalla.
Sadetta kesti koko yön. Seuraavana aamuna tutki Frits hyvin
tarkkaavaisesti täyttyneitä katuojia, joissa keltainen, likainen
sadevesi nopeasti virtasi eteenpäin, vieden mukanansa oljenkorsia,
puupalasia ja muita kadulle heitetyltä esineitä.
»Näetkö, Maria», huusi hän sisarelle, »noista kattokouruista juoksevat
_lähteet_ alas, kuten isä eilen kertoi meille. Tuolla toisella puolella
on meillä _puro_, tällä puolella on meillä myös sellainen, ja siinä,
missä ne yhtyvät on meillä _joki_. Katsohan, kuinka nopeasti se virtaa
katua alaspäin kulmauksen ympäri, joutuakseen siellä yhteen toisen joen
kanssa. Kulmauksen toisella puolella on _meri_.»
»Emmekö mene katsomaan merta?» kysyi Maria. »En ole vielä milloinkaan
nähnyt merta.»
»Silloinpa saisit kulkea kauvas, rakas lapsi», sanoi isä, joka nyt
tuli heidän luokseen. »Joet virtaavat usein pitkiä matkoja, ennenkun
saapuvat mereen; ja ennenkun sinne saapuisit, niin ehtisitpä kovasti
väsyä.»
»Kuulkaa nyt, isä», sanoi Frits, »kun tulen suureksi, tahdon minäkin
mennä merelle. Mutta minne on minun mentävä? Minä seuraan vaan jokia,
eikö niin, isä?»
»Niin, tietysti, poikani», vastasi isä. »Jos ulottaisit sen lähteen
luota, josta eilen joit, ja sitten yhtämittaa seuraisit vettä pitkin
rantaa, niin tulisit lopuksi meren luo. Kulkenet muuten miten tahdot,
kun vaan kuljet suoraan eteenpäin, niin saavut lopuksi aina meren
rannalle, sillä erotuksella kuitenkin, että toiseen paikkaan pääset
pikemmin perille, kuin toiseen. Jotta paremmin voisitte ymmärtää
tämän, olen tänään ottanut esille kartan, johon on kuvattu koko meidän
maapallomme ynnä meret.»
»Sepä näyttää hauskalta», sanoi Maria, joka oli rientänyt tuolia
noutamaan, heti kun isä oli saanut levittäneeksi kartan pöydälle.
»Sehän on sinistä kaikki tyynni, ja siinä on punaisia, valkoisia,
mustia ja keltaisia täpliä.»
»Nähkääs, lapseni», sanoi isä, »tämä kartta kuvailee koko maata, Kaikki
sininen, minkä näette tässä, on _vesi_ eli meri, jota me myöskin
nimitämme valtamereksi. Kuten näette, ei meri ole yhdessä ainoassa
kohdassa, vaan useammissa eri paikoissa, maata välissä siellä täällä.
Tällä tavoin jakautuu suuri meri eli valtameri pienempiin osiin, ja
näillä on kullakin nimensä, jotta ne voidaan eroittaa toisistaan. Tämän
selitän toisella kertaa lähemmin. Myöskin punaisilla, valkoisilla ja
muun värisillä täplillä, jotka kuvaavat maita, on erityiset nimensä.»
»Sepä mainiota!» huudahti Frits, »sehän on aivan kuten meidänkin
laitamme. Minä olen nimeltäni Frits, pikku sisareni nimi on Maria.»
»Aivan niin», vastasi isä. »Jos teidän kumpaisenkin nimi olisi Frits,
ja minä huutaisin Fritsiä, niin ettehän voisi tietää, ketä minä
tarkoittaisin. Sen vuoksi annetaan sekä ihmisille että hengettömille
kappaleille nimet, jotta ne voidaan eroittaa toisistaan.»
»Mutta tässähän on _kaksi_ kuvaa», huomautti Maria. »Onko siis olemassa
kaksi maata?»
»Ei, lapseni», vastasi isä. »Kumpikin kuva on ainoastaan puolet maasta,
ja ne on asetettu vieretysten, jotta te voisitte nähdä ne samalla
kertaa. Mutta se täytyy minun tehdä havaannolliseksi toisella tapaa.
Frits, mene noutamaan se omena, jonka äiti on ottanut esille ja aikonut
jakaa teidän keskenne.»
Frits tuli pian takaisin, tuoden omenan.
»Katsokaa, lapseni», sanoi isä, ottaen omenan ja näyttäen sitä heille,
»maa ei suinkaan ole litteä, kuten tällä paperilla oleva kuva näyttää,
vaan _pyöreä_, niinkuin tämä omena.»
»_Pyöreäkö?_» kysyivät lapset hämmästyneinä. »Sepä kummallista!»
»Siinä tapauksessa olen iloinen siitä, että asumme täällä ylhäällä»,
lausui Frits, »sillä sivuilta _liu’utaan_ varmaankin alas.»
»Siten ei ole asian laita», vastasi isä. »Pyöriipä maa vielä yhtämittaa
ympäri meidän ollessamme sen päällä, niin että toisinaan olemme
ylhäällä, toisinaan alhaalla; mutta mitään ei siitä putoa.»
»Sitä en voi ymmärtää», sanoi Frits.
»Niin, rakas lapsi», Vastasi isä, »onpa olemassa monta
täysikasvuistakin, jotka eivät ymmärrä sitä asiaa; eikä se mitään
hyödyttäisi, jos koettaisin oikein selvästi selittää sen sinulle.
Vanhemmiksi tultuanne te kyllä helpommin sen ymmärrätte. En olisi
mitään virkkanut asiasta, ellei teidän olisi ollut tarpeellista ainakin
tietää, että niin on. Muuten ette olisi voineet käsittää toisia
asioita. Mutta kuunnelkaa nyt tarkoin, niin minä koetan ainakin jossain
määrin selittää teille, kuinka maa pyörii ympäri, ja mistä se johtuu,
ett’emme putoa siitä.
»Maa liikkuu, kuten jo olen sanonut teille, eikä ainoastaan itsensä
ympäri, vaan myöskin suuressa kehässä auringon ympäri. Matka, minkä se
silloin kulkee, on suurempi kuin voitte ajatellakaan, ja se tarvitsee
kokonaisen vuoden, ennenkun se on päättänyt kiertokulkunsa. Katsokaa
tuolla pöydällä olevaa kärpästä, miten nopeasti se liikuttaa pieniä
jalkojansa, ja kuitenkin liikkuu se ainoastaan hitaasti eteenpäin.
Teidän kanssanne puhuessani, on se tuskin päässyt eteenpäin enempää,
kuin muutaman tuuman. Marian tarvitsee ottaa ainoastaan yksi askel,
niin on hän kulkenut paljoa pitemmän matkan, kuin kärpänen.»
»Niin, mutta minä voin juosta paljoa nopeampaan, kuin Maria», väitti
Frits.
»Tietysti voitkin, koska olet suurempi kuin hän. Mutta minä tahdon
koettaa tehdä asian kuvaannolliseksi toisella tapaa. Tässä on minulla
yksi niistä pienistä kivikuulista, joilla Fritsin usein on tapana
leikkiä. Minä panen kuulan pöydälle omenan viereen. Näetkö tuota
pientä tummaa pistettä tässä kuulassa? Asettakaamme kuula siten, että
tuo piste tulee ylöspäin. Jos minä nyt pyöritän kuulaa kerran ympäri,
kunnes piste uudelleen tulee ylös, niin ei se ole kulkenut pitempää
matkaa, kuin oman ympäryksensä. Pyörittäkäämme nyt omenaa kerran
ympäri, kunnes varsi tulee jälleen ylös. Nähkääs, omena on tullut
paljon pitemmälle. Anna minulle nyt suuri kuttaperkkapallosi, Frits,
niin pyöritämme sitäkin ympäri. Katsokaa, pallo tuli vähintäänkin kaksi
kertaa kauvemmaksi, kuin omena. Nyt voitte helposti ymmärtää, kuinka
kauvas maan on pyörittävä, kun se vaan pyörähtää yhden ainoan kierron.»
»Niin, mutta jos maa pyörii ympäri kuin myllynratas, niin tulemmehan me
viskatuiksi kauvas pois, kun kuljetaan alaspäin», väitti Frits.
»Siitä on Luoja pitänyt huolen», vastasi isä. »Kaikkialla, missä
ihmisiä ja eläimiä kävelee, puita ja pensaita kasvaa, on niillä
maa allansa. Maa pitää kaiken tämän kiinni vetovoimallansa. Mutta
te olette vielä liian nuoret, voidaksenne tätä käsittää; tahdon
kuitenkin _yhdellä_ esimerkillä koettaa jossain määrin tehdä asiaa
havaannolliseksi. Hyppää kerran, Frits.»
»Miten on minun hypättävä?»
»Hyppää suoraan ylöspäin, niin korkealle, kuin voit.»
»Minäkin tahdon hypätä», sanoi Maria.
»Hyvä, hypätkää sitten molemmat, mutta niin korkealle, kuin
mahdollista.»
Molemmat lapset hyppäsivät niin korkealle kuin voivat.
»Vielä korkeammalle!» yllytti isä.
»En voi hypätä korkeammalle, Isä», sanoi Frits.
»Miksi et?»
»En tiedä», vastasi Frits, »mutta minä en voi!»
»En minäkään», sanoi Maria.
»No, siispä tahdon sanoa sen teille», vastasi isä. »Te ette voi hypätä
korkeammalle siksi, että tuntuu siltä, kuin pitäisi joku kiinni teidän
jaloistanne ja vetäisi teidät takaisin alas.»
»Niin, isä», vastasi Frits nauraen, »juuri siltä se tuntuu. Heti kun
olen päässyt vähän matkaa ylöspäin, täytyy minun tulla takaisin alas.»
»Niin, näetkös, se on juuri maan _vetovoima_, eli kuten sitä myös
nimitetään, maan _attraktsioonivoima_, joka tämän vaikuttaa. Jos heität
kiven ylös ilmaan, niin putoaa se aina takaisin maan päälle. Mitä
suurempaa voimaa käytetään, sitä korkeammalle ilmaan joutuu kivi; mutta
sen täytyy aina tulla takaisin alas.»
»Niin, mutta voivathan linnut lentää korkealle avaruuteen», väitti
Frits, »niin korkealle, että monta kertaa niitä tuskin näkeekään enään.»
»Niin, lapseni», vastasi isä, »linnuille on hyvä Jumala antanut kevyen
ruumiin ja voimakkaat siivet. Niin kauvan kun ne käyttävät _voimaansa_
ja sillä painavat allansa olevaa ilmaa alaspäin, nousevat ne yhä
korkeammalle. Mutta heti, jos me asettaisivat siipensä ruumista myöten
ja pysytteleisivät hiljaa, putoisivat nekin alas kuin kivi. Jos
metsästäjä ampuu linnun kuoliaaksi ilmassa, tai jos ainoastaan sen
siipi vahingoittuu, niin ett’ei se enään voi sitä käyttää, täytyy sen
silloinkin pudota maahan. Mutta vaikka voimakkainkin lintu, esim. kotka
tai korppikotka, nousee niin korkealle, kuin sen voimissa on, täytyy
sen kuitenkin aina tulla alas jälleen, koska maan vetovoima on paljon
väkevämpi kuin lentovoima. Linnut ainoastaan uivat ilmassa, samaten
kuin meidän ankkamme ja hanhemme uivat vedessä. Kun nyt olen selittänyt
teille, että maa on pyöreä, niin ymmärtänette myöskin, miksi tälle
paperille on siitä maalattu kaksi kuvaa. Jos näet pidän tätä omenaa
edessäsi, niin voit nähdä ainoastaan _sen_ puolen, joka on käännettynä
sinuun päin; toista et voi nähdä siksi, että se on takapuolella.
Leikatkaamme nyt omena kahteen osaan ja asettakaamme ne pöydälle, niin
että lappea puoli on pöytää vasten. Siinä on teille maamme molemmat
puoliskot, ja nyt voitte nähdä ne samalla kertaa.
»Mutta nyt riittänee jo tältä päivältä. Sinun, Frits, pitää lukea niin,
että opettaja tulee olemaan tyytyväinen sinuun, kun loma-ajan päätyttyä
jälleen alotat koulunkäyntisi. Tuossa on, jakakaa nyt maapallo. Sinä,
Frits, otat toisen puoliskon, Maria toisen; kumpikin kuorikoon osansa
ja syököön sen.»
KOLMAS LUKU.
MAANOSAT JA MERET.
Molemmat lapset olivat hyvin tyytyväiset tähän maanjakoon. Fritsin
täytyi nyt istuutua työskentelemään; pikku Maria, joka aivan äskettäin
oli alkanut lukea, kirjoittaa ja kutoa, äidin ollessa opettajana,
leikki sillä välin ja aitasi tuoleilla laajan alan, jota hän nimitti
_mereksi_. Kun Frits oli lopettanut lukemisen, täytyi hänen leikkiä
mukana ja laittaa kuntoon joki, joka virtasi mereen.
Frits teki tämän mitä suurimmalla ilolla, mutta arveli uskovansa joen
paisuvan yli äyräittensä ja juoksevan niin rajusti valtamereen, että
heitti nurin pari tuolia. Mutta silloin suuttui pikku Maria ja sanoi,
että jos joki tuolla tavoin rimpuilee, niin saa se kernaasti _haihtua_.
Iltapäivällä oli sää tosin hiukan parempi, mutta maa oli runsaasta
sateesta vielä niin märkä, ett’eivät nuo molemmat sisarukset voineet
lähteä ulos.
Frits pyysi sen vuoksi äidiltä kartan lainaksi vielä kerran, jonka
jälkeen molemmat lapset istuutuivat katselemaan maita ja meriä.
Mutta he eivät tietäneet, miten asettaisivat kartan. Maria tahtoi vaan
väännellä ja käännellä sitä, mutta Frits Väitti, että kartta olisi
asetettava niin, että saatettaisiin lukea, mitä siihen oli painettu.
Kun äiti tuli huoneeseen, pyydettiin häntä selittämään, miten eri maita
nimitetään.
»Niin, rakkaat lapset», vastasi äiti, »maan päällä on monta eri maata,
ja jos minä nyt nimittäisinkin ne teille, niin te kuitenkin pian
unhoittaisitte ne kaikki. Mutta mitä te tästä kartasta näette, eri
väreillä maalattuina, ovat ensinnäkin nuo kuusi maan- eli maailmanosaa,
joissa sitten ovat eri maat Näissä maissa te sitten tapaatte eri
kaupunkeja ja kyliä; kaupungeissa ja kylissä seisovat talot ja taloissa
asuvat ihmiset.»
»Eikö totta, äiti, me asumme _Euroopassa_?» kysyi Frits. »Sen on äiti
sanonut kerran ennen; ja tähän maahan, joka on kartalle maalattu
valkoiseksi, on myös suurilla kirjaimilla kirjoitettu Eurooppa.»
»Niin, Frits», vastasi äiti, »sitä maanosaa, jossa me asumme nimitetään
_Euroopaksi_; sitä maanosaa, jonka näet keltaiseksi maalattuna heti
Euroopan oikealla puolella, nimitetään _Aasiaksi_. Tuo suuri, musta
maa täällä alapuolella on _Afriikka_, oikealla, vielä alempana, on
_Austraalia_, ja tuo hyvin suuri, punainen maa täällä Vasemmalla on
nimeltään _Ameriikka_.»
»Mutta kaikki nuo pienet pisteet ja maalatut pilkut meressä — mitä ne
ovat?» kysyi Frits.
»Ne ovat saaria», selitti äiti. »Nuo monet pilkut, jotka näette
hajallaan tuolla, Ameriikan Vasemmalla puolella, muodostavat yhteensä
vielä yhden maanosan, jota nimitetään _Polyneesiaksi_. Tuossa näette
useampien pienten joukossa hyvin suuren saaren, nimittäin Austraalian
eli Uuden Hollannin. Se on melkein yhtä suuri kuin Eurooppa, mutta
kokonaan meren ympäröimä ja siitä syystä myös todellinen saari.
Jokaista maata, jota ylt'ympäri ympäröi vesi, nimitetään saareksi.»
»Mutta sittenhän nämä kaikki ovat saaria», huomautti Frits, »sillä
kaikkialla on vettä eli merta.»
»Aivan niin», vahvisti äiti. »Kuitenkin on teidän muistettava, että
kaikkein suurimmista, yhtenäisistä maa-alueista ei käytetä sanaa
saari, vaan maanosa. Niitä nimitetään myöskin »mantereeksi» eli
_mannermaaksi_. Eurooppa muodostaa siis Aasian kanssa mannermaan;
sillä kuten näet, Frits, ei näiden molempain maanosain välillä ole
ollenkaan merta. Myöskin Afriikka ja Ameriikka ovat mannermaita;
vieläpä Austraaliaakin, jota ympäröi vesi, nimitetään sen suuruuden
takia mannermaaksi. Mutta kaikki muut paikat, jotka ovat erillään
mantereesta, ovat saaria, joilla kullakin on oma, määrätty nimensä.
Näillä saarilla elää ihmisiä ja eläimiä, rehottaa puita ja kasvia,
aivan kuin mannermaalla.»
»_Uivatko_ saaret meressä, äiti?» kysyi Maria.
»Eivät, lapseni», vastasi äiti, »ne ovat aina paikoillaan. — Mutta
tuossapa tuleekin isä taas kotiin; hän kyllä selittää teille kaikki,
mitä haluatte tietää.»
»Vai niin», sanoi isä, tullessaan huoneeseen ja tavatessaan lapset
kartan yli nojautuneina, »te olette tehneet lopun _omasta_ maastanne
ja tahdotte nyt saada tuon toisen takaisin. No, mitä on äiti teille
kertonut?»
»Hän on kertonut Euroopasta ja Amerikasta», selitti pikku Maria, »me
asumme Euroopassa, me!»
»Kas, kuulkaahan vaan, kuinka hyvin hänellä on asiat selvillä!» sanoi
isä nauraen.
»Ja sitten kysyi Maria, _uivatko_ saaret», kertoi Frits, »mutta äiti
sanoi, että sitä ne eivät tee. Ajattelimme juuri pyytää isää kertomaan
meille vähän enemmän saarista.»
»Olkoon menneeksi, saatanhan sen tehdä sitten», vastasi isä ja laski
luotaan hattunsa ja keppinsä. »Mutta sano minulle, Maria, miten
saattoi tulla ajatelleeksi, että saaret uivat?»
»Sanoihan äiti, että saaret ovat vedessä», vastasi Maria ja tunsi
olevansa hieman hämillään. »Kun jokin on vedessä, niin eihän sitä voi
nähdä; mutta sen, mikä ui veden pinnalla, sen voi nähdä.»
»Vai niin! sekö oli syy», vastasi isä. »Sinä olet kyllä oikeassa,
lapseni; mutta saarien laita on vallan toisin. Näetkös, tyttöseni,
samoin kuin mannermaalla on korkeita ja syviä paikkoja, vuoria ja
laaksoja, samoin on merenkin laita. Älä luule, että meren pohja on
tasainen kuin vadin pohja, päinvastoin. Siis ei meri myöskään ole
yhtä syvää kaikkialta; monin paikoin on se hyvin syvää, vieläpä niin
syvää, ett’ei vielä ole voitu syvyyttä niin tarkoin määrätä. Mutta
monin paikoin on myös todellisia vuoria meressä; ja siellä, missä ne
ovat niin korkeita, että pistäytyvät veden pinnan yläpuolelle, ne
muodostavat _saaren_. Pienet saaret ovat siis vain niiden vuorien
huippuja, jotka seisovat meren täyttämässä! syvyydessä. On olemassa
aivan paljaita saaria, joissa on ainoastaan kiviä ja hiekkaa. Toisissa
taas on hedelmällinen maaperä, jossa rehottaa runsas kasvullisuus.
Monet saaret pistäytyvät niin korkealle merestä, että niissä itsessään
Vuorostaan on vuoria ja laaksoja, ja ovat usein monen penikulman
pituisia ja levyisiä. Tuonnempana, kun joskus tulen kuvailemaan maan
eri osia, kerron samalla näistä saarista jotakin, joka varmaankin tulee
teitä erittäin huvittamaan.»
Frits, joka koko ajan oli tarkkaavaisesti kuunnellut isää, samalla
tarkastellen saaria, jotka olivat hajallaan kartalla, kysyi nyt:
»Eikö totta, isä, jos joku haluaa mennä saarille, niin täytyy hänen
matkustaa veneellä?»
»Tietysti, koska ne ovat veden ympäröimät. Monet näistä saarista ovat
niin kaukana meressä, ett’ei ihminen voisi koskaan uida sinne. Vaikkapa
matkustaisit veneellä tai suuremmalla laivalla, tarvitsisit monta
pitkää päivää ja viikkoa, ennenkun pääsisit perille.»
»Mutta katsokaas, isä, jos tahdon lähteä Euroopasta Aasiaan, ei minun
tarvitse mennä veden yli; silloin saatan sangen mukavasti kulkea
maitse.»
»Niin, poikani», vastasi isä, »sinä olet aivan oikeassa. Aasia ja
Eurooppa, joita osaksi erottaa toisistaan vain korkea vuorijono eli
vuoriketju, muodostavat yhteensä suuren mantereen eli, kuten myös
sanotaan, mannermaan. Mutta jos katsot tarkoin karttaa, niin huomaat,
että _Aasiasta_, tuosta _keltaisesta_ maasta, jonka näet, myöskin voit
päästä _mustan_ maan vaaleaan osaan, eli toisin sanoen _Afriikkaan_,
tarvitsematta kulkea veden yli.»
»Niin», huudahti Frits, »mutta siinähän on vain kapea maakaistale,
tuskin niin leveä, kuin nuppineulan pää.
»Tällä kartalla, niin», sanoi isä nauraen; »mutta todellisuudessa on
se sentään hiukkasen leveämpi. Mutta kapeana maakaistaleena se on ja
pysyy kuitenkin aina, verrattuna niihin molempiin suuriin maanosiin,
joita se yhdistää. Sellaista maakaistaletta nimitetään kannakseksi.»
[Kannas, jota tässä tarkoitetaan, on Suetsin kannas, jonka poikki,
kuten useimmat nuorista lukijoistamme varmaankin tietävät, on kanava
kaivettu. _Suoment. muist_.]
»Tässä punaisessa maassa on kai myöskin kannas», sanoi Frits, asettaen
sormensa kapeimman paikan päälle.
»Aivan oikein, lapseni», sanoi isä. »Tämäkin on kapea maakaistale,
joka toisiinsa yhdistää kaksi hyvin suurta mannermaata, nimittäin
_Ameriikan_ maanosan molemmat puoliskot — siis _kannas_. Mutta katsokaa
lapseni, meressäkin näkyy samanlaisia paikkoja kuin, maa tässä
muodostaa, nimittäin kaitoja vesikaistaleita, jos niin voin sanoa,
jotka yhdistävät kaksi suurta vettä eli merta toisiinsa. Voitko näyttää
sellaisen vesikaistaleen kartalta?»
Frits alkoi tarkkaavaisesti tutkia karttaa. Vihdoin osoitti hän erästä
paikkaa ylinnä kartalla, Ameriikan vasemmalla puolella, missä kappale
keltaista maata, Aasiaa, ja kappale punaista maata, Ameriikkaa, melkein
törmäsivät yhteen.
»Tämä näyttää sellaiselta», sanoi Frits.
»Aivan oikein, poikani», vastasi isä ja nyökäytti myöntävästi päätään;
»tuo kapea vesikaistale tuossa yhdistää kaksi isompaa merta toisiinsa
ja sitä nimitetään _salmeksi_.»
»Miten hyvä lieneekään ajaa reessä merellä, silloin kun se on jäässä»,
Virkkoi äkisti Maria.
»Niinpä kyllä!» huudahti Frits, »sinne menen joskus koettelemaan uusia
luistimiani. Saanko sen tehdä, isä?»
»Se ei käy päinsä, poikani», vastasi isä hymyillen. »Koko suurta
merta ei näet muodosta sellainen vesi, jota meillä on täällä kotona
lammikoissamme ja joessamme. Se on _suolaista_, ja suolavesi vain
vaivoin jäätyy.»
»Suolaistako?» huudahti Frits hämmästyneenä; — »onko kaikki tuo sininen
vesi kartalla suolaista?»
»On, kaikki tuo sininen vesi on suolaista», vahvisti isä. »Sitäpaitsi,
poikani, ei tuollainen suuri vedenpinta ole yhtä hiljainen kuin meidän
lammikkomme ja suomme, vaan pitävät sitä alituisessa liikkeessä eri
Virrat ja tuuli, niin ett’ei se ollenkaan voi jäätyä. Sinä tiedät,
että juokseva eli virtaava vesi, sanalla sanoen, liikkeitä oleva vesi,
vain vaikeasti jäätyy.»
»Miksi se ei jäädy?» kysyi Maria.
»No, se on helppo selittää», vakuutti Frits. »Kun on kylmä talvella ja
sinä juokset, niin ethän sinäkään jäädy, vai kuinka?»
»Niin, se on totta», vastasi Maria, »kun juoksen, niin en palellu;
mutta kun olen paikoillani, niin tulee minun vilu.»
»Katsos!» sanoi isä. »Kun nyt meri ei koskaan ole hiljaa ja on
sitäpaitsi suolainen, niin ei sekään jäädy.»
»Mutta mistä se johtuu, että meri on suolainen?» kysyi Frits; »eiväthän
joet, jotka laskevat mereen, ole suolaisia. Onko siis meressä suolaa?»
»Rakas poikani», vastasi isä, »se on jotakin, mikä ei meillä ole niin
aivan selvillä. Niin paljon on kuitenkin varmaa, että joet vievät
mukanaan kaikenlaisia suoloja ja maata, jotka kasaantuvat mereen. Me
nimitämme kuitenkin jokivettä suolattomaksi, verrattuna meriveteen,
jolla on niin karvas, suolainen maku, ettei sitä laisinkaan voi juoda.
Mutta monet sekä suuret että pienet kalat pitävät kuitenkin paljon
merivedestä; ja ellei se olisi niin suolaista kuin se on, niin kaikki
eläinten ja kasvien jäännökset meressä pian mätänisivät.»
»Mutta nyt on isän sanottava meille merien nimet», pyysi Frits. »Äiti
on sanonut meille maanosien nimet, ja ne me osaamme nyt.»
»Kernaasti, lapseni», Vastasi isä. »Tätä suurta, sinistä vettä,
joka on Euroopan ja Afriikan välillä toiselta puolen ja Ameriikan
toiselta, nimitetään _Atlantin valtamereksi, Atlantin mereksi_ taikka
jokapäiväisessä puheessa _Atlantiksi_. Tuo suuri meri Ameriikan
toisella puolella on _Suuri valtameri_ eli _Tyyni meri_, ja tässä
alhaalla, Afriikan oikealla puolella, Aasian alla, on _Intian meri_,
siten nimitetty, koska suurella osalla Aasiaa on nimenä _Intia_. Nämä
ovat suurimmat valtameret eli meret. Niitä paitsi on meillä vielä
monta muuta, pienempää merta, esim. eräs, joka on Afriikan ja Euroopan
Välillä, ja johon päästään Atlantin mereltä sellaisen salmen kautta,
kuin äsken teille kuvailin. Ehkä sinä, Frits, voit näyttää kartalta,
mitä merta minä tarkoitan.»
»Kyllä, isä», vastasi Frits ja osoitti noiden molempain maanosien
välillä olevaa merta.
»Se oli oikein, poikani», vastasi isä. »Tätä merta nimitetään
_Välimereksi_. Merta, johon sitten tulet, tuolla ylhäällä suurten
saarien ja mannermaan välillä, nimitetään _Pohjanmereksi»_.
»Mutta eiväthän ne ole mitään oikeita meriä», sanoi Frits; »nehän
näyttävät niin pieniltä, tuskin suuremmilta, kuin tavalliset salmet.»
»Niin, eivät ne ole niin suuria kuin suuret valtameret», vastasi isä,
»mutta kuitenkin kaikitenkin kylliksi suuria, ansaitakseen meren nimen.
Ja salmen kautta täytyy kulkea, päästäkseen niihin.»
»Mikä sen meren nimi on, joka on tuossa aivan Ameriikan yläpuolella?»
»Se on _Jäämeri_, ja siellä on niin kylmä, että suolainen merivesikin
monta kertaa jäätyy. Mutta tämän selitän teille toisella kertaa. Olette
tänään saaneet kuulla tarpeeksi ajattelemisen aihetta. Huomenna kyselen
teiltä, että saan kuulla, muistatteko maanosien ja merien nimet.»
»Saammeko silloin kuulla enemmän Jäämerestä, isä?» kysyi Frits.
»Kernaasti, jos se teitä huvittaa. Kartan jätän paikoilleen, että
voitte etsiä vielä muutamia kannaksia ja salmia.»
NELJÄS LUKU.
Iltapäivällä, kun molemmat sisarukset olivat lopettaneet kumpikin
työnsä, tulivat he jälleen yhteen leikkimään. Mutta nyt he eivät
rakentaneet merta, vaan Frits otti esille kartan ja teki tuoleista
Afriikan ja Euroopan ja niiden molempien välille niin kapean salmen,
että pikku Maria töin tuskin saattoi tunkeutua sen lävitse.
Maria tahtoi tehdä salmen leveämmäksi, koska, kuten hän sanoi, hänen
täytyi kulkea edestakaisin siinä; mutta Frits väitti tätä vastaan, että
jos hän tekisi sen leveämmäksi, ei se enään olisi mikään salmi.
Maria tahtoi nyt asettua Afriikkaan ja matkustaa nukkevaunuinensa
tervehtimään Fritsiä. Mutta Frits väitti, ett’ei tämä käynyt laatuun,
minkä vuoksi hän neuvoi Mariaa mieluummin asettumaan Aasiaan ja sieltä
matkustamaan hänen luoksensa. Jos hän asuisi Afriikassa, niin olisi
hänen pakko matkata meren yli, mikä ei käynyt laatuun, kosk’ei hänellä
ollut venettä. Mutta jos hän sitä vastoin asuisi Aasiassa, niin voisi
hän kulkea Eurooppaan nukkevaunuinensa.
Maria ymmärsi Fritsin olevan oikeassa; hän siirsi sen vuoksi paria
tuolia, joiden tuli esittää Aasiaa. Mutta Frits ei sittenkään näkynyt
olevan tyytyväinen.
»Sinähän rakennat Aasian väärälle puolelle», sanoi hän. »Aasia on
_oikealla_, ja sen vuoksi täytyy sinun asettaa tuolisikin sinne.»
Mutta pikku Maria ei tahtonut myöntää olevansa väärässä.
»Jos käännyn noin», sanoi hän, »on Aasia _oikealla_, jos käännyn
_näin_, on Aasia _vasemmalla_, voin siis rakentaa sen, mihin tahdon.»
»Mutta sinä et saa kääntyä ympäri», sanoi Frits. »Jos asetut tällä
tavalla kartan eteen, niin on Aasia oikealla — ymmärrätkö sen?»
»Kyllä», vastasi Maria ja meni toiselle puolelle, »mutta jos asetun
kartan eteen _tällä tavalla_, niin se on vasemmalla, ja nyt asetun minä
tällä tavalla.»
»Niin, mutta silloin et voi lukea nimiä, mitkä ovat kartalla!» huudahti
Frits.
»Sitä ei ole tarviskaan», vakuutti Maria, »minä osaan ne ulkoa. Tämä
on Eurooppa, tuo Aasia, tuo Afriikka, tuo Austraalia ja tämä pitkä maa
Ameriikka. Ja tässä meillä on salmi. Näetkö nyt, ett’ei minun tarvitse
osata lukea nimiä?»
»Mikä teidän on, lapset?» kysyi isä, joka nyt astui sisään. »Miksi
kiistelette?»
»Enkö minä ole oikeassa, isä», kiiruhti Frits kysymään, »kun sanon,
että Aasia on meidän oikealla puolellamme?»
»Rakas lapsi», vastasi isä, »se riippuu aivan siitä, miten seisot.»
»Näetkö!» huudahti Maria ja taputti tyytyväisenä käsiään. »Siispä olen
_minä_ oikeassa, ja voin rakentaa Aasian mihin tahdon.»
»Ei, tyttöseni», vastasi isä, »siinä suhteessa _et_ ole oikeassa.
Näen, että olette saaneet täällä kaikki hujan hajan. Tarkoitus on,
luullakseni, että tämä esittäisi eri maanosia?»
»Niin, isä», vastasi Frits. »Tässä on Eurooppa, tuossa Afriikka ja
tässä salmi, jonka kautta päästään Välimerelle. Maria tahtoi asettaa
Aasian tähän; mutta silloinhan hän joutuisi Atlantin valtamerelle.»
»Nyt olet _sinä_ oikeassa, Frits», vastasi isä, »ja minua ilahuttaa,
että sinulla oli ajatukset mukanasi.»
»No, mutta entäs jos käännyn näin?» sanoi itsepäinen Maria, joka nyt ei
ollenkaan ymmärtänyt, miksi Aasia ei voinut saada olla siinä, missä hän
tahtoi sen olevan.
»Minun täytyy puuttua syvemmälti asiaan, jotta sen voisitte ymmärtää»,
sanoi isä. »Ottakaa sen vuoksi kaikkein ensinnä pois Eurooppa, Aasia
ja Afriikka; sillä salmen läpi en nyt pääse, että saisin edes laskea
hatun kädestäni. Saa nähdä ymmärrättekö, mitä minulla tänään on teille
sanottavana.»
»Jääkö isä meidän luoksemme?» ehätti Frits kysymään.
»Vähäksi aikaa, korkeintaan tunniksi; sitten täytyy minun mennä pois.
Mutta siirtäkää nyt maanosat takaisin nurkkaan, niin me koetamme,
emmekö voi saada pikku Mariaamme ymmärtämään, että Aasian täytyy olla
tuolla, eikä Atlantin valtameressä.»
Lapset siirsivät syrjään tuolit ja penkit niin nopeasti kuin voivat ja
riensivät sitten paikoillensa. Isä työnsi pöydän ääreen tuolin, asetti
esiin kartan ja sanoi:
»Katsokaa, rakkaat lapseni, vähäisessä huoneessa on kyllä helppo
tietää, miten asia on, jos sanotaan: tuo tuoli on oikealla, peili
vasemmalla, pöytä edessämme, sohva takanamme. Mutta jos nyt käännytään
ympäri, on tuoli yht’äkkiä joutunut vasemmalle, peili oikealle, pöytä
taaksemme ja sohva eteemme, aivan kuten kävi Aasian ja Euroopankin.
Jos nyt tahdottaisiin kuvailla etäisiä seutuja, niin eihän milloinkaan
voitaisi niin tarkoin tietää, miten olisi asetuttava, voidakseen
ilmoittaa suunnan, toisin sanoen, voidakseen aivan varmasti sanoa:
_tämä_ on vasen, _tämä_ oikea. Saadakseen kiinteän kohdan, on sen
vuoksi otaksuttu määrättyjä _ilmansuuntia_, ja mitä nämä ovat, sen
selitän teille nyt. Tiedätte, että aurinko joka aamu nousee määrätyllä
paikalla, vai kuinka?»
»Kyllä, isä», vastasi Maria, »se nousee tuolla juuri tuolla, jonne
näytän. Joka aamu, kun se nousee, paistaa se sisään näistä akkunoista,
ja joka ilta, kun se laskee, keittiön akkunoista.»
»Hyvä! Siis, sitä paikkaa tai sitä _ilmansuuntaa_, josta se _nousee_,
nimitetään _idäksi_. Se ilmansuunta taas, johon aurinko _laskee_, on
nimeltään _länsi_. 'Nousee' ja 'laskee' sanomme me jokapäiväisessä
elämässä ainoastaan sen vuoksi, että meistä näyttää siltä.
Todellisuudessa ei aurinko liiku, vaan on liikkumattomana paikoillaan
taivaankannella.»
»Pysyykö aurinko paikoillaan?» huudahti Frits ihmeissään. »Mutta
näemmehän me, miten se ensin nousee yhä korkeammalle ja sitten vaipuu
yhä syvemmälle, kunnes se vihdoin kokonaan katoo.»
»Niin, lapseni», vastasi isä, »siltä se tosiaankin meistä näyttää;
ja monta, monta vuotta sitten, ennenkun ihmiset vielä tiesivät,
että maa on pyöreä ja liikkuu, oli heillä juuri se mielipide, jonka
äsken lausuit. Mutta nyt me tiedämme, että aurinko todellakin pysyy
paikoillaan, ja että meistä ihmisistä ainoastaan näyttää siltä, kuin
liikkuisi se. Mutta voidakseni paremmin selittää tämän teille, täytyy
minun vielä kerran saada sinun kuttaperkkapallosi, Frits, ja kynttilä.
Laskekaamme uutimet alas ja sytyttäkäämme kynttilä, niin voin paremmin
selittää syyn, minkä vuoksi aurinko näyttää nousevan ja laskevan.»
Sittenkun uutimet oli laskettu alas, niin että huoneeseen tuli melkein
pimeä, ja sytytetty kynttilä, sanoi isä:
»Seuratkaa nyt tarkoin, lapseni. Tämä kynttilä esittää aurinkoa,
kuttaperkkapallo maata. Kuten selvästi näette, voi aurinko luoda
valoansa ainoastaan maapallon toiseen puoliskoon. Toinen puolisko on
pimeässä. Sillä osalla, johon aurinko paistaa, on _päivä_, toisella
_yö_, ja tässä, ylt’ympäri pallon reunaa eli saumaa, missä valo ja
pimeys osuvat yhteen, vallitsee _hämärä_.
»Ajatelkaa nyt, että meillä täällä ylhäällä vielä on pimeä, se on, että
meillä on yö. Nyt alan hitaasti kääntää palloa, pitäen sen yläosaa
valoa kohden, kuten maan liikunto on. Katsokaa, nyt lankeaa jo pieni
osa valosta siihen paikkaan, jossa me asumme; saamme siis _hämärän_,
tai kuten tässä voimme suuremmalla syyllä sanoa, _päivänkoiton_. Jos
nyt katsomme suoraan yli maan siihen suuntaan, missä aurinko on, niin
voimme nähdä valon, se on tässä auringon. Tämä on aivan samanlaista,
kuin koska aurinko, kuten me sanomme, _nousee_ aamuisin. Meidän ei
silloin tarvitse silmätä ylöspäin, vaan katsoa suoraan yli maan,
_horisonttia_ kohden.»
»Mikä on _horisontti_, isä?» kiiruhti Frits kysymään.
»Horisontti, lapseni», vastasi isä, »on meidän _näköpiirimme_, s.o. se
vähäinen pinta meidän maastamme, jonka siltä paikalta, missä seisomme,
voimme nähdä ylt'ympärillä. Jos seisomme tasangolla, on se siis etäisin
kohta, minkä voimme havaita joka suunnalla. Kun maa on _pyöreä_ ja
siis laskeutuu kaikkialla säännöllisesti, niin muodostaa myöskin tämä
horisontti tasaisen, pyöreän piirin meidän ympärillemme, ja tätä me
nimitämme _näköpiiriksi_. Horisontti eli näköpiiri on siis se paikka,
missä taivas ja maa näyttävät yhtyvän.»
»Voinko nähdä horisontin, jos avaan tämän akkunan?» kysyi Maria.
»Et, lapseni», vastasi isä, »sitä et voi siitä syystä, että vastapäätä
olevat talot kaihtavat näköalaa. Horisontti on aina suoraan edessäpäin,
linjassa silmiesi kanssa. Jos sinun täytyy katsoa _ylöspäin_ tai
_alaspäin_, talon, vuoren yli tai alas laaksoon, ei tämä milloinkaan
voi olla horisontti. Jos siis ajattelette, että me asumme tässä ja
katsomme horisonttia kohden, niin täytyy auringon tulla näkyviin
juuri tuolta. Mutta mitä enemmän käännän palloa, sitä kauvemmaksi
horisontista lankeaa valo; sillä horisontti on aina lähellä maan
pintaa. Katsos, nyt on meillä jo täysi päivä tässä paikassa, jossa
asumme, ja meistä näyttää, kuin olisi aurinko noussut jo hyvän
matkaa taivaanlaella. Mutta todellisuudessa se on vaan maa, joka on
pyörähtänyt ympäri ja me sen mukana.»
»Mutta mistä se johtuu», kysyi Frits, »ett’ei tunneta, kuinka maa
pyörii ympäri? Jos _minä_ pyörin ympäri, juoksen tai ajan, niin
tunnenhan heti liikkuvani.»
»Se johtuu siitä, lapseni», vastasi isä, »että sinä näet ympärilläsi
muita esineitä, jotka pysyvät paikoillaan, eivätkä liiku. Mutta kohta
kun kaikki, mitä näet, liikkuu eteenpäin vieden sinut mukanansa ja
niin, että sama välimatka säilyy, niin et voi enään nähdä, että sinä
itse liikut. Jos joku matkustaa veneessä joella, niin näkee hän
liikkuvansa eteenpäin, syystä että rannat pysyvät paikoillaan ja hän
kulkee niiden ohi. Mutta ken matkustaa laivassa merellä, missä ei enään
nähdä maata, hän ei myöskään voi nähdä, liikkuuko laiva vai ei. Sen
vuoksi, kun katselemme ainoastaan maahan, emme luule liikkuvamme, mikä
riippuu siitä, että kaikki ympärillä olevat esineet myös liikkuvat.
Mutta jos katsomme kohti _aurinkoa_, josta aivan varmaan tiedämme, että
se pysyy paikoillaan, niin huomaamme helposti, että maa ehdottomasti
liikkuu ja me sen mukana.
»Maa tarvitsee täsmälleen kaksikymmentä neljä tuntia pyörähtääkseen
kerran ympäri, ja siitä syntyy päivä ja yö. Puolet ajasta on päivää,
jolloin meillä on valoisa. Jos nyt käännän palloa vielä enemmän
ympäri, niin laskee aurinko meidän _taaksemme_, ja me saamme hämärän.
Kun meidän horisonttimme on kääntynyt niin, ett’emme enään voi nähdä
aurinkoa, silloin vallitsee yö. Me saamme nyt olla pimeässä, kunnes
uudelleen tulemme päivänkoittoon, ja tulee päivä. Ja siten tapahtuu
kaiken vuotta samalla tapaa ja on kaikkina aikoina tapahtunut, niin
kauvan kun ihmisiä on ollut maan päällä.»
»Mutta minä arvelen kuitenkin, että pitäisihän sen voida tuntea, kuinka
maa pyörii ympäri», sanoi Frits.
»Jos huomenna on kaunis ilma, niin pääsette äidin ja minun kera
liikkumaan tuolle suurelle lammelle, jolloin toivon paremmin voivani
selittää, mitä tänään olen teille ilmoittanut. Mutta päästäkäämme nyt
taas päivänvaloa sisälle ja sammuttakaamme kynttilä, niin saatte kuulla
vähän enemmän ilmansuunnista.»
Kohta kun oli päästy järjestykseen, kysyi Maria isältä vieläkin kerran,
mikä sen paikan nimi on, josta aurinko nousee.